Psykologiaa

Tässä vähän aikaa sitten sanoin eräälle henkilölle, että hän on kulttuurimarxilainen. Hän vastasi, ettei halua minun kutsuvan häntä niin, koska hänestä se on halventavaa. Silloin minusta tuntui siltä, kuin päässäni olisi pato murtumassa, ja varsin pian sainkin inspiraation kirjoittaa tämän tekstin. Yhdistin tuoreemman inspiraation vanhempaan, jonka vallassa olin kirjoittanut samasta aihepiiristä tekstinpätkän, jonka kuitenkin olin sittemmin hylännyt sekavana ja turhana.

Sanomalla, että kulttuurimarxilaiseksi kutsuminen on halventavaa, henkilö tuli todistaneeksi olevansa kulttuurimarxilainen. Kulttuurimarxilaisuus kun pitää sisällään hyvin vahvan poliittisen korrektiuden ihanteen. Sen mukaan väitteiden tärkein ominaisuus on se, loukkaavatko ne vai ovatko loukkaamatta; totuudellisuus ja virheellisyys ovat vähemmän tärkeitä asioita.

Kun kulttuurimarxilaista sanoo kulttuurimarxilaiseksi, hän ensimmäisenä pohtii sitä, onko väite loukkaava vai ei. Hän ei, ainakaan aluksi, pohdi sitä, onko väite totta vai ei. Samasta asiasta oli kyse Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnissä. Syyttäjä ja oikeuslaitos olivat sitä mieltä, että Halla-ahon islamista esittämät faktat olivat loukkaavia. Loukkaavien faktojen kertominen julkisesti on näin ollen loukkaamista ja voimassaolevan lain nojalla rikollista. Samaa sarjaa oli myös kymmenen vuoden takainen noitavaino Tatu Vanhasta kohtaan, kun jotkut eivät pitäneet hänen tutkimustuloksistaan ja turvautuivat ennemmin oikeuslaitokseen kuin tiedeyhteisöön (ja näin tulivat osoittaneeksi, etteivät usko itsekään tieteen pystyvän kumoamaan Vanhasen väitteitä).

Jonkun, kuten minun, mielestä faktat eivät voi olla loukkaavia, tai ainakin niistä loukkaantuminen on todella typerää. Jos minua sanotaan kulttuurimarxilaiseksi, en ota sitä loukkauksena, vaan väitteenä, joka ei pidä paikkaansa ja joka näin ollen tulee oikaista. Suhtaudun aina asioihin kylmän akateemisesti.

Joskus olen miettinyt sitä, miksi en juuri koskaan ole henkisesti loukkaantunut. Peruskoulun kolmella viimeisellä luokalla olin luokkani ylivoimaisesti inhotuin henkilö. En koskaan kunnolla ymmärtänyt, mikä muilla oli minua vastaan, mutta en kuitenkaan missään vaiheessa vastannut samalla kiukuttelulla muille. En tietenkään pitänyt kenestäkään, joka minua selvästi inhosi, mutta ajattelin, että heillä varmaan oli syynsä inhota minua ja että olen itse syypää asiaan. Epäsosiaalisena ihmisenä en kuitenkaan piitannut siitä, mitä muut ajattelivat minusta, joten annoin asian olla ja varsin pian peruskoulun päättymisen jälkeen olin päässyt yli luokkatovereihini kohdistuneesta antipatiastani.

Nyttemmin ymmärrän asiaa paremmin. He kokivat epäsosiaalisuuteni loukkauksena heitä kohtaan, mutta minä en ymmärtänyt, että he pyrkivät kostamaan loukkaamalla tunteitani, kuten minä olin tietämättäni loukannut heidän tunteitaan. Minä kieltäydyin loukkaantumasta. Tulkitsin heidän halveksuntansa kritiikiksi (johon en siis kokenut tarpeelliseksi reagoida), ja he puolestaan tulkitsivat minun kritiikkini halveksunnaksi. Näin olimme kierteessä, jossa he suuttuivat minulle yhä enemmän ja minä sen vuoksi pidin heistä yhä vähemmän. En yhtään ihmettelisi, jos suurimmat inhoajani olisivat kulttuurimarxilaisia.

On varsin hämmästyttävää, että kulttuurimarxilaiset ovat miehittäneet vahvasti juuri akateemisen maailman. Syy voi olla se, että heidän on vaikeampi saada töitä yksityisen sektorin ”oikeissa töissä”, jolloin he jäävät tutkimustensa pariin. Oli miten oli, he vaikuttavat epäsopivilta juuri akateemiseen maailmaan. Jos kritiikkiä ei osata erottaa halveksunnasta, ei tutkimuksesta tule oikein mitään. Ehkä tästä johtuu se, että akateemikot tulevat saaneeksi uransa aikana lukuisia vihamiehiä. Akatemia tarvitsisi minun kaltaisiani ihmisiä, jotka eivät tunnista halveksuntaa edes sen kohdatessaan. Pikkusieluisilla elämäntapaloukkaantujilla olisi helpompaa matalaa koulutusta vaativissa töissä, joissa ei tarvitsisi seurata ja ottaa kantaa maailman todellisuuteen, joka heille toistuvasti näyttäytyy epäoikeudenmukaisena tai muuten virheellisenä.

Minutkin aikoinaan rokotettiin epäkorrektiutta vastaan ja yhä edelleen tunnen hienoisen adrenaliinipurkauksen noteeratessani jonkin epäkorrektin sanan, kuten ”ryssä” tai ”neekeri”. En itse käytä näitä sanoja, koska mielestäni ne ovat tarpeettomia. Ymmärrän, että joku voi loukkaantua niistä, vaikka itse olenkin sitä mieltä, että mitkään kirjain- ja äänneyhdistelmät eivät itsessään voi olla loukkaavia. Ne tarvitsevat taakseen tarkoituksen loukata. En pidä myöskään sanaa ”ääliö” loukkaavana, vaikka se tuskin koskaan esiintyy muussa kuin loukkaamistarkoituksessa. En esimerkiksi loukkaannu, jos luen vaikkapa jostain blogista kappaleen, jossa käytetään sekä sanoja ”ryssä”, ”neekeri” että ”ääliö” esimerkkeinä siitä, kuinka sanat itsessään eivät voi olla loukkaavia. (No, varmaan joku tulkitsee tällaisen kappaleen vain haluksi päästä sanomaan tuhmia sanoja sillä varjolla, että käyttää niitä ”vain” esimerkkeinä; tällaisia ihmisiä neuvon painamaan ruudun oikeasta yläkulmasta löytyvää ruksia.)

Ja sitten päästään kysymykseen, kuinka vahvasti kulttuurimarxilaisuus on ideologiaa eikä jotain muuta. Kun kaikki rokotetaan nykyään epäkorrektiutta vastaan, kulttuurimarxilaisuudella on hyvä kasvualusta, mutta koskaan se ei saa diskurssissa täyttä hegemoniaa. Aina löytyy minun kaltaisiani, jotka kyseenalaistavat opit ja ajattelevat itse.

Eräs, kai jo vanhentunut teoria, esittää, että ihmiset jakautuvat ajattelutavoiltaan liberaaleihin ja konservatiiveihin (tämän blogin määritelmien mukaan kyseessä ovat edistykselliset ja vanhoilliset), ja he tukevat toisiaan. Liberaalit haluavat kokeilla ja keksiä, konservatiivit taas jarruttavat kaikkea. Kun liberaalit keksivät jotain hyödyllistä, konservatiivit hangoittelevat vastaan, mutta lopulta mukautuvat kehitykseen. Kun liberaalit taas keksivät jotain tuhoisaa, konservatiivit saavat heidät luopumaan siitä. Kyse on eräänlaisesta symbioosista, jossa osapuolet torailevat toisilleen, mutta kuitenkin, laajassa perspektiivissä, hyötyvät toisistaan.

Tulin miettineeksi, onkohan kulttuurimarxilaisuus ennemmin luonteenpiirre kuin varsinainen aatemaailma. Luonteeltaan eräänlaiset ihmiset toimivat tietyllä tavalla, ja nykyään, kun toimintatapoja älyllistetään ideologioiksi, oikeasti luonteenpiirteisiin juontavat erot näkyvät ideologisina eroina.

Tällöin kulttuurimarxilaisuuden takana oleva luonne olisi eräänlainen hysteerinen egoismi yhdistyneenä narsismiin. He etsivät vimmaisesti kaikkea, mikä loukkaa, ja aloittavat sitten täyden rähinän. Jos todellisuus on heidän mielestään epämiellyttävä, he pyrkivät vääristämään todellisuutta (pysäyttävä esimerkki Halla-ahon blogista usean vuoden takaa). Suomalaiseen oikeuslaitokseen pesiytyneet kulttuurimarxilaiset päätyvät kieltämään loukkaavien faktojen esittämistä. ”Poissa silmistä, poissa mielestä”… ehkä todellisuuden raadollisuutta ei tarvitse kohdata, jos sen säännöllisesti lakaisee maton alle? Tavallisesti tällainen ajattelu on tyypillistä lapsille ja teini-ikäisille. Pidän mahdollisena, että teollisuuteen perustuvan luonnonvaroja törsäävän hyvinvoinnin yleistyminen länsimaissa on vienyt ainakin osalta ihmisistä tarpeen kasvaa tässä suhteessa aikuiseksi.

Olen pohtinut muitakin psykologisia tapoja selittää ideologisia näkemyksiä. Timo Hännikäinen luonnehti itseään tavalla, joka sopii täydellisesti myös minuun: ”Olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta temperamentiltani radikaali.” Itse muotoilin saman asian toisella tavalla: ”Minä olen edistysmielinen konservatiivi.” Koska liberalismi on nyky-yhteiskunnassa hegemonisessa asemassa, on konservatiivisuus, etenkin edistysmielinen sellainen, varsin radikaalia.

Armeijassa eräs tupakaverini sanoi, että minä haluaisin elämän jo olevan eletty. Olin kertonut, kuinka ihannetilanne elämässäni olisi olla vanha, kiikkutuolissa istuva ukko. Olen nimittäin kovin suoritusluonteinen ihminen. Elämä on minulle prosessi, jossa haluan saavuttaa päämäärän, en elämöidä matkan varrella. Vastaavalla tavalla monet muutkin asiat ovat minulle vain vastuksia, joista haluan suoriutua.

Kerran kirjoitin kirjan. En siksi, että olisin erityisemmin nauttinut sen kirjoittamisesta, vaan koska halusin saada sen valmiiksi. Ulkomaanmatkojen olen aina halunnut päättyvän, ja nautinnon niistä olen aina saanut jälkeenpäin. Koulussa käyminen oli vain yksi välttämätön vaihe, ei tilaisuus saada ystäviä ja pitää heidän kanssaan hauskaa. Harvat ystäväni ovat jääneet tilapäisiksi. Viimeksi taisin tavata ketään ystävänäni pitämää ihmistä elokuun alussa viime vuonna. Parisuhteilta olen välttynyt, koska seurustelu tuntuu minusta joutavalta vaiheelta (no, ainakin se on yksi syy). Avioliitto, vanhemmuus ja isovanhemmuus olisivat tavoittelun arvoisia asioita, mutta enää ei avioliittoon hypätä mukaan ilman pitkää, turhauttavaa seurustelujaksoa.

Koska minulla ei ole tämän alan koulutusta, en voi tehdä aiheellista tutkimusta siitä, kuinka vahvasti erilaiset luonteenpiirteet korreloivat erilaisten ideologioiden kanssa. Luulisin kuitenkin, että minunkaltaiseni suoritusluonteisuus liittyy vahvasti radikalismiin. Oli radikaali sitten konservatiivi, libertaari, kommunisti tai jokin uskonnollinen fanaatikko, hän haluaa nähdä ihanteensa toteutuvan, eikä ole järin kiinnostunut niistä kompromisseista, hivuttamisista ja propagoimisista, joita politiikka väistämättä pitää sisällään.

Tekstissäni Kansanvalta ja näennäisliberalismi syytin (ainakin vasemmistolaisia) liberaaleja siitä, että jos heille tarjottaisiin Nibelungin sormusta, jonka voimalla he voisivat alistaa koko maailman, he ottaisivat sen käyttöönsä ja tulisivat näin diktaattoreiksi. Nyt paljastan, että minä toimisin ihan samalla tavalla. Sitenhän minä voisin toteuttaa radikaalit ajatukseni ja päästä loppuun eräästä prosessista. Minua tässä ei häiritsisi se filosofinen ongelma, jonka tulisi häiritä liberaaleja: minähän en ole vannonut demokraattisten ja individualististen ihanteiden olevan pyhimyksiä. Olen kannattanut niitä eräinä malleina, jotka toimivat jossain olosuhteissa, mutta joista on oltava valmiita irtautumaan, kun olosuhteet muuttuvat.

Toisaalla sitten ovat sosialidemokraatit, jotka kuvittelevat olevansa fiksuja ja filmaattisia julistamalla: ”Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike.” Älyllisesti laiskat hurraavat tällaisen aforismin kuullessaan. Muut oivaltavat, että jos päämäärää ei ole tai se ei ole tärkeä, liike on hyödytöntä. Sosialidemokraatit eivät tunnu edes tietävän, mitä tavoitella. He ovat elämäntapapoliitikkoja, jotka tekevät vain, eivät pysähdy miettimään, onko tekemisessä enää mitään järkeä. Kriisi sitten näyttäytyy puheena vastuunkannosta ja rakkaudesta. SDP ja Keskusta, vanhat valtionhoitajapuolueet, jotka ovat värittömiä, hajuttomia ja mauttomia, vetoavat ihmisistä mukavuudenhaluisimpiin. Siinä mielessä SDP:tä voisi pitää läpikotaisin porvarillistuneena. Jopa Kokoomus on nykyään boheemimpi.

* * *

Pahoittelen, että tässä tekstissä olen lörpöttänyt niin paljon itsestäni. Jokaisessa ihmisessä kuitenkin on jonkinmoinen narsisti, joka odottaa tilaisuutta päästä esiin. Kun nyt olen saanut ne paineet purettua, tulevaisuudessa pystyn varmaankin palaamaan tarkastelijan rooliin.

Mutta, koska kerran aloitin, niin kirjoitanpa vielä loppuun pari mielestäni kirjoittamisen arvoista asiaa, jotta joskus dementoituneena vanhuksena minulla on todistusaineistoa siitä, millainen ihminen olen.

Olen aina tullut paremmin toimeen liberaalien kuin konservatiivien kanssa. Monet konservatiivit kun ovat sellaisia punaniskoja, etten pääse heidän kanssaan samalle aallonpituudelle kuin joissain poliittis-ideologisissa kysymyksissä. Suorastaan aristokraatti-ihanteinen elitismi on harmillisen harvinaista konservatiivien joukossa. 1800-luvulla oli toisin. Silloin eliitti meni oopperaan kuuntelemaan Wagnerin oopperoita, kun nykyajan eliitti kutsuu kulttuuriksi sitä romua, jota Kiasmassa esitellään.

Miksi punaniskakonservatiivit kuuntelevat rock-musiikkia sen sijaan, että menevät oopperaan kuuntelemaan Wagneria? Samat henkilöt, jotka vastustavat henkeen ja vereen monikulttuurisuutta, nyrpistävät nenäänsä oman kulttuurinsa oikealle korkealaatuiselle musiikille ja hullaantuvat möykästä, joka nimenomaan on syntynyt kulttuurien sekoittuessa. Rock-musiikin suosio on maailmanhistorian suurin monikulttuurisuuden monumentti. Kaikkien monikulttuurin vastustajien ideologinen velvollisuus on vihata ja halveksia sitä.

Jos minä saisin Nibelungin sormuksen (joka, kuten sivistyneet tietävät, on tuttu Wagnerin oopperoista), käyttäisin sen voimaa tuhotakseni monikulttuurisen musiikin.

”Denn fass' ich ihn wieder

einst in der Faust,

anders als dumme Riesen

üb' ich des Ringes Kraft!”

Edistyksen dystooppinen utopia

Eräs vanha ystäväni on, tai ainakin muutama vuosi sitten oli, vakuuttunut siitä, että parin vuosisadan sisällä sivilisaatio tulee saavuttamaan tilan, jossa varallisuuseroja ei ole. Hän uskoi siihen, että alati kehittyvä teknologia tulee jossain vaiheessa kehittämään tavan kierrättää luonnonvarat täydellisesti sekä niin älykkään automaation, että ihmisten ei tarvitse tehdä enää mitään. Kun koneet tuottaisivat rajattomista resursseista kaikille ihmisille ihan mitä vain, raha menettäisi merkityksensä ja vauraus muuttuisi epäajankohtaiseksi käsitteeksi.

Teoriassa tuo on luullakseni ihan mahdollista. Käytännössä sen tulee estämään se, että luonnonvarojen suhteen juoksemme umpikujaan pitkään ennen kuin niitä pystyttäisiin kierrättämään täydellisesti. Umpikuja myös merkitsisi sellaista talouslamaa, ettei automaation kehittäminen voisi millään jatkua samalla tavalla kuin tähän asti.

Tilanne, jossa aineellista vaurautta olisi käytännössä loputtomasti ja jossa sitä tuotettaisiin rasittamatta ihmisiä, muistuttaa kyllä ihmeellisesti uskonnollisia kuvauksia paratiiseista. Ideologiset utopiat tarjoavat paljon vähemmän. Kommunismikaan ei luvannut vapauttaa ihmisiä työnteosta.

Mutta olisiko ystäväni hahmottelema tilanne utopia, vai pikemminkin dystopia? Ihminen kaipaa jotain työtä säännölliseksi tekemisekseen. Mitä meille tapahtuisi, jos työt otettaisiin meiltä pois? Jotain osviittaa antavat tarinat sellaisista ihmisistä, joilla on ollut mahdollisuus pysyä hengissä, mutta ei silti mitään tekemistä.

Ranskan viimeinen vallankumousta edeltänyt kuningatar Marie Antoinette nautti paimentytön roolin leikkimisestä Versailles’n Trianon-palatsin lähellä olevassa Hameau de la Reine -idyllissä. Hänellä mahtoi olla kuolettavan tylsää. Samaan aikaan monetkin paimentytöt luultavasti leikkivät kuningatarta. Unelma varmaan oli ihastuttava, koska he eivät tienneet, millaista kuningattaren elämä oikeasti oli.

Holhoavassa hyvinvointi-Suomessa pitkäaikaistyöttömiä löytää usein kapakoista, joissa he yrittävät hukuttaa turhautumisensa pulloon. Pitkäaikaistyöttömien joukossa muidenkin päihteiden käyttö on yleisempää kuin väestössä keskimäärin. Niiden kanssa korreloi ylipaino, väkivaltarikollisuus ja mielenterveysongelmat.

Asiaa voisi miettiä uskonnollisesta näkökulmasta. Vanhan testamentin tarinan mukaan ihmiset yrittivät nousta Jumalan luokse taivaaseen rakentamalla jättiläismäisen korkean Baabelin tornin. Jumala ei siitä pitänyt, ja sekoitti ihmisten kielet, niin ettei yhteisestä rakennustyöstä tullut enää mitään.

Nykyinen edistysusko tavoittelee epäilemättä juuri sitä tilaa, minkä toteutumiseen ystäväni uskoi. Aikooko Jumala tehdä jotain estääkseen sen, että ihmiset saavuttavat paratiisin ilman Häntä? Ehkä Hänen ei tarvitse.

Edistysuskon utopia tarjoaa ihmisille rajattomasti aikaa, mutta ei juuri mitään tekemistä. Ihmiset joutuisivat käyttämään aikansa juuri kuten entisaikojen kuninkaalliset tai modernit pitkäaikaistyöttömät. Joko aikaa käytettäisiin irtautumiseen omasta itsestä, tai riettaisiin ajanvietteisiin. Kumpikin vaihtoehto vaikuttaa minusta kammottavalta.

Helppous on todella koukuttavaa. Vaikka ihmiset tietäisivät, että jonkin asian tekeminen pitemmän kautta olisi laajassa mielessä palkitsevampaa, kuitenkin mennään mielellään siitä, mistä aita on matalin. Siksi vaikuttaakin epätodennäköiseltä, että mikäli äärettömään helppouteen joskus päästään, siitä kukaan olisi valmis luopumaan, vaikka sitä kuinka paljon inhottaisiinkin. Niin dystopia juurtuisi pysyvästi aloilleen. Jumala voisi nauraa partaansa, kun maanpäällistä taivasta tavoittelevat ihmiset tulisivatkin luoneeksi ikuisen maanpäällisen helvetin.

Siitä tosin tulisi varsin epävarma järjestelmä. Kun äärettömän helppo järjestelmä saataisiin luotua, kenelläkään ei enää olisi tarvetta osata mitään. Jos sitten sattuisi tulemaan vaikkapa tietokonevirus, joka kaataisi koko systeemin, kukaan ei osaisi sitä korjata. Koska kukaan ei osaisi myöskään palata vanhoihin elinkeinoihin, valtaosa ihmisistä kuolisi nälkään.

Toisaalta sekin voisi olla parempi kuin peruuttamaton, piloille hemmotteleva helppous.

Avioliittolaki ja demokraattinen ongelma

Jatkan vielä sarjaa, joka liittyy kansalaisaloitteisiin, ja vuorossa on se ilmeisesti eniten mieliä kuohuttava, aloite sukupuolineutraalista avioliitosta.

Maamme liberaaleja puheenvuoroja seuratessa ei voi välttyä vaikutelmalta, kuin tällä maalla ei olisi muita ongelmia kuin lakipykäliä, jotka vaikuttavat marginaalisella tavalla marginaalisen ihmisjoukon elämään. Turhauttavinta on se, kuinka tätä asiaa vatkataan kaikilla mahdollisilla foorumeilla, kun taas meihin kaikkiin vaikuttavat ja paljon suuremmat ja vakavammat asiat jäävät vähemmälle huomiolle, vaikka minusta ne oikein huutavat saadakseen huomiota.

Silloin, kun aloite maaliskuussa alkoi saada vyörymällä kannatusilmoituksia, arvoliberaaleissa piireissä ilahduttiin kovasti. Seuratessani sivusta vähäisellä kiinnostuksella tätä iloa ja innostusta herkkä filosofinnenäni vainusi aloitteen puuhaajien toiminnassa mielenkiintoisen ja pohdinnan arvoisen asian.

Lakialoite tulee piakkoin eduskuntaan, joka käsittelee sen. Aloitteen puuhaajat toivovat asian menevän läpi, ja totta puhuen se on heille ainoa sopiva ratkaisu. Jokainen voi itse tykönään miettiä samaa asiaa kuin minä: jos aloite ei johda vaatimiinsa lakimuutoksiin, aikovatko aloitteen puuhaajat antaa periksi? Minun ei tarvinnut kauan miettiä asiaa. Jos aloite hylätään, he keräävät riittävän määrän nimiä samanlaiseen aloitteeseen, jonka he antavat seuraavan eduskunnan päätettäväksi, ainakin mikäli asia ei löydy seuraavasta hallitusohjelmasta. Ja he perustelevat toimensa seuraavasti: ”Vaalit on käyty, kansa on puhunut, nyt on uusi eduskunta ja uudet mandaatit, aloite voi hyvinkin mennä läpi tällä kertaa.”

Mikäs siinä, minähän toivoin samaa tekstissäni Valtiollisista sitoumuksista: päätökset vanhenevat samalla kuin niiden tekijöiden mandaatit. Ongelma tässä vain on se, että en todellakaan usko aloitteen puuhaajien kategorisesti kannattavan asioiden uutta käsittelyä siksi, että mandaatit vanhenevat. Toisin sanoen, jos aloite meneekin tässä eduskunnassa läpi, sen puuhaajat eivät ensi vaalikaudella vaadi uutta käsittelyä, eivät edes hyväksyisi sellaista.

Heille vain aloitteen hyväksyminen riittää. Jos sitä ei hyväksytä, he pakottavat eduskunnan käsittelemään sen uudestaan vaikka kuinka monta kertaa. Jos se hyväksytään, asia onkin jo kirjattu kallioon ja sen uusi käsitteleminen olisi pahinta, mitä kuvitella saattaa. Tämä on taas näitä kaksoisstandardeja, joista olen kirjoittanut kerran, kahdesti, kolmastikin. Miksi he antavat kansalle vallan vain hyväksyä asioita? Miksi he tappion hetkellä eivät totea, että kansa on puhunut, ja sopeudu siihen, että aina ei saa sitä, mitä haluaa? Miksi liberaaleilla tulisi olla muita suurempi oikeus saada asioitaan läpi?

Kaipa taustalla on typeräksi osoittamani deterministinen edistysusko. He ovat sitä mieltä, että sukupuolineutraali avioliitto, samoin kuin kaikki heidän muutkin ihanteensa, ovat jonkin kohtalon määräämällä tavalla joka tapauksessa toteutumassa tulevaisuudessa, ja että he vain edistävät väistämätöntä, koska on parempi kulkea väistämättömyyksissä eturintamassa kuin seurata vastahakoisena perässä (kuten minäkin olen esittänyt).

Oman arvopohjani puolesta toivon, että aloite ei mene läpi, mutta toisaalta olisin huomattavasti huojentuneempi, jos se kuitenkin menisi. Asialla ei ole minuun vähäisintäkään vaikutusta, eikä sukupuolineutraali avioliitto tuhoa yhteiskuntaa yhtään sen enempää kuin se sitä pelastaakaan. Jos olisin kansanedustaja, todennäköisesti järjestäisin itseni tämän aloitteen äänestyksestä vaikka vessaan.

Aloite saisi minusta mennä läpi, jotta tämä absurdit mitat saavuttanut debatti sen ympärillä voitaisiin päättää ja siirtyä keskustelemaan jostain muusta. Minua hirvittää ajatellakin, kuinka monta kertaa tulisin tulevina vaalikausina kiristelemään hampaitani, jos tämä hedelmätön debatti jatkuisi ja uusia samansisältöisiä aloitteita tunkisi säännöllisin välein eduskunnan istuntosaliin. Yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi minusta kohdentaa niihin suunnattomiin taloudellisiin, ekologisiin, sosiaalisiin ja demografisiin tragedioihin, joiden synnystä ja kehityksestä tämä blogi on paljon kiinnostuneempi. Jos ainoa tapa saavuttaa se on hyväksyä arvoliberaaleja tyydyttäviä mutta kaikin puolin epäolennaisia aloitteita, hinta olisi minusta paitsi siedettävä, jopa hyvä. Tulevassa eduskuntakäsittelyssä ei näin ollen ole minulle luvassa puhdasta voittoa tai tappiota, joten voin olla levollisin mielin.

Maanpuolustusasiaa

Kenellä valta oikeasti on? Onko se kansalla, vai byrokraateilla, vai raharikkailla? Medialla, kirkolla, tiedemiehillä, tuomareilla? Vai onko se kenties maailmanlaajuisella salaliitolla? Ei, loppujen lopuksi valta on aina sillä taholla, jolla on mahdollisuus tappaa muut. Tämän tulisi saada kaikki muut tahot toivomaan koko sydämestä, että tuo taho olisi haluton sitä mahdollisuuttaan käyttämään.

Tämä asia tuli mieleeni, kun Suomessa ryhdyttiin keräämään nimiä kansalaisaloitteeseen, jolla asevelvollisuudesta luovuttaisiin. Asevelvollisuusarmeija on kuulemma epäoikeudenmukainen, kallis, tehoton, vanhanaikainen ja vaikka mitä muuta. Kannatan toki tästäkin asiasta keskustelemista, koska uskon parempien perustelujen taivuttavan taakseen niitä, jotka ovat kahden vaiheilla. Oma mielipiteeni on jyrkästi aloitetta vastaan.

Maassa on aina armeija. Se voi olla maan oma armeija, tai se voi olla jonkin muun maan armeija, tai se voi olla yksityisarmeija. Maan kansalaisten sopisi toivoa, että kyseessä olisi oma armeija. Muut armeijat saattaisivat hyvinkin tarttua mahdollisuuteensa tappaa. Ja silloin, kun pyssyt ja pommit paukkuvat, maan kansalaiset ovat yhtä pahassa pulassa riippumatta siitä, ovatko he sitten mattimeikäläisiä, virkamiehiä, pankkiireja, toimittajia, pappeja, akateemikoita, tuomareita tai salaliittolaisia. Kenenkään heistä käyttämä valta ei mahda mitään aseiden tuhovoimalle (no, pappien ehkä tuonpuoleisessa).

Suomalaisessa puolustuspolitiikassa puhutaan joskus siitä, onko koko maata pyrittävä puolustamaan. Tätä pohtivat kenraalit suuressa viisaudessaan. He ovat strategeja ja tietävät, millä tavoin on toimittava, jotta sota voitetaan. Joskus sodan voittamiseksi on viisainta jättää osa maasta puolustamatta, kuten venäläiset tekivät kaikissa suursodissaan keskieurooppalaisia vastaan ja saivat vihollistensa huolto- ja viestiyhteydet venymään liian pitkiksi.

Niin tärkeää kuin strateginen ajattelu onkin, joskus se menee ristikkäin armeijan filosofisen tarkoituksen kanssa. Armeija on eräs valtion primäärisistä instituutioista, joka suojelee kansalaisia ulkoisilta uhkilta. Jos armeijan strategiaan kuuluu jättää osa valtion alueesta puolustamatta, se jättää hoitamatta tehtävänsä osan suojelemiensa ihmisten puolesta. Voisiko rajaseutujen asukkaita pitää tasa-arvoisina kansalaisina, jos valtio jättää heidän suojelemisensa tekemättä?

Varusmiespalvelukseni aikana eräässä taisteluharjoituksessa minun komppaniani tehtävä oli pysäyttää Porin prikaatin joukot, jotka vyöryivät kohti Niinisalon varuskuntaa. Minä olin tiedustelujoukkueessa, mutta kyseisessä harjoituksessa joukkueeni ei päässyt tekemään kuin pari omaan koulutukseemme liittyvää tehtävää. Joukkoyksiköiden välisessä sodassa me vain istuimme poteroissamme ja odotimme porilaisten hyökkäystä. Meidät oli aiemmin koulutettu irtautumaan leiripaikaltamme minuutin varoitusajalla, minkä vuoksi hämmästyin, kun joukkueen kouluttaja neuvoi meitä sytyttämään telttojen kamiinoihin tulen taistelun ajaksi, jotta telttakangas kuivuisi.

”Eikö kamiinojen olisi hyvä olla kylminä, jos häviämme taistelun ja joudumme irtautumaan?” kysyin.

”Ei”, kouluttaja vastasi. ”Jos vihollinen pääsee tänne asti, olemme kaikki kuolleet. Me emme peräänny, vaikka mitä tapahtuisi.”

Se ei varmaankaan ollut paras mahdollinen strategia – mutta se kuulosti hyvinkin ylväältä. Juuri noin tulisi toimia koko maan puolustuksen suhteen: joka niemeä ja notkoa on oltava valmiita puolustamaan hengen edestä, koska se on velvollisuus, vaikka sodan lopputuloksen kannalta periksi antaminen voisi joskus olla edullisempaa.

Suomen johtajat tekivät vuonna 1939 oikean ratkaisun, kun kieltäytyivät luovuttamasta neliömetriäkään Neuvostoliitolle, vaikka siten sodalta olisi voitu välttyä. Kyllä valtion koskemattomuus on kaikkien kansalaisten asia, eikä Karjalan kannaksen ja Suomenlahden ulkosaariston asukkaiden olisikaan tullut maksaa yksin sodan uhrien välttämisestä.

Nyt ajat ja sotimisen tavat ovat muuttuneet viime vuosisadan alkupuoliskosta niin dramaattisesti, että Suomen olisi aika turha unelmoidakaan voittavansa sotaa mitään hyökkäämään ryhtyvää vihollisvaltiota vastaan. Siksi armeijankin funktio on muuttunut. Ennen se oli olemassa voittaakseen vihollisen, nyt (ainakin pienissä maissa) tehdäkseen kaikenlaiset hyökkäykset kannattamattomiksi.

Vierailin kerran Miehikkälän Salpalinja-museossa. Panssariesteitä, bunkkereita ja juoksuhautoja katsellessani en voinut olla ajattelematta harmistuneena: ”Näitä ei koskaan käytetty. Koko rakentamisen vaiva meni hukkaan!”

Onneksi jo paikalla ymmärsin, että näin ei ollut. Parhaat linnoitukset ja armeijat nimittäin ovat sellaiset, joita vastaan ei edes uskalleta hyökätä. Puna-armeija tiesi Salpalinjan olemassaolosta. Jos sitä ei olisikaan ollut, epäilemättä puna-armeija ei olisi jättänyt Suomen miehittämistä alkutekijöihin. Vain tieto siitä, että edessäkin olisi kuluttavia taisteluita, sai neuvostojohdon päättämään, että Suomi saa olla ja että joukot keskitetään Saksan vastaiselle rintamalle, jolla oli enemmän saavutettavaa.

Maanpuolustuksen vastustajien olen joskus kuullut valittavan siitä, kuinka Suomi ei ole tarvinnut armeijaansa mihinkään toisen maailmansodan jälkeen. Oikeastihan sitä on mahdotonta tietää. Jos Suomen päättäjät olisivat Lapin sodan jälkeen katsoneet kristallipalloon ja todenneet, että ainakaan ennen syyskuuta 2013 ei sotia tulla sotimaan, ja lopettaneet armeijan ainakin puoleksi vuosisadaksi, historia taitaisi olla aivan erilainen. Miksi Neuvostoliitto olisi jättänyt Suomen miehittämättä 40-luvun lopulla, jos Suomella ei olisi ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia puolustautua? Miksi neuvostopanssarit jäivät rajan itäpuolelle vuoden 1968 kireässä tilanteessa? Miksi Neuvostoliiton romahdusta seuranneessa köyhyydessä ja kurjuudessa venäläiset eivät olisi ryöstäneet Suomen vaurautta, jos täällä ei olisi ollut armeijaa? Taitaa pikemminkin olla, että Suomen Puolustusvoimat on onnistunut paremmin vuosina 1945 – 2013 kuin vuosina 1939 – 1945.

Kerran minäkin mietin, olisiko palkka-armeija parempi vaihtoehto kuin asevelvollisarmeija. Varusmiespalveluksen aikana turhauduin jatkuvasti siihen, että mitään ei tehty. Komppaniani kärsi henkilökunnan puutteesta, mutta asiaa ei edes pyritty korjaamaan antamalla varusmiehille mahdollisuus itsenäiseen harjoitteluun. Näinkin tapahtui, mutta harvoin.

Huono armeija on huonompi kuin olematon armeija, koska kumpikaan ei pysty hoitamaan tehtäviään, mutta huono armeija lisäksi aiheuttaa kustannuksia. Tässä tilanteessa kriitikot ehdottavat joko järjestelmän purkamista tai siirtymistä pieneen palkka-armeijaan. En usko, että koko maata on mahdollista puolustaa palkka-armeijalla. Suomella on yli tuhannen kilometrin mittainen itäraja, lähinnä metsämaastossa. Sen kokoinen armeija, joka esimerkiksi Ruotsilla on, ei pystyisi suorittamaan velvollisuuttaan. Lisäksi palkka-armeijat ovat historian valossa osoittautuneet epäluotettaviksi. Palkkasotilaat taistelevat rahan, eivät isänmaan vuoksi, ja näin ollen vihollinen voi ostaa heidät puolelleen. Asevelvollisille ei oikein voi tarjota toista isänmaata.

Ihmeellistä on, että järjestelmän kriitikot haluavat joko siirtyä palkka-armeijaan tai purkaa koko armeijan. En ole koskaan kuullut ehdotettavan, että asevelvollisuusarmeijaa pyrittäisiin uudistamaan paremmaksi.

Asevelvollisuus on muutakin kuin maan puolustamista. Minusta on selvää, että kansalaisten on ansaittava oikeutensa kotimaaltaan, ja hyvä tapa ansaita ne on toimia kotimaansa hyväksi. Minusta asevelvollisuus on laajennettava koskemaan naisia, riippumatta siitä, löytyykö kaikille mitään järkevää tehtävää sodan aikana. Armeijan kokoon tulisi vaikuttaa nostamalla tai laskemalla kriteerejä, joilla pääsee suorittamaan asepalveluksen. On käsittämätöntä, että siviilipalvelus on vain vaihtoehto; ketään armeijaan henkisesti tai fyysisesti sopimatonta ei pakoteta siviilipalvelukseen, heidät joko vapautetaan tietyistä tehtävistä tai vapautetaan palveluksesta kokonaan. Palveluskelpoisuusluokkiin B (helpotettu palvelus) ja C (vapautettu rauhanaikana) kuuluvat tulisi määrätä suorittamaan siviilipalvelus. Totaalikieltäytymisestä ei tulisi seurata vankeutta, silloin vain ei saisi kaikkia kansalaisoikeuksia, kuten äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta.

Lisäksi varusmiespalveluksen pituus olisi nostettava kaikilla vähintään yhdeksään kuukauteen, joista kolmella viimeisellä miehistöt harjoittelisivat soveltamaan taitojaan erilaisissa tilanteissa ja ilman johtajiaan. Kertausharjoitusten määrää tulisi lisätä radikaalisti. Lisätueksi maanpuolustukselle tulisi perustaa uudestaan suojeluskuntien tapaisia puolivirallisia organisaatioita, jotka tarjoaisivat innokkaimmille mahdollisuuden ylläpitää taitojaan.

Lopuksi voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon.

Kielivapaudesta ja muustakin

Eduskunta saa pian käsiteltäväkseen kansalaisaloitteen koskien pakollisen ruotsin kielen opetuksen lopettamista kaikilla kouluasteilla tässä maassa. Aloite sai puolessa vuodessa kasaan 61 621 nimeä, joista minun nimeni on alusta laskien noin kahdessadas, sillä kävin antamassa aloitteelle tukeni verkossa jo samana aamuna, jona nimien keräys aloitettiin. En vihaa ruotsin kieltä, suomenruotsalaisia tai ruotsalaisia (valtiollisesta Ruotsista sen politiikan vuoksi sen sijaan en ole varma), vaan kannatan yksilönvapautta ohi holhouksen tällaisissa asioissa, joissa yksilönvapaus ei voi johtaa mihinkään vaaralliseen tai hallitsemattomaan kehitykseen.

Oikein ansiokkaan kokoelman pakkoruotsin puolesta-argumenteista ja niiden vasta-argumenteista on koonnut suosikkipoliitikkoni Sampo Terho, joka on myös yksi kansalaisaloitteen puuhamiehistä. Epäilemättä hänen listaansa on käytetty myös kansalaisaloitteen perusteluissa. Vaikka aloitetta kannatankin ja Terhoa arvostankin yli muiden poliitikkojen, takerrun tässä tekstissä yhteen hänen kokoamistaan vasta-argumenteista:

”2. Onhan kouluissa muitakin pakollisia aineita kuten matematiikka ja biologia, miksei siis myös ruotsi – Tällaiset universaalit aineet ovat tarpeellisia kaikille ja kaikkialla maailmassa, eli niille on selkeät yleishyödylliset perusteet, jotka ruotsilta puuttuvat. Yhtäkään niistä ei toisin sanoen tarvitse perustella sillä, ”että onhan muitakin pakollisia aineita, siksi myös tätä opiskellaan”, jossa ei perusteluna ole mitään asiallista sisältöä.”

”Universaalius” ja ”yleishyödyllisyys” ovat monella tapaa liioittelua minkä tahansa asian kohdalla, koska ihmiset ja heidän tarpeensa vaihtelevat niin paljon – samoin kuin opetuksen sisältö. Juuri tämän takia vastustan kansalaisaloitteen kohtaa: kielivapaus kaikilla kouluasteilla.

Minusta ruotsin kieltä olisi perusteltua opettaa kaikille peruskoulussa, eikä sitä mielestäni voi kumota sanomalla, että ruotsi ei ole samalla tavalla ”universaali” ja ”yleishyödyllinen” kuin monet muut aineet. Muistan, että peruskoulussa opetettiin sellaisia asioita kuin Pohjanmaan jokia järjestyksessä, Kaarle Suuren pojanpoikien nimiä, löylykauhan valmistamista ja rock-musiikin kehitysvaiheita. Pidän näitä kaikkia asioita ihmisen tarpeiden kannalta paljon marginaalisempina kuin ruotsin kieltä. Suomessa ruotsin kieli on perusteltu osa yleissivistystä ja koska peruskoulun tarkoitus on tarjota koko kansalle yleissivistys, on ruotsin kieltä hyvä opettaa peruskoulussa edes muutaman vuoden ajan. Jos joku ottaisi asiakseen karsia peruskoulusta pois kaiken, josta ”ei ole mitään yleistä, universaalia hyötyä”, paljoakaan ei jäisi jäljelle.

Lukiossa opiskelin ruotsin lisäksi muutamaa muutakin ainetta, jotka olisin mielihyvin pudottanut pois omasta lukujärjestyksestäni. Sitä en näin jälkeenpäinkään ymmärrä. Lukio kuitenkin on vapaaehtoinen kouluaste. Jos jotkut tiedot ja taidot ovat niin olennaisia Suomen kansalaisen kannalta, että niitä on perusteltua opettaa pakollisina lukiossa, miksi lukio ei ole osa peruskoulua ja siten pakollinen kaikille? Jos nämä tiedot ja taidot taas eivät ole olennaisia Suomen kansalaisen kannalta, miksi ne ovat pakollisia vapaaehtoisella kouluasteella?

Minusta olisi hyvä, jos Suomen koululaitosta kehitettäisiin enemmän yksilönvapautta ja erikoistumista tukevaan suuntaan. Minulla oli onni opiskella peruskoulun kolme viimeistä vuottani luokalla, jonka opetusta painotettiin viestintään ja ilmaisutaitoon. Samassa koulussa oli myös matematiikkaan ja luonnontieteisiin painottunut luokka, jolle pyrin toissijaisesti. Vanhemman polven ihmiset, jotka kuulivat tästä järjestelystä, hämmästelivät asiaa. He olivat käyneet koulunsa aikana, jolloin yli kaiken tunnuttiin arvostavan sitä, että kaikki, niin työväestön kuin porvaristonkin lapset, käyvät täysin samanlaisen koulun ja saavat täysin samanlaiset edellytykset menestyä elämässään. He kai näkivät erikoisluokkajärjestelmän jonkinlaisena paluuna aristokratiaan (ja ehkä näkemystä tuki isoveljeni lausuma vitsi, kun hän aikanaan pääsi matemaattis-luonnontieteelliselle luokalle: ”Noblesse oblige!”).

Vaikka arvostankin kansallista koheesiota ja vastustan monikulttuurisuutta vaarallisena, hajottavana ja tuhoavana elementtinä missä tahansa yhteiskunnassa, tasapäisyyttä en koe tavoittelun arvoiseksi. Yläasteeni tavallisilla luokilla olleille oppilaille ei ollut mitään haittaa siitä, että minä sain erikoistuneempaa opetusta. Minä sen sijaan hyödyin siitä, että en joutunut olemaan tavallisella luokalla, jolla koulurauha ja opiskelumotivaatio olivat havaintoni mukaan heikommalla tolalla kuin omallani. En esimerkiksi usko, että minun läsnäoloni olisi parantanut kenenkään muun koulurauhaa tai motivaatiota. Olisi todennäköisemmin tapahtunut kuten aiemmin ala-asteella ja myöhemmin armeijassa: seura teki kaltaisekseen.

Pienillä paikkakunnilla erikoisluokkien järjestäminen tietenkin olisi haastavampaa, mutta suurissa kaupungeissa olisi varmasti mahdollista järjestää erikoisluokkia myös kuvataiteeseen, musiikkiin, liikuntaan, historiaan – sekä kieliin. Kiistaton haitta pakkoruotsissa on se, että samaan luokkaan pakotetaan opiskelemaan niin hyvät ja innostuneet, minun kaltaiseni heikot kielipäät kuin myös kerta kaikkiaan uppiniskaiset tyypit, jotka protestoivat pakkoruotsia vastaan.

Erikoisluokilla, joilta sitten jatkettaisiin nykyistä vapaampaan lukioon opiskelemaan vain itse kunkin mielestä kiinnostavia aineita, olisi varmasti positiivinen vaikutus myös opintojen lyhentämiseen ja työurien pidentämiseen. Myös välivuodet ynnä muut saattaisivat jäädä vähäisemmiksi, jos lapsia ja nuoria ohjattaisiin jo peruskouluiästä asti hakeutumaan sellaisten asioiden pariin, jotka sopivat ja kiinnostavat. Tämä tietenkin saattaa johtaa luokkayhteiskunnan uuteen vahvistumiseen, mutta positiivisella tavalla, antamalla fiksumpien menestyä; aiemminhan luokkayhteiskunnasta päästiin ennemminkin alentamalla menestyviä kuin ylentämällä vähemmän menestyviä, minkä kokonaisvaikutus oli negatiivinen.

Lopuksi nostan esiin vielä yhden kuriositeetin koskien pakkoruotsikeskustelua: yksi pakkoruotsin perusteista on, että ”ruotsinkielisten palvelut on turvattava”. On minusta aika ihmeellistä, että ruotsinkielisten ei uskota pystyvän itse turvaamaan omia palvelujaan. Koska ruotsinkielisistä kuitenkin valtaosa osaa suomea paremmin kuin suomenkieliset ruotsia, heidän palvelunsa on helpompi turvata jotenkuten kuin suomenkielisten (eikä sitäkään sovi unohtaa, että Pohjanmeren takaa löytyy aika paljon ruotsintaitoisia, joita tarpeen tullen voi palkata tänne). Suomenkielisten odotetaan paitsi pystyvän turvaamaan omat palvelunsa itse, myös tarvittaessa turvaamaan ruotsinkielisten palvelut. Onko tämä kaiku jostain aristokraattisesta übermensch-ajattelusta, jota harvempi luulisi löytävänsä RKP:stä, tuosta ”liberaalista” ja ”edistyksellisestä” kansanpuolueesta?