Veli venäläisestä

Krimin kriisin kiivaimmassa vaiheessa päädyin lukemaan surullisenkuuluisan Johan Bäckmanin blogia. Totesin jääneeni oikeasta helmestä paitsi. Tekstien hurmoksellinen, täydellisen kritiikitön paatos sai minut tyrskimään naurusta, mihin ei moni teksti kykene. Hieman säälin kirjoittajaa, koska muutama vuosikymmen sitten sellainen sävy olisi saattanut olla hyväkin ansio, jolla nousta poliittisiin asemiin. Bäckman on ajastaan jäljessä. Tuli myös mieleen, että tekstien luonne on melko identtinen Alexander Stubbin EU-oodien kanssa. Stubb vain poliitikkona joutuu pitämään kielen keskemmällä suuta.

Ukrainan tapahtumien aikana minullekin, kylmän sodan jälkeen syntyneelle, on paljastunut se asenteiden kirjo, joka suomalaisissa kohdistuu Venäjään ja venäläisiin. Venäläiset tuntuvat olevan suomalaisten itsensä ohella ainoa kansa, johon Suomessa on yleisesti hyväksyttyä suhtautua penseästi.

Itse olen jo vuosien ajan pitänyt Venäjää eräänä maailman mielenkiintoisimmista maista. Olen käynyt siellä kolme kertaa, vuosina 2005, 2008 ja 2010, ja joka kerralla olen yllättynyt positiivisesti. Monissa asioissa venäläisten asenteet ovat sellaiset, että vastaavaa kaivattaisiin Länsi-Euroopassakin.

Vuoden 2010 Venäjän-matkaani liittyi linja-autokierros Karjalan kannaksella. Oli tietyllä tapaa masentavaa nähdä venäläisten uusrikkaiden huviloita Suomen maaperällä (tai, kuten silloin totesin, Suomen vesiperällä), mutta huvilat arkkitehtonisesta näkökulmasta edustivat esteettistä tajua, joka Länsi-Euroopasta tuntuu lähes tyystin kadonneen. Ne eivät olleet postmoderneja hökötyksiä, joiden ulkonäön ainoa tarkoitus on olla erilaista kuin mikään aiemmin nähty, vaan ne edustivat 1800-luvun kertaustyylien ihanteita. Syvärin etelärannalla oleva oligarkkien rakentama kylä tuntui puolestaan elvyttävän kansallisromanttisen arkkitehtuurin.

Näin pelkästään arkkitehtuuri kertoo kansan arvoista. Venäläiset ovat huomattavasti konservatiivisempia ja kansallismielisempiä kuin länsieurooppalaiset. Marxilaisessa imperiumissa kärsineet ovat oppineet varomaan ideologian uutta muotoa, jota Euroopan Unioni edustaa. Venäläiset eivät yritäkään kantaa huolta koko maailman ongelmista tai kaikista maailman ihmisistä. Ja vaikka Venäjän tapa huolehtia omista kansalaisistaan on kyseenalainen, se on silti sanomattomasti viisaampi tapa kuin länsieurooppalaisten humanistinen itsemurha, monikultturismi.

Sitä en Venäjässä ymmärrä, että vaikka se pitää velvollisuutenaan puolustaa venäläisiä, sen johdolla ei kuitenkaan tunnu olevan suuremmin paineita parantaa venäläisten asemaa maan sisällä. Siitä huolimatta tavallaan pidän myös Venäjän uudesta imperialismista, jota Bäckman jumaloi.

Venäläiset kunnioittavat voimaa. Kun he huomaavat, että länsieurooppalaiset ja nykyään myös yhdysvaltalaiset ovat kyvyttömiä päättäväiseen toimintaan, venäläisillä on röyhkeyttä marssia naapurimaihinsa ja liittää osa niistä itseensä. Sanon, että tavallaan pidän tästä, siksi että se väistämättä herättää utopiahaaveissaan elävät länsieurooppalaiset. Edelleen maailmassa se on vahvin, jolla on sopivassa suhteessa röyhkeyttä, julmuutta ja itsekkyyttä. Humanisti-idealistien lempeä hyväntahtoisuus on heikkoutta, ei mitään muuta.

Venäjää ja venäläisiä on helppo arvostaa, koska he arvostavat itseään. Länsieurooppalainen, joka huokuu kulttuurillista itseinhoa, nöyristelee ja pyytelee anteeksi, ei ole ollenkaan kunnioitettava olento. Tämä on juuri se syy, minkä vuoksi kolmannen maailman kunniakulttuurit eivät tunnu sopeutuvan yhteiskuntiimme. Ne eivät pysty kunnioittamaan kulttuuria, joka ei kunnioita itseään. Meillä olisi venäläisiltä paljon opittavaa.

Suomalaisten suhde venäläisiin on kautta historian ollut ongelmallinen. Tämän tekstin nimi liittyy tuohon pitkään yhteiseen historiaan. Veli venäläinen on suomalaiselle sukua, vaikka onkin monesti vihollinen. Koko käsite saattaa liittyä samaan asiaan kuin Kalevalan runot Kalervon ja Untamon veljessodasta ja Kantelettaren runo Velisurmaajasta.

Minusta suomalaiset saavat kiittää venäläisiä suomalaisuudestaan. Enkä tällä tarkoita mitään suuriruhtinaskunnan aikaista kehitystä. Suomalaiset ovat aina olleet jotakin suhteessa venäläisiin. Tarvetta kansakunnalle ei olisi ollut ilman naapurin sukulaista vihollista.

En kuitenkaan voi sanoa olevani mitenkään erityisen kiintynyt Venäjään, kuten dosentti Bäckman. Tekstin Maanpuolustusasiaa lopussa kerroin, että toivoisin Suomen olevan mahdollisessa sodassa mieluummin Venäjän kuin Länsi-Euroopan puolella. Varmaan joku on tämän takia pitänyt minua maanpetturina tai potentiaalisena sellaisena. Ukrainan tapahtumat eivät ole muuttaneet mieltäni miksikään. Silti kriisin ollessa kiivaimmillaan tulin hetken ajatelleeksi, jos Suomi ja Venäjä joutuisivat keskenään sotaan.

En pitänyt ajatusta lainkaan pelottavana. Olen nuori mies, enkä elämässäni ole tällä hetkellä sitoutunut oikeastaan mihinkään. Minunkaltaiseni ihmiset ovat oivallisia sotilaita. Sotaan lähteminen tuntuisi seikkailulta, johon lähtemistä ei mikään henkilökohtaisesti tärkeä hillitsisi. Olen varma, että sodan sattuessa olisin sellainen kuin entisaikojen sotilaat, lähtisin matkaan riemulla (vaikka hyvin tietäisin riemun olevan lyhytikäinen).

Vladimir Putin ei ehkä ole miellyttävin mahdollinen henkilö, mutta toivoisin kuitenkin hänelle oikeutta. Miksi häntä niin demonisoidaan, kun Länsi-Eurooppa on täynnä paljon kavalampia roistoja? Olisi hienoa olla vaikka Putininkin kanssa liitossa ja nujertaa EU:n johtajat, jotka puhuvat ylistäviä Euroopasta, mutta jotka tuntuvat oikeasti haluavan sen hukkumista kolmannen maailman invaasion alle.

Viime vuosisadan kansanmurhaajia tuomittiin Nürnbergissä hirsipuuhun. Sanokaa minun sanoneen, jos tämän vuosisadan kansanmurhaajat saavat niin kivuttoman lopun, he saavat olla tyytyväisiä.

Mielenosoituksista ja väkivallasta

Mielenosoitukset rauhan puolesta ovat mielestäni eräitä modernin maailman paradokseista. Mielenosoitus poliittisena demonstraationa on jo niin vakiintunut osa yhteiskunnallista kulttuuriamme, että harva tulee lainkaan pohtineeksi kaikkea sitä, mitä sen taustalla on. Kyse on ennen kaikkea psykologiasta, aivan samanlaisesta kuin mikä liittyy sotilasparaateihin ja kansallislaulujen veisuuseen. Osallistujat saavat kokoontumisesta ja yhteisestä tavoitteesta henkeä nostattavan tunnelman ja toivovat sen leviävän muihinkin ihmisiin.

Ihmisellä on luontainen taipumus suhtautua suuriin väkijoukkoihin pelonsekaisella kunnioituksella. Mielenosoituksien tarkoitus on herättää pelkoa. Niissä näytetään, että joukolla on voimaa ja valtaa. Joukkovoima kerää opportunisteja mukaansa ja saa vastustajat epäröimään. Ei ole mikään ihme, että sana väkivalta koostuu kahdesta sanasta, väestä ja vallasta, jotka yhdessä ovat myös synonyymi joukkovoimalle. Rauhanmarssit ovat ikään kuin väkivallalla pelottelua väkivaltaa vastaan. Ei haittaa, että julkilausumat ovat rauhanomaisia. Ihmisen psykologia saa ulkopuoliset pelkäämään, vaikka järki sanoisi muuta.

Sanotaan, että mielenosoitukset on hyväksyttävä, koska ne ovat osa demokraattiseen yhteiskuntaan osallistumista. Siitä olen täysin eri mieltä. Demokratia on valistusperäinen järjestelmä, ja valistus korostaa järkeä. Mielenosoitukset perustuvat tunteisiin, pelkoon ja yhteisöllisyyteen. On hassua, että vihaan ja kansallistuntoon torjuvasti suhtautuva järjestelmämme silti hyväksyy mielenosoitukset.

Mielenosoitukset ovat myös äärimmäisen yksisuuntainen politiikan tekemisen tapa. Toisin kuin esimerkiksi tällainen verkkojulkaisu, mielenosoitukset eivät haasta keskusteluun. Niiden tarkoitus ei ole levittää hyviä argumentteja ja haalia itse asialla kannattajia. Runsaan vuoden takainen ”rasismin ja fasismin” vastainen mielenosoitus Tampereella sai minut oikein nauramaan. ”Rasisteja ja fasisteja” olemme kuulemma me argumentoivat tahot, joiden argumentit käännyttävät ihmisjoukkoja taaksemme. Vastapuolen reaktio ei ole haastaa argumentteja ja osoittaa koko maailmalle, että me olemme väärässä. He kokoontuvat vihjaamaan, että heitä on paljon (siis ”paljon” – sata ihmistä kadulla vaikuttaa enemmältä kuin runsaat puoli miljoonaa ääntä uurnassa) ja että heillä näin ollen on voimaa esimerkiksi ryhtyä mukiloimaan vihollisiaan, kuten luultavasti sama joukko saman vuoden lopulla samassa kaupungissa teki.

Periaatteessa iloitsen aina järjen voitosta tunteista. Venäjällä on viime aikoina osoitettu mieltä aggressiivista ulkopolitiikkaa kohtaan. Vaikka en millään muotoa kannata aggressiivista ulkopolitiikkaa, oli tavallaan hauska nähdä, kuinka mielenosoitukset raukesivat tyhjiin. Porukka demonstroi väkivaltansa uhalla, mutta ei sitten teekään mitään. Minä osallistun mielenosoitukseen vasta silloin, kun sen asian puolesta olen valmis taistelemaan väkivallallakin. Muuten se vaikuttaisi tyhjältä uhkaukselta ja olisi siis todella noloa.

Jos Venäjän uusimperialismissa jotain hyvää haluaa nähdä, niin löytyyhän sitä. Myös sitä on ollut viihdyttävää seurata, kun EU:n pamppujen ja muiden nynnyjen pumpulinen maailma osuu todellisuuden karille. Poikkeuksellisen pehmeän elämän eläneet ”valtiomiehet” ärisevät Venäjälle kansainvälisestä oikeudesta ja asettavat pakotteita, esimerkiksi estävät pariakymmentä konnaa liikkumasta. Tapaus irvokkuudessaan muistuttaa sitä, että kolmannen maailman kunniakulttuureista tänne tulleita rikollisia rangaistaan suomalaisella vankilalaitoksella, jonka olosuhteet muistuttavat lähinnä ulkomaalaisten vankien kotimaiden diktaattorien lukaaleista. Kovikset, kuten kunniakulttuureista tulleet sekä Venäjä, eivät kavahda muuta kuin väkivaltaa.

Venäjän politiikka on ehkä viimein saanut EU:n johtajat ymmärtämään, että sopimuksilla on arvoa vain niin kauan kuin niille sitä annetaan, ja että on vain yksi oikeus, vahvimman oikeus, ja vain yhdenlaista valtaa, väkivaltaa. Venäjä ottaa itselleen Abhasian, Etelä-Ossetian, Krimin ja tulevaisuudessa ehkä muitakin alueita. Niin kauan kuin EU lataa tykkinsä sopimuspapereilla ja matkustuskielloilla, venäläisillä on lystiä. Itse asiassa uskon, että noin lapselliset vastatoimet ovat vain Putinin pussiin pelaamista, koska niiden perusteella hän saa luotua alamaisilleen ulkopuolisia uhkakuvia, jotka todellisuudessa ovat yhtä vaarallisia kuin ei mikään.

Viha ja suuttumus

Kaikki tietävät, etteivät viha ja rakkaus ole toisensa poissulkevia tunteita. Harvempi sen sijaan tietää, että kyllä ne oikeasti ovat. Asiassa nimittäin on käsitteellinen sekaannus: kaikki vahvat, negatiivista aggressiota kuohuvat tunteet niputetaan saman käsitteen, vihan, alle (esimerkiksi käyttämäni Microsoft Word ehdottaa synonyymisanastossaan niitä vaihtoehdoiksi toisilleen). Sanamagian arvostajana ja pikkutarkkana perfektionistina haastan lukijat pohtimaan vihan ja suuttumuksen eroja.

Suuttumus (eli lievempänä kiukku) on mahdollinen ja yleinen tunne rakkauden kanssa. Vihan ja suuttumuksen olennaisin ero nimittäin on juuri se, mihin se kohdistuu. Viha on kylmä tunne, joka haluaa pitää vihan kohteen vihan tuntijasta mahdollisimman kaukana; vihan juuret nimittäin ovat vihollisuudessa, halussa tuhota tai muuten päästä eroon. Suuttumus puolestaan on lämmin tunne. Toisin kuin viha, se suuntautuu aina saman sisäryhmän jäseniin, siis jollain tavalla pidettyihin asioihin. Suuttumus juontaa juurensa sisäryhmässä koettuihin epäoikeudenmukaisuuksiin, sen funktio on varmistaa rakkauden jatkuminen. Lapset esimerkiksi suuttuvat sisaruksilleen, jos nämä saavat enemmän makeisia. Kyseessä ei ole halu tuhota sisarusta, vaan poistaa epäoikeudenmukaisuus, jonka jälkeen sisarukset ovat taas mitä parhaimmissa väleissä.

Minä vihaan avoimesti esimerkiksi modernia arkkitehtuuria, siis haluaisin sen itsestäni mahdollisimman kauas, mieluiten menneisyyteen. Tällainen vihapuhe ei ole kenenkään mielestä epäkorrektia, koska moderni arkkitehtuuri ei nauti samaa suojaa kuin ihmiset ja ihmisryhmät. Kerran tosin taisin mennä epäkorrektiuden puolelle, kun ehdotin arkkitehti Viljo Revellin, Suomen kuuluisimman betonibrutalismin edustajan, puoli vuosisataa maassa muhineiden jäännösten kaivamista ylös ja hirttämistä seremoniallisin menoin.

Koska Sarastus-lehdessä on kirjoitettu niin hyvä analyysi vihapuheesta, ettei siihen luulisi olevan kenelläkään mitään lisättävää, voisinkin pohtia vähemmän huomioitua asiaa, suuttumuksen yhteiskunnallista merkitystä. Sitä ennen lukijan on kuitenkin siedettävä johdattelua.

Jo yllä mainitsemaani perfektionismiin liittyen hahmottelin kerran uudenlaista poliittista kenttää oikeisto-vasemmisto-akselin ja arvo-talous-nelikentän tilalle. Hahmotelmani oli ympyrä, jonka kehälle sijoittelin poliittiset ideologiat siten, että ne mahdollisuuksien mukaan asettuivat itsestään eri suunnissa lähimpinä olleiden väliin. Järjestys oli seuraava (kursiivilla peruskohdat, jotka olivat 90 asteen päässä toisistaan):

Totalitarismi (natsismi, stalinismi yms.), fascismi (pehmeämmät oikeistolaiset autoritarismit), kansalliskonservatismi (mielestäni varsin lähellä traditionalismia), konservatismi (kristillisdemokratia), uuskonservatismi, liberalismi (klassinen), sosiaaliliberalismi, sosialidemokratia, sosialismi, kansandemokratia (hain jotain SKDL:n enemmistön suuntausta), kommunismi (pehmeämmät vasemmistolaiset autoritarismit), takaisin totalitarismiin.

Ympyrämallin vahvuutena oli mielestäni se, että siinä autoritaariset ja totalitaariset liikkeet asettuivat sopivasti lähelle toisiaan, kuten ne käytännössä ovatkin. Vapauduin myös ottamasta kantaa siihen, onko kansallissosialismi oikeistolaista vai vasemmistolaista, kun niputin sen yhteen kaksoisveljensä stalinismin kanssa ja asetin puoliskojen kohtaamispisteeseen.

Toinen havainnollinen asia oli yksilöllisen akselin kulkeminen liberalismista totalitarismiin. Vaikka ne monella tapaa ovat aivan vastakkaiset yhteiskuntamallit, yksilöllisyys niissä sentään yhdistyy. Liberalismissa se kuuluu kaikille, totalitarismissa vain johtajille. Siksi hyppäys liberalismista totalitarismiin ei ole niin mahdoton kuin monet liberaalit haluaisivat uskoa, kuten aiemmin pohdin.

Vastaavasti yhteisöllisyyden akseli kulkee konservatismista sosialismiin, ne kun molemmat hakevat voimaa yhteisöllisyydestä, toinen suuren perheen muodostavasta kansakunnasta, toinen yhteistä taistelua käyvästä työväenluokasta. Ja tämän pitkän, rönsyilevän johdannon kautta pääsemme takaisin suuttumukseen.

Yksi syy sille, että sittemmin olen ympyrämallin hylännyt, on eri akselien vaikea hahmottaminen. Yhteisöllisyydessäkin on eroja. Oikeastaan minusta vaikuttaa siltä, että me kuulemma vihaa huokuvat konservatiivit olemmekin yhteisöllisesti suuttuneita, kun taas sosialistit yhteisöllisesti vihaisia. Konservatismi on sillä tavoin suvaitsevaisempaa, että se hyväksyy yhteisöönsä koko kansakunnan. Jos vihaa esiintyykin, useimmiten jo valmiiksi muualla olevia kohtaan. Sosialistit taas perinteisesti ovat laulaneet uhkauksia laiskoille lurjuksille, so. porvareille, jotka elävät heidän keskuudessaan.

Konservatismin yhteiskunnallinen sosiaalisuus muistuttaa huomattavasti pikkulasten nahistelua makeisista. Kun kansa kerran muodostaa suuren perheen, jota yhdistävät kieli, kulttuuri, uskonto, menneisyys ja tulevaisuus, on ihan reilua, että perheen harvat miljonäärit antavat omastaan niille perheenjäsenille, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Suomi oli tämänkaltainen, vakaa ja turvallinen yhteiskunta suunnilleen 80-luvulle asti. Sitten, kun yksilöllisyys valtasi alaa ja maahanmuutto toi huomattavia etnisiä vähemmistöjä, menestyksekäs sosiaalinen konstruktio alkoi murentua. Miksi toimia yhteiseksi hyväksi, kun emme enää muodosta yhtä sisäryhmää?

Jos sosialistit ovatkin suuttuneita, niin vain toisilleen. Sosialistien ja heidän perillistensä taistelu rikkaita kohtaan on minusta silkkaa vihaa. He kokevat rikkaiden omaisuuksiin kajoamisen samalla tavalla oikeudekseen kuin niissä primitiivisissä yhteisöissä, joissa viha ja suuttumus ovat kehittyneet, eläneet barbaarit kokivat oikeudekseen mennä ryöstämään naapuriheimon karjaa, naisia ja muuta. Joka ei haluaisi uskoa, pohtikoon Li Anderssonin lausumaa: ”Koen että minulla on enemmän yhteistä kreikkalaisten vasemmistolaisten kuin suomalaisten kokoomuslaisten kanssa.” Konservatiiveilla vastaan tulee raja, jonka jälkeen vaatiminen muilta alkaa tuntua kiusalliselta, kun taas sosialistit eivät ole tyytyväisiä ennen kuin kaikilla on yhtä kurjaa. (Pahoittelen yleistystä; tietenkään kaikki näiden aatteiden kannattajat eivät mahdu samoihin muotteihin, koska vain vähemmistö heistä todella tunnustaa aatetta täsmälleen sellaisenaan.)

Nationalismi on nykyään sulautunut aika lailla osaksi konservatismia, ja eräät yllä luettelemani konservatiiviset piirteet ovat itse asiassa enemmänkin nationalistisia. Nationalismilla on verinen historia, ja aate on usein huokunut vihaa, kuten Suomessa venäläisiä kohtaan. Mutta toisin kuin sosialistinen paatos, joka hyvin usein mesoaa taistelua ja väkivaltaa, nationalistinen paatos on ennemmin perustunut rakkauteen, joka on suuttumuksen edellytys. Ja voihan jokainen miettiä itsekseen, kumpi viha on tuhoisampaa: se, joka suuntautuu naapurivaltion kansaan, vai se, joka suuntautuu oman yhteiskunnan toisiin jäseniin, joiden kanssa ollaan lähes joka päivä jollain tavalla tekemisissä. Ensimmäinen viha on varmasti vähemmän pakkomielteistä; kuinka minäkään voisin näin verisesti vihata modernia arkkitehtuuria, jos sitä ei olisi näköpiirissäni?

Lopuksi voisi vielä hämmästellä, kuinka sosialistista järjestelmää voi lainkaan pitää yhteiskuntana – sen lähtökohta kun on vastakkainasettelu, jossa yhdessä toimivat ihmiset eivät muodosta sisäryhmää, vaan on pelin hengen mukaista, että porvarit ovat vihollisia ja heidän omaisuutensa saalista.