Valtiollisista sitoumuksista

Yhteiskunnallisessa keskustelussa yksi tylsimmistä asioista on saada kuulla selitystä siitä, kuinka johonkin on ”sitouduttu”. Se voi olla pakolaiskiintiö, kehitysyhteistyö, EU, kaksikielisyys tai vaikka kasvihuonekaasujen päästöjen vähennykset. Näistä sitoumuksista puhuvat erityisesti politiikan vakiintuneet voimat, jotka sillä tavoin yrittävät varjella omia aikaansaannoksiaan kriittiseltä tarkastelulta.

Tylsää se on siksi, että vetoaminen sitoumuksiin ei ole mikään argumentti. Ehkä siihen vetoavat eivät ymmärrä edustuksellista demokratiaa, jossa elävät ja hallitsevat. Suomi ei ole henkilö, joka voisi sitoutua johonkin asiaan tuomiopäivään asti kirjoittamalla allekirjoituksen omalla verellään. Jos Suomi on sitoutunut johonkin, sen on siihen sitonut joku henkilö jollain mandaatilla. Nämä henkilöt vaihtuvat tai ainakin mandaatit vanhenevat aina neljän vuoden välein, kun eduskunta järjestetään uudestaan ja uusi hallitus nimitetään.

On irvokasta, että itseään demokraattisina pitävät voimat vetävät herneen nenään, jos joku kehtaa ehdottaakaan jonkin vanhentuneen mandaatin kyseenalaistamista ja uusimista tai uusimatta jättämistä. Todellisuudessahan kyse on vaatimuksesta täydelliseen muuttumattomuuteen. Jos Suomi on sitoutunut osallistumaan kehitysyhteistyöhön tästä ikuisuuteen, eikö se tarkoita myös, että Suomi on sitoutunut joka ainoaan, pienimpäänkin, merkintään omassa laissaan? Vai millä tavalla toiset sitoumukset ovat toisia arvokkaampia?

Suomi oli aikoinaan sitoutunut osaksi Ruotsin valtakuntaa. Myöhemmin Suomi oli sitoutunut osaksi Venäjän valtakuntaa. Vielä myöhemmin Suomi oli sitoutunut Saksan liittolaiseksi toisessa maailmansodassa, jonka jälkeen Neuvostoliiton ystävyys-, yhteistyö- ja avunantokumppaniksi. Kaikista näistä sitoumuksista on luovuttu, mutta onko se paha?

Nyt Suomi on sitoutunut osaksi EU:ta. Kun Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri David Cameron alkuvuodesta ehdotti maalleen kansanäänestystä EU:n jäsenyydestä, useat tahot ympäri maanosan paheksuivat. Suomalaiset euroskeptikot taas innostuivat vaatimaan samaa, ja heille vastattiin, että ei kansanäänestykselle ole tarvetta.

Eikö ole? Miten Suomi on sitoutunut osaksi EU:ta? Aiheesta järjestettiin kansanäänestys vuonna 1994 ja eduskunta päätti sen mukaisesti vuonna 1995. Nyt vain on niin, että merkittävä osa kansanäänestykseen osallistuneista on kuollut ja kuopattu, nuoremmasta päästä pukkaa lisää täysi-ikäisiä, ja loppujenkin mieli on saattanut muuttua. Minulta ei kysytty mitään jäsenyydestä EU:ssa, vaikka juuri minä saan sen jäsenenä olevassa Suomessa elää todennäköisesti suuremman osan elämästäni kuin kukaan niistä, joilta asiasta kysyttiin. Samoin silloinen eduskunta on vaihtunut. Kuinka monta sellaista edustajaa Arkadianmäellä tällä hetkellä istuu, jotka olivat äänestämässä EU:n jäsenyydestä vuonna 1995? Miksi tämä heidän ammoinen päätöksensä pysyy voimassa, vaikka uudet edustajat saattavat olla aivan päinvastaista mieltä?

Suomen pääministeri Jyrki Katainen tuntuu pitävän kerrassaan käsittämättömänä ajatuksena, että sitoumuksia voisi kyseenalaistaa. Mahtaakohan hän ymmärtää, minkä takia niin ikään kansan tahdon mukaan muodostettu eduskunta vaihtuu neljän vuoden välein? Jos pääministerimme ajattelussa on lainkaan logiikkaa, hän haluaa palauttaa ensimmäisten eduskuntavaalien 1907 tuloksen voimaan ikuisiksi ajoiksi. Luulen, että hän kuitenkin kuuluu siihen epäloogisten, päätöksissään ja mielipiteissään poukkoilevien ihmisten joukkoon, jota ei koskaan tulisi päästää valta-asemiin.

Eihän tässä sitoumuksien kyseenalaistamisessa ole kyse mistään muusta kuin aivan keskeisestä demokraattisesta prosessista. Mikä demokratiassa oikein pelottaa niitä, jotka joutuvat vetoamaan sitoumuksiin? Halveksivatko he kansaa ja sen tahtoa?

Sitoumuksiin vetoaminen on oman neuvottomuuden piilottamista. Se kertoo vain ja ainoastaan siitä, että puhujalta ovat asialliset ja järjelliset argumentit lopussa, ja että hän tietää sen itsekin. Aina, kun minä havaitsen jonkun sortuvan tällaiseen, yritän keksiä argumentteja hänen puolelleen. Yleensä mitään kovin hyviä ei vain löydy.

Minä en halveksi kansaa ja sen tahtoa. Jatkuvasti kiristelen hampaitani suomalaisten ja muidenkin typeryydelle, mutta koko ajan minä silti tiedän, että kansa saa juuri sitä, mitä se ansaitseekin. Hampaitteni kiristely johtuu siitä, että myös minä saan kärsiä joistain muiden ihmisten typeryyksistä.

Minä pyrin itsekriittisyyteen ja haen jatkuvasti kasvun suuntaa oman itseni sisältä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että en koskaan sido itseäni mihinkään mielipiteeseen tai ideologiaan. Olen aina valmis tarkistamaan omat näkemykseni ja omaksumaan paremmat. Viimeksi näin tapahtui suuremmassa mittakaavassa keväällä 2010, kun luin Jussi Halla-ahon blogin Kirjoituksia uppoavasta lännestä ja totesin, että silloinen oikeistoliberaali ideologiani oli remontin tarpeessa. Hyvä tapa kehittää omaa ideologiaansa on miettiä, voiko kaikkia näkemyksiään perustella asiallisesti ja järkevästi, vai joutuuko vetoamaan auktoriteettiin, esimerkiksi sitoumuksiin. Jos joutuu, niin siinä on kehittymisen paikka.

Harmi, että tämän asian hahmottaminen on vähän retuperällä ”vanhoissa puolueissa”.

PS. Sveitsi, maailman yhteiskunnallisesti ideaalein maa, on jälleen osoittanut noudattavansa todellista demokratiaa. Kansa on itse päättänyt kansanäänestyksellä kiristää maahanmuuttopolitiikkaa. Kuvaavaa on, että kiristyksen vastustajien argumentit ovat tyyliä ”kiitos vähemmistölle, jolla yhä on omatunto”. Minä jaan kiitosta enemmistölle, joka ajattelee järjellä, ei tunteella. Kuten mielipidemittaukset Suomessakin osoittavat (esim. 1 ja 2), myös täällä kansan enemmistö haluaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Eikö se yksin ole riittävä syy kiristää sitä?