Umpikujanjuoksua

Pääsiäissaaren muinainen kulttuuri vertautuu surullisen osuvasti meidän nykyiseen globaaliin kulttuuriimme: niin kuin kotiplaneettamme on yksin keskellä ääretöntä avaruutta, niin oli Pääsiäissaari keskellä valtamerta, jonka etäisyydet olivat liian suuret saarelaisille taitettavaksi. Kun saaren kulttuuri alkoi käydä omaksi kohtalokseen, kukaan ei voinut tulla saarelaisia auttamaan. Ja kun me pian olemme yhtä murheellisessa tilanteessa, emme vastaavasti tule saamaan apua miltään ulkoavaruuden sivilisaatiolta.

Pääsiäissaarella kasvoi ennen metsää. Saarelaiset ryhtyivät hyödyntämään puutavaraa muun muassa uskonnollisiin menoihinsa, joista tärkein oli saaren kuuluisien patsaiden pystyttäminen. Kaikki patsaiden kivimateriaali tuotiin yhdestä louhoksesta, ja puita käyttäen patsaat raahattiin ja vieritettiin joka puolelle saarta.

Puu on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin voi loppua, jos sitä kulutetaan enemmän kuin se itsestään uusiutuu. Saarelaiset elivät samankaltaisessa illuusiossa kuin ihmiskunta nykyään: he luulivat luonnonvaroja olevan rajattomasti. Tai eihän nykymaailman ihminen aivan näin sokeasti usko, hänhän tietää asianlaidan, mutta ei välitä.

Vuonna 2012 uusiutuvien luonnonvarojen ylikulutuksen päivä oli 22.8.. Silloin vuotta oli vielä jäljellä enemmän kuin yksi kolmasosa. Ensimmäinen ylikulutuksen päivä oli vuonna 1986, alle kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä lähtien tuo päivä on tullut lähes joka vuosi aiemmaksi kuin edellisenä vuotena. Tätä voisi verrata siihen, että perheellä on säästötili, jolla on paljon rahaa. Jossain vaiheessa kulutus ylittää tilin tuomat korkotulot ja pääoma alkaa huveta. Eräänä päivänä käy niin, että pääomaa ei ole enää yhtään jäljellä, ja silloin se ei koskaan tule takaisinkaan.

Uusiutuvat luonnonvarat ovat metsiä, maataloustuotteita, puhdasta vettä, kalakantoja ynnä muuta elämämme kannalta äärimmäisen oleellista. Niiden kulutusta pitäisi leikata kerta heitolla yli kolmannes, että emme enää kuluttaisi niiden muodostamaa pääomaa vaan pelkästään pääoman tuottoa. Se tarkoittaisi valtavaa pudotusta elintasoon.

Maailmassa on harmillisen paljon utopisteja. Eräät uskottelevat itselleen ja muille, että tieteen ja teknologian kehitys hoitaa asiat kuntoon ennen pitkää. He unohtavat kokonaan sen, että juuri niiden takia tämä ekologinen kriisi meillä on edessämme. Syy on se, että tiedettä ja teknologiaa käytetään paljon, paljon enemmän ympäristön kannalta tuhoisasti kuin sitä säästäen. Aurinko- ja tuulivoiman kehittäminen ei kompensoi sitä, että insinöörit tuottavat liukuhihnalla koko ajan uusia tuotteita jo toimivien tilalle ja tekevät niistä välttämättömiä. Tieteen ja teknologian kehityksestä huolimatta ylikulutuksen päivä siirtyy aina vain varhaisemmaksi.

Toisenlaiset utopistit uskovat elintason pudottamisen useilla kymmenillä prosenteilla onnistuvan leikkaamalla rikkaimmilta ja säästämällä köyhimpiä. Valitettavasti tässä tapauksessa se ei voisi onnistua. Vaikka elintaso putoaisi, ei teknologia ja infrastruktuuri katoaisi minnekään. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että menneiden aikojen elinkeinoihin ei olisi paluuta. Vuonna 1800 sellainen pelto, jonka nykyään hoitelee yksi mies ja yksi traktori, työllisti sata miestä. Jos nyt elintaso laskettaisiin ekologisesti kestävälle tasolle, tuotantovälineiden hallitsijat pystyisivät jatkamaan elämäänsä suunnilleen kuten ennen, ja syntyisi valtava ihmisjoukko, jolla ei olisi kerta kaikkiaan mitään tehtävää. He olisivat taloudellisesti täysin turhia ihmisiä.

Kreikan talouskriisi on tässä vaiheessa leikannut maan elintasoa merkittävästi vähemmän kuin ekologinen sopeutuminen edellyttäisi. Maan tuloerot ovat kasvaneet ja köyhtyneet ihmiset ovat päätyneet tukemaan ääriliikkeitä politiikan kaikilla laidoilla. Yhteiskunta on tuhon partaalla. Se on koko maailmalle hyvä esimerkki tulevaisuuden vaaroista. Jos ihmiskunta suorittaisi nyt ekologisen sopeutumisen, lähes kaikki yhteiskunnat alkaisivat huojua perusteillaan ja monet romahtaisivat täysin. Mitä pitempään odottelemme sopeutumista, sen hirvittävämmät jäljet saamme korjataksemme.

Poliittista tahtoa ongelmien ratkaisemiseen ei tunnu olevan missään. Kaikki haluavat lisää talouskasvua ja sen vuoksi ihmisiä kehotetaan kuluttamaan, ei säästämään. Väestönkasvua rajoitetaan yksin Kiinassa, mutta sielläkin yhden lapsen politiikka on alkanut rakoilla. Jos luonnonvarojen kulutus ei kasva siihen pisteeseen asti, että kaikki lopulta loppuu, on tapahduttava ihme.

Ja nyt siis olen tarkastellut vain uusiutuvien luonnonvarojen kulutusta. Uusiutumattomat luonnonvarat, kuten öljy ja mineraalit, ovat myös aivan uskomattoman kulutuksen kohteina. Niidenkin kulutusta on pakko vähentää, tai muuten rajat tulevat vastaan. Millaisen romahduksen niiden kulutuksen leikkaaminen aiheuttaisi, sitä en osaa arvioida, mutta yhtä katastrofaaliset seuraukset sillä olisi yhteiskunnillemme kuin uusiutuvienkin luonnonvarojen kulutuksen leikkaamisella. Esimerkiksi elintason puolittaminen voisi olla oikeassa suuruusluokassa.

Ja miten paradoksaalinen onkaan meidän kulttuurimme aikana, jolloin kukaan ei voi olla epätietoinen vääjäämättömästä ekologisesta kriisistä, josta ennustellaan kaikkialla, myös kouluissa, joissa käymiseltä kukaan ei välty. Postmodernin ajan hedonismi, individualismi ja kertakäyttökulutuskulttuuri ovat vihoviimeiset asiat, mitä ihmiskunta kaipaisi.

Edes ne piirit, jotka poliittisesti ovat olevinaan kovin huolestuneita ympäristöasioista, eivät tarjoa suurelle yleisölle esimerkkiä. Pentti Linkola saa yksin olla esimerkki, poliitikot sanovat: ”Älkää eläkö kuten minä, vaan kuten minä sanon.”

Helsingin Sanomissa törmäsin kerran pääkirjoitukseen, millaista olin vuosien ajan toivonut valtakunnan suurimmalta medialta. Antti Blåfield on sen kirjoittanut, ja sen otsikko on Minä olen tämän ajan tärkein henkilö, enkä yhtä hyvää tekstiä ole ennen, enkä valitettavasti jälkeenkään, lukenut mistään tämän maan sanomalehdestä – ansiokas journalismi kun on jäänyt kyseistä tekstiä lukuun ottamatta täysin blogien vastuulle.

Lainaan sieltä suoraan katkelman, jota parempaa esimerkkiä en itse voisi keksiä:

[…] Hufvudstadsbladet julkaisi äitienpäivän alla Ruotsin ympäristöpuolueen entisen johtajan, ruotsalaisittain ”äänitorven” Maria Wetterstrandin kolumnin.

Wetterstrand viettää nykyään suuren osan ajastaan Turussa, ja hän on hämmentynyt esimerkiksi siitä, että lauantaisin kello 18:n jälkeen tavalliset kaupat ovat Turussa kiinni.

Wetterstrand kertoo ahdistuksen hetkistään eräänä lauantai-iltana, kun hänen kännykkänsä akusta alkoi huolestuttavasti huveta virta, eikä hän ollut muistanut ottaa laturia matkaan. Kello oli illalla yli kuuden, eikä uutta laturia enää saanut mistään.

Toki seuraavana päivänä kaupat kyllä aukeaisivat puolelta päivin, mutta nyt olikin lauantai-ilta, ja Wetterstrand tunsi avuttomuutta. Hänen kotikunnassaan Ruotsin Eskilstunassa kaupat olisivat auki lauantainakin lähelle keskiyötä.

”En ole erityisen ihastunut ympärivuorokautiseen kaupankäyntiin, mutta se antaa suuren vapauden, kun voi tehdä ostoksensa juuri silloin, kun siihen on aikaa. Mikä voi aivan hyvin olla juuri lauantai-iltana”, Wetterstrand kirjoitti.

Wetterstrandin kirjoitus vahvistaa havaintoa minän ylivallasta.

Jopa vihreiden keskeinen vaikuttaja, jonka edustaman poliittisen liikkeen ydinsanoma on huoli kestävästä kehityksestä, tuntee, että hänellä on oltava oikeus tyydyttää henkilökohtainen kulutustarpeensa heti, kun se ilmenee.

Tämän tarpeen alle jää yleisempi kysymys jatkuvan kuluttamisen vaikutuksista ympäristöön.

Wetterstrand ei esitä kysymystä kulutuskulttuurin vaikutuksista yhteiskuntaan tai ihmiskäsitykseen. Ei kuluttamisen kulttuurin varjopuolista, ei työntekijöiden oikeuksista tai vapaan aukiolon vaikutuksista kaupan kilpailuun.”

Wetterstrand edustaa sitä joukkoa länsimaissa, joka on kovin tietoinen oikeuksistaan ja osaa vaatia niitä – mutta samalla viittaa kintaalla velvollisuuksille. Yltäkylläisyyden aikana länsimaissa on kasvanut kokonainen sukupolvi, ja pian seuraavakin, joka ei tiedä muuta olotilaa kuin yltäkylläisyyden. Nämä ihmiset haluavat ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon, kattavan sosiaaliturvan, pitkät lomat ja varhaisen eläkkeen. He eivät suostu luopumaan mistään saavuttamastaan edusta ja ajatus siitä, että juuri he olisivat velvollisia esimerkiksi tekemään töitä niska limassa ja suorittamaan asepalveluksen, on heille vieras.

Heille elämä on viihtymistä, ja vastuu elämän viihtyisyydestä on ainakin puoliksi yhteiskunnalla. He haluavat pukeutua muotivaatteisiin, ostaa joka vuosi uuden älypuhelimen ja matkustaa talvella etelän Auringon alle. Mutta mikä ihmeellisintä, he ovat hyvin tietoisia ympäristöongelmista. Heidän ratkaisunsa on äänestää Maria Wetterstrandia, jonka panos ympäristön puolesta on perustaa pari uutta kansallispuistoa ja lisätä tuulivoiman osuutta energiantuotannossa.

Eikä velkaantuminen pelkästään luonnolle riitä näille ihmisille. Poliittisissa piireissä huoli Suomen julkisesta velkaantumisesta, joka etenee noin kymmenen miljardin euron vuosivauhdilla, ei koske kuin muutamaa toisinajattelijaa, ”änkyrää”. Ja ihmisten yksityinen velka on sekin pelottavan korkealla; jotkut ihmiset, joiden paikka epäilemättä olisi pyöreän pehmustetun huoneen nurkassa, rahoittavat elämänsä pikavipeillä, joiden korot ovat suuremmat kuin tuottoprosentit missään rehellisessä sijoitustoiminnassa.

Tilannetta ei saada kuntoon sillä, miten Suomessa yleensä reagoidaan alijäämiin: budjetin viistämiseen ”juustohöylällä”; leikkauksissa on käytettävä kirvestä tai viikatetta, ja lisäksi on otettava käyttöön oikein järeät keinot koko yhteiskunnan rakenteen muuttamiseksi.

Tämänsuuntaista on ehdottanut Osmo Soininvaara, ainoa vihreä poliitikko, jolta olen kuullut järkevää puhetta (ja häneltäkin lähinnä vain tässä asiassa): verotuksessa olisi siirryttävä rankaisemaan vain kulutusta. Ansiotulovero, yhteisövero, kunnallisvero, pääomatulovero ja muut vastaavat poistettaisiin kokonaan, arvonlisävero nostettaisiin kolminkertaiseksi ja haittaverot viisinkertaisiksi.

Tätä olisi tietenkin mahdotonta tehdä vain yhdessä valtiossa, koska arvonlisäverot ja haittaverot on helppo kiertää salakuljetuksella ja pimeällä taloudella. Joko olisi siirryttävä koko maailman kattavaan verojärjestelmään tai heittää hyvästit globaalille kapitalismille ja palata tullien ja valtiollisten interventioiden systeemiin, protektionismiin ja merkantilismiin, jossa ihmiset pakotetaan ruotuun vaikka väkivallalla. Koska en usko minkään globaalin järjestelmän voivan toimia, kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Isänmaattoman rahaeliitin vallan murskaaminen ja suuryritysten alistaminen kansallisvaltioille olisi tosin muutenkin kuin ekologisesta näkökulmasta hyvä ja tavoiteltava asia.