19.5.2013

Kulttuurien kohtaamisia

Kulttuurit voivat ja ovat aina kohdanneet jollakin kolmesta mahdollisesta tavasta: assimilaatio, segregaatio ja akkulturaatio. Assimilaatio tarkoittaa sulautumista: siinä toinen kulttuureista katoaa jälkiä jättämättä, kun ihmiset sulautuvat toiseen, vahvempaan kulttuuriin. Sitä on tapahtunut esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa sekä useissa suurissa kansallisvaltioissa, jotka pyrkivät eroon hankalista vähemmistöistään. Segregaatio tarkoittaa eristämistä: kulttuurit eristetään toisistaan ja niiden väliset kanssakäymiset minimoidaan. Tätä on tapahtunut esimerkiksi apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, Israelin ja Palestiinan rajaseuduilla sekä Euroopan suurkaupunkien maahanmuuttajalähiöissä. Akkulturaatio taas on kulttuurien muotoutumista yhdeksi uudeksi yhtenäiseksi kulttuuriksi. Sitä on tapahtunut esimerkiksi antiikin imperiumeissa, Pohjois-Amerikassa 1800-luvulla sekä pienessä mittakaavassa kaikkien kulttuurien raja-alueilla. Maahanmuuttokeskustelussa paljon käytetty sana integraatio on assimilaation ja akkulturaation yhteinen yläkäsite yksittäisten ihmisten mittakaavassa.

Ne eurooppalaiset tahot, jotka pitävät monikulttuurisuutta rikkautena, eivät ilmeisesti tunne tätä kulttuurien historian perustavanlaatuista seikkaa. Eurooppaan suuntautuvaa maahanmuuttoa ei selkeästikään pyritä ottamaan vastaan assimilaatiolla, koska tulijan oman kulttuurin ja uskonnon vaalimista pidetään niin arvokkaana, että siihen on koettu tarvetta käyttää jopa veronmaksajille otettua velkaa. Segregaatio on ollut kovin yleistä, mutta siihen ei tunnuta olevan tyytyväisiä: ainakin köyhiä ja muusta yhteiskunnasta eristyneitä lähiöitä, joihin pelastuslaitoskaan ei aina uskalla mennä ilman poliisisaattuetta, pidetään suurena ongelmana, ja paljon on puhetta maahanmuuttajien sopeuttamisesta.

Se, että monikulttuurisuus on rikkautta, tarkoittaa siis mitä ilmeisimmin sitä, että akkulturaatio on hyvä asia. Se vain on hyvin vaikeasti järjestettävä asia. Jos maahanmuuttajia kohdeltaisiin kuten Yhdysvalloissa, eli annettaisiin vastuu menestymisestä heille itselleen, he todennäköisesti assimiloituisivat. Nykyinen menetelmä, että yhteiskunta avustaa muuttajia toimeentulossa ja kannustaa heitä säilyttämään oman kulttuurinsa, taas on johtanut segregaatioon, koska monista köyhistä maista tulevat muuttajat saavat kotimaihinsa nähden mukavat oltavat, vaikka eivät tekisi yhtään mitään sopeutumisen eteen, ja siksi motivaatio sopeutumiseen on löydettävä jostain muualta. Kantaväestöllä taas ei ole mitään tarvetta tai halua sopeutua muuttajiin. Eikä Suomessa, joka on jo asuttu, voi suorittaa samaa kuin 1800-luvun Pohjois-Amerikassa, ottaa sekalainen sakki kaikista mahdollisista kulttuureista muokkaamaan uutta yhtenäiskulttuuria.

Toisaalta monikulttuuria kannattavat tahot eivät ole ikinä yksiselitteisesti kertoneet, mitä nimenomaista he haluavat muista kulttuureista ja mitä he sillä haluavat korvata. Onko eksoottinen musiikki ja ruoka yhtä tervetullutta kuin rituaalinen väkivalta, uskonnollinen kiihkoilu ja keskiajasta muistuttava hallintojärjestelmä?

Minä pidän esimerkiksi islamilaisessa kulttuurissa negatiivisina piirteinä muun muassa rituaalista väkivaltaa, joka elämänalueelle tunkevaa uskonnollista ideologiaa ja epätasa-arvoista oikeuskäsitystä. Toivon, että tulevaisuudessakin lapsien silpominen on kiellettyä, kriittinen politiikka sallittua ja naisilla lupa kulkea hiukset paljaina. Sen sijaan ilahtuisin kovasti, jos nykyaikaisen suomalaisen arkkitehtuurin korvaisi se tyyli, jolla esimerkiksi Alhambran ja Alcazarin palatsit Andalusiassa on rakennettu. Kyllä siis minustakin löytyy pieni sisäinen orientalisti, romantikko kun olen.

Arkkitehtuurin, ruokakulttuurin, musiikin ja vaikka raittiuden tuominen islamilaisesta kulttuurista Eurooppaan onnistuu oikein hyvin orientalistien keinoilla, joita 1800-luvulla menestyksellä käytettiin. Ei kulttuurien hyviä puolia omaksuakseen tarvita maahanmuuttoa. Onko ”monikulttuurisuus-on-rikkautta”-maahanmuutolla islamilaisesta maailmasta saatu vielä yhtäkään uutta Alhambraa rakennettua Eurooppaan? Ei minun tietääkseni. Sen sijaan rituaalinen väkivalta, uskonnollinen fanaattisuus ja sharia-laki ovat jo ilmaisseet täällä olemassaolonsa. Onko maahanmuutto siis onnistunut? Olemmeko nyt rikkaampia? Vai olemmeko epäonnistuneet?

Vai onko akkulturaatio sittenkään monikultturistien tähtäimessä? Lähestytään asiaa esimerkin kautta. Islamin ja profeetta Muhammedin loukkaamisesta käydyt oikeusistunnot ja mellakat alkavat olla jo sen verran yleisiä, etteivät ne enää jaksa kiinnostaa suurta yleisöä. Samaan aikaan profeetta Jeesuksen loukkaamisesta johtuvat oikeusjutut hämmästyttävät poissaolollaan, vaikka pilkkaajilta suojassa ei hänkään ole. Vieraiden kulttuurien erityisvarjelus herättää epäilyksiä, ovatko vallanpitäjien mielestä vieraat kulttuurit omaamme arvokkaampia.

Jos näin on, siitä voisi päätellä, että monikultturistit ovat itse asiassa sitä mieltä, että paikallisen kulttuurin väistyminen muiden kulttuurien tieltä on toivottavaa, mutta että sitä ei saa sanoa ääneen. Jotkut uskovat, että tässä taustalla vaikuttaa salaliitto, jonka pyrkii muuttamaan Euroopan islamilaiseksi, Eurabiaksi, josta länsimaalainen kulttuuri kuolisi. Suhtaudun yleensäkin skeptisesti salaliittoteorioihin, mutta kaikista tämä tuntuu minusta kaikkein kauimpaa haetulta, eikä vähiten siksi, että niin monet tahot Euroopassa olisivat sen ohjauksessa (mikä väistämättä paljastaisi sen). Ja miten esimerkiksi vihreät ja vasemmistolaiset, liberalismia autoritaarisuuteen asti kannattavat tahot, voisivat samalla kannattaa patavanhoillisen kulttuurin invaasiota?

Ei, luulenpa, että kyse on siitä, että monikultturistit eivät yksinkertaisesti ymmärrä asioita. He eivät tunne historiaa, he kuvittelevat kaikkien ihmisten olevan yhtä hyväntahtoisia kuin he, he luulevat kaikkien pohjimmiltaan kannattavan liberaalia maailmankatsomusta. Tai sitten on niin kuin olen jo jonkin aikaa epäillyt: kaipuu monikulttuuriin on alitajuista antipatiaa länsimaisen kulttuurin moderneja piirteitä kohtaan.

Mutta mikä kaikkein tärkeintä, monikultturistit hyötyvät nykyisestä tilanteesta, ja se jos mikä estää heitä avaamasta silmiään. Hankkimalla Suomeen vähemmistöjä, joita he eivät assimiloi mutta joiden eivät myöskään halua segregoituvan, he luovat itselleen ja ystävilleen loputonta tarvetta esimerkiksi vähemmistövaltuutetun, monikulttuuriasiantuntijan ja vastaanottokeskushenkilöstön virkoihin. Niissä asemissa he voivat tehdä mitä tykkäävät ilman tulosvastuuta, he saavat seminaarikutsuja, he saavat apurahoja rasismitutkimuksiin, he vuokraavat kiinteistöjä vastaanottokeskuksiksi, he avustavat tuomioistuimissa rasismista valittavia ja rikoksia tehneitä ulkomaalaisia, he pääsevät mediaan esittelemään omaa eettisyyttään ja työtään heikkojen parissa, jotkut saavat joka vuosi kutsun linnanjuhliinkin. Lisäksi heidän poliittiset puolueensa, yleensä vasemmistossa, saavat syrjäytyvistä tulokkaista uutta, uskollista äänestäjäkuntaa. Miksi ihmisyksilö ryhtyisi vastatoimiin, jos järjestelmä antaa hänelle tällaisia etuja? Itsekin miettisin kahteen kertaan. Kiistaton tosiasia on, että niillä, joille monikulttuurisuudesta johtuvat ongelmat ovat elinkeino, ei ole kannustinta hoitaa monikulttuurisuudesta johtuvia ongelmia olemattomiin, päinvastoin.

Lisäksi he tietävät, että ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä, on tapahtunut jo vastareaktio, joka hoitaa heidän maton alle lakaisemansa ongelmat pois päiväjärjestyksestä. Suomessa vastareaktio on jo alkanut, mutta se taisi tapahtua vähän liian aikaisin. Eva Biaudet’sta olisi varmaan hauskaa loikoilla eläkeikään asti mitään tuottamattomassa suojavirassaan, vasta sitten hänen vähemmistövaltuutetun toimistonsa voi lakkauttaa tarpeettomana verorahojen haaskuuna.

2 kommenttia:

  1. Mutta eikö tämä kritiikki ole jo kuultu monta kertaa...? Vähän tuoreempia näkökulmia maahanmuuttoon esittelivät Tommi Uschanov (19.5.) ja Riikka Purra (20.5.) Hesarissa. Kannattaa lukea!

    VastaaPoista
  2. Kertaus on opintojen äiti. Kaikille ei tämä kritiikki ole mennyt vielä perille, joten sitä ei ilmeisesti ole toistettu vielä kylliksi. Sitä paitsi haluan, että kun lapseni eräänä päivänä kysyvät minulta, miksi he joutuvat elämään kurjemmassa yhteiskunnassa kuin minä heidän iässään, voin todistaa heille ainakin yrittäneeni heitä varjella.

    VastaaPoista