Politiikka ja kristillinen etiikka

Minulta on useamminkin kysytty, kuinka minä, vahvasti vakaumuksellinen kristitty, voin olla vastaan esimerkiksi Suomen harrastamaa pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaa. Auttaminen ja heikommasta huolehtiminen kun ovat keskeisiä asioita kristillisessä etiikassa, eikä mikään muu osa Suomen politiikasta ole niitä niin selkeästi. Tämä teksti onkin juuri tästä problematiikasta, jos joku lukija vaikka päätyisi ihmettelemään minussa samaa asiaa kuin jotkut jo ovat ihmetelleet.

Auttaminen ja heikommasta huolehtiminen eivät kuitenkaan ole kristinuskon ainoat sisällöt. Etenkin protestanttiseen kristinuskoon, jota itse tunnustan, kuuluu hyvin vahvasti kahden regimentin, hengellisen ja maallisen, erottaminen toisistaan. Tämä periaate juontaa juurensa Jeesuksen sanoihin: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Sitä periaatetta minäkin sovellan, kun uskostani huolimatta peräänkuulutan koko pakolais- ja turvapaikkajärjestelmän ja kehitysyhteistyön ajamista alas.

Valtiot, jotka vastustamiani järjestelmiä pitävät yllä, ovat maallisia tahoja. Auttaminen ja auttamatta jättäminen ovat ihmisyksilön ja Jumalan välisiä asioita. Valtiot eivät ole ihmisyksilöitä, eikä niitä tuonpuoleisessa uhkaa kadotus. Niinpä kristillisen etiikan ei tarvitse olla niille ohjenuoria ollenkaan. Niiden tulee vain huolehtia siitä, että ihmisyksilöt sen alueella pääsevät harjoittamaan uskoa ja uskonsa mukaista etiikkaa, jotta he pelastuvat kadotukselta.

Joku voisi varmaan argumentoida, että valtioissa asioista päättävät ihmisyksilöt, jotka päätöksillään vaikuttavat omaan pelastukseensa. Tämä ei mielestäni olisi kovin pitkälle vietyä ajattelua. Se, että poliitikot käyttävät valtion eli kansalaisten rahoja hyväntekeväisyyteen, ei ole mielestäni millään tavalla hyväksyttävää. Kuinka kukaan voi pitää eettisenä toimintaa, jossa ihmisyksilö käyttää toisten ihmisten rahoja omien vakaumustensa noudattamiseen? Siinä ei ole kyse mistään muusta kuin varkaudesta, eikä varkaus ole kristillisen etiikan mukaan hyväksyttävää. Se on kielletty kymmenessä käskyssä.

Kannatan mallia, jossa kaikki moraalikysymykset ovat ihmisten itsensä ratkottavissa, eikä valtio tee muuta kuin mahdollistaa niiden ratkomisen. Oman kantani pakolais-, turvapaikka- ja kehitysyhteistyöpolitiikkaan esittelin tekstissäni Liberalismin takinkääntö. Lainaan itseäni:

”Itse kannatan niiden suhteen mallia, joka ainakin omasta mielestäni on kovin liberaali: jos kansalaiset kokevat, että heidän moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaita kehitysavun muodossa, he voivat lahjoittaa rahaansa siihen; jos he kokevat, että heidän moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaiden asukkaita tarjoamalla heille turvapaikka, he voivat itse sellaisen järjestää ja rahoittaa. Kaikki tapahtuisi vapaaehtoisesti, kenenkään rahoja ei käytettäisi vastoin heidän tahtoaan ja näin ollen kaikki voisivat olla tilanteeseen tyytyväisiä.”

 

 

Jos minä joskus pääsen elämäntilanteeseen, jossa oikeasti voin kuluttaa rahaa epäolennaisuuksiin, eli jossa kaikki tuloni eivät kulu asumiseen, ruokaan, vaatetukseen, välttämättömään liikkumiseen ynnä muuhun, varmasti harkitsisin vakavasti rahojeni käyttämistä kehitysmaiden hyväksi. Nykyisen kaltaiseen kehitysapuun en antaisi palanutta puupenniäkään. Kehitysmaiden suurin ongelma on liian nopea väestönkasvu. Harjoitettu kehitysyhteistyö on saanut aikaan sen, että se vain jatkuu, joten ongelmatkaan eivät koskaan katoa. En halua tehdä kehitysmaille karhunpalvelusta. Voisin lahjoittaa niille jotakin, joka saa syntyvyyden kuriin.

Minä annan Jumalan päättää, kokeeko hän moraalisen panokseni riittäväksi pelastukseeni. En tarvitse ketään poliitikkoa Hänen tilalleen kertomaan minulle, miten minun on meneteltävä. Ja sen, pelastunko minä vai en, ei tulisi olla kenenkään muun kuin minun intressini.