Hyvää ja huonoa monikulttuurisuutta

Ainakin ennen Perussuomalaisten nousua oli vallalla yleinen käsitys, että monikulttuurin ja monikultturismi-ideologian vastustaminen johtuu yksinkertaisesti pelosta, kokemattomuudesta ja rasismista. Silloin yleisen käsityksen mukaan kansallismieliset ja konservatiiviset ihmiset olivat vain surullisia tapauksia, joita ei tarvinnut huomioida, koska heidän näkemyksensä perustui heidän puutteellisuuteensa ihmisinä.

Tähän teoriaan uskoville oli kiusallista, kun monikulttuurikriittinen liike alkoi muodostua Jussi Halla-ahon Scripta-blogin ympärille. Halla-aho kun on osan elämästään ulkomailla asunut, kielitaitoinen tohtorismies. Lisäksi hänen teksteihinsä ei voinut reagoida samalla tavalla vähätellen kuin joihinkin kiihkoileviin törkyblogeihin, joita moni ei viitsi noteerata lainkaan. Halla-ahon demonisoiminen valtakunnan pääpiruksi perustuukin juuri siihen, että poliittiset vastapuolet ovat huomanneet olevansa aseettomia hänen argumentoivia tekstejään vastaan. Vai keksiikö joku jonkin muun selityksen siihen jo ennenkin esittämääni kysymykseen, miksi Halla-aho sai enemmän lokaa niskaansa kuin esimerkiksi Olavi Mäenpää, joka on merkittävästi pitemmän linjan poliitikko ja jonka blogissa on huomattavasti rajumpaa ja karkeampaa kielenkäyttöä?

Minä olen mieltänyt itseni halla-aholaiseksi vuodesta 2010, ja seuraavana keväänä olin yksi niistä yli viidestätoista tuhannesta, jotka Helsingissä antoivat hänelle mandaatin toimia eduskunnassa. Yritin muillakin tavoilla kantaa oman korteni siihen kekoon, että monikulttuurikriittisyydestä tulisi normaali puheenaihe. Kävin tuolloin hyvämaineista lukiota Helsingin keskustassa, jonka oppilaista takuulla kolme neljännestä kannatti Kokoomusta tai Vihreitä. Pidin jatkuvasti esillä omaa poliittista kantaani ja osallistuin aina tilaisuuden tullen poliittisiin keskusteluihin. Sain hyvillä mielin todeta, että näkemykseni hyväksyttiin koulun sisällä aivan toisella tavalla kuin Halla-ahon tärkeimmiltä osilta identtiset näkemykset valtamediassa. Jos ei muuta, niin ainakin lukiokaverini ymmärsivät, etteivät kaikki monikulttuurikriitikot ole mitään Kainuun peräkammareiden syrjäytyneitä poikamiehiä, joilla ei ole muuta tekemistä kuin purkaa kiukkuaan.

Minäkin sovin kovin huonosti viime vuosikymmenen ylimieliseen stereotypiaan monikulttuurikriitikosta. Olen matkustellut laajasti pitkin suurta Eurooppaa, ja sinne minua on vetänyt juuri kulttuuri, eivät Välimeren lämpimät vedet tai Alppien laskettelukeskukset. Totta puhuen olen käynyt Välimerellä kahdesti ja Alpeilla kolmesti, mutta kertaakaan en pulahtanut uimaan tai laskenut rinnettä. Sellaisia asioita voi tehdä kotimaassakin. Jos ulkomaille asti raahautuu, on minusta hyvä tutustua kulttuuriin, jota ei täällä voi niin vain keinotekoisesti jäljitellä.

Suurimmat elämykseni ulkomailla ovat liittyneet juuri siihen, että olen päässyt irrottautumaan siitä kotoisuudesta, jossa stereotyyppiset monikulttuurikriitikot niin mieluusti rypevät. Ilmeisesti joillekin piireille on epäselvää, että omaa kansaansa, kulttuuriaan ja kotimaataan voi rakastaa ja samalla arvostaa muitakin. Nationalismin näkeminen yksin sinä tuhoavana voimana, millaiseksi se maailmansotien aikana valjastettiin, on liian kapeakatseinen uskomus. Jos kaikki kansat olisivat kunnioittaneet toisiaan niin kuin minä niitä kunnioitan, mitään sotia ei olisi koettu.

Muistoihini on jäänyt lähtemättömästi keväinen vierailu Alhambran maurilaisessa palatsissa Espanjan Granadassa, vaikka en sen erikoisuuksista sillä iällä mitään ymmärtänytkään. Olin vain yhdentoista ikäinen, mutta silti jaksoin kiinnittää huomioni pylväskäytäviin, pieniin sisäpihoihin ja puutarhaan, jossa kasvoi niin paljon minulle tuntemattomia kasveja.

Italiassa vaikutuin suuresti illasta Como-järven länsipuolisilla rinteillä, joille rakennettu kylä vaikutti etelämaisessa alkukantaisuudessaan niin ihmeelliseltä verrattuna standardoituun, teollisen säännölliseen pohjoiseen. Esimerkiksi talojen välisillä kujilla ei olisi kaksi ihmistä voinut kävellä rinnan eikä pyöräilystä olisi niin jyrkässä mäessä voinut unelmoidakaan. Saatoin kuvitella suomalaisia paloturvallisuustarkastajia, jotka vaatisivat puolet taloista mataliksi, jotta paloautot pääsisivät lain määräämällä tavalla paikalle. Se oli viimeinen niitti sille, että aloin inhota arkkitehtuurissa ja kaavoituksessa funktionaalisuutta ja suoritusluontoisuutta. Paitsi että olen aina halunnut jyrätä katerpillarilla Alvar Aallon tuotokset, tuon matkan jälkeen olen ymmärtänyt nykyajan suomalaisen kerrostaloasumisen ongelmat. On yksinkertaisesti vaikea kokea kodikkuuden tunnetta asuinympäristössä, jossa talot on kuin tehtaan liukuhihnalla valmistettu ja sitten pudotettu paikoilleen helikopterista.

Ranskassa ihastuin Vaux le Vicomten barokkipalatsiin ja sen puutarhaan, jonka pinnanmuodot piilottivat suuren vesikanavan, kun sen suuntaan oikeista paikoista tähyili. Näissä vanhoissa ranskalaisissa puistoissa on oivallettu sitä jotakin, mitä puistolla on oltava. Suomalaisissa kaupungeissa puistot ovat lähinnä rakentamattomia tiloja, jotka luovat väljyyden tunnetta. Tarkoitus mitä ilmeisimmin on keventää asuinympäristöä ja siten nostaa asuntojen hintaa.

Entisen Neuvostoliiton alueella vaikuttavaa on se rappioromanttinen tapa, millä raunioista kukoistukseen on noussut vain osa asioista. Esimerkiksi Syvärin rannalle on federaation aikana noussut oligarkkien rahoittama loistelias kylä, jossa yhdistyy karjalais-venäläinen perinnekylä, huvipuisto, loma-asuntola ja joulupukin paja Korvatunturilla. Mutta vain vähän matkaa yläjuoksulle päin on karu muistomerkki Neuvostoliiton yliteollistuneisuudesta: jonkinlainen puolihylätty telakka-alue, jolla valtaisat metallitelineet ruostuvat ja kasvillisuus tunkee asfaltin halkeamista.

Niinkin lähellä kuin Tallinnassa tämän saman ilmiön voi havaita. Satama-alueella on vain muutaman vuosikymmenen ikäinen Linnahall, joka rakennettiin kulttuurikeskukseksi neuvostoajan lopulla. Nyt se rapistuu eikä kukaan taida pidä siitä huolta. Silti se on kävelymatkan päässä Tallinnan uusista, hienouttaan kiiltävistä tornitaloista. Samaa sarjaa on myös se hulvaton kyltti erään pietarilaisen hotellin hissin ovella, jossa huomautettiin, että hissi toimii. Suomessa tällaista ei kohtaa. Jos jotakin hylätään, se on pian kokonaan purettu, eikä tuleville aikakausille jää samalla tavalla raunioita kuin antiikin imperiumeista ja Neuvostoliitosta.

Jos monikultturismissa tosiaan olisi kyse siitä, että kosmopoliitit kaipaavat toiseutta ympärilleen, niin heille luulisi riittävän esimerkiksi varta vasten rakennetut teemakylät, joissa olisi aivan erilainen arkkitehtuuri, erilainen kaavoitusmentaliteetti, erilaiset muistomerkit ja erilaisia julkisia tiloja. Mutta ilmeisesti tavoiteltu monikulttuurisuus voi toteutua vain ja ainoastaan siirtämällä ihmisiä kulttuurista toiseen. Minun kosketukseni saavutettuun monikulttuurisuuteen on esimerkiksi se, että olen vuosien ajan kävellyt kirjastoon ohi Puotinharjun ostoskeskuksen. Minunkin lyhyen elinikäni aikana tuo paikka on muuttunut tyystin. Ei siellä enää kantaväestöä pyöri. Jatkuvana kansoituksena ovat Afrikasta muuttaneet ihmiset, joilla ei taida olla mitään muuta tekemistä kuin oleilla päivästä toiseen.

Tässä konkretisoituu parhaiten Euroopassa harjoitetun monikulttuurin tavoittelun ongelma. Ulkomaalaiset ovat ottaneet Puotinharjun ostoskeskuksen kantapaikakseen, mutta samalla suomalaiset ovat menettäneet halunsa vierailla siellä. Eihän siinä ole kyse monikulttuurisuudesta, että eri väestöryhmät ovat tällä tavoin aivan erillään toisistaan. Tuloksena on vain ja ainoastaan segregaatiota, joka silloin tällöin ja yhä useammin aiheuttaa ristiriitatilanteita. Yhtä hyvin molemmat ryhmät voisivat olla paljon tyytyväisempinä yksikulttuurisissa kotimaissaan.

Aika hämmästyttävää on myös se, kuinka tällainen kaipuu monikulttuuriin on syntynyt juuri nykyaikana, jolloin matkustaminen maapallon toiselle puolelle tai vähintään yhteydenpito ulkomaille on niin paljon helpompaa kuin aikaisemmin. Sen voisi jotenkin ymmärtää, että 1800-luvun suomalainen älykkö kaipaisi ympärilleen kaikkea kivaa maailman joka nurkalta. Mutta nykyihminen? Onko liikaa vaadittu, että jos suomalaisuus tympii, niin hyppää lentokoneeseen ja menee toisaalle tuulettumaan? Jos ulkomaalaisten tulokkaiden elättämiseen, asuttamiseen ja kouluttamiseen kerran on varaa, niin varmaan varaa löytyisi vaihtoehtoisesti myös vähän pitempään turistimatkaan. Siinä olisi sekin oikeudenmukainen puoli, että sen kukin hoitaisi omalla rahallaan, käymättä muiden kukkarolla kuten valtion rahoittama kulttuurin ”rikastuttaminen” käy, ja lisäksi monikulttuurisuutta saisivat kokea vain ne, jotka haluavat.

Kaipa se tosiaan on niin kuin tekstissäni Vapahtajamme, monikulttuurisuus epäilin: kaipuu monikulttuurisuuteen ei ole ensisijaisesti toiseuden rakastamista, vaan halua pois esimerkiksi juuri niistä piirteistä, joista yllä haukuin Suomea. Monikultturismin suurin ja tuhoisin vika on juuri se paradoksi, jota kukaan sen kannattaja ei uskoakseni ymmärrä: paikallisen tason diversiteetti on aina ristiriidassa globaalin diversiteetin kanssa. Kulttuurien sekoittaminen johtaa väistämättä heikompien kulttuurien hiljaiseen hiipumiseen. Heikkous ei tarkoita mitään kyvyttömyyttä innovaatioihin, vaan liiallista taipuvaisuutta. Koska länsimaalainen kulttuuri on maailman ainoa poliittiseen korrektiuteen pyrkivä, selvää on, että se on ensimmäisenä tulilinjalla. Me itse kuoppaamme sitä joka kerran, kun suostumme myönnytyksiin, jollaisten esimerkiksi voisi nostaa vaikkapa tämän. Vieläpä veronmaksajien rahoilla, se on syytä muistaa, oli hinta kuinka vähäinen hyvänsä.

Politiikan käsitesota

Uutisointi vasemmistoanarkistien huliganismista itsenäisyyspäivänä Tampereella kertoo varsin paljon siitä, mitä suomalainen yhteiskunta ja etenkin media siitä porukasta ajattelee. Tapahtumaa pidetään jonkinlaisena luonnonvoimana: ei niillä anarkisteilla ole muuta mahdollisuutta kuin kokoontua häiritsemään valtakunnan ykkösjuhlia, huutaa solvauksia ja hajottaa paikkoja. Anarkistit nyt vain ovat sellaisia, eikä asialle voi tehdä mitään. Poliisit vain valvoivat, ettei mellakka eskaloidu täydeksi sisällissodaksi, ei ollut puhettakaan siitä, että tilannetta yritettäisiin ehkäistä tarpeen tullen väkivallalla.

Sanotaan, että suomalaisten tulisi ottaa oppia muista kulttuureista. Keksin taas yhden asian, jossa totisesti pitäisi. Luulen, että melkein missä tahansa islamilaisessa maassa sellaiset mellakat, joita Tampereella nähtiin, olisi hajotettu keinoja kaihtamatta. Jos anarkistien käsitys rauhan ja solidaarisuuden julistamisesta kerran on huuto, mölinä, poliisien vahingoittaminen, aidan rämistely ja ikkunoiden rikkominen, he varmasti ilahtuisivat kovastikin, jos poliisi osoittaisi heille erittäin suurta rauhaa ja solidaarisuutta esimerkiksi rei’ittämällä heidät konekiväärillä. Ainakin sitä seuraisi rauha.

Vanhana sotilaspoliisina kuitenkin tunnen lievimmän keinon periaatteen. Se, että anarkistit kerjäävät rauhaa (eli suomeksi väkivaltaa) ja solidaarisuutta (eli suomeksi luokkasotaa), ei ole riittävä syy antaa niitä heille kovimman kautta. Varmasti kaikkein parasta olisi, jos nuo keskimäärin ehkä kaksikymppiset tyypit, joilla ei ole mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä tekemistä, kerättäisiin talteen ja vietäisiin kymmeneksi vuodeksi nimenomaan heitä varten perustettavalle pakkotyöleirille jonnekin Kainuun korpeen. Monikin varmaan eheytyisi ja palaisi kolmekymppisenä yhteiskunnan rakentajana, ei tuhoajana.

Mediassa tuskin kukaan on pysähtynyt hämmästelemään sitä erikoisuutta, että kun anarkistit ”julistavat rauhaa ja solidaarisuutta”, ikkunat hajoavat ja poliisit loukkaantuvat. Ikään kuin siinä ei olisi ristiriitaa. Samaan aikaan, kun joku kansallismielinen taho kirjoittaa tai lausuu jotain, kaikki ovat tarkkoina piiloviestien ja eufemismien varalta, ja niistä kyllä kirjoitellaan.
(Lisäys 11.12.2013: tästä asiasta ilmaantui mainio esimerkki vain vuorokausi tekstin julkaisun jälkeen.)

Kuvitelkaapa tilanne, jossa pari sataa kansallismielistä olisi kokoontunut mellakoimaan. Mediat huutaisivat vallankaappauksen uhkaa, 30-luvun toisintoa ja kansallista häpeää, armeija olisi valmiudessa, ulkomailta tulisi nootteja ja ultimaatumeja, maan poliittinen johto ilmaisisi syvän huolestumisensa, Timo Soinia vaadittaisiin irtisanoutumaan ja joku vaikutusvaltainen taho vakavalla naamalla ehdottaisi Perussuomalaisten kieltämistä tai ainakin osan sen kansanedustajista erottamista.

Mistä tämä johtuu? Ei varmasti siitä, että kansallismielisiä pidettäisiin niin sivilisoituneena porukkana, että vain heistä hulluimmat koskaan innostuvat mellakoimaan. Syy taitaa pikemminkin olla se, että vasemmistoanarkistien ajatellaan yleisesti olevan hyvällä asialla. Se, mitä he tekevät, ei ole kivaa, mutta se, mitä he edustavat, sen sijaan on. Sen vuoksi harvempi on huolestunut heidän politiikastaan tai ideologiastaan. Kansallismielisten kokoontumisten sanottaisiin jollain tavalla lisäävän rasismia, mutta vasemmistoanarkistien kokoontumisten ei sanota lisäävän esimerkiksi luokkavihaa. Ei sittenkään, vaikka anarkistit aivan selvästi sitä halusivat lietsoa, kun taas suurin osa kansallismielisistä tuomitsee rasismin aina kysyttäessä (mikä tarkoittaa usein, koska ikinä heitä ei uskota).

Äärioikeisto on nykypäivän suuri huolenaihe. Vaikka ihan kaikki eivät viitsikään vetää Perussuomalaisten ja äärioikeiston välille yhtäläisyysviivoja, Perussuomalaisten kuitenkin katsotaan olevan jollain tavalla vastuussa äärioikeistosta. Viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana on varsin moni eri taho valittanut, kuinka Perussuomalaisten vaalivoitto on avannut ovet aidolle äärioikeistolaisuudelle. Siitä on ikään kuin tullut hyväksytympää.

Suomen johto on varsin vasemmistolaista, porvaripuolueita myöten. Tämän voi päätellä vaikka siitä, että äärivasemmistosta ei puhuta juuri koskaan, eivät edes Tampereen mellakan kohdalla muut kuin ”kovat oikeistolaiset”. Luulisi, että kun eduskunnassa on kaksi perinteistä vasemmistopuoluetta, joista toinen on suurempi kuin maan ainoa kansallismielinen puolue, niiden katsottaisiin samalla logiikalla avaavan ovia äärivasemmistolle. Asia onkin toisin: koska ei-radikaalit vasemmistolaiset ovat hyvin edustettuina päättävissä elimissä, heidän kannattajansa eivät radikalisoidu ja siksi Tampereella riehui vain satoja, ei satoja tuhansia huligaaneja.

Lisäksi kukaan ei pidä sitä noteeraamisen arvoisena, että Vasemmistoliitto istui ja pyrkii ensi keväänä uudestaan istumaan Euroopan parlamentissa samassa ryhmässä kuin DDR:n valtapuolueen seuraajat. Sen sijaan se, liittyykö Perussuomalaiset kenties yhteen Geert Wildersin tai Marine Le Penin kanssa, on suuren mielenkiinnon kohteena. Wilders ja Le Pen ovat ilmeisesti DDR-mielisiä pahempia siitä huolimatta, etteivät he ole koskaan johtaneet mitään poliisivaltiota.

Alati ajatuksissa oleva äärioikeisto ja autuaasti unohdettu äärivasemmisto johtuu epätasapainoon ajautuneesta poliittisesta järjestelmästämme. Poliittiset johtajamme, joista tärkeimmät ovat lähes kaikki jonkinlaisia 60-luvun vasemmistoradikalismin perillisiä, haluavat varmistaa omat asemansa. Kuten aiemmin kirjoitin, päättäjillemme tärkeämpää on valta itse kuin sen käyttäminen. Äärioikeistolla pelottelulla he pyrkivät hävittämään vaihtoehdon omalle politiikalleen. Vuoropuhelu, jonka tulisi olla demokratian ytimessä, on korvautunut vaihtoehdottomalla konsensuksella.

Äärioikeisto on mahdottoman laaja käsite. Sen alle sullotaan surutta sekä kansallissosialistit, traditionalistit, libertaarit että islamkriitikot, joskus jopa EU-skeptikot. Tällaisen leimakirveen käytön ymmärtää vasemmistolaisilta, jotka tarvitsevat avukseen kaikki keinot välttyäkseen keskustelulta, jossa he ovat havainneet olevansa pahasti häviöllä. Mutta miten media on päästetty politisoitumaan niin läpikotaisesti, ettei siellä kukaan koe aiheelliseksi pyrkiä vetämään olemassa olevia rajalinjoja erilaisten poliittisten näkemysten välille?

Todella ärsyttävää on se, kuinka sanojen merkityksiä mielivaltaisesti vaihdellaan, kuten marraskuun lopussa kirjoitin. Se, mitä tuossa tekstissä määrittelin omaksi käsityksekseni liberalismista, ei vasemmistolaisten mielestä ole liberalismia ollenkaan. Eräs Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittava demarinuori on ilmeisesti ottanut asiakseen Kokoomuksen leimaamisen äärioikeistolaiseksi (esim. 1 ja 2), koska pitää Kokoomuksen nuorta polvea ”konservatiivisena”. Joko häneltä on jäänyt lukion yhteiskuntaopin kurssit käymättä tai sitten hän vain edustaa kuvaamaani yritystä demonisoida vaihtoehto, sillä Kokoomuksen nuoressa polvessa vahvistunut suuntaus on mitä puhtainta klassista liberalismia. Missä vaiheessa se on muuttunut konservatismiksi, jopa äärioikeistolaisuudeksi? Mikä sitten on tavallista oikeistolaisuutta?

Oikeastaan taitaa olla niin, että oikeistolaisuutta ja etenkin äärioikeistolaisuutta pidetään puhtaasti länsimaisina ilmiöinä. Täkäläiset kansallismieliset ovat äärioikeistolaisia, mutta kukaan vasemmistolainen ei tietääkseni ole sanonut esimerkiksi Robert Mugaben avoimen rasistista diktatuuria äärioikeistolaiseksi. Yhdysvaltain uskonnolliset republikaanit ovat äärioikeistolaisia, mutta eivät Saudi-Arabian tai Iranin rajusti kiihkomielisemmät teokraatit.

Tämä kai johtuu siitä, että oikeistolaisuus on aina pahaa, länsimaalaisuutta on sekä hyvää että pahaa, mutta muut kulttuurit ovat aina hyviä. Siksi niissä ei ole oikeistolaisuutta, vaikka äkkiseltään siltä saattaisi vaikuttaakin.

Sosiaaliliberalismi, sosialidemokratia ja Vasemmistoliiton edustama maltillinen sosialismi osataan kaikki erottaa toisistaan. Jos näiden liikkeiden kannattajat päättäisivät edes joskus tutustua vihaamansa ja halveksimansa vastapuolen eroihin, heille saattaisi avautua kokonaan uusi maailma, jota he eivät ole halunneet nähdä. Konservatiivienkin sisällä on valtaisia näkemyseroja – jopa ihan oikeita ideologisia eroja.

Konservatiivien sisällä kulkee jako traditionalisteihin ja uuskonservatiiveihin. Itse lukeudun niistä ensimmäiseen, ja totta puhuen, uuskonservatismista en pidä oikeastaan ollenkaan. Suhtautumiseni siihen on suunnilleen samanlaista kuin sosialidemokraattien ja kansandemokraattien suhtautuminen toisiinsa 50-luvulla: vaikka monista asiakysymyksistä vallitsee yksimielisyys, ideologiset erot ovat niin suuret, että toisia pidetään harhaisina.

Uuskonservatismia edustavat Suomessa mielestäni ne Kokoomuksen ”äärioikeistolaiset”; Yhdysvaltain presidenteistä Ronald Reagan sekä George H. W. Bush ja poikansa George Bush; Yhdistyneessä kuningaskunnassa konservatiivipuolue. Ja se, miksi suuntaus on nimeltään juuri uuskonservatismi, on minulle varsin hämärää.

Uuskonservatismi on se poliittinen suuntaus, jonka vastuulla on kansallisvaltioiden alasajo markkinavoimien edessä. Sen taloudellista linjaa sanotaan uusliberalismiksi, mikä minusta olisi havainnollisempi nimitys koko ideologialle. Se on konservatiivinen lähinnä verrattuna sosialisteihin, mutta mitään perinteitä en koe markkinayhteiskuntien vaalivan. Tässä mielessä uuskonservatismi on edustamani traditionalismin vihollinen.

Uuskonservatismi on eräänlainen klassisen liberalismin fundamentalistinen muoto, mutta on siinä myös eräs hegeliläis-marxilainen piirre. Sosialismin tieteenfilosofinen perusta on marxilainen dialektinen materialismi, joka on hegeliläisen dialektisen idealismin ja feuerbachilaisen mekaanisen materialismin synteesi. Hegelin dialektisen idealismin mukaan maailmanhenki ohjaa historiaa teesien ja antiteesien yhdistyessä synteeseiksi. Marx jalosti ajatusta siten, että lopullisena synteesinä on kommunistinen yhteiskunta. Uuskonservatiivit ovat asettaneet vastaavaan yhteiskunnan päämäärään liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen yhteiskunnan. Koska heidän mukaansa se on jotenkin absoluuttisen hyvä, sitä on tavoiteltava sen itsensä vuoksi. Yhdysvaltain ristiretki terrorismia vastaan otti nopeasti muodokseen uuskonservatismin levittämisen Lähi-itään, jotta kehitys siellä saataisiin loppumaan. Totisesti, loppumaan. Uuskonservatismin eräänlainen ideologi Francis Fukuyama julisti Neuvostoliiton romahdettua, että historia on päättynyt, koska liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen järjestelmän saatua voiton kommunismista on maailma pian siirtymässä muuttumattomuuden aikaan, jossa yhteiskunnat tulevat valmiiksi ja niiden väliset konfliktit lakkaavat.

Tämä on mielestäni aivan yhtä typerää kuin kommunismi oli. Historia on aina syklinen: nousua seuraa aina lasku. Länsimaissa nyt vallallaan oleva malli, liberaali demokraattinen kapitalismi, on luullakseni lähellä tiensä päätä. Titanic-vertauksena voisi sanoa, että se, että Fukuyama meni julistamaan mallin lopullista voittoa, on osoitus törmäämisestä jäävuoreen. Se, että tuudittaudutaan mahtipontiseen illuusioon, sulkee silmät uhkilta. Tämän yhdysvaltaiset saivat havaita syyskuun yhdentenätoista vuonna 2001. Heidän mallinsa ei ollutkaan kaikkien mielestä utooppinen.

Se, että konservatismi yhdistetään vanhoillisuuteen, johtuu juuri uuskonservatismista. Traditionalismi on määritelmällisesti muutokseen mukautuvaa, koska eihän traditioilla muuttumattomuudessa olisi virkaa.

Anarkistit, jotka riehuivat Tampereella, vastustivat juuri niitä asioita, joita uuskonservatiivit kannattavat tai ainakin sietävät. Aika hassua tässä kuviossa on se, että ideologisesti he ovat hyvin samanlaisia kuin vihaamansa uuskonservatiivit, vain muutettavat muuttaen. Kummatkin uskovat, että yhteiskunta on saatavissa jollain tavalla valmiiksi, että sitten on onnellinen, muuttumaton maailma. Vain heidän tapansa saavuttaa utopia ovat erilaiset.

Minusta tuntuu hetkittäin siltä kuin me traditionalistit olisimme tässä yhteiskunnassa ainoat, jotka ovat ymmärtäneet, ettei yhteiskunnalla ole päätepistettä. Kai se johtuu siitä, etteivät muut vaivaudu pysähtymään ja ottamaan oppia historiasta.

Välisoitto: Jäätynyt paratiisi

Kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joita ihmiset ovat rakastaneet, jää osa niitä rakastaneiden ihmisten sieluista, aivan kuten osa paikoistakin jää ihmisten sieluihin. Kaikkein selkeimmin tämän aistii sellaisissa paikoissa kuin Versailles’n palatsin puistossa, jossa Ranskan menneiden kuninkaiden sielujen läsnäolon voi tuntea kaikkialla ympärillään. Nuo tuollaiset paikat, jotka ovat pysyneet samanlaisina aikakaudesta toiseen, tuntuvat olevan tavallaan elossa. Ne nukkuvat unta, pitkää ja rauhallista unta – mutta virkeimpiä ne ovat yöllä.

Olin käynyt Versailles’ssa jo kahdesti, mutta kummankin kerran kesällä. Puisto on kesäisin tietenkin vehreämpi ja viehättävämpi, mutta varjopuolensakin siitä löytyy. Sellainen määrä turisteja, joka palatsia ja puistoa haluaa joka päivä ihastella, häiritsee sitä, joka yrittää aistia kauan sitten kuolleiden suurmiesten hiljaista läsnäoloa. Siksi olin kolmannen kerran tullut Versailles’hin talvella ja vielä yöllä, jolloin hiljaisuus vallitsee ja yllä näkyy Linnunradan äärettömyys.

Lumihanki ei ollut syvä, eikä siinä näkynyt paljoakaan jälkiä, kun minä ja hän, jonka seurassa olin, astelimme Apollonin suihkulähteen altaan ympäri ja pysähdyimme puiston keskiakselin muodostavan suuren kanavan reunalle.

”Eikö ole ihmeellistä”, kysyin, ”että vaikka ihmisten vauraus on 1600-luvun jälkeen noussut valtavasti, arkkitehtuurissa ja yleensäkin taiteessa on tapahtunut valtava laadullinen romahdus?”

”On, se on ihmeellistä, ja sitäkin surullisempaa”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Nykyajan työväestökin pystyisi halutessaan rakentamaan ja kalustamaan itselleen sellaisen kodin, jossa barokkiajan kuninkaat olisivat kehdanneet ainakin vierailla. Mutta ei: he tyytyvät asumaan persoonattomissa elementtitaloissa, joita valmistetaan kuin tehtaan liukuhihnalla. Sitten valitetaan rumuutta ja teinit protestoivat töhrimällä seinät graffiteilla.”

”Vielä 1900-luvun alussa tyylikkyys ja kodikkuus asetettiin taloudellisuuden ja funktionaalisuuden edelle”, sanoin. ”Siitä hyvä esimerkki on Hvitträsk. Kun oli rahaa, sitä käytettiin kokonaistaideteokseen, josta myöhemmin tuli suosittu museo. Tänä päivänä edes rikkaat pohatat eivät käytä rahojaan sellaiseen. Elintason nousu ei siis tehnyt alhaisosta ylhäisöä, vaan toisinpäin.”

”Kerran ihmettelin, minkä vuoksi jugendtyyliä suosivat arkkitehdit inhosivat kertaustyylejä”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Heille kertaustyylit näyttäytyivät varmaan samanlaisena rappiona kuin meille funktionalismi ja elementtirakentaminen: siinä ei ollut mitään uutta, mitään taiteellista. Voi, jospa he olisivat tienneet, millaisen rappion tulevaisuus toi tullessaan. Vaikka Ateneum ei ole järin mielikuvituksekas, se on silti upea verrattuna viereensä tulleeseen Makkarataloon, joka tulisi viipymättä räjäyttää maan tasalle. Oikeastaan lähes kaiken, mitä on ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettu, voisi surutta räjäyttää maan tasalle, ennen muuta Alvar Aallon hirviömäisen perinnön.”

”Onneksi poikkeuksiakin on”, sanoin. ”Savitaipaleen kirkko, esimerkiksi…”

Huomasin kaukaisella vastarannalla jokusen korkean rakennuksen, joista yritin pimeydessä saada selkoa. Ainakaan niitä ei ollut valaistu niin kuin monia lasista ja teräksestä rakennettuja uusia taloja.

Hän, jonka seurassa olin, katseli ympärilleen.

”Tämähän on outoa”, hän sanoi hetken kuluttua. ”Mistä lähtien Versailles’n suuri kanava on ollut noin suuri? Tuohan on kuin järvi tai merenlahti.”

Käännyin ympäri, mutta kokonaan paikka ei sentään ollut muuttunut: palatsi näkyi yhä takanamme. Tosin puisto oli pienimuotoisempi kuin muistin Versailles’n olleen.

”Ahaa”, sanoin. ”Ehkä me emme olekaan Versailles’ssa. Palatsi kyllä näyttää siltä, mutta jos se onkin kopio… äsken puhuimme kertaustyyleistä. Tiedät ehkä, mitä Aurinkokuninkaan hullu baijerilainen kaima teki…”

”Aivan totta”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Laakson portaalle piilotettu huvilinna Linderhof, kukkulan huipulle rakennettu ritarilinnaa muistuttava Neuschwanstein sekä järven saarelle eristetty barokkilinna Herrenchiemsee. Sielläkö me sitten olemmekin?”

”Sääli, ettei Ludwig II ehtinyt hullutella muutamia vuosia pitempään”, sanoin. ”Vaikka linnat ajoivat Baijerin vararikon partaalle, nykypäivän baijerilaiset kiittävät siitä, koska linnat vetävät puoleensa turisteja kuin hunajapurkki kärpäsiä. Eivät aikalaiset ymmärtäneet investoinnin päälle.”

”Ehkä heillä oli usko siihen, ettei seuraavalla vuosisadalla tapahtuisi taiteen laadullista täysromahdusta”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Ehkä he uskoivat, että elintason nousu saisikin aikaan sen, että keskiluokkakin voisi rakentaa itselleen kuninkaallisten linnojen ja puistojen kaltaisia maanpäällisiä paratiiseja.”

Hänen puhuessaan olin minä laskeutunut istumaan järven rannalle ja kiinnitin kenkieni pohjiin terävät veitset, jotka muuttivat ne nopeiksi luistimiksi.

”Mahtoikohan kukaan entisajan kuninkaista nauttia luistelemisesta?” sanoin potkaistessani vauhtia. Liu’uin vähän matkaa järven jäälle ja katsoin komeaa palatsia, jonka päälle oli laskeutunut valkea lumikerros. Hän, jonka seurassa olin, tuli pian perässäni kiinnitettyään itsekin veitset kenkiensä pohjiin.

”Jos jään päälle ei koskaan kinostuisi lunta, luisteleminen olisi erittäin nopea tapa liikkua”, hän sanoi. ”Puolustusvoimillakin takuulla olisi erityiset luistelujoukot.”

Kun lähdimme kiertämään Ludwig II:n paratiisisaarta jään päällä kiitäen, katsoin ylös varmistaakseni, että eläimeni pysyivät mukana. Tummaa taivasta vasten niitä ei näkynyt, mutta erään Kuun hopeoiman pilvenrepaleen osuttua niiden taakse erotin kotkan hahmon. Kuten kerran ennen, se kantoi käärmettä mukanaan.

Eräs rannan ohitse liukuvista kohdista herätti mielenkiintoni. Puiden lumen peittämien oksien lomassa näkyi jonkinmoinen raunio, joka aivan kuin hohti helmiäistä valoa. Pysähdyin jäällä ja lähdin hitaammin kohti tuota outoa näkyä. Hän, jonka seurassa olin, oli ilmeisesti huomannut saman, sillä tuli aivan kannoillani kysymättä mitään.

Veitset lähtivät kenkien pohjista ja pian seisoimme rannalla. Sillä kohdalla oli täysin koskemattoman hangen peittämä tie, joka johti rannalta viistosti poispäin. Raunio, joka osoittautui vanhaksi kirkoksi, oli kauempana kuin jäältä olin arvioinut. Tietä reunustavat puut kaartuivat holvin kaltaiseksi katokseksi, joka talvisessa valkeudessaan loi vaikutelman kuin olisimme jo astuneet kirkkoon, tai oikeammin katedraaliin.

”Kirkko paratiisisaarella”, sanoi hän, jonka seurassa olin.

”Herreninselillä toki on luostari, mutta tämä ei…” aloitin mumisten, mutta ääneni hiipui kokonaan pois, kun käännyin kohti järveä. Tai siis sitä, mitä olin luullut järveksi. Yhtäkkiä maisema näytti hyvin tutulta, aivan eri tavalla kuin ranskalaisen puutarhan laidalla. Myös rakennukset, joita jo olin yrittänyt tähyillä, näyttivät tutummilta.

”Millä paratiisisaarella me oikein olemme?” kysyin hämmentyneenä. ”Aivan kuin tuo kaupunki tuolla vastarannalla olisi entinen kotikaupunkini. Katso nyt, eikö tuo ole se torni, jonka varjossa kolme vuotta opiskelin?”

”Sepä se”, sanoi hän, jonka seurassa olin. ”Rakennettu ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta olisiko se silti tuomittava räjäytettäväksi maan tasalle?”

”Ei, olkoon se poikkeus Savitaipaleen kirkon kanssa”, sanoin. ”Mutta nyt haluan selvittää, mikä tämä paikka oikein on. Mehän siirrymme huomaamattamme jäätyneestä paratiisista toiseen vaivattomasti kuin unimaailmassa.”

Ennen kuin käännyimme astuaksemme kohti puiden holvikäytävän päässä häämöttävää kirkkoa, huiskautin kädelläni. Tarkkasilmäinen kotkani huomasi sen ja liisi alaspäin, laskeutuen hartialleni. Saatoin tarvita neuvoa sen kantamalta käärmeeltä, älykkäimmältä eläimeltä Auringon alla.

Kirkon ovi oli hieman raollaan, mutta sen avaaminen selälleen oli raskasta, sen verran suuren kinoksen tuuli oli kasannut sen eteen. Oven takana avautui kaunis mutta surumielinen näky: kirkkosali oli aivan tyhjillään, värit olivat poissa ja rikkoutuneesta katosta oli tullut läpi paljon lunta, jota oli siellä täällä erikokoisina kinoksina. Vaikka mitään valonlähdettä siellä ei ollut, hyvin siellä kuitenkin näki. Helmiäisen kaltainen valo tuntui olevan lähtöisin seinistä itsestään.

”Täällä on mielenkiintoisia kuvia seinillä”, sanoi hän, jonka seurassa olin. Minun vielä katsellessa itse salia oli hän astunut seinustalle ja katseli erästä seinämaalausta kädet selkänsä takana puuskassa.

”Erikoinen aihe kirkon seinämaalaukseksi”, sanoi hitaasti tultuani hänen vierelleen. Maalauksessa oli kuvattu kesäinen puutarha ja sinne aseteltuja pöytiä, tuoleja ja aurinkovarjoja. Taustalla häämötti turkoosin värinen järvi.

”Eikö paikka näytä sinusta tutulta?” kysyi hän, jonka seurassa olin.

”Ihme kyllä, se näyttää”, vastasin. ”Tuolla yhdellä pöydällä on cocktaillasi… löisin vaikka vetoa, että tuo on sama puutarha, jossa Luganossa ollessani…”

Ääneni hiipui pois, sillä katseeni oli harhaillut seuraavaan seinällä olevaan maalaukseen. Siinä oli kuvattuna polku Gotthardin solassa, jota kerran olin kavunnut ylös voimatta palata takaisin.

Seinämaalaukset toistuivat verkkokalvoilleni, kun lähestulkoon juoksin niiden ohitse: Vierwaldstättersee, erakon talo, keskipäivä toisen raunioituneen kirkon edessä. Kirkon toisella seinällä oli lisää seinämaalauksia, ja ne herättivät minussa jonkin pistävän, epämukavan tuntemuksen: erään laskettelukeskuksen ravintola, analyyttistä geometriaa, sali täynnä istuvaa väkeä, maisema entisen kotikaupunkini kadulta marraskuisena iltana, valkoinen sali…

Seuraavalla seinällä oli vielä lisää kuvia: eräässä näin itseni astelemassa lumen peittämässä ranskalaisessa puutarhassa, toisessa itseni luistelemassa järven jäällä, kolmannessa itseni kirkon raunion edessä… neljännessä itseni katselemassa seinämaalauksia…

Lopulta vastaan tuli aivan musta seinä. Sen keskellä näytti olevan oviaukko, ainakin siinä oli ihmisen korkuisen suorakulmion muodostavat neljä uraa, ja niistä tuli läpi kirkasta valoa. Oven edessä oli ikivanha, rikkoutunut tuoli, jolla joku olisi voinut istua odottamassa oven avautumista. Lisäksi oven vieressä oli messinkinen kyltti, jossa luki kauniilla kirjaimilla seuraavasti:

Kun tuulet puhaltavat,

ajat vaihtuvat,

ja vain niiden kaikkien lopussa

voi oven avata.

Tuhahdin kyltille halveksuvasti ja tartuin ovenkahvaan. Sain oven vaivatta auki, ja valon kirkkaus, joka hämärään kirkkoon tulvi, oli sokaista silmäni.

Oven takana avautui valkea lakeus, jonka puhtaat nietokset loistivat kuin päivällä. Valon ja varjon kontrasti, jonka oviaukko yhdessä mustan seinän kanssa muodosti, oli uskomaton, se aivan täytti minut riemulla.

”Haa!” huudahdin innoissani ja tartuin oven vieressä lojuneeseen tuoliin. ”Juuri tällainen valaistus ja rikkinäinen tuoli…”

”No ohhoh”, sanoi vähätellen hän, jonka seurassa olin. ”Olen yhtä vaikuttunut kuin silloin, kun viisivuotiaana luin Nietzschen Epäjumalten hämärän ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä.”

”Hetkinen”, sanoi laskien tuolin kädestäni. Käännyin kohti häntä, jonka seurassa olin, ja ensimmäistä kertaa pysähdyin miettimään, kuka hän oikeastaan oli. Hän näytti tutulta. Aivan erittäin tutulta, niin että leukani taisi loksahtaa auki.

”Jotkut eläimetkin ymmärtävät, ettei peilikuva ole erillinen olento”, hän sanoi aika huvittuneena.

”Ehkä”, vastasin. ”Mutta harvempi kuulee oman peilikuvansa puhuvan kuin Erkki Tuomioja! Mitä, siis oman peilikuvaniko kanssa minä koko yön olen haastellut? Kun luulin käyväni dialogia, kävinkin oikeasti monologia?”

”Niin on asian laita”, vastasi peilikuvani. ”Aika harvassa ovat ne hetket, jolloin kukaan on kaikesta samaa mieltä kuin sinä, eikö totta?”

En vaivautunut vastaamaan, vaan astuin läpi avaamastani ovesta. Olin valkeuden keskellä, ja hetken minun oli siristettävä silmiäni, niin kirkas oli valo öisen kirkon jälkeen.

”Niin, ne hetket ovat harvassa”, sanoin minä. ”En tiedä, miten ja miksi sinä, minun toinen puoleni, olet saanut oman, erillisen hahmon, mutta saatan arvata, mitä aiot minulle sanoa. Tämä yö on väkisinkin tuonut minulle mieleeni sen, kuinka kerran keskustelin aaveen kanssa. Et voi päästä paimeneksi tai edes koiraksi vahtimaan ja ohjaamaan laumaa sinne, minne haluat, koska lauma ei halua seurata sinua, näin se minulle sanoi. Raskain mielin hyväksyin sen, mitä se minulle sanoi. Siitä lähtien olen kulkenut yksin, halunnut itselleni uuden tehtävän ja uuden tavoitteen. Ei minun pidä tulla lauman paimeneksi ja koiraksi. Monia houkuttelemaan pois laumasta, se on minun tehtäväni, näin minä päätin itsekseni. En halua pelastaa tätä isänmaata, mitä se minulle kuuluu? Lapsieni maan minä tahdon löytää, tahtoisin sen rakentaakin, mutta autiomaita ei enää ole.”

Tämän sanottuani katsoin ympärilleni. Olin keskellä lumista kenttää, jota reunustivat metsät joka puolella, ja Aurinko paistoi kirkkaasti. Tuo paikka toi mieleeni paratiisisaaren keskellä olevan hiekka-alueen.

”Se on traagista, että kohtaloni oli elää juuri suuren illankoiton aikaa”, sanoin hiljaa itselleni. ”Kaikkialla ympärilläni näen tuhon merkit, joukkopsykoosin aiheuttamat katastrofit. Mutta jokaisessa tappiossa on tulevan voiton siemen. Kulttuurini, jota sekä rakastan että vihaan, tuotti sisältään oman tuhonsa. Miksi sitä tulisi jäädä kaipaamaan? Vain heikko tuhoutuu, ja heikkouden tuhoutuminen on aina hyväksi. Miksi kenenkään tulisi välittää yksilöistä, mehän kuitenkin kuolemme kaikki pois ennen pitkää?”

Tämän sanottuani olin pitkään vaiti, kunnes äkkiä hiljaisuus havahdutti minut syvistä mietteistäni kuin vieras ääni. Katselin uudestaan ympärilleni. Minne oli peilikuvani joutunut? Entä ovi, josta olin astunut ulos? Ja kotka ja käärme?

Olinko siis nähnyt unta? Olinko herännyt? Päivän valaisemalla lumilakeudella minä seisoin, yksin, kaikkein autioimmassa Auringon valossa.

Mutta siellä oli ihminen! Tunsin olevani sisällä yhdessä niistä seinämaalauksista, joita olin katsellut – olinko minä kenties astunut yhteen sellaiseen sisälle, olinko minä vain se hahmo, jota olin kuvissa seurannut, oliko peilikuvani minun oikea itseni, joka tätäkin kuvaa katseli ulkoa käsin?

Sen ihmisen kaltaista, minkä näin, en ollut koskaan nähnyt. Ei oikeastaan ihmisenä, jonain muuna, valkeana, valonhohtoisena olentona, joka nauroi. En ole kuullut kenenkään ihmisen maailmassa nauravan niin kuin hän nauroi.

Minä puhuin yksilöiden turhuudesta, mutta mikä on tämän näyn arvoitus? Tulkitkaa minulle tämä näky, tämä aavistus. Mitä minä tuolla paikalla näin?

Minä kuulin naurun, joka ei ollut kenenkään ihmisen naurua – ja nyt minua kalvaa jano, kaipaus, joka ei koskaan sammu. Tuon naurun kaipaus minua kalvaa. Minä puhuin yksilöiden turhuudesta, mutta mitä tämä kaipaus kertoo minusta itsestäni? Oi, kuinka minä jaksaisin vielä elää! Mutta kuinka minä jaksaisin nyt kuolla?

* * *

Mukavaa ja rauhallista talvea lukijoille.