Konservatiivisuus ei ole sama asia kuin vanhoillisuus ja taantumuksellisuus. Konservatismi on maltillinen ideologia, jonka
perusarvoja ovat perhe ja sukulaisuus, (länsimaalaisessa kontekstissa) kristilliset
perinteet, vahva ja turvallinen valtio, sekä usein hyväksyntä ihmisen ja yhteiskunnan
järjestämiin hierarkioihin. Konservatismille tyypillistä on varauksellinen
suhtautuminen muutoksiin; peruslinjan voisi sanoa olevan ”evoluutio, ei
revoluutio”. Muutoksia on hyvä olla, mutta ne eivät ole arvokkaita sinänsä,
vaan niistä on oltava kiistämätöntä, konkreettista hyötyä. Konservatismi antaa
muita ideologioita vähemmän selkeitä ratkaisuja ongelmiin, joten sitä on
mahdollista varioida moneen eri suuntaan muiden periaatteiden mukaan.
Vanhoillisuus
ja taantumuksellisuus puolestaan ovat synonyymejä, joskin taantumuksellisuuteen
liittyy negatiivinen sävy, johtuen sen perinteisestä käyttötarkoituksesta,
leimaamisesta. Usein ne kulkevat käsi kädessä konservatismin kanssa, mutta
eivät aina, etenkään nykyaikana. Niihin sisältyy halu pysähtyneeseen tilaan tai
paluu entiseen. Yhdysvalloissa vanhoilliset eli taantumukselliset ovat yleensä
aina konservatiiveja, koska heillä on ollut vuosikymmenien mittainen hivuttava
tappiokierre. Sen sijaan Venäjällä vanhoilliset eli taantumukselliset ovat
kovan linjan kommunisteja, jotka kaipaavat takaisin Neuvostoliittoon.
Esimerkkien välissä, täällä Euroopassa, tilanne on monimutkaisempi. Suomessa
vanhoillisia eli taantumuksellisia löytyy mitä moninaisimmista paikoista. Erityisesti
Suomen Keskusta, Vasemmistoliitto ja Ruotsalainen kansanpuolue tuntuvat vain
käyvän tappiollista viivytystaistelua omien pyhien arvojensa puolesta, jotka
ovat nyky-yhteiskunnassa uhattuina.
Vastaavasti
liberalismi ei tarkoita samaa kuin edistysmielisyys. Liberalismi
tarkoittaa uskoa liberalistiseen yhteiskuntaihanteeseen, jossa ihminen on
ensisijaisesti yksilö eikä osa perhettä, sukua tai kansakuntaa. Yksilöillä on
paljon vapautta päättää omista asioistaan, ja he myös kantavat vastuun
tekemisistään enemmän tai vähemmän yksin. Nykyään ainakin Suomessa talous- ja
arvoliberalismi ovat (jostain minulle selittämättömästä syystä) usein erillään
toisistaan. Punavihreät puolueet yleensä peräänkuuluttavat vahvoja
yksilönvapauksia, mutta toisaalta heille ihmisten itsenäinen rahankäyttö on
mörkö, johon on puututtava korkeilla veroilla, lainsäädännöllä ja vahvalla
julkisella sektorilla, joka päättää ihmisten puolesta osasta heidän rahankäytöstään.
Edistysmielisyys
on halua kehittää kulloinkin vallitsevaa tilannetta, oli se mikä hyvänsä, mutta
johonkin muuhun suuntaan kuin taaksepäin. Suomalainen esimerkki tästä on Kokoomus,
joka on mielellään sännännyt mukaan niin Euroopan Unioniin, eurovaluuttaan ja
EU-liittovaltioonkin, pysähtymättä ilmeisesti lainkaan miettimään, mikä kaikki
on voinut mennä pieleen.
Patriotismi ja nationalismi eivät ole sama asia. Patriotismi tarkoittaa samaa kuin
isänmaallisuus, ja siinä ihanteena on kunkin valtakunnan etu. Nationalismi
tarkoittaa samaa kuin kansallismielisyys, eikä se siten ole aina valtakuntaa
yhdistävä vaan hajottava voima. 1800-luvulla näiden suuntauksien
yhteentörmäykset olivat rajuja erityisesti Venäjän, Itävallan ja Turkin monikansallisissa
imperiumeissa, joissa kunkin pienen kansallisuuden nationalistit pyrkivät
saamaan itselleen oman isänmaan. Nationalismi voidaan nähdä myös
sosiaalisempana aatteena, sillä siinä keskiössä ovat ihmiset eikä kasvoton
valtio. Presidentti Kekkosen toimia maan johdossa on syytä pitää
patrioottisina, sillä onnistuihan hän tasapainoilemaan idän ja lännen välillä
pitäen maan ulkona kriiseistä, mutta samalla kansalaiset saivat kärsiä.
Monikultturismi ei taida olla mikään
vakiintunut sana, joten se on syytä määritellä. Se on katsomus, että
monikulttuurisuus eli useiden erilaisten kulttuurien esiintyminen samalla
paikallisella tasolla on hyvä ja tavoiteltava asia. Suosituin teko tähän
päämäärään pääsemiseksi on houkutella maahanmuuttoa eri kulttuureja edustavista
maista ja pyrkiä saamaan muuttajat säilyttämään oman kulttuurinsa piirteet
niistä luopumisen sijaan. Erityisjärjestelyt vähemmistöille ovat silloin
käytännössä välttämättömiä. (Jos joku on sitä mieltä, ettei kukaan ole tämän
määritelmän mukainen monikultturisti, hänen on syytä tutustua ainakin tähän ja tähän.)
Maahanmuuttokriittisyys tarkoittaa nimensä
mukaisesti kriittistä suhtautumista maahanmuuttoon ja siihen liittyviin
käytäntöihin. Kriittisyys tarkoittaa asioiden asettamista kontekstiinsa ja
kyseenalaistamista, ei vastustamista. Samaan tapaan kuin kirjallisuuskriitikko
ei vastusta kirjallisuutta, myöskään maahanmuuttokriitikko ei vastusta
maahanmuuttoa. Tiedän, että erityisesti eräät vasemmistolaiset paheksuvat tätä
termiä ja laittavat sen aina lainausmerkkeihin, ilmeisesti koska he uskovat tai
haluavat uskoa maahanmuuttokriittisten olevan sisimmässään jotain muuta. Se
heille sallittakoon, mutta käsite tällaisenakin on hyvä olla olemassa, sillä
eihän maahanmuutto voi olla maailman ainoa asia, johon ei voisi suhtautua
samalla kriittisellä tavalla kuin mihin tahansa muuhunkin.
Rasismi on uskomus siihen, että
ihmisrodut ja -kansat jakautuvat keskinäiseen arvohierarkiaan. Perusteita tälle
uskomukselle voi olla lähes minkälaisia tahansa. Sana ”arvo” on tietenkin ymmärrettävä
abstraktisti: eri roduilla ja kansoilla on silminnähtäviäkin eroja, joita on
mahdotonta kiistää. ”Arvohierarkia” ei tarkoita esimerkiksi ihon pigmenttien
mittaamista ja tilastoimista, vaan johtopäätöstä, että suuri tai vähäinen määrä
pigmenttiä on (jollain mielivaltaisella perusteella) parempi kuin toinen. On
kuitenkin huomioitava, että rasismi on juurikin uskomus, ei toimintatapa.
Rasismiin
liittyvä toimintatapa on syrjintä
eli eri sääntöjen noudattaminen eri rotujen ja kansojen tapauksessa. Syrjintä
ei aina liity rotuun tai kansallisuuteen, vaan esimerkiksi myös kulttuuriin,
vammaisuuteen, kieleen, sukupuoleen tai sukupuoliseen suuntautumiseen.
Harmillista on, että nykydiskurssissa ovat yleistyneet sellaiset uussanat kuin
”kulttuurirasismi”, koska se hämärtää rasismin ja syrjinnän eroa. Puheet
rasismin kieltämisestä tarkoittavat kirjaimellisesti ajatusten kriminalisointia,
mutta uskon ja toivon, että kyseessä on vain käsiteongelma, jossa rasismi on
saanut syrjinnän sisällön. Tosiasiassa rasismi itsessään ei ole sen enempää
negatiivinen kuin positiivinenkaan ilmiö: jos se ei johda syrjintään, se on
yhtä harmitonta kuin tyhmyys, joka ei johda tyhmiin tekoihin.
Ehkä
kaikkein eniten merkityksiä on liitetty oikeiston
ja vasemmiston käsitteisiin, ja
siksi pyrinkin välttämään niiden käyttämistä. Perinteisesti oikeistolaisuus on
tarkoittanut konservatismia ja vasemmistolaisuus sosialismia, ja liberalismi on
sijoittunut niiden väliin ”poliittiseen keskustaan”, kohtaan joka on turhan
päiten liiaksi leimautunut sinne taloudellisesti sijoittuvan Suomen Keskustan
vuoksi. Käsitteiden ongelma liittyykin juuri politiikan taloudelliseen ulottuvuuteen.
Nyky-Suomessa harva ei kannata markkinatalouden perusajatuksia eikä myöskään
julkisia hyvinvointipalveluita. Ääriliikkeiksi on viime vuosina leimattu mitä
kirjavimpia ryhmiä, ja erityisesti kuuluvaksi äärioikeistoon. Poliittiset
kommentaattorit eivät tunnu pääsevän yksimielisyyteen siitä, ovatko
äärioikeistolaiset fasistisen diktatuurin kannattajia, maahanmuuttokriitikoita
vai libertaristeja, jotka haluavat ajaa hyvinvointipalvelut alas. Itse
määrittelen fasistit äärioikeistoon, maahanmuuttokriitikkoja tarkastelen
poliittisina kokonaisuuksina ja libertaristit määrittelen ääriliberaaleiksi.
Monikultturismin
voi mieltää postkommunistiseksi vasemmistolaiseksi aatteeksi. Se syntyi niille,
joilta katosivat keinot esittää itseään hyvinä ja humanistisina, kun
neuvostojärjestelmän viat paljastuivat viime vuosisadan jälkipuoliskon mittaan.
Ja, kuten sosialisteilla, monikultturismin kannattajilla on ilmeisen vimmainen
halu, että muut ovat kanssaan samaa mieltä. Monikultturismi on saanut
kannatusta myös oikeistoliberaaleissa piireissä, mutta tämän ilmiön syihin palaan
myöhemmässä tekstissä.
Vasemmistolaisuudella
voi olla hyvin moninaisia tavoitteita, mutta yleislinja on kaikilla vasemmistolaisilla
sama. Vasemmistolaisia ovat ne, jotka uskovat jonkin korkeamman tahon (siis
valtion, jos he itse ovat siinä vallassa) tietävän ihmisiä itseään paremmin,
kuinka henkilökohtaisetkin asiat on hoidettava: ihmisiä on verotettava ja
veroilla ostettava heille tavaroita ja palveluita; perheitä on ohjattava lasten
kasvatuksessa ja vanhempainvapaiden käyttämisessä; yrityksiä on kannustettava
tai pakotettava työllistämään tasaisesti ihmisiä riippumatta esimerkiksi sukupuolesta
tai kansallisuudesta. Oikeistolaiset puolestaan uskovat ihmisiin, perheisiin,
yrityksiin ynnä muihin: eivätköhän ne itse ole juuri omissa asioissaan
asiantuntijoita.
Tämän
laajemmin en koe tarpeelliseksi määritellä niitä: kyse on ennemminkin
ajattelutavasta kuin konkreettisista toimista. Parempi on käyttää useita
täsmällisiä termejä kuin yrittää saada kaikki mahdolliset tapaukset mahtumaan
valmiisiin muotteihin.
Myös
sana populismi kärsii liian laajasta
ja moninaisesta merkityksestä. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi Perussuomalaisten
Timo Soini ja Vesa-Matti Saarakkala yrittävät parantaa sen mainetta
yhdistämällä sen kansan valtaan ja kansan tahtoon. Minä pitäydyn perinteisessä
määritelmässä, että populismi tarkoittaa suosion kalastelua
yksinkertaistuksilla, epämääräisillä ja ristiriitaisilla sekä epärealistisilla
lupauksilla ja säntäilyllä yksittäisissä asioissa gallupien perässä. Se, että
populismi olisi vain kansan miellyttämistä hyvillä ja mukavilla päätöksillä ja
linjauksilla, ei minusta ole järkevä määritelmä. Jokainen päätös on hyvä ja
mukava jonkun mielestä. Jos kaikki tällaiset päätökset olisivat populistisia
(ja näin ollen negatiivisesti ladattuja), jäisi oikean, hyvän politiikan
tarkoitukseksi tehdä vain epämiellyttäviä päätöksiä. Se olisi naurettava
tilanne.
Soinin
ja Saarakkalan näkemys, että populismi olisi oma erillinen ideologiansa, on
minusta yksiselitteisesti virheellinen. Se on käytännön politiikan
toimintatapa, jota kaikki poliitikot ja puolueet soveltavat jossain sopivissa
yhteyksissä, monesti itsekin sitä huomaamatta. Toiset ovat tietenkin
populistisempia kuin toiset, mutta esimerkiksi Perussuomalaisten leimaaminen
puhtaasti populistiseksi liikkeeksi on väärin. Esimerkiksi gallupien perässä he
eivät ole säntäilleet. Koko olemassaolonsa ajan puolueen linjaukset ovat
säilyneet ennallaan poikkeuksellisen hyvin, mitä ei samalla ajanjaksolla voi
mitenkään sanoa vanhoista suurpuolueista. Epärealistisia lupauksia on eniten
suoltanut Vasemmistoliitto, jonka mukaan miljardien kestävyysvaje on hoidettavissa ilman menoleikkauksia.
Idealismi on sana, jolla on
häiritsevän kahtalainen merkitys. Itselläni tämän kahtalaisuuden oivaltaminen
vaati jonkin verran aivotyötä, minkä takia koen tarpeelliseksi avata käsitteen.
Ensinnäkin se on toinen pää akselilla idealismi-materialismi. Siinä idealismi
tarkoittaa uskoa yliluonnolliseen, kun taas materialismi tarkoittaa uskoa
tieteelliseen, selitettävään ratkaisuun. Toinen akseli on idealismi-realismi. Tämä akseli on relevantti
yhteiskuntafilosofiassa, mitä minä tulen käsittelemään, ja sen vuoksi tässä
blogissa esiintyessään sana idealismi merkitsee, ellei toisin mainita, enemmän
tai vähemmän naiivia uskoa siihen, että asiat voivat kehittyä jonkin ideologian
kannalta hyvään suuntaan. Realismi puolestaan merkitsee pysyttäytymistä
käytännön tasolla, suunnittelematta turhan pitkälle ja turhan suurisuuntaisia
asioita.
Markkinatalous ja kapitalismi mielletään yleensä synonyymeiksi, mutta tulen käyttämään niitä merkityksiltään hieman erilaisina johtuen siitä, että kylmän sodan aikana ja sen jälkeen kapitalismilla on tarkoitettu muutakin kuin taloutta. Markkinatalous merkitsee sitä talousjärjestelmää, joka perustuu omistusoikeuteen, elinkeinovapauteen ja kysynnän ja tarjonnan lakiin. Kapitalismi puolestaan merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, joka nojaa markkinatalouteen. Jos markkinatalouden harjoittamisesta seuraa jotain yhteiskunnallisia ongelmia, on vika kapitalismissa, ei markkinataloudessa.
Markkinatalous ja kapitalismi mielletään yleensä synonyymeiksi, mutta tulen käyttämään niitä merkityksiltään hieman erilaisina johtuen siitä, että kylmän sodan aikana ja sen jälkeen kapitalismilla on tarkoitettu muutakin kuin taloutta. Markkinatalous merkitsee sitä talousjärjestelmää, joka perustuu omistusoikeuteen, elinkeinovapauteen ja kysynnän ja tarjonnan lakiin. Kapitalismi puolestaan merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, joka nojaa markkinatalouteen. Jos markkinatalouden harjoittamisesta seuraa jotain yhteiskunnallisia ongelmia, on vika kapitalismissa, ei markkinataloudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti