Elintasosta

Vietin pääsiäisen lapsuudenkodissa, ja silloin oli tilaisuus käydä lukemattomilla nostalgiakävelyillä vanhoilla kotinurkilla. Tuollaiset kävelylenkit ovat suurinta lystiäni. Vaikka jokainen muutos tekee minut murheelliseksi, esimerkiksi vanhan ala-asteeni pihoilla asteleminen saa minut herkistymään siinä määrin, että antaisin vaikka vuosikymmenen elinajastani, jos voisin päästä ala-asteen päiviin takaisin. Menneisyydessä eläminen on aina ollut minulle ominaista. Vaikka se on tavallaan murheellista, voittaa se toki nykypäivän.

Nostalgiakävelyt onnistuvat joskus herättämään myös suoranaista kiukkua. Yläasteeni piha on menty muuttamaan rajulla kädellä sen jälkeen, kun sieltä keväällä 2008 lähdin. Tuohon kouluun en ollut missään vaiheessa kiintynyt, joten kiukku liittyykin ennemmin muutoksen sisältöön kuin muutokseen itseensä.

Esittelen kaksi yläasteen pihalta ottamaani valokuvaa:

Nämä älyttömät leikkijärjestelmät ovat ilmestyneet kevään 2008 jälkeen. En osaa sanoa tarkasti, milloin, mutta veikkaisin että aikaisintaan 2010. Tarvitsevatko yläasteikäiset lapset tuollaisia kapistuksia? Jos minä yläasteelta jonkin mielenterveysongelman sainkin, se ei takuulla liittynyt liian vähiin virikkeisiin, joita noiden on tarkoitus lisätä.

Järkyttävintä tässä on se, että nuo on järjestetty pihalle kesken talouskriisin. Valtio ja kunnat ottavat velkaa ja kansalle sanotaan, että se on välttämätöntä. Ihanko totta? Minä keksin saman tien jokusen leikkauskohteen, joista ei varmasti ole harmia kenellekään.

Kuvissa taustalla häämöttävä urheilukenttä on samalla aikavälillä saanut vihreän tekonurmen. Yläasteaikanani se oli ruskeanharmaa hiekkakenttä. Totta puhuen olin jollain tasolla kiintynyt siihen, kävelinhän minä välituntisin sitä ympäri kolmen vuoden ajan. Paitsi, että muutos saa minut surulliseksi, myös vihaiseksi, koska se symboloi erinomaisen hyvin sitä, kuinka kerskakulutus on jatkunut talouskriisinkin aikaan.

Pääsiäismaanantaina tein joukon kävelylenkkejä lähiympäristössä ja tavallisesta poiketen todella kiinnitin huomiota ympäristöön, en kulkenut puolimeditatiivisessa tilassa syvällä omissa mietteissäni. Laskin pihoilta löytyviä trampoliineja. Niitä löytyi yli kaksikymmentä. Tarkkaa lukua en voi kertoa, koska niiden paljous sai minut menemään sekaisin laskuissani. Lisäksi jokunen epäilemättä jäi huomaamatta ja erittäin monta olisin saanut laskettua lisää, jos olisin järjestelmällisesti käynyt läpi kaikki kadut ja kujat.

Yhtä järkyttävää kuin määrä itse on se, miten tiheästi niitä oli. Eräilläkin kulmilla oli kuusi trampoliinia niin lähellä toisiaan, että minkä tahansa luota mille tahansa toiselle olisi voinut kävellä parissa minuutissa. Kun muutama vuosikymmen sitten suomalaiset naapurustot kokoontuivat yhdessä katsomaan televisiota, nykyään edes trampoliinin kaltainen turhake ei ole sellainen, jota tienoon lapsiperheet voisivat hallinnoida jotenkin kollektiivisesti. Kaikilla on oltava oma. Näin ei ollut kymmenen vuotta sitten, jolloin itse olisin saattanut innostua sellaisista leluista. Silloin kotiseuduillani ei ollut ainoatakaan trampoliinia.

Vastaavanlaisen järkytyksen koin viime kesänä, kun joissain nyttemmin unohtuneissa olosuhteissa päädyin erääseen moottoritien varressa olevaan kauppakeskukseen. Siellä oli lapsiperheille tarkoitettuja kauppakärryjä, jotka muistuttivat lähinnä pienoiskokoisia, työnnettäviä temppulinnoja.

Tällaisten esimerkkien ääressä pysähtyy miettimään, minne on kadonnut se elintaso, jonka perään Suomessa on huokailtu suunnilleen koko elinaikani verran. Nähtävästi ainakin mielenkiintoisempiin kauppakärryihin, trampoliineihin ja koulunpihojen ja urheilukenttien tarpeettomiin remontteihin. Oma lukunsa ovat tietenkin moottoritiet ja niiden varrella olevat hypermarketit. Kummankin olemassaolo vihjaa minusta yhteiskunnan vakavasta sairastumisesta. On jotenkin kuvaavaa, että kauppakeskukset hirviömäisyydessään sijoitetaan sinne, missä ihmiset eivät ole.

Näköjään jollakulla on aivan liikaa rahaa. On jotenkin vaikea tuntea asiaankuuluvaa sympatiaa kehysriihen lapsilisäpäätöksestä, kun trampoliineja löytyy nykyään etsimättäkin. Ehkä lapsilisäpäätöksen voisi perua, mutta samalla asettaa päätä huimaavan turhakeveron trampoliineille ja muille sen sellaisille. Kauppakeskuksille voisi määrätä yhtä huimaavan kiinteistöveron.

En periaatteessa kannata holhousyhteiskuntaa, mutta toisen periaatteeni mukaan kannatan typerysten holhoamista. Ikävä kyllä nämä periaatteet menevät 2010-luvulla pahasti ristiin.

Kokoomuksen illankoitto?

Viime eduskuntavaalien tuloksen selvittyä Keskustan silloinen puheenjohtaja Mari Kiviniemi lausui seuraavasti: ”Jokaisessa tappiossa piilee uuden voiton siemen.” Huolimatta häneen kohdistuvasta suuresta antipatiastani annoin heti hänelle tunnustusta. Oli hyvä havaita, että edes jollain tavalla maamme poliitikot ymmärtävät sen syklisyyden luonteen, josta olen kokenut aiheelliseksi kirjoittaa tässä blogissa.

Ja olihan Kiviniemi oikeassakin. Parissa vuodessa Keskusta nousi historiallisen syvästä kannatuskuilusta gallupkuninkaaksi, kun ensin Paavo Väyrynen presidentinvaalikampanjassaan kävi herättelemässä maakuntien pettyneitä kepulaisia ja sitten uusi puheenjohtaja Juha Sipilä onnistui antamaan itsestään kuvan poikkeuksellisena, rehellisenä kepulaisena.

Kiviniemen lausunto pätee myös toisin päin: jokaisessa voitossa piilee uuden tappion siemen. Itse asiassa koko ihmiskunnan historia koostuu voittojen ja tappioiden sykleistä, joissa aina tappiot vahvistavat ja voitot heikentävät.

Rooman valtakunnan väsähtämisen on sanottu alkaneen jo puunilaissotien päätöksestä, kun tärkein vihollinen Karthago voitettiin ja roomalaiset tottuivat helppouteen. Sadan vuoden takainen Euroopan ylivoimainen maailmanvalta päättyi, kun Euroopan suurvallat ryhtyivät tuhoamaan toisiaan. Ranska ja Britannia, kerran maailman mahtavimmat vallat, ovat hukkumassa kolmannen maailman hyökyaallon alle, joka on seurausta maiden suhteista entisiin siirtomaihinsa; totta puhuen koko liberaali sivilisaatio on jäämässä ekspansiivisen islamin jalkoihin, kun sitä on niin suvaittava. Yhdysvalloilta meni noin kymmenen vuotta kylmän sodan päättymistä seuranneen hegemoniansa alkamisesta, kun se lähti seikkailemaan Lähi-itään, ja on parhaillaan valtionvararikon partaalla. Euroopan Unionin yhteismitattomien jäsenmaiden liittovaltiokehitys ja puheet ikuisesta ja peruuttamattomasta yhteisvaluutasta näyttäytyvät kuin kumpupilvinä myrskyä edeltävässä tyvenessä.

Aivan sama koskee puoluepolitiikkaa, tosin erittäin paljon nopeammassa aikataulussa. Ja nyt vaikuttaa siltä, että tuomion kellot soittavat Kokoomukselle, tuolle Suomen mahtavimmalle puolueelle. Juuri mahtavuuden vuoksi ne sille soittavatkin.

Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Jyrki Katainen on tällä päivämäärällä ilmoittanut jättävänsä puolueensa ja hallituksensa johtotehtävät. Jotakuta se saattoi yllättää. Ei minua. Kriisin merkit ovat olleet tarkkaavaiselle luettavissa jo vuosien ajan, ja se on Kokoomuksessa huomattu paremmin kuin missään muualla.

Vuonna 2007 Katainen johti puolueensa vaalivoittoon ja nousi hallituksen kakkosministeriksi. Seuraavana vuonna Kokoomus nousi ensimmäistä kertaa historiassa Suomen suurimmaksi kuntapuolueeksi. Vuonna 2011 oli vuorossa nousu ensi kertaa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi ja pääministerin salkku saatiin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2012 Presidentinlinna sai ensimmäisen kokoomuslaisen isännän 50-luvun jälkeen. Vain sokeat uskoivat, että tämä kehitys voisi jatkua sellaisenaan.

Katainen on tullut tunnetuksi puheistaan vastuunkannosta. Nyt, vuotta ennen vaaleja, mies heittää pyyhkeen kehään ja karkaa Euroopan komissioon kuin rotta uppoavasta laivasta. Vastuun esimerkiksi hänen Suomelle ottamista kymmenistä miljardeista euroista saakin kantaa joku muu. Kataisen esikunta on matkan varrella toiminut samoin: valtiosihteeri Velipekka Nummikoski sai suojatyöpaikan RAY:stä, erityisavustaja Juho Romakkaniemi siirtyi komission palvelukseen, toinen erityisavustaja Jussi Kekkonen läksi Miltton Networksiin, Jyri Häkämies livahti Elinkeinoelämän Keskusliittoon, Alexander Stubb ja Henna Virkkunen pyrkivät suojaan myrskyltä Euroopan parlamenttiin. Vaikka Kokoomuksen syvät rivit ovat hurmioituneet voittoputkesta, puolueen ytimessä on jo kauan sitten ymmärretty, että paukut ovat lopussa. Hallituksessa puolue ei ole onnistunut uudistumaan, ja nuorisojärjestö on revitellyt niin että puoluejohto on joutunut irtisanoutumaan kuin Perussuomalaiset ikään.

Kuulostaako tutulta? Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun istuva pääministeri ykskaks jätti hommansa kesken, kun vaalikautta oli jäljellä vuosi ja tappio vaikutti väistämättömältä. Niin ei kukaan pääministeri tee turhan päiten. Kukaan ei luovu pääministerin salkusta, ellei taustalla ole jokin vakaa näkemys siitä, että jatkamalla on vain säntäämässä kohti tappiota ja nöyryytystä.

Keskustaa ei pääministerin vaihtaminen pelastanut. Vaikka Kiviniemi onnistui saamaan suosiota pääministerinä, hän ei kyennyt estämään vaalitappiota. Täten ennustankin, että Kokoomus on tallaamassa aivan samaa tietä kuin edellinenkin pääministeripuolue. Puikkoihin nousee ehkä Petteri Orpo, joka voi yrittää jotain tuoreilla kasvoillaan, tai Jan Vapaavuori, rumilla kasvoillaan. Väistämätöntä hekään eivät voi estää. Vaalikampanjassa Kokoomus joutuu turvautumaan selittelyyn. Vaikka gallupit lupaavat hyvää aivan vaalien kynnykselle asti, ennakkoäänten julkistaminen puhkaisee kuplan. Kun puolueen taustajoukoissa luullaan, että kaikki on saavutettu, kaikki menetetäänkin.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Epäonnistunutta ennustusta ei kukaan pidä suurena kömmähdyksenä, mutta onnistunutta ihaillaan. Siksi kirjoitin tuon ylös. Viime vaalien jälkeen sain sanoa: ”Mitäs minä sanoin?” Ehkä niin käy toistekin.