25.6.2013

Sotakorvauksia velkakriisiin?

Kaikki varmaan tietävät jo ennestään, että Kreikka on pahassa talous- ja velkakriisissä, jossa rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Kriisiin on yritetty jos jonkinmoista lääkettä: on apurahoitusta muilta euromailta, on keskuspankkirahoitusta, on menojen leikkauksia ja velkojen anteeksiantoa. Mikään ei tunnu toimivan niin hyvin kuin toivotaan. Ei siis mikään ihme, että taustalla on suunniteltu kovin erilaisiakin konsteja.

Kreikkalaiset ovat keksineet, että hehän voisivat vaatia sotakorvauksia Saksalta, koska Saksa kohteli Kreikkaa pahoin toisen maailmansodan tuoksinassa. Nopean Internet-haun perusteella asiaa on tuumittu julkisuudessa huhtikuussa 2013, syyskuussa 2012 ja niinkin varhain kuin helmikuussa 2010, jolloin kriisi oli vasta alussa.

Asiaan liittyy hauskoja käytännön ongelmia. Eräs johtuu sotakorvausten luonteesta. Niitähän on tapana häviäjän maksaa voittajalle korvauksena sodan kustannuksista, taikka muuten ei tule rauhaa ja häviäjä häviää vielä rajummin. Eli jos Kreikka vaatii Saksalta sotakorvauksia ja Saksa kieltäytyy niitä maksamasta, aikooko Kreikka julistaa Saksalle sodan? Kyse olisi uudesta vaiheesta toisessa maailmansodassa, jonka on luultu päättyneen jo vuonna 1945. Luulen, että kansainvälinen suhtautuminen Kreikkaan kitkeröityisi melkoisesti, jos sen uppiniskaisuuden takia tuo maailmanhistorian tuhoisin sota jouduttaisiinkin lopettamaan uudemman kerran.

Filosofiselta kannalta kuitenkin paljon mielenkiintoisempi probleema on se, kuka sotakorvauksia maksaisi, kenelle maksaisi ja miksi maksaisi. Tietääkseni saksalaiset ja kreikkalaiset ovat samanlaisia kansoja kuin kaikki muutkin, eli niissä synnytään, ikäännytään ja kuollaan. Toisen maailmansodan vääryyksistä on kulunut noin seitsemänkymmentä vuotta. Häviävän pieni osa nykyisin elävistä saksalaisista on niitä, jotka ovat vääryyksiä olleet kreikkalaisille tekemässä tai niistä vastuussa, ja melkein yhtä pieni osuus nykyisin elävistä kreikkalaisista on niitä, jotka näistä vääryyksistä ovat kärsineet.

Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt kreikkalainen Giorgios siis vaatii toisen maailmansodan jälkeen syntyneeltä saksalaiselta Gerhardilta korvauksia vääryyksistä, joita Gerhard ei ole koskaan tehnyt eikä Giorgios kärsinyt. Luuleeko kukaan, että Giorgios onnistuisi perustelemaan vaadettaan niin, että Gerhard tai edes kukaan ulkopuolinen sen hyväksyisi?

Venäjällä kai myönnetään nykyisin, että talvisota ja sitä kautta myös jatkosota olivat Neuvostoliiton syytä. Tällä perusteellahan Suomi voisi vaatia nykyrahassa miljardien sotakorvauksia takaisin. Se olisi minusta aika kivaa, mutta ihan oikeudenmukaista se ei olisi. Ei minulla ole oikeutta saada mitään, mitä esimerkiksi lukioaikainen venäläinen kaverini Dmitri omistaa.

Kreikan vaatimukset sotakorvauksista muistuttavat siitä masentavasta ilmiöstä, joka täällä Suomessa liittyy aina sosiaaliavustuksista keskustelemiseen. Käsittämättömän moni tässä maassa kokee, että juuri hänellä on subjektiivinen oikeus avustuksiin. Tällaiset ihmiset eivät varmaan ole koskaan tulleet ajatelleeksi, että valtio, kunta tai EU ei ole jokin yksityinen heppu, joka rahaa hyvää hyvyyttään kylvää ympärilleen. Nämä tahot saavat ne rahat jostakin, joltakulta, eikä tällä jollakulla todennäköisesti ole mitään velvollisuutta rahoittaa ketään.

Mielestäni on ihan selvää, että jos joku työllään, yrittämisellään ja pääomansa hoitamisella saa rahallista voittoa, kuuluu tuo voitto hänelle. Sosialidemokraattien jatkuvasti toistama sana oikeudenmukaisuus on kaukana siitä, että rahaa otetaan pois sen lailliselta ansaitsijalta ja annetaan muille. Käytännössä tätä on pakko tehdä, koska muuten ei olisi yhteiskuntaa vaan kaaos, mutta silloin olisi kohtuullista tehdä sitä niin vähän kuin suinkin mahdollista.

Minä saan sosiaaliavustuksia, ja ilman niitä olisin pinteessä. En kuitenkaan pidä toimintaani vääränä. En mitenkään koe ansainneeni saamiani avustuksia, mutta olisihan se kertakaikkisen typerää olla ottamatta niitä, kun kerran tarjotaan mahdollisuus. Tyhmähän ei ole se, joka ottaa, vaan se, joka antaa.

Jos keskuspankki tarjoaisi kaikille halukkaille miljoona euroa, etkö itse olisi jonossa odottamassa omaa vuoroasi? Luuletko, että jonossa kukaan muukaan pitäisi keskuspankin toimintaa järkevänä?

Tämä asia muistuu mieleeni, kun lehdistö säännöllisesti muistuttaa ökypohatta Björn Wahlroosin nostamista maataloustuista, joita hän ei lainkaan tarvitse. Asiasta nousee aina napinaa. Harva napisija vain ymmärtää, että älyttömyys asiassa onkin Wahlroosin pointti. Nostamalla tukia, joita ei lainkaan tarvitse, hän tuo esille järjestelmän viat. Pointtia vain eivät kaikki ymmärrä. Napistaan Wahlroosin ahneudesta ja siitä, kuinka köyhiltä siirretään rahaa rikkaille. Mutta eihän se liity asiaan mitenkään. Wahlroos saa maataloustukea, koska harjoittaa maataloutta, ei siksi, että on rikas. Sehän olisi aika kurjaa, jos laki ei olisikaan kaikille sama.

Nämä asiat ovat kreikkalaisilta unohtuneet. Siellä monikin kai kuvittelee ansaitsevansa jotakin vääryyksistä, joita ei ole kokenut, sellaisilta ihmisiltä, jotka vääryyksiä eivät ole tehneet. Tai ehkä ei sittenkään – kenties he rahanhimossaan vain haluavat unohtaa nämä asiat ja pyrkivät siihen, että muutkin erehtyisivät tunnustamaan tämän kansallisen omistusoikeuden olemassaolon. Kaipa he ovat jo tässä vaiheessa huomanneet, että keski- ja pohjoiseurooppalaiset, jotka ovat valmiita tekemään ihan mitä hyvänsä eurovaluutan puolesta, ovat aika tyhmiä.

Periytyvä syyllisyys on monesti aseena historiapolitiikassa, jossa historialla pyritään oikeuttamaan joitain yhteiskunnallisia vaatimuksia. Juuri Saksassa tästä kiisteltiin 1980-luvun suuressa historiakiistassa, kun vasemmistolaiset eivät keksineet vaatimuksilleen enää muita perusteita kuin sukupolvien päähän ulottuvan syyllisyyden.

Oltiin periytyvästä syyllisyydestä mitä mieltä tahansa, niin ainakin se on vaarallista. Harry Potter -kirjasarjassa henkilö nimeltä Sirius Musta passitetaan vankilaan yli kymmeneksi vuodeksi tuomittuna massamurhasta, johon hänet todellisuudessa lavastettiin syylliseksi. Vankilasta pakoon päästyään hän otti oikean syyllisen kiinni aikomuksenaan tappaa hänet. Suunnittelemaansa veritekoa hän perusteli sanomalla: ”Minä tahdon tehdä sen murhan, josta minut vangittiin.”

Periytyvän syyllisyyden korostajien tulisi miettiä Sirius Mustan sanoja. Onko ihan mahdoton ajatus, että kun itseään syyttömänä pitävää Gerhardia vuodesta toiseen syytetään ja rangaistaan vääryyksistä, joita Giorgios ei ole kärsinyt, jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa? Mitäs sitten tehdään, jos Gerhard kokee Sirius Mustan tavoin oikeudekseen tehdä rikoksia, kun rangaistukset kerran on jo etukäteen kärsitty?

20.6.2013

Kansallisesta omistusoikeudesta

Kansallisvaltio ei nauti kaikissa piireissä kovin suurta suosiota. Kansat kuulemma ovat vain sosiaalisia konstruktioita, jotka on keinotekoisesti luotu lähinnä myyttien perustalle. Siksi ei ole mitenkään väärin yrittää toisenlaisiakin yhteiskuntamalleja, esimerkiksi EU:ta, josta halutaan tehdä liittovaltio (esim. kohta AE sivulla 7).

Toisaalta kiistämätöntä on, että kansallisvaltiot ovat osoittautuneet vakaammiksi ja ihmisten mielestä paremmiksi yhteiskuntamalleiksi. Monikulttuurisuus on hyvä vain puheissa, mutta kukaan ei sitä todella halua, ei ainakaan omille kotikulmilleen, eikä muukalaisten haluta päättävän omista asioista. Esimerkkien luettelo tästä asiasta on musertavan pitkä.

Neuvostoliitto pyrki vuosikymmenien ajan olemaan maailman proletariaatin isänmaa, jossa kansallisuuksista ei piitattaisi. Systeemi kuitenkin romahti, ja valtio hajosi (ehkä jonkun mielestä yllättävästi) juuri kansallisuuksien mukaan viiteentoista osaan. Myöhemminkin hajoamisesta syntyneet monietniset ja -kulttuuriset valtiot ovat natisseet liitoksissaan: Tšetšenia, Transnistria, Abhasia, Etelä-Ossetia ja Vuoristo-Karabah ovat pyrkineet itsenäisyyteen.

Jugoslavian muodostivat monet kansat, joiden enemmistö on kielellisesti hyvin lähellä toisiaan. Tällä hetkellä itsenäisyyden Serbiasta ovat saaneet Slovenia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Montenegro, Kosovo ja Makedonia, kaikki kansallisvaltioita.

Tšekkoslovakia hajosi sen muodostamien kahden lähisukulaiskansan elettyä samassa valtiossa vuosisatojen ajan. Myöskään Belgia, EU:n ydin, ei ole kaukana hajoamisesta Flanderiksi ja Valloniaksi.

Nykyinen Espanja muodostui, kun Kastilian ja Aragonian kruunut yhdistettiin 1500-luvun alussa. Yhteiselo ei ole vieläkään tehnyt kastilialaisista ja katalaaneista yhtä kansaa, vaan katalaanit haluavat vähintään lisää itsehallintoa. Sama pätee pohjoisempana eläviin baskeihin.

Kolmensadan vuoden ajan unionissa englantilaisten kanssa eläneet skotit ovat kahden paikkeilla, itsenäistyäkö vai ei, vaikka Skotlanti on jo lähes täysin englantilaistunut. Pohjois-Irlannissa taas on ollut verisiksikin yltyneitä sisäisiä jännitteitä pelkän uskonnon takia.

Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat olleet sotajalalla toisiaan vastaan lähes tauotta jo usean sukupolven ajan. Ympäröivät arabivaltiot eivät voi hyväksyä juutalaisvaltion olemassaoloa.

Etelä-Sudan itsenäistyi Sudanista vuonna 2011. Itä-Timor itsenäistyi Indonesiasta vuonna 2002. Eritrea itsenäistyi Etiopiasta vuonna 1993. Namibia itsenäistyi Etelä-Afrikasta vuonna 1990. Toisen maailmansodan jälkeen lähes kaikki Euroopan valtioiden siirtomaat päättivät jatkaa itsenäisinä. Länsi-Sahara kamppailee itsenäisyydestään ja Biafra haluaa palauttaa itsenäisyytensä. Somalia on käytännössä jakautunut varsinaiseksi Somaliaksi (siksi, joka on sekasorrossa), Somalimaaksi ja Puntmaaksi. Jälkimmäiset ovat verrattain hyvinvoivia maita, mutta silti niiden halu auttaa sekasortoisen Somalian tasavallan asukkaita on vähäisempi kuin eräillä länsimailla.

Rinnakkain eläneiden hutujen ja tutsien kiistat leimahtivat 1990-luvulla Ruandan kansanmurhaksi. Naapurissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, käytiin samaan aikaan miljoonia uhreja vaatinutta sotaa.

Kurdit kaipaavat itsenäisyyttä, mutta heidän maansa on usean valtion alueella. Turkkilaiset ovat suoranaisessa sodassa kurdiseparatisteja vastaan. Turkkilaiset puolestaan haluavat itsenäisyyttä asuttamallaan pohjoisosalla Kyproksesta.

Kun Intia itsenäistyi brittivallasta vuonna 1947, se hajosi heti hindujen Intiaksi ja muslimien Pakistaniksi. Jälkimmäisestä irtosi vielä Bangladesh vuonna 1971.

Kiinan läntiset osat, Tiibet ja Itä-Turkistan, kaipaavat ainakin jossain määrin itsenäisyyttä, mutta eivät uskalla sitä kovin aktiivisesti ajaa, sillä maan kommunistijohto on tunnettu kovista otteistaan.

Toisen maailmansodan jälkeen vapaaehtoisesti yhdistyneiden valtioiden luettelo on todella lyhyt: Sikkim liittyi Intiaan vuonna 1975 ja Saksat yhdistyivät vuonna 1990, samoin Jemenit. EU:n liittovaltio-operaatiossa ei uskalleta järjestää kansanäänestystä, koska siihen operaatio päättyisikin.

Kansallisvaltioiden sisäiset ansaitsemattomat rahankuppaukset nauttivat ihmeellisellä tavalla kansalaisten hyväksyntää, toisin kuin kuppaukset toisiin kansallisvaltioihin. Kun eurovaluutan kriisimaat tarvitsevat muilta euromailta tukilainoja, Suomessa hallituksen polvet tutisevat ja oppositio mylvii raivosta. Sen sijaan kuntaliitokset, joissa on kyse aivan samasta asiasta, talouden huonosti hoitaneiden palkitsemisesta ja hyvin hoitaneiden rankaisemisesta, kansalaisten mielestä suurin ongelma on päätöksenteon etääntyminen, ei laillistettu rosvous.

Kansallisvaltio mahtaa olla todella vahva ja universaali myytti, kun näin monet, erilaisista kulttuuritaustoista riippumatta, sellaisen haluavat itselleen. Olkoon se myytti, mutta ainakin se on kovin hyödyllinen sellainen. Ihmiset ovat niin tyhmiä, että uskovat siihen ja siksi toimivat tavalla, joka muodostaa vakaita yhteiskuntia. Sen sijaan monietnisen ja -kulttuurisen yhteiskunnan myyttiin he eivät usko, ja siksi sellaiset yhteiskunnat eivät ole vakaita.

Onko totuudella mitään väliä, jos lopputulos on toivottava? Pitääkö ihmisille kertoa totuus, jos se tekee heidät onnettomiksi? Olen kuullut, että jotkut vanhemmat antavat lapsilleen makeisia, joiden he väittävät olevan lääkettä koti-ikävään. Niitä popsiessaan lapset kokevat plasebo-vaikutuksen ja koti-ikävä poistuu vain siksi, että lapset luulevat lääkkeen tepsivän.

Ihminen on puutteellinen olento, ja sellaiselle viisas toteaa puutteellisen yhteiskuntamallin soveltuvan parhaiten. Utopiat, kuten kommunismi, monikultturismi ja libertarismi, sopivat ehkä jollekin yli-ihmiselle, mutta valitettavasti ihminen on yli-ihmiselle kuin apina ihmiselle: kiusaantuneen naurun ja häpeän aihe. Ennen utopian luomista on luotava siihen sopiva asukas, eli joko hylätkäämme utopiat tai keskittykäämme eugeniikkaan.

Minä olen nationalisti, sitä en häpeä tunnustaa, vaikka aatetta niin yleisesti nykyään halveksitaankin. Kannatan kaikkien kansojen oikeutta itsenäisyyteen, enkä siis ole niitä, jotka perustelevat nationalistisella retoriikalla omia aggressiivisia mielihalujaan. Kaikille yllä luetelluille kansoille olen halukas antamaan itsenäisyyden. Myös suomenruotsalaisille sen antaisin, jos he sitä vaatisivat ja minä voisin asiasta päättää.

He, jotka haluaisivat hylätä kansallisvaltiot hyödyttöminä sosiaalisina konstruktioina, ovat luullakseni niitä samoja, jotka kokevat eurooppalaisten tehneen historiassa kammottavia vääryyksiä: he ovat liberaaleja humanisteja. Siirtomaavalta ja Amerikan asuttaminen eurooppalaisilla siirtolaisilla olivat vääryyksiä, joiden kärsijöitä olivat alkuperäisasukkaat, ja he kärsivät näistä vääryyksistä edelleen.

Tällaisissa syytöksissä humanistit, vaikka kiistävätkin kansat ja kansallisvaltiot, tulevat ehkä huomaamattaan tunnustaneeksi eräänlaisen kansallisen omistusoikeuden. Intiaaneilla oli oikeus Amerikkaan, ja eurooppalaiset rikkoivat tätä oikeutta tulemalla, perustamalla siirtokuntia ja lopulta valtioita, joissa intiaanien olot olivat huonot. Afrikkalaisilla ja eteläaasialaisilla oli oikeus maihinsa, ja eurooppalaiset rikkoivat tätä oikeutta perustamalla kauppa-asemia ja laajentamalla ne siirtomaiksi.

Tosiasia kuitenkin on, että useimmat Pohjois-Amerikan intiaanit eivät ymmärtäneet omistusoikeutta samalla tavalla kuin eurooppalaiset. He eivät ymmärtäneet sitä, että maata saattoi omistaa. Heillä ei ollut mitään vaadetta maahan, jonka eurooppalaiset julistivat omakseen. Näin ollen siellä ei rikottu kenenkään kokemusta oikeudesta, laeista nyt puhumattakaan.

Espanjalainen imperiumi Amerikassa puolestaan perustettiin pääasiassa intiaanien voimin: atsteekkien ja inkojen alistamat pienet heimot palkitsivat sotapäällikköinään toimineet espanjalaiset antamalla heille poliittista valtaa. On suuri väärinkäsitys, että kaikki intiaanit olisivat olleet espanjalaisia vastaan ja kärsineet heidän vallassaan. Vaikka koko Espanjan väestö olisi jollain konstilla saatu Atlantin ylitse, se ei olisi pystynyt alistamaan intiaaneja, jos nämä olisivat olleet yhteisvoimin vastassa. Vääryydet, mitä espanjalaiset tekivät, eivät olleet pahempia kuin mitä atsteekit ja inkat heitä ennen tekivät ja olisivat heidän sijassaan tehneet.

Näille humanisteille voisi esittää mielenkiintoisen kysymyksen: jos eurooppalaisten muutto Amerikkaan oli vääryys intiaaneja kohtaan, eikö samalla logiikalla ulkomaalaisten muutto Suomeen ole vääryys suomalaisia kohtaan?

Ja missä vaiheessa syntyy kansallinen omistusoikeus, tuo ihmeellinen, kosminen oikeus, joka on olemassa vaikka kukaan ei siitä tietäisikään? Onko intiaaneilla enää täyttä oikeutta Amerikkaan, jossa he ovat enää häviävä vähemmistö? Miten on saamelaisten laita? Ovatko venäläiset jo saaneet kansallisen omistusoikeuden valtaamaansa Karjalaan, vai onko se oikeus edelleen suomalaisilla? Miten kauan eurooppalaisten olisi tullut hallita ja asua Afrikassa, että heille olisi tullut siihen kansallinen omistusoikeus? Onko se oikeus buureilla, jotka ovat eläneet Hyväntoivonniemellä pitempään kuin mikään ”varsinainen” afrikkalaiskansa?

Entä syntyykö uusia kansallisia omistusoikeuksia? Jos etninen ryhmä X muuttaa kansallisvaltio Y:hyn ja asuttaa enklaavin, saako etninen ryhmä X jossain vaiheessa kansallisen omistusoikeuden tuohon enklaaviin? Voisiko sen kenties siirtää osaksi kansallisvaltiota X?

Tätä voisi miettiä esimerkiksi eräiden eurooppalaisten suurkaupunkien ympärillä olevien maahanmuuttajalähiöiden kohdalla. Jos lähiössä asuu enää kymmenesosan verran kantaväestöä, onko sillä enää syytä olla osa kantaväestön kansallisvaltiota? Voisiko Ruotsi julistaa Rosengårdin itsenäiseksi alueeksi, jonka asukkaista, palveluista ja infrastruktuurista sen ei enää tarvitsisi huolehtia? Tukholman maahanmuuttajalähiöissä muutama viikko sitten riehuneet mellakat olisivat kyllä olleet ruotsalaisille hyvä tilaisuus. Pakottamalla lähiöt itsenäisiksi valtioiksi he olisivat päässeet eroon niiden asukkaiden tuottamista rasituksista julkiselle sektorille, ja jos mellakat olisivat levinneet lähiöiden ulkopuolelle, asia olisi tulkittu invaasioksi ja Ruotsin armeija olisi voinut lähettää panssarivaunut ja pommikoneet tekemään asiasta selvää.

Kenties tämä asia tulee eräänä päivänä ajankohtaiseksi Suomessakin. Ja miksi ei tulisi, kun samat ongelmalliset väestöt täälläkin hiljalleen kasautuvat betonilähiöihin? Lupaan, että jos esittämäni ajatus lähiöiden itsenäistämisestä ja mellakoiden pysäyttämisestä armeijan voimin saa ansaitsemaansa kannatusta, valtio saa mielihyvin käyttää sitä ja vieläpä omia sen omiin nimiinsä.

17.6.2013

Kansanvalta ja näennäisliberalismi

Suomi on eräänlainen gallupdemokratia. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien alla puolueiden kannatuksia mittaavat mielipidekyselyt olivat aina ilmestyessään ehdottomia ykkösuutisia, joista myös keskusteltiin ikään kuin ne olisivat olleet jo toteutuneita vaalituloksia. Myös yksittäisiä asioita koskevat kyselyt saavat runsaasti huomiota, tosin eri tahoilta varsin vaihtelevasti.

Kun tutkimus osoitti, että suurempi osa kannattaa kuin vastustaa sukupuolineutraalia avioliittoa, arvoliberaaleissa piireissä kuten vihreissä sitä pidettiin, ellei nyt aivan osoituksena, niin ainakin perusteena muuttaa lakia heidän haluamaansa suuntaan. Toisaalta samat vihreät eivät paljon piitanneet siitä, että paljon suurempi osuus suomalaisista on heidän kanssaan päinvastaista mieltä maahanmuuttopolitiikasta. Tästä gallupista puolestaan innostuivat Perussuomalaiset, jotka niin ikään korostivat mielellään pakkoruotsin kohtaamaa vastustusta, mitä taas muut puolueet eivät vaivautuneet noteeraamaan.

Toisaalta aina joskus joku jaksaa muistuttaa, että mielipidemittaukset ovat pelkkää viihdettä ja korkeintaan tulevaisuuden historiantutkijoiden apumateriaalia. Olisi melkoinen taka-askel demokratialle, jos se ulkoistettaisiin mielipidetutkimuksia tekeville yksityisyrityksille, jotka haastattelevat yleensä paria tuhatta suomalaista, promillen murto-osaa koko väestöstä.

Suomessa toimii poliittisia ryhmiä ja henkilöitä, jotka haluavat edistää suoraa demokratiaa, siis päätöksentekoa, joka tulisi suoraan kansalta ilman että ministeriöiden virkamiehet ja eduskunnan valiokunnat mankeloivat päätöksiä uuteen uskoon. Tämä tarkoittaisi käytännössä kansanäänestyksiä, koko kansaa koskevia mielipidemittauksia, joiden tulokseen sitten sopeuduttaisiin, vaikka eduskunnassa sanottaisiin mitä.

Itse kannatan suoraa demokratiaa, mutta en tietenkään varauksetta. Paikallisella tasolla ja pienissä asioissa siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa. Sen sijaan turvallisuuspolitiikka, eli diplomatia ja sotilasasiat, on käytännössä pakko pitää pienen edustuksellista demokratiaa noudattavan poliitikko- ja asiantuntijaryhmän kontrollissa. Ylipäätään suora demokratia on sen verran idealistista, että se ei voisi toimia kuin rauhan aikana: sotaa käyvän maan on edullisinta olla sotilasjuntta, eikä Suomessakaan järjestetty eduskuntavaaleja toisen maailmansodan aikana.

Jos olisin poliitikko, en kuitenkaan ottaisi suoraa demokratiaa millään tavalla linjani keskiöön. Suoran demokratian kannattamisessa on vakava ongelma: silloin on käytännössä pakko olla liikkeellä vain yhdellä asialla. Eduskuntavaalien alla törmäsin aika säälittävään tapaukseen: vihreiden ehdokas vaati samaan aikaan sekä suoraa demokratiaa että erittäin radikaaleja vähennyksiä kasvihuonekaasujen päästöihin. Kummasta hän olisi valmis luopumaan, jos asiat olisivat ristiriidassa? En usko, että kovin moni suomalainen olisi valmis maltillisiinkaan päästörajoituksiin, koska ne väistämättä iskisivät työpaikkoihin ja elintasoon.

Demokratia nauttii varauksetonta kannatusta maan poliitikkopiirien puheissa, mutta ei välttämättä ajatuksissa. Turvallisuuspolitiikka on niitä harvoja asioita, joihin suora demokratia ei sovi mielestäni yhtään. Siksi en ymmärräkään sitä, kuinka samat poliitikot, jotka tuon tuostakin ylistävät kansanvaltaan, suhtautuvat penseästi kansanäänestyksiin, kuten esimerkiksi EU-asiassa.

Todellinen demokraatti kannattaa paitsi suoraa demokratiaa, myös mahdollisimman paikallista itsehallintoa. Minua aivan hirvittää se, kuinka vähä vähältä kansallisten parlamenttien, hallitusten ja ministeriöiden valtaa lipuu EU-tason päättäjille. Ongelma ei ole pelkästään siinä, että EU-tason päättäjiä ei oikein kukaan ole tehtäviinsä valinnut, eikä oikein kukaan voi heitä myöskään kammeta tehtävistään ulos, kun he tunaroivat. Esimerkiksi Euroopan komissio nimellisesti nauttii EU-parlamentin luottamusta, mutta parlamentilla ei ole mitään sananvaltaa komission kokoonpanoon. Ongelma on myös siinä, että tässä järjestelmässä sisilialaisilla on mahdollisuus päättää savolaisten asioista ja päinvastoin.

Haluaisin nähdä kehityksen menevän aivan toiseen suuntaan. Suomesta voisi tehdä liittovaltion. Pohjanmaalla, Hämeellä, Kymenlaaksolla ja muilla voisi olla kullakin omat eduskuntansa, omat budjettinsa, omat sisäpolitiikat, niin kuin Ahvenanmaalla on jo nyt. Se olisi oikeudenmukaistakin. Se, että helsinkiläiset maksavat osan kokkolalaisten kunnallisista menoista, on paitsi typerää, myös väärin.

Sampo Terho jaotteli kerran valtion menot kolmeen luokkaan tavalla, josta hämmästyin, koska aivan samaa jakoa olin minäkin yrittänyt hahmottaa, mutta en rajallisella aivotoiminnallani ollut kyennyt siihen ilman apua. Jako kuului: yövartijatehtävät, hyvinvointipalvelut ja maailmanparannus.

Yövartijatehtäviin kuuluvat ne toiminnot, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan pitämiseksi kasassa: armeija, joka suojaa valtion koskemattomuutta, poliisi, joka huolehtii sisäisestä järjestyksestä, ja oikeuslaitos, joka huolehtii kansalaisten oikeuksien toteutumisesta. Nämä toiminnot ovat tärkeimmät, koska ilman niitä yhteiskunta olisi anarkian tilassa, jossa mikään ei estäisi ketään edes tappamasta toisia, eivätkä ilman niitä kaksi seuraavaa olisi mahdollisia ollenkaan.

Hyvinvointipalveluihin kuuluvat sellaiset asiat kuin julkinen koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Ilman niitä yhteiskunta voi tulla toimeen, mutta silloin elämä olisi huomattavasti epävarmempaa, epämukavampaa ja epätasa-arvoisempaa, ja juuri siksi ne onkin järjestetty.

Maailmanparannus tarkoittaa kaikkea sellaista, mistä ei ole suoranaisesti mitään hyötyä kansalaisille itselleen. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi kehitysyhteistyö, pakolaiskiintiö, rauhanturvaoperaatiot, EU-tuet ja Euroopan kriisimaille myönnetyt tukilainat. Kyse on suoraan sanoen valtiollisesta hyväntekeväisyydestä.

Tämä on paitsi tärkeysjärjestys, myös kronologinen järjestys. Suomen tapauksessa yhteiskunta kehittyi yhden vuosisadan aikana ensimmäisen vaiheen tehtävien suorittajasta niiden kaikkien suorittajaksi. Vuonna 1900 Suomessa hyvinvointipalveluita vasta ryhdyttiin vaatimaan sosialidemokraattisen liikkeen suulla. Vuonna 1950 oli perustettu jo jos jonkinmoista julkista hyvinvointipalvelua, kuten oppivelvollisuus ja lapsilisät. Vuosisadan päättyessä vuonna 1999 antoi Suomi jo kehitysapua, elätti verorahoilla pakolaisia ja osallistui rauhanturvaamiseen kaukana omista rajoistaan.

Nämä tehtävät jaettaisiin aivan uudestaan, jos Suomi muutettaisiin sellaiseksi liittovaltioksi, minkä mielelläni näkisin toteutuvan. Sille, mikä nyt on valtio, Suomen tasavallalle, josta siis tulisi Suomen liittovaltio, unioni, konfederaatio tai muu vastaava, jäisivät vain yövartijatehtävät. Helsingistä johdettaisiin ulkopolitiikkaa, puolustusasioita, poliisi- ja rajavartioasioita sekä oikeuslaitosta. Osavaltiot, jollaisiksi esimerkiksi nykyiset maakunnat voisivat ylentyä, huolehtisivat hyvinvointipalveluistaan niin kuin itse haluavat. Verotuloista valtio ottaisi hyvin pienen siivun, ja osavaltiot voisivat päättää muusta verotuksesta omalla alueellaan ihan itsenäisesti.

Tämä olisi kunnon demokratiaa. Voisi hyvin olla niin, että Kainuu ryhtyisi tiukan holhoavaksi kansandemokratiaksi ja Pohjanmaa harjoittaisi libertarismia, jossa hyvinvointipalveluita ei olisi ollenkaan. Kuka olisi tätä vastaan? Viime kunnallisvaaleissa Espoossa porvaripuolueet ja Kemissä vasemmistopuolueet saivat melkein kaksi kolmasosaa äänistä. Tilanne on nyt se, että valtion takia espoolaiset kärsivät mielestään liian vasemmistolaisesta politiikasta ja kemiläiset liian oikeistolaisesta. Eikö olisi kaikkien etu, jos ei olisi kaikkien suomalaisten muodostamaa Suomea siinä välissä kiusaamassa kumpiakin? Tai pikemminkin: kenen etu ei olisi, jos espoolaiset ja kemiläiset voisivat itse päättää asioistaan niin kuin itse haluavat?

Ja jos Espoon meininki olisi sikäläiselle vasemmistovähemmistölle tympeä, he voisivat muuttaa Kemiin, josta porvarit puolestaan voisivat muuttaa Espooseen. Selvempää win-win-tilannetta en ihan heti keksikään. Osavaltiotasolla mittakaava olisi vain hieman suurempi.

Lopuksi kaavailemassani liittovaltio-Suomessa maailmanparannustehtävät siirrettäisiin yksittäisten ihmisten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen vastuulle. Eihän ole mitenkään oikein, että valtio pakottaa kansalaisensa osallistumaan kehitysyhteistyöhön tai rauhanturvaoperaatioihin vastoin näiden tahtoa. Valtion ei tule olla eettinen järjestö. Sen tulee vain huolehtia siitä, että sen alueella voi perustaa ja ylläpitää vapaaehtoisia eettisiä järjestöjä. (Pakkoon perustuvaa hyväntekeväisyyttä olen käsitellyt edellisessä tekstissäni.)

Huomaan, että sittenkin olen aika liberaali. Esittämäni malli on suorastaan radikaali yhteiskuntamme keskustelussa, radikaali jopa liberaaliksi. Mikähän siinä on, että ne suomalaiset, joille liberalismi on paljon vahvempi osa identiteettiä, eivät koskaan esitä mitään vastaavaa? He vain meuhkaavat siitä sukupuolineutraalista avioliitosta. Eivätkö he ymmärrä, että jos Suomesta tulisi liittovaltio, voisivat liberaalit osavaltiot hävittää konservatiiviset rippeetkin alueeltaan? Vastaavasti konservatiivit voisivat elää omissa osavaltioissaan arvojensa mukaan.

Mitä, vai eivätkö liberaalit kenties suvaitsisi sitä, jos konservatiivit päättäisivät asioistaan itse? Eivät, sillä liberaalit ovat kovin suvaitsemattomia, vaikka muuta väittävätkin. Tätä tekstiä kirjoittaessani päätin tarkastella hieman Helsingin Sanomien vaalikonetta vuoden 2011 eduskuntavaaleihin. Siellä oli muun muassa tällainen kysymys: ”Pitääkö Suomen tuoda Kiinan- ja Venäjän-politiikassaan voimakkaammin esiin myös ihmisoikeudet sekä demokratian tila kyseisissä maissa?” Eräs vastausvaihtoehto oli: ”Ei, Venäjän ja Kiinan tapa kohdella omia kansalaisiaan ei kuulu Suomelle.”

Ajattelin tietenkin, että suvaitsevaiset liberaalit ehdokkaat ovat sitä mieltä, että heillä ei ole oikeutta sanella ihmisille, mitä heidän tulee ajatella, millaista politiikkaa tehdä, millaisia arvoja kannattaa. Siis, että he suvaitsisivat eri mieltä olevien ihmisten mielipiteitä edes näiden kotimaissa, joiden meiningistä he itse eivät joudu kärsimään.

Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireissä, joissa oli eniten ehdokkaita, vihreiden, Vasemmistoliiton, sosialidemokraattien tai edes ruotsalaisten listoilla yksikään ehdokas ei ollut samaa mieltä. Ei yksikään. Heistä jokainen olisi halunnut sanella venäläisille ja kiinalaisille pelisäännöt, jyrätä näiden mallin absoluuttisesti huonompana kuin omansa.

Miksikä tällaista ajattelua sanotaan, jos sitä ehdottaa väärää mieltä oleva taho? Kulttuuri-imperialismiksi? Vai saneluvallaksi (lat. dictatura)? Minulle mielipiteiden asettamisesta absoluuttiseen, kyseenalaistamattomaan hierarkiaan tulee mieleen lähinnä katolinen inkvisitio.

Ja jos he haluavat juuria väärät mielipiteet ulkomaita myöten, voimme vain kuvitella, mitä he voidessaan tekisivät kotimaansa väärämielisille. Kaipa he minutkin lähettäisivät vähintään aivopesuleirille, jonka järjestäisi poliittisen kasvatuksen keskusvirasto – mitä edistyksellisin instituutio, jollainen Saksassa vaikuttaa muun muassa savustamalla työpaikoiltaan ulos ”harhautuneita”. Lue linkin takana oleva artikkeli! Kerro sitten minulle, onko mitään syytä pitää Saksan nykyistä yhteiskuntaa kuin puoliksi tervehtyneenä 30-luvun mädännäisyydestä.

Ehkä yksi syy siihen, että en sano itseäni liberaaliksi, vaikka erittäin liberaalia mallia kannatankin, on se, etten halua tulla lasketuksi samaan joukkoon kuin vihervasemmistoon pesiytyneet totalitaristit, joille liberalismi on pelkästään hirviömäisyyden peittävä naamio.  Jos heille tarjottaisiin Nibelungin sormusta, jonka voimalla he voisivat tehdä itsestään maailman valtiaita, he epäröimättä ja häpeämättä ottaisivat sen vastaan ja käyttäisivät sen voimaa.

Sormuksen sijaan heille tulisi antaa terapiaa. Jos Suomesta tulisi haluamani liittovaltio, voisivat nämä näennäisliberaalit perustaa liberalismin ihanteille diktatuurinsa. Sieltä käsin heillä ei olisi mitään sanottavaa asioihin, jotka tapahtuvat naapurin konservatiivisessa osavaltiossa. Silloin kyllä nähtäisiin, kumpi lopulta menestyisi ja kumpi ajautuisi poliisivaltion kautta kurjuuteen. Vaikuttaa nimittäin kovasti siltä, että enää vain konservatiivit kannattavat klassisen liberalismin ihannetta antaa muiden olla mitä ovat.

15.6.2013

Politiikka ja kristillinen etiikka

Minulta on useamminkin kysytty, kuinka minä, vahvasti vakaumuksellinen kristitty, voin olla vastaan esimerkiksi Suomen harrastamaa pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaa. Auttaminen ja heikommasta huolehtiminen kun ovat keskeisiä asioita kristillisessä etiikassa, eikä mikään muu osa Suomen politiikasta ole niitä niin selkeästi. Tämä teksti onkin juuri tästä problematiikasta, jos joku lukija vaikka päätyisi ihmettelemään minussa samaa asiaa kuin jotkut jo ovat ihmetelleet.

Auttaminen ja heikommasta huolehtiminen eivät kuitenkaan ole kristinuskon ainoat sisällöt. Etenkin protestanttiseen kristinuskoon, jota itse tunnustan, kuuluu hyvin vahvasti kahden regimentin, hengellisen ja maallisen, erottaminen toisistaan. Tämä periaate juontaa juurensa Jeesuksen sanoihin: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Sitä periaatetta minäkin sovellan, kun uskostani huolimatta peräänkuulutan koko pakolais- ja turvapaikkajärjestelmän ja kehitysyhteistyön ajamista alas.

Valtiot, jotka vastustamiani järjestelmiä pitävät yllä, ovat maallisia tahoja. Auttaminen ja auttamatta jättäminen ovat ihmisyksilön ja Jumalan välisiä asioita. Valtiot eivät ole ihmisyksilöitä, eikä niitä tuonpuoleisessa uhkaa kadotus. Niinpä kristillisen etiikan ei tarvitse olla niille ohjenuoria ollenkaan. Niiden tulee vain huolehtia siitä, että ihmisyksilöt sen alueella pääsevät harjoittamaan uskoa ja uskonsa mukaista etiikkaa, jotta he pelastuvat kadotukselta.

Joku voisi varmaan argumentoida, että valtioissa asioista päättävät ihmisyksilöt, jotka päätöksillään vaikuttavat omaan pelastukseensa. Tämä ei mielestäni olisi kovin pitkälle vietyä ajattelua. Se, että poliitikot käyttävät valtion eli kansalaisten rahoja hyväntekeväisyyteen, ei ole mielestäni millään tavalla hyväksyttävää. Kuinka kukaan voi pitää eettisenä toimintaa, jossa ihmisyksilö käyttää toisten ihmisten rahoja omien vakaumustensa noudattamiseen? Siinä ei ole kyse mistään muusta kuin varkaudesta, eikä varkaus ole kristillisen etiikan mukaan hyväksyttävää. Se on kielletty kymmenessä käskyssä.

Kannatan mallia, jossa kaikki moraalikysymykset ovat ihmisten itsensä ratkottavissa, eikä valtio tee muuta kuin mahdollistaa niiden ratkomisen. Oman kantani pakolais-, turvapaikka- ja kehitysyhteistyöpolitiikkaan esittelin tekstissäni Liberalismin takinkääntö. Lainaan itseäni:

”Itse kannatan niiden suhteen mallia, joka ainakin omasta mielestäni on kovin liberaali: jos kansalaiset kokevat, että heidän moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaita kehitysavun muodossa, he voivat lahjoittaa rahaansa siihen; jos he kokevat, että heidän moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaiden asukkaita tarjoamalla heille turvapaikka, he voivat itse sellaisen järjestää ja rahoittaa. Kaikki tapahtuisi vapaaehtoisesti, kenenkään rahoja ei käytettäisi vastoin heidän tahtoaan ja näin ollen kaikki voisivat olla tilanteeseen tyytyväisiä.”
 
 
Jos minä joskus pääsen elämäntilanteeseen, jossa oikeasti voin kuluttaa rahaa epäolennaisuuksiin, eli jossa kaikki tuloni eivät kulu asumiseen, ruokaan, vaatetukseen, välttämättömään liikkumiseen ynnä muuhun, varmasti harkitsisin vakavasti rahojeni käyttämistä kehitysmaiden hyväksi. Nykyisen kaltaiseen kehitysapuun en antaisi palanutta puupenniäkään. Kehitysmaiden suurin ongelma on liian nopea väestönkasvu. Harjoitettu kehitysyhteistyö on saanut aikaan sen, että se vain jatkuu, joten ongelmatkaan eivät koskaan katoa. En halua tehdä kehitysmaille karhunpalvelusta. Voisin lahjoittaa niille jotakin, joka saa syntyvyyden kuriin.

Minä annan Jumalan päättää, kokeeko hän moraalisen panokseni riittäväksi pelastukseeni. En tarvitse ketään poliitikkoa Hänen tilalleen kertomaan minulle, miten minun on meneteltävä. Ja sen, pelastunko minä vai en, ei tulisi olla kenenkään muun kuin minun intressini.

13.6.2013

Ruotsalaisten kansanmurha

Raha ei tuo onnea. Sen tietävät kaikki. Samoin sen, että lapsia ei kannata hemmotella piloille. On epäterveellistä totuttautua liialliseen helppouteen. Monet lottovoittajat ovat tuhonneet elämänsä, kun yhtäkkinen rahantulo on saanut heidät pois tolaltaan. Liian helpon lapsuuden kokeneiden ihmisten on vaikea sopeutua itsenäiseen aikuiselämään, jossa vaikeuksia kohdataan joka päivä ja jossa vanhemmat eivät ole vieressä auttamassa.

Minä tiedän, että lähes kaikki ihmiset ovat näistä asioista tietoisia. Kuitenkin luulen, että hyvin harva ihminen on ikinä edes miettinyt, että täsmälleen samaa voi soveltaa suurempiinkin yksiköihin, kokonaisiin kansakuntiin, jopa koko ihmiskuntaan.

Luulenpa, että kaikista maailman maista juuri länsinaapurimme Ruotsi on kokenut tämän suloisen kehityksen, jolla ikävä kyllä on edessään katkera loppu. Ruotsi ei ole ollut osallisena yhdessäkään sotilaallisessa konfliktissa vuoden 1809 jälkeen, kun Venäjä sai Suomen itselleen. Näiden kahden vuosisadan ajan Ruotsi on voinut käyttää henkiset ja taloudelliset resurssinsa rakentavammalla tavalla kuin mikään muu Euroopan maa.

Sen jälkeen, kun Wienin kongressista alkoi 99 vuotta kestänyt poikkeuksellinen rauhanaika Euroopassa, Ruotsi ei monen muun maan tavoin ollut täynnä sodan vammauttamia miehiä, eikä autioita tiloja ja autettavia leskiä ollut mainittavasti. 1800-luvun ajan Ruotsi oli yksi eurooppalainen valtakunta muiden joukossa; se ei ollut Britannian, Ranskan, Venäjän, Itävallan ja Preussin tavoin suurvalta, eikä sillä ollut kasvun mahdollisuuksia kuten Preussilla ja Sardinialla, mutta se oli Alankomaiden ja Espanjan tapainen entinen suurvalta, jolla oli ylpeyttä ja arvokkuutta. Se ei ollut Suomen ja Balkanin tapainen periferia, vaan aikaansa seuraava valtio, joka ei aikonut jäädä kehityksessä muita maita jälkeen.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Ruotsi jättäytyi konfliktin ulkopuolelle. Sen sijaan, että se olisi menettänyt satoja tuhansia terveitä nuoria miehiä ja kuluttanut rahansa pommeihin ja pyssyihin, se saattoi Saksan konservatiivien esimerkin mukaan ryhtyä rakentamaan kansankotia. Sodan jälkeen oli Suomi itsenäistynyt, ja tällä puolen merta pyrittiin takaisin muiden Pohjoismaiden kanssa samaan perheeseen. Siihen mahdettiin Ruotsissa suhtautua halveksuen, olihan Ruotsi vanha ja arvostettu valta- ja kansakunta, toisin kuin köyhä ja perifeerinen Suomi.

Myös toinen maailmansota säästi Ruotsin – ja nyt tuntuu siltä, että Ruotsin tulevaisuuden takia – valitettavasti. Sodan jälkeen Ruotsi oli yksi ainoista Euroopan alueista, jonka väestö ja infrastruktuuri eivät olleet raunioina. Euroopan liki mittaamaton jälleenrakennus alkoi, ja se oli Ruotsille enemmän kuin tuhannen taalan paikka. Sodasta säästynyt väestö ryhtyi sodasta säästyneissä tehtaissaan tuottamaan muulle Euroopalle kaikkea sitä, mistä oli pulaa. Ruotsiin alkoi virrata rahaa, eikä siis ollut mikään ihme, että sotaa seuranneen noususuhdanteen aikana Ruotsin talouskasvu oli Euroopan huippua. Niillä rahoilla rakennettiin kansankoti, minkä 50-lukulainen muoto ei ollut kaukana minun yhteiskuntaihanteestani.

Talouden ennennäkemättömän nopea kasvu johti työvoimapulaan. Lisää työvoimareserviä saatiin Suomesta, jonka maaseutu kärsi rakennemuutoksesta. Sodan jälkeen evakoille perustetut pientilat eivät 60-luvulla enää kannattaneet, ja paremman toimeentulon perässä ihmiset muuttivat kaupunkeihin ja Ruotsiin, jossa teollisuus tarjosi enemmän työtä kuin Suomessa, joka on aina ollut vähemmän teollistunut.

Tuohon aikaan Ruotsilla oli vielä selkärankaa kohdella ulkomaalaisia järkevällä tavalla. Suomalaisille sanottiin: ”Ryhtykää töihin ja tulkaa osaksi yhteiskuntaa!” Silloin ei sanottu: ”Monikulttuurisuus on rikkautta, te olette meille voimavara, kunhan ette integroidu vaan pysytte erilaisina.” Silloin integraation puutteesta tuskin olisi suuremmin haittaa ollutkaan, sillä tulivathan suomalaiset lähes identtisistä kulttuurillisista, yhteiskunnallisista ja ympäristöllisistä olosuhteista.

Ruotsi vain vaurastui, mutta pitemmän päälle se ei enää ollut hyvä asia. Vastaan tuli se tilanne, että vaurautta oli yksinkertaisesti liikaa. Kun ruotsalaisilla ei enää ollut omassa arjessaan mitään mainittavia ongelmia, alettiin ongelmia etsiä. Niitä löytyi sieltäkin, missä niitä ei ollut. Ruotsi humaltui omasta vauraudestaan, ja kuten ihmisyksilöt, myös kokonaiset kansakunnat alkavat humalassa käyttäytyä tyhmästi.

Samaan aikaan, kun ongelmanratkaisua janoavat ihmiset alkoivat haalia ongelmia luokseen ulkomailta, keksittiin maailmanhistorian älyvapain ja itsetuhoisin ideologia, monikultturismi, jonka luulen kehittyneen sosialismin ja liberalismin käymisestä ja härskiintymisestä. Samat ihmiset, jotka olivat halunneet rakentaa omalle kansalleen kansankodin ja onnistuneet, päättivät muuttaa kansankodin kaikkien ihmisten ja kulttuurien yhteiseksi ja tasa-arvoiseksi kansojenkodiksi. Raha oli tuossa vauraudessa menettänyt merkityksensä, joten niin oli myös luokkataistelun idea hylätty vasemmistolaisissa piireissä. Työväenluokka oli ylennetty, seuraavaksi vuorossa oli muiden kulttuurien ylentäminen. Vaurauden humalassa uskottiin, että jos työväenluokan saattoi ylentää, voitaisiin myös primitiiviset kulttuurit ylentää.

Viimeistään 1980-luku oli käännekohta, jolloin asiat alkoivat mennä pahasti pieleen. Aiemman lähinnä eurooppalaisperäisen siirtolaisuuden rinnalle tuli siirtolaisuus muualta maailmasta. Somalian ja Jugoslavian romahtamiset saivat aikaan hyvin merkittävän vieraskulttuurisen maahanmuuton. 2000-luvulla se on vain kiihtynyt, kun ensin Afganistan ja sitten Irak kokivat romahduksen.

Tilanne voisi nykyään olla siedettävä, jos uusille tulokkaille sanottaisiin sama kuin suomalaisille jokunen vuosikymmen sitten. Mutta nyt sanotaan: ”Ottakaa rahaa, älkää integroituko, olkaa erilaisia, käskekää ja me tottelemme.” Onko se jokin ihme, että nöyristeleville ihmisille ollaan ylimielisiä?

Niin vahva on Ruotsin humalatila, että valtionideologiaksi noussut monikultturismi ei siedä minkäänlaista kritiikkiä. Ruotsidemokraatit tuskin ovat sen maahanmuuttokriittisempiä kuin Perussuomalaiset, mutta silti he ovat täydellisten pirulaisten maineessa. Media ja muut puolueet ovat avoimesti vihamielisiä heitä kohtaan. Ja vaikka Ruotsi monin paikoin on hyvin kaukana aiempien vuosikymmenien sisäisestä turvallisuudesta, kehityksen ei saa uskoa olevan väärä.

Minulla, joka en ole liberaali, ei ole vaikeuksia hyväksyä eri mieltä olevien mielipiteitä, toisin kuin monilla liberaaleilla. Jos joku kehuu monikulttuurisuuden olevan rikkautta, lähinnä kohautan olkiani ja ihmettelen, miten tuohon mielipiteeseen oikein päädytään. Niin epäkorrektia kuin monikulttuurisuuden kritisoiminen onkin, en ole koskaan kuullut, mikä monikulttuurisuudessa oikein on hyvää ja tavoiteltavaa. Oma kokemukseni monikulttuurisuudesta on lähinnä viihtyisyyden lasku, mihin liittyy monta asiaa. Yksi on se, että rikostilastojen mukaan ulkomaalaiset syyllistyvät kantaväestöä yleisemmin rikoksiin. Toinen on se, että harmillisen monet, etenkin ei-länsimaalaiset, ulkomaalaiset hilluvat kaupunkien keskustoissa, pitävät inhottavaa meteliä ja aika ajoin innostuvat käymään sotaa valtiovaltaa vastaan. Kolmas on se, että tiedän sen kaiken maksavan rahaa, ja että ne rahat menevät täydellisesti hukkaan. Sen sijaan mitään hyvää en monikulttuurisuuteen tiedä liittyvän. Jos joku tietää, kertokoon minulle, sillä minä haluan sivistää itseäni.

Monikulttuurisuuden vastustamisessa viihtyisyyden lasku ja siihen liittyvät asiat ovat tosiasiassa minulle toissijaisia. Ennen kaikkea kyse on minusta rikos historiaa, menneitä sukupolvia kohtaan. Ruotsi on historiallisen ajan alusta lähtien ollut pellavapäisten skandinaavien asuttama, ja yli tuhannen vuoden ajan osa kristittyä länttä. Se, että nykyaikana pari kokeilunhaluista sukupolvea menee ideologisessa hurmoksessa tekemään demografisen ja kulttuurillisen täysmuutoksen, on minusta hirvittävä vääryys. Jos Ruotsi tämän monikulttuurikokeilun seurauksena muuttuu maaksi, jossa on vain rippeitä vain muutaman sukupolven takaisesta kokonaisuudesta, tilannetta ei voi millään konstilla enää palauttaa ennalleen. Eivätkä ne ihmiset, jotka tulevaisuuden Ruotsissa joutuvat elämään, voi sanoa vastalausetta hulluutta vastaan.

Ruotsin keskustapuolue on ehdottanut, että Ruotsin väestö nelinkertaistettaisiin. Sitä ei mitenkään voi toteuttaa ilman maahanmuuttovyöryä, jollaista mikään Euroopan maa ei ole koskaan kokenut. Jokainen voi itse miettiä, kuinka ruotsalainen Ruotsi, alle kymmenen miljoonaa ihmistä, selviäisi sellaisessa höykytyksessä. Ruotsiin muuttavat 30 000 000 ihmistä tuskin olisivat kovin vanhoja, joten vain sukupolvi (noin 25 vuotta!) väestönsiirron jälkeen oikeat ruotsalaiset muodostaisivat ehkä kymmenesosan, tai allekin, koko väestöstä. Ei menisi kauaa, kun moisessa sulatusuunissa ruotsalaiset sulautuisivat jälkiä jättämättä tulokkaisiin.

Mitä olisi ”Ruotsi” silloin? Onko Ruotsi vain kartalla olevat rajat ja niiden sisällä olevat instituutiot? Minusta siihen kuuluu hieman jotain muutakin. Näin ollen ruotsalaisuus katoaisi kokonaan, sukupuuttoon, elvyttämättömiin.

Se, onko jollain kansakunnalla tai kulttuurilla arvoa itsessään, on tietenkin arvokysymys, enkä minä halua tuputtaa arvojani kenellekään vastoin tahtoa. Haluaisin vain herättää keskustelua siitä, onko monikulttuurinen ja -etninen maailma parempi vai ei, jos sieltä jokin kulttuuri ja kansa kuihtuu olemattomiin.

Minulle ruotsalaisuuden olemassaolosta ei ole mitään hyötyä. Samoin minulle ei ole mitään hyötyä vaikkapa Sikstuksen kappelin freskoista, joita en ole edes nähnyt mutta joiden olen kuullut olevan hienoja. En haluaisi, että ruotsalaisuus tai Sikstuksen kappelin freskot katoavat, vaikka niistä ei minulle olekaan hyötyä. Niillä on arvoa itsessään.

Samoin juutalaisuudella on arvoa itsessään. Vajaat sata vuotta sitten se haluttiin uskontona, kansana, kulttuurina ja oletettuna rotuna hävittää maailmasta. Siinä ei onnistuttu. Juutalaisuus kärsi huomattavia menetyksiä, mutta uskonto, kansa, kulttuuri ja oletettu rotu ovat vielä tänäkin päivänä olemassa. Jos ruotsalaisille käy tässä monikulttuurisessa kokeilussa huonosti, kuten kaikesta päätellen on käymässä, niin se kohtalo on pahempi kuin juutalaisten kohtalo 1930- ja 1940-luvuilla.

Ruotsin harjoittama monikulttuuripolitiikka on yhtä suuri vääryys kuin juutalaisten kaasuttaminen tuhoamisleireillä. Jos tuo politiikka viedään loppuunsa asti, siitä tulee paljon suurempi vääryys. Ruotsin poliittiset johtajat olisi saatava vastuuseen teoistaan 2000-luvun Nürnbergiin. He eivät ole tehneet rikoksia (kuten eivät muuten tehneet kansallissosialistisen Saksan johtajatkaan), mutta silti haluaisin nähdä Mona Sahlinin ja Fredrik Reinfeldtin kätyreineen saamassa saman tuomion, johon 1900-luvun kansanmurhaajat tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen. Missä tahansa järkevässä yhteiskunnassa heidät hengenheimolaisineen olisi jo vuosikymmeniä sitten laitettu sähkötuoliin. Humanismi arvona on idioottimainen, kun sen väistämätön seuraus näyttää olevan kollektiivinen itsetuho.

On se ironista, että Ruotsi, joka säästyi suursodilta, tuottaa itse sisältään ne, jotka vastaavaa kärsimystä kansakunnalle aiheuttavat. Uskon, että jos Ruotsi olisi saanut nousta toisen maailmansodan jälkeen yhtä tyrmäävistä raunioista kuin suurin osa muuta Eurooppaa, nykyiset ja tulevat ruotsalaiset joutuisivat kärsimään merkittävästi vähemmän.

10.6.2013

Valtiollisista sitoumuksista

Yhteiskunnallisessa keskustelussa yksi tylsimmistä asioista on saada kuulla selitystä siitä, kuinka johonkin on ”sitouduttu”. Se voi olla pakolaiskiintiö, kehitysyhteistyö, EU, kaksikielisyys tai vaikka kasvihuonekaasujen päästöjen vähennykset. Näistä sitoumuksista puhuvat erityisesti politiikan vakiintuneet voimat, jotka sillä tavoin yrittävät varjella omia aikaansaannoksiaan kriittiseltä tarkastelulta.

Tylsää se on siksi, että vetoaminen sitoumuksiin ei ole mikään argumentti. Ehkä siihen vetoavat eivät ymmärrä edustuksellista demokratiaa, jossa elävät ja hallitsevat. Suomi ei ole henkilö, joka voisi sitoutua johonkin asiaan tuomiopäivään asti kirjoittamalla allekirjoituksen omalla verellään. Jos Suomi on sitoutunut johonkin, sen on siihen sitonut joku henkilö jollain mandaatilla. Nämä henkilöt vaihtuvat tai ainakin mandaatit vanhenevat aina neljän vuoden välein, kun eduskunta järjestetään uudestaan ja uusi hallitus nimitetään.

On irvokasta, että itseään demokraattisina pitävät voimat vetävät herneen nenään, jos joku kehtaa ehdottaakaan jonkin vanhentuneen mandaatin kyseenalaistamista ja uusimista tai uusimatta jättämistä. Todellisuudessahan kyse on vaatimuksesta täydelliseen muuttumattomuuteen. Jos Suomi on sitoutunut osallistumaan kehitysyhteistyöhön tästä ikuisuuteen, eikö se tarkoita myös, että Suomi on sitoutunut joka ainoaan, pienimpäänkin, merkintään omassa laissaan? Vai millä tavalla toiset sitoumukset ovat toisia arvokkaampia?

Suomi oli aikoinaan sitoutunut osaksi Ruotsin valtakuntaa. Myöhemmin Suomi oli sitoutunut osaksi Venäjän valtakuntaa. Vielä myöhemmin Suomi oli sitoutunut Saksan liittolaiseksi toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen Neuvostoliiton ystävyys-, yhteistyö- ja avunantokumppaniksi. Kaikista näistä sitoumuksista on luovuttu, mutta onko se paha?

Nyt Suomi on sitoutunut osaksi EU:ta. Kun Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri David Cameron alkuvuodesta ehdotti maalleen kansanäänestystä EU:n jäsenyydestä, useat tahot ympäri maanosan paheksuivat. Suomalaiset euroskeptikot taas innostuivat vaatimaan samaa, ja heille vastattiin, että ei kansanäänestykselle ole tarvetta.

Eikö ole? Miten Suomi on sitoutunut osaksi EU:ta? Aiheesta järjestettiin kansanäänestys vuonna 1994 ja eduskunta päätti sen mukaisesti vuonna 1995. Nyt vain on niin, että merkittävä osa kansanäänestykseen osallistuneista on kuollut ja kuopattu, nuoremmasta päästä pukkaa lisää täysi-ikäisiä, ja loppujenkin mieli on saattanut muuttua. Minulta ei kysytty mitään jäsenyydestä EU:ssa, vaikka juuri minä saan sen jäsenenä olevassa Suomessa elää todennäköisesti suuremman osan elämästäni kuin kukaan niistä, joilta asiasta kysyttiin. Samoin silloinen eduskunta on vaihtunut. Kuinka monta sellaista edustajaa Arkadianmäellä tällä hetkellä istuu, jotka olivat äänestämässä EU:n jäsenyydestä vuonna 1995? Miksi tämä heidän ammoinen päätöksensä pysyy voimassa, vaikka uudet edustajat saattavat olla aivan päinvastaista mieltä?

Suomen pääministeri Jyrki Katainen tuntuu pitävän kerrassaan käsittämättömänä ajatuksena, että sitoumuksia voisi kyseenalaistaa. Mahtaakohan hän ymmärtää, minkä takia niin ikään kansan tahdon mukaan muodostettu eduskunta vaihtuu neljän vuoden välein? Jos pääministerimme ajattelussa on lainkaan logiikkaa, hän haluaa palauttaa ensimmäisten eduskuntavaalien 1907 tuloksen voimaan ikuisiksi ajoiksi. Luulen, että hän kuitenkin kuuluu siihen epäloogisten, päätöksissään ja mielipiteissään poukkoilevien ihmisten joukkoon, jota ei koskaan tulisi päästää valta-asemiin.

Eihän tässä sitoumuksien kyseenalaistamisessa ole kyse mistään muusta kuin aivan keskeisestä demokraattisesta prosessista. Mikä demokratiassa oikein pelottaa niitä, jotka joutuvat vetoamaan sitoumuksiin? Halveksivatko he kansaa ja sen tahtoa?

Sitoumuksiin vetoaminen on oman neuvottomuuden piilottamista. Se kertoo vain ja ainoastaan siitä, että puhujalta ovat asialliset ja järjelliset argumentit lopussa, ja että hän tietää sen itsekin. Aina, kun minä havaitsen jonkun sortuvan tällaiseen, yritän keksiä argumentteja hänen puolelleen. Yleensä mitään kovin hyviä ei vain löydy.

Minä en halveksi kansaa ja sen tahtoa. Jatkuvasti kiristelen hampaitani suomalaisten ja muidenkin typeryydelle, mutta koko ajan minä silti tiedän, että kansa saa juuri sitä, mitä se ansaitseekin. Hampaitteni kiristely johtuu siitä, että myös minä saan kärsiä joistain muiden ihmisten typeryyksistä.

Minä pyrin itsekriittisyyteen ja haen jatkuvasti kasvun suuntaa oman itseni sisältä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että en koskaan sido itseäni mihinkään mielipiteeseen tai ideologiaan. Olen aina valmis tarkistamaan omat näkemykseni ja omaksumaan paremmat. Viimeksi näin tapahtui suuremmassa mittakaavassa keväällä 2010, kun luin Jussi Halla-ahon blogin Kirjoituksia uppoavasta lännestä ja totesin, että silloinen oikeistoliberaali ideologiani oli remontin tarpeessa. Hyvä tapa kehittää omaa ideologiaansa on miettiä, voiko kaikkia näkemyksiään perustella asiallisesti ja järkevästi, vai joutuuko vetoamaan auktoriteettiin, esimerkiksi sitoumuksiin. Jos joutuu, niin siinä on kehittymisen paikka.

Harmi, että tämän asian hahmottaminen on vähän retuperällä ”vanhoissa puolueissa”.

PS. Sveitsi, maailman yhteiskunnallisesti ideaalein maa, on jälleen osoittanut noudattavansa todellista demokratiaa. Kansa on itse päättänyt kansanäänestyksellä kiristää maahanmuuttopolitiikkaa. Kuvaavaa on, että kiristyksen vastustajien argumentit ovat tyyliä ”kiitos vähemmistölle, jolla yhä on omatunto”. Minä jaan kiitosta enemmistölle, joka ajattelee järjellä, ei tunteella. Kuten mielipidemittaukset Suomessakin osoittavat (esim. 1 ja 2), myös täällä kansan enemmistö haluaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Eikö se yksin ole riittävä syy kiristää sitä?

7.6.2013

Protektionismia

Jussi Halla-aho kirjoitti kerran siitä erikoisesta ilmiöstä, että hyvin monet toisistaan täysin erilliset mielipiteet esiintyvät monesti samoissa ihmisissä, vailla minkäänlaista loogista selitystä yhteydelle. Erään hän unohti mainita, ja sen minä lisään, sillä se liittyy tämänkertaiseen aiheeseeni. Minä olen monesti hämmästellyt sitä, että ne, jotka kannattavat valtionyhtiöitä ja valtiollisia interventioita talouselämään, todella usein myös kannattavat korkeaa verotusta ja kattavaa sosiaaliturvaa. Vastaavasti yksityistäjät ovat melkein aina alhaisen verotuksen ja kevyen sosiaaliturvan kannattajia.

Koska asiat eivät liity toisiinsa mitenkään, on taustalla ilmeisesti pelkkä ideologia. Uusliberaalit pitävät lähtökohtana sitä, että valtiollinen omistus on yhtä kuin tehottomuus, kilpailukyvyn puute ja veronmaksajien rahojen heittäminen hukkaan. Helpoksi esimerkiksi tarjotaan tietenkin kommunismia, jossa valtio omisti kaiken, eikä mikään toiminut hyvin. Mutta he ovat väärässä.

On täysin perustelematon ja naurettava väite, että valtio olisi omistajana huonompi kuin yksityinen ihminenkään. Itse asiassa se saattaa olla jopa parempi. Yksityisiä ihmisiä on kaikenlaisia, tyhmiä ja fiksuja, ja jotkut heistä osaavat omistajina ohjata yrityksiä paremmin kuin toiset. Valtio taas on kaikkien yksityisten keskiarvo, mutta valtion sananvaltaa yhtiöissä käyttävät yksittäiset ihmiset, jotka tuskin ovat ainakaan keskimääräistä ihmisyksilöä tyhmempiä, koska silloin he eivät pääsisi asemaansa. Kommunistinen talousjärjestelmä ei kompastunut valtiolliseen omistukseen, vaan kysynnän ja tarjonnan lain sekä kilpailun puutteeseen. Missä sanotaan, ettei valtionyhtiö voisi sopeutua näihin periaatteisiin?

Minä itse olen poikkeus näissä asioissa. Kannatan valtionyhtiöitä jopa siinä määrin, että mielestäni esimerkiksi kaivosala tulisi kansallistaa kokonaan, ja muitakin luonnonvaroja sekä strategisesti merkittäviä elinkeinomuotoja haluaisin nähdä enemmän valtion omistuksessa. Toisaalta verotuksen olisi mielestäni hyvä olla alhainen ja sosiaaliturvan kevyt. Eikö liberaalienkin mielestä olisi oikeudenmukaisempaa, jos sosiaaliturva rahoitettaisiin valtionyhtiöiden osinkotuotoilla sen sijaan, että ihmisiä verotetaan?

Uusliberaalit myös toistavat jatkuvasti sitä, kuinka vapaa markkinatalous on kaikkien etu. Kun valtio ei sekaannu markkinoihin, ne toimivat täydellisesti: kuluttajille tuotetaan juuri niitä tuotteita, mitä he haluavat ostaa, kilpailu huolehtii jatkuvasta laadun kehityksestä sekä hintojen pysymisestä matalina. Onhan tämä kieltämättä aukoton teoria, mutta teorioissa on se ikävä puoli, etteivät ne kovinkaan usein toimi käytännössä, olivat ne kuinka aukottomia hyvänsä.

Vai on vapaa markkinatalous kaikkien etu? En kerta kaikkiaan ymmärrä, kuinka siitä on etua myös turhalle virkamiehelle, jolla oli hyvä ja pysyvä työpaikka, mutta jonka hän menetti, koska markkinatalouteen siirtyminen aiheutti sen, ettei kukaan halunnut turhasta työstä maksaa. Suomikin on täynnä tällaisia ihmisiä. 90-luvun laman seurauksena meillä on valtava pitkäaikaistyöttömien joukko, jollaista ei Kekkosen sekatalouden aikana nähtykään.

Tähän uusliberaalit epäilemättä vastaavat, että on hyvä, että turha virkamies menettää työnsä, joka ei tuota mitään. Olen samaa mieltä. Mutta mihin silloin unohtuu se, että vapaa markkinatalous ”on kaikkien etu”? Ei se ainakaan ole turhan virkamiehen etu. Työttömänä häntä tuskin lohduttaa paljoakaan se, että hänen irtisanomisensa on kohentanut kilpailukykyä, alentanut hintoja ja nostanut pörssikursseja.

Se, että kaikki tuottavat vain tarpeellisia tuotteita, kilpailu toimii häiriöttä ja tuotannon laatu paranee kaiken aikaa, on toki aivan legitiimi mielipide. Ihmettelen vain, miksi sitä pidetään niin erityisen tavoiteltavana. Tosiasia on, että ihmiset elävät itseään, eivät markkinatalouden henkeä varten. Maailma, jota uusliberalismi meille tarjoaa, ei ole keskimääräisen ihmisen kannalta erityisen hyvä. On suorastaan idioottimaista uhrata ne lukemattomat miljoonat ihmiset ympäri maailman työttömyyteen ja surkeuteen, jotta talous toimisi.

Protektionismi talousjärjestelmänä ei välttämättä ole järin eettinen; en minäkään osaa perustella, miksi ketään pitäisi estää ostamasta Kiinassa tuotettua halpatuotantoa. Protektionismi kuitenkin on osoittautunut saavan aikaan vakaampia yhteiskuntia ja laajempaa hyvinvointia ihmisille, ja siksi minä kannatan sitä. Se on yksi vahvan kansallisvaltion edellytyksistä, osa myös turvallisuuspolitiikkaa, ja sehän menee kaiken muun ylitse, aina. Lisäksi liberaalilla mallilla on taipumusta liukua plutokratiaan, mikä lopulta nakertaa liberalismin demokraattiset ihanteet olemattomiin. On oltava olemassa yrityksiä ja kaikkia rikkaita ja mahtavia ihmisiä korkeampi taho, joka äärimmillään palauttaa asiat ruotuun väkivallalla.

4.6.2013

Taloudesta ja turvallisuudesta

Hyvää Puolustusvoimain lippujuhlan päivää!

Mikä on suurin muutos valtioiden ulkopoliittisissa tavoitteissa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, kun verrataan entisiin aikoihin? Eikö se, että enää kukaan ei halua lisää lääniä? Ennen lisäalueista on käyty lakkaamattomia sotia, mutta nyt ajatus niistä lähinnä hirvittää.

Karjalan palautusta haluaa vähemmistö suomalaisista, EU:n laajenemista Balkanille ja Turkkiin vastustetaan ja israelilaiset haluavat pitää palestiinalaisalueet erillään, vaikkakaan eivät itsenäisinä. Mutta ei tarvitse mennä kuin viime vuosisadan alkupuoliskolle, niin löytää historian täynnä pyrkimyksiä laajentaa valtakuntia.

Saksalaiset halusivat Itä-Euroopan, unkarilaiset Transilvanian, serbit koko läntisen Balkanin, kreikkalaiset Anatolian länsiosat, italialaiset Dalmatian, ranskalaiset Elsass-Lothringenin, suomalaiset Itä-Karjalan, ruotsalaiset Ahvenanmaan, venäläiset kaiken, ja kaikki halusivat Euroopan ulkopuolisia alueita niin paljon kuin mahdollista olisi.

Nykyään on ennemminkin halua eroon alueista, kuten kyse on tässä jutussa, jossa helsinkiläinen kokoomuspoliitikko Harry Bogomoloff haukkuu Lappia rahaa tuhlaavaksi reservaatiksi. Tosin tämäkin ilmiö koskee enimmäkseen länsimaita, mikä ei ole ihme: kyseessä on eräs postmodernin kulttuurin ”oireista”. Esimerkiksi kurdeille, länsisaharalaisille ja tiibetiläisille ei haluta antaa itsenäisyyttä, vaikka he asuvat ihan samanlaisissa rahaa imevissä reservaateissa kuin lappilaisetkin.

Keksin ilmiölle kaksi syytä: ensimmäinen on länsimaiden tukehtumisvaaran aiheuttava humanistisuus, toinen on talousdiskurssi.

Tärkeimpinä piirteinä humanistisuudessa ovat hyvinvointivaltio ja kulttiasemaan korotettu kansalaisyhteiskunta. Niiden piirissä ihmisille halutaan kaikkea hyvää; mahdollisuuksien tasa-arvo ei riitäkään, vaan on taattava vielä sellaisia tukitoimia, että vaikka kuinka köyhä ja vähämielinenkin voi ponnistaa akateemiseen eliittiin.

Ei sata vuotta sitten ketään haitannut se, jos jossakin samojen rajojen sisällä oli surkeita, köyhiä ja kaikin puolin epäonnistuneita ihmisiä. Nykyään näistä ihmisistä on tehty ongelmia. Vähäväkistä Lappia on pakko tukea, koska muuten seuraa ikävyyksiä, esimerkiksi tuhansien lappilaisten muuttoaalto etelän kaupunkeihin. Mielestäni Bogomoloff lähestyy oikeaa asiaa, mutta vain väärällä tavalla. Ymmärtääkseni hän kokee ongelmana itse Lapin sellaisena kuin se on, ei holhoavaa järjestelmää. Hyvä ratkaisu ei ole siirtää lappilaisia etelään tai erottaa Lappia Suomesta, vaan luopua humanismista. Ei ole kallioon kirjattu, että kaikilla pitäisi olla kivaa.

Talousdiskurssi on tärkeämpi. Toisen maailmansodan jälkeen talous on nostettu, tai nostanut itsensä, kaikkein tärkeimmäksi asiaksi. Talous ei ole enää osa politiikkaa, vaan politiikka osa taloutta. Valtiot ovat menettäneet itsenäisyytensä yrityksille, luottoluokittajille ja finanssikeinottelijoille. Markkinat jyräävät ja pörssi rankaisee.

Talouden ylivalta politiikassa on tavallaan kirjattu jopa instituutioihimme. Eduskunnan valtiovarainvaliokunta on kooltaan suurempi kuin valtaosa valiokunnista. Vuodesta 1996, jolloin Sauli Niinistöstä tuli valtiovarainministeri, kyseinen salkku on vain kahta poikkeusta lukuun ottamatta kuulunut toisen päähallituspuolueen puheenjohtajalle, joka on myös ollut pääministerin sijainen. Poikkeukset ovat Ville Itälä vuosina 2001 – 2003 ja Antti Kalliomäki vuosina 2003 – 2005. Näillekin poikkeuksille löytyy selitykset: sisäasiainministeri Itälästä tuli puolueensa puheenjohtaja ja pääministerin sijainen kesken vaalikauden, joten hänen ja Niinistön ei olisi ollut mitään järkeä ryhtyä vaihtamaan myös salkkujaan; Kalliomäki taas oli SDP:n hallitusryhmän johtaja, koska puheenjohtaja Paavo Lipponen ei ylimielisyyttään suostunut mukaan hallitukseen, jossa ei ollut pääministerinä, vaan ryhtyi eduskunnan puhemieheksi.

Aikaisemmin valtiovarainministerin salkku oli yksi muiden joukossa. Vuoteen 1991 pääministerin sijaisuus kuului useimmiten ulkoasiainministerille. Sehän ei ole mikään ihme: ennen talouden ylivaltaa oli politiikan tärkeimpänä prioriteettina turvallisuus, mistä ulkoasiainministeri vastaa. Ja turvallisuuteenhan lisäalueiden halu liittyykin, milloin on haluttu puskurivyöhykkeitä (kuten Molotov-Ribbentrop-sopimukseen liittyi), milloin sotilastukikohtia (kuten Neuvostoliitto halusi Hangon ja Porkkalan), milloin geopoliittisesti merkittäviä kohteita (kuten Tarton rauhassa Suomi halusi maayhteyden Jäämerelle).

Nyt esimerkiksi Karjalan palautuksessa pääkysymys liittyy siitä seuraaviin kustannuksiin. Harvaa kiinnostaa historiallisten vääryyksien korjaaminen tai suomalaisen kansan perinteisten asuinseutujen saaminen takaisin suomalaiselle kansalle – eikä edes strategisesti edullisempi rajavyöhyke arvaamatonta itänaapuriamme vasten.

Kuten arvata saattaa, kansa on paljon vahvemmin indoktrinoitu mammonanpalvontaan kuin pelkistä instituutioista voisi päätellä. Kaikki fiksuimmat ja kunnianhimoisimmat pyrkivät opiskelemaan sellaisia asioita, joilla pääsee loisteliaan urakehityksen alkuun yksityisellä sektorilla. Sen sijaan epäitsekkäisiin ammatteihin tyytyvät vain ne, joilla on vahva kutsumus tai jotka eivät parempaan pysty.

Räikein esimerkki on upseeristo. Ne, jotka uhraavat itseään siksi, että kaikki muut voisivat elää turvassa, ovat enää ihan tavallisia valtion virkamiehiä, paitsi että heidän elämänsä on kovempaa ja uramahdollisuutensa rajatummat kuin useimmilla muilla. Aikaisemmin upseereilla oli yhteiskunnassa paikka, jonka he ehdottomasti olivat ansainneet: he kuuluivat korkeimpaan eliittiin. Kun nyky-yhteiskunnassa Maanpuolustuskorkeakoulu ei ole se yliopisto, johon fiksuimmat ja kunnianhimoisimmat ensisijaisesti pyrkivät, on jopa esitetty arvioita, että suomalainen upseeristo on liian tyhmää pystyäkseen sellaiseen strategiseen ajatteluun, jolla sota voitetaan. Mikäli näin on, niin se edes lohduttaa, että sama ongelma lienee kaikkialla muuallakin.

Jopa vasemmiston piirissä, joka yleensä kai korostaa olevansa idealismin puolella, on lähdetty siihen kelkkaan, jossa turvallisuutta enemmän vaakakupissa painavat taloudelliset asiat. Vaatimukset varusmiespalveluksen lyhentämisestä ja kertausharjoitusten vähentämisestä siksi, että ne vievät aikaa, jona mieluummin tehtäisiin työtä, ovat järjettömiä. Turvallisuus on tolkullisen yhteiskunnan tärkein prioriteetti. Nyky-Suomessa puolustuksesta leikataan rahaa, jotta toissijaisiin tehtäviin kuten kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipalveluihin riittää enemmän rahaa. Mitä sitten tehdään, jos tulee sotilaallinen kriisi? Työvuosilla ja moraalisuudellako sitä vihollisia yritetään pommittaa?

Helppohan on argumentoida, ettei Suomella ole sotilaallisia uhkia. Ei kenties nyt, mutta puolustukseenhan sijoitetaan, jotta turvallisuudesta voitaisiin huolehtia vuosikymmenien kuluttua. Ja kannattaa muistaa, että hyvin moni kriisi ja kansainvälinen murros on tullut kuin kulman takaa. Heinäkuussa 2008 Venäjän ja Georgian välinen sota tuntui mahdottomalta; ei elokuussa 2001 kukaan aavistanut, että pian alkaisi terrorismin vastainen sota, joka luhistaisi Yhdysvaltain julkisen talouden; vuonna 1988 kukaan ei arvannut, että seuraavana vuonna Saksat yhdistyisivät ja kolme vuotta myöhemmin Neuvostoliitto romahtaisi; vielä vuonna 1938, vuotta ennen maailmanhistorian tuhoisinta sotaa, julistettiin: ”Rauha elinajaksemme!” Eikä alkukesästä 1914 ennustettu, että Balkanin tapahtumat eskaloituisivat maailmansodaksi, jossa neljä vanhaa dynastista imperiumia romahtaisi.

Onko esimerkiksi eurokriisi, joka aiheuttaa jos jonkinlaista kiehumista ympäri maanosan, jotenkin hallinnassa? Onko täysin mahdotonta, että esimerkiksi Kreikan nuoriso, josta lähes kaksi kolmasosaa on työttömänä, yhtäkkiä pimahtaisi ja tarttuisi aseisiin, mikä aloittaisi ties kuinka monennen Euroopan sisällissodan?

Ennen kuin keksittiin ylitsepursuava humanismi, jonka mukaan edes murhaajia ei saa teloittaa, olivat sodat aivan tavallinen osa politiikkaa. Aseisiin turvauduttiin silloin, kun puheet eivät tuottaneet tuloksia, eikä ihmisuhreista välitetty niin pitkään kuin ne eivät olleet kohtuuttomat verrattuna saavutettuun hyötyyn. Sittemmin, kun aseiden laadun ja määrän kasvu on lähes lopettanut sodat, lännessä tolkuton individualismi ja hedonismi ovat vallanneet alaa.

Me mitättömät typerykset kuvittelemme olevamme tärkeitä, koska me elämme vain itseämme varten. Tosiasiassa on yhdentekevää, jos juuri me tuhoudumme. Ihmiset tulisi opettaa takaisin tähän faktaan. Nimittäin, niin ikävää kuin sota yksilön kannalta onkin, siitä on suuremmassa mittakaavassa kiistattomia hyötyjä.

Ennen konetuliaseiden keksimistä sota oli silkkaa darwinistista eloonjäämiskamppailua. Vahvat ja nopeat selvisivät, jolloin ajan kuluessa, hyvin hitaasti, vahvojen ja nopeiden geenit työnsivät heikkojen ja hitaiden geenejä syrjään. Modernin lääketieteen kehitys on saanut aikaan paitsi lapsikuolleisuuden laskun, myös evoluution pysähtymisen ihmislajin kohdalla. Kymmenien tuhansien vuosien aikana nykyinen tilanne voisi saada aikaan merkittävää rappeutumista lajimme perimässä. No, harvaahan se haittaa, koska itsestämmehän me enää välitämme ja muutenkin eugeniikka on niin out of fashion, että sen vastakohta dysgeniikka varmaan nauttii suurempaa suosiota.

Ihminen ei loppujen lopuksi ole muuta kuin yksi lenkki sukupolvien käsittämättömän pitkässä ketjussa. On siten aivan yhdentekevää, miten yksittäiset ihmiset elävät, jos he vain tuottavat elin- ja lisääntymiskelpoisia jälkeläisiä. Esimerkiksi se, ovatko he onnellisia, on täysin merkityksetöntä. Kuka meistä piittaa siitä, joutuiko tuhannen vuoden takainen esi-isämme raatamaan maaorjana? Kuka muistaa enää ensimmäisen maailmansodan miljoonia uhreja? Miksi meitäkään tulisi sen enempää surra?

Yksi individualistisen ja hedonistisen kulttuurimme tuotos on piittaamattomuus tulevista sukupolvista. Emme välitä niistä, kun revimme kallioista mineraalit kerskakulutuksemme ylläpitoon, kaadamme sademetsät rehuviljelmiemme tieltä ja kasvatamme julkista velkaa jotta juuri me saamme hyvät eläkkeet ja sosiaaliavustukset. Lisäksi me haluamme pitää kiinni hengestämme ja elää viettiemme mukaan, vaikka se rappeuttaisi perimämme. Me typerykset todella kuvittelemme olevamme tärkeitä, tärkeämpiä kuin ne, jotka eivät voi sanoa vastalausetta typeryydellemme.

Sotien toinen kiistaton etu on psykologinen, sosiaalisen koheesion tuottaminen. Ilmiö sai aikaan riitaisien kreikkalaisten liittoutumisen persialaisia vastaan 2500 vuotta sitten, samoin kuin se sai aikaan katolilaisten ja protestanttisten saksalaisten yhdistymisen Ranskaa vastaan vuonna 1870, ja myös kuuluisa talvisodan henki, joka hautasi Suomen sisällissodan kaunat, oli samaa ilmiötä.

Talvisodan henkeä kaivataan toistuvasti, mutta Suomessa tietenkin talousongelmien takia. Kansallamme ei enää ole koheesiota, kaikki ovat yksilöitä, joista kukin käy omaa kamppailuaan muita vastaan, vailla uskoa yhteiseen isänmaan projektiin. Julkisen talouden alijäämä kuvaa tätä hyvin. Kaikki haluavat ottaa kermat päältä itselleen ennen kuin kulutusjuhla, jonka on pakko päättyä, lopulta päättyy. Siksi kulutusjuhla ei päätykään ennen kuin seuraamme Kreikan tietä tuhoon.

Jos talvisodan henkeä tosiaan kaivataan, niin sitä varten tulisi järjestää sota. Tosiaan, sota olisi mielestäni kohdallaan. Sotiminen esimerkiksi kaksi kertaa sukupolvessa pitäisi huolen siitä, ettei kukaan liikaa ihastu lokoisaan elämään ja menetä tuntumaa todelliseen elämään, tai ala kaivata sotaa, kuten eräskin blogisti.

Venäjällä tietääkseni Vladimir Putinin hallitus on kohdannut yhä suurempaa vastustusta. Tässä olisi sekä Suomen että Venäjän hallituksille tuhannen taalan tilaisuus ratkoa omat kansallisen koheesion pulmansa. Maat voisivat sopia kulisseissa näytössodasta, jossa ensin toinen ja sitten toinen olisi vähällä kärsiä murskaavan tappion, mutta lopulta saisi uljaan torjuntavoiton, eikä rauhanteossa tapahtuisi mitään muutoksia.

Kummankin osapuolen nerokkaan strategian ansiosta henkilöuhrien määrä jäisi salaperäisesti nollaan ja aineelliset tappiot rajoittuisivat sellaiseen kalustoon, joka muutenkin vetelee viimeisiään. Ja simsalabim! Vihollisuudet herättäisivät uinuvan talvisodan hengen, ja kaikki olisivat tyytyväisiä.