Oli
nelikenttä kuinka havainnollinen tahansa, se on kuitenkin nykyajan
yhteiskuntafilosofian mojovin propagandavoitto, joka ohjaa ihmisten mielikuvia
ja tavallaan oikeuttaa sellaisia ideologioita, jotka olisi aikoinaan takuulla
teilattu sisäisesti ristiriitaisina. Siitä vain ei välitetä, koska filosofia ei
oikeasti kiinnosta nykyään enää oikein ketään.
Otetaanpa
kaksi esimerkkiä, jotka molemmat tuntuvat järkeenkäyviltä, kun niiden näkee
sijoittuvan politiikan nelikentälle, mutta jotka eivät tarkempaa pohdintaa
kestä yhtään. Ensimmäisessä esimerkissä ollaan taloudellisen akselin vapaassa
päässä (kapitalismissa) ja sosiaalisen akselin ei-vapaassa päässä
(autoritaarisuudessa tai ns. ”konservatiivisuudessa”). Kyseessä on varmaankin
sosialidemokraatin painajainen, kapitalistinen diktatuuri.
Taloudellisen
akselin vapaaseen päähän sijoittuvat libertaarit, yövartijavaltion kannattajat,
jotka eivät hyväksy veroja ja muita omistusoikeuteen kajoamisia. Sosiaalisen
akselin autoritaariseen päähän sijoittuvat todella vahvan valtion kannattajat,
jotka eivät anna kansalaisille poliittisia oikeuksia ja turvaavat asemansa
väkivaltakoneistolla. Kysymys kuuluukin, miten ihmeessä jälkimmäinen saadaan
aikaan ensimmäisen ehdoilla? Miten väkivaltakoneistoa ylläpidetään, jos
ihmisten omistusoikeuteen ei kosketa?
Jos
poliittisia oikeuksia ollaan valmiita polkemaan ja liikkumis-, sanan-,
uskonnon- ja kokoontumisvapautta vähentämään, miksi sitten ei myös omistusoikeutta
poljettaisi? Jos minä olisin diktaattori, olisin varmaan paljon kiinnostuneempi
ihmisten omaisuudesta kuin siitä, protestoivatko he minua vastaan. Ainakin
ensin ryöväämällä heidät voisin paremmin rahoittaa heidän pitämisensä kurissa.
Toisessa
esimerkissä ollaan vastakkaisissa päissä: taloudellisessa autoritaarisuudessa
(sosialismissa tai korporatismissa) ja sosiaalisessa vapaudessa (ns.
”arvoliberalismissa”). Taloudellista autoritaarisuutta kannattavat
peräänkuuluttavat valtionyhtiöitä, taloudellisia turvaverkkoja ja raskasta
progressiivista verotusta, jopa ylhäältäpäin saneltua tuotantoa. Sosiaalista
vapautta kannattavat ovat valmiita jakamaan ihmisille oikeuksia aina vapaasta
liikkuvuudesta kaikilla tavoilla neutraaliin avioliittoon, useimmiten ovat
valmiita ajamaan alas valtiollisen väkivaltakoneiston ja kannattavat
ulkomaalaisten omaehtoista elämistä. Kysymys tässä yhteydessä on, millä moraalisella
oikeudella vapauden kannattajat ovat riistämässä ihmisiltä oikeuden
omaisuuteensa ja aikovat käyttää sitä kuten itse parhaaksi näkevät?
Jos
ihmiset saavat itse päättää siitä, missä asuvat, mitä mieltä ovat, mitä
kulttuuria ylläpitävät, mitä uskontoa harjoittavat ja kenen kanssa menevät
naimisiin, miksi he eivät saisi päättää myös siitä, kuinka itse käyttävät omat
rahansa? Jos he ensimmäisissä asioissa ovat itse asiantuntijoita, niin kai he
ovat sitten rahojensakin suhteen. Mihin ihmeeseen perustuu se, että juuri
heidän rahojensa, eikä esimerkiksi uskontonsa kohdalla valtio tulee väliin ja
sanoo: ”Ei noin! Näin!”
Tällaisia
aivan naurettavia malleja politiikan nelikenttä tarjoaa ”vaihtoehtoina”, vaikka
tuskin kukaan täysijärkinen ihminen voi hyväksyä omassa linjassaan
mielivaltaista poukkoilua, yhden kysymyksen suhteen ollaan tätä mieltä, mutta
toisessa vastaavanlaisessa aivan toista mieltä. Ainakin se vaatii aikamoista
älyllistä laiskuutta.
Kyse
voi olla myös lyhytnäköisestä käytännöllisyydestä. Pinochet tuskin tunnusti
mitään ideologiaa. Hän vain halusi olla rikas ja mahtava. Aseman hän saavutti
käyttämällä raakoja otteita ja miellyttämällä pääomatahoja antamalla heidän
päättää talousasioista. Vaikka malli olikin täynnä filosofisia paradokseja, se
ei häntä haitannut. Hän pysyi vallassa ja rahaa tuli, eikä muu merkinnyt
mitään. Ei edes se, ettei järjestelmällä ollut tulevaisuutta.
Tai
sitten kyseessä on tietoinen bluffi. Toisella puolella ei ole koskaan taidettu
päästä niin pitkälle kuin Pinochet pääsi. Sosiaalista vapautta ja taloudellista
autoritaarisuutta vaativat ovat sitä porukkaa, joka Suomessa sijoittuu
Vasemmistoliittoon ja Vihreään liittoon. Luultavasti he kokevat voivansa
maksimoida kannatuksensa liehittelemällä toisaalta liberaaleja ja toisaalta
niitä, jotka haluavat helppoa rahaa tekemättä sen eteen mitään. Älyllisesti
laiskat sitten haksahtavat, ja kenties jonain päivänä saavat huomata, että joko
vallanpitäjien liberaali tai autoritaarinen puolisko on päässyt sanelemaan
yhteiskunnassa.
Nelikentän
suurin ongelma mielestäni on, että ihmiset sitä katsoessaan erehtyvät
luulemaan, että on olemassa toisistaan riippumattomat akselit erilaisille
vapauksille. Tosiasia vain sattuu olemaan se, että joko vapautta on tai ei ole.
Ainoa järkevä akseliin perustuva poliittinen havaintomalli on
vapaus-autoritaarisuus. Sellainen nelikentästäkin tulee, kun siitä höylätään
pois mahdottomat mallit.
Minun
on vaikea luottaa kehenkään, joka kannattaa vapautta ja autoritaarisuutta
valikoiden. Voisimme ottaa esimerkiksi jo mainitun Vihreän liiton, joka on
hyvin liberaalin puolueen maineessa. Talousakselilla se puolestaan sijoittuu
hyvin laajalle, keskimäärin kuitenkin varmaan keskikohdan vasemmalle eli
autoritaariselle puolelle. Tarkastelemalla puolueen piirissä esitettyjä
möläytyksiä herää epäilys, että kaikki arvoliberalismi onkin vain bluffia.
Vapaus oli puolueelle hyvä juttu niin kauan kuin se ei ollut vallassa. Sitten
vaihtui ääni kellossa: valtaan päästyään heistä onkin hauska ryhtyä päättämään
asioista ihmisten itsensä puolesta. Vihreät ovatkin niitä, jotka tietävät sinua
itseäsi paremmin, kuinka sinun tulee elää.
Otetaan
jokunen ihan vähäpätöinen ja vähän merkittävämpikin esimerkki. Vihreät ovat
ajaneet kouluihin pakollista kasvisruokapäivää. En nyt satu tietämään, onko
päätös jo runnottu jossakin läpi; koska se on tämän kirjoituksen kannalta
sivuseikka, tarkastelen asiaa sillä oletuksella, että ei ole. Kouluissa on jo
nyt kasvisruokavaihtoehto, jota kuka tahansa voi halutessaan syödä. Vihreät
haluavat, että kasvisruokapäivänä se on ainoa vaihtoehto, jota kaikkien on
syötävä. Eli: vihreät kokevat olevansa oikeutettuja päättämään ihmisten
puolesta, mitä he syövät.
Toinen
esimerkki luvassa. Vihreät haluavat kiintiöitä niin julkiselle kuin yksityisellekin sektorille, jotka pitävät
huolta työpaikoilla tai muissa yhteisöissä esiintyvästä kielellisestä,
etnisestä, kulttuurillisesta, sukupuolisesta ynnä muusta erilaisuudesta. Eli:
vihreät kokevat tietävänsä työnantajia paremmin, kuka pitää palkata. Eniten
minua ovat hämmästyttäneet ehdotetut sukupuolikiintiöt suuryritysten
hallituksiin. Vihreillä ei tietääkseni ole mitään tekemistä minkään
suuryrityksen kanssa, mutta silti he kokevat olevansa oikeutettuja päättämään
sen sisäisistä nimityksistä. Mikään ei tietääkseni estä Vihreää liittoa
ostamasta suuryritystä ja nimittämästä sen hallitukseen ketä haluaa. Vihreät
haluavatkin tahtonsa läpi helpommin, pakottamalla.
Kiintiöt
ovat muutenkin vertaansa hakeva moraalinen akrobatiatemppu tasa-arvon kannattajilta.
Niin tyhmä ihminen kuin minä ei ymmärrä, millä tavoin tasa-arvo edistyy sillä,
että yksilöitä asetetaan eriarvoiseen asemaan sillä perusteella, että heitä on
keksitty tilastoida jollain tavalla. Esimerkiksi naiset, ulkomaalaiset ja
ruotsinkieliset on oikein redusoida osaksi massaa ja lakata tarkastelemasta
heitä yksilöinä, mitä he kuitenkin ovat. Sen sijaan muiden muassa kaljut, likinäköiset,
karkauspäivänä syntyneet, yli viisi kertaa elämänsä aikana muuttaneet ja 162,7
senttimetriä pitkät henkilöt jäävät paitsi kiintiöistä, vaikka hekin
muodostavat ryhmiä, joita voi tilastoida.
Esimerkeiksi
liberaalien epäjohdonmukaisuuksista käyvät myös eräät lempiaiheeni, humanitaarinen
maahanmuutto ja kehitysyhteistyö. Itse kannatan niiden suhteen mallia, joka ainakin
omasta mielestäni on kovin liberaali: jos kansalaiset kokevat, että heidän
moraalinen velvollisuutensa on auttaa kehitysmaita kehitysavun muodossa, he
voivat lahjoittaa rahaansa siihen; jos he kokevat, että heidän moraalinen
velvollisuutensa on auttaa kehitysmaiden asukkaita tarjoamalla heille
turvapaikka, he voivat itse sellaisen järjestää ja rahoittaa. Kaikki tapahtuisi
vapaaehtoisesti, kenenkään rahoja ei käytettäisi vastoin heidän tahtoaan ja
näin ollen kaikki voisivat olla tilanteeseen tyytyväisiä.
Pakolais-
ja turvapaikkapolitiikkaa, kehitysyhteistyötä, rauhanturvaoperaatioita ja muita
luonteeltaan maailmanparannukseen liittyviä rahanmenoja ovat eniten
kannattaneet ne tahot, jotka luonnehtivat itseään liberaaleiksi. Tämä on
mielestäni äärimmäisen outoa, ja siinä kiteytyy oikein konkreettisesti
liberalismin takinkääntö. Vapauden, individualismin ja ihmisten itsenäisyyden
kannattajat siunaavat aika lailla yksissä tuumin valtion harjoittaman tiettyjen
eettisten näkemysten pakottamisen kaikille. He sanomattoman röyhkeästi menevät
ihmisyksilöiden kukkaroille ja anastavat niistä rahaa, jonka käyttävät kuten
itse näkevät moraaliseksi. Lukekaa uudestaan yllä esittämäni malli. Mikähän
siinä on liberaalien mielestä väärin? Niin väärin, että ylhäältäpäin saneltu
pakkohyväntekeväisyys on parempi? En pidä itseäni erityisen liberaalina, mutta
ainakin tässä asiassa huomaan olevani Suomen kansan liberaalia ääripäätä.
Ehkäpä
”liberaalien” ongelma onkin siinä, että kaikki eivät ole näistä moraalisista
kysymyksistä samaa mieltä. Sille minä kohautan olkiani. Kaikilla on oikeus
mielipiteeseensä, ja sen oikeuden ”liberaalitkin” huomioivat, tosin lähinnä
korupuheissa. Mielipidediktatuurit ovat minusta lähtökohtaisesti
vieroksuttavia, vaikka ne ajaisivatkin juuri minun mielipiteitäni.
Demokratioilla ei pitäisi olla mitään yliluonnollisia tahoja, jotka lyttäävät
toiset mielipiteet absoluuttisesti huonompina.
Mikähän
olisi näiden liberalismia valikoiden kannattavien mielipide siihen, jos joku
ehdottaisi kaikkien kansalaisten osallistumista vaikkapa Kiinan
sensuurijärjestelmän ja mielipidekontrollin ylläpitämiseen? Luulenpa, että
suurin osa olisi sitä vastaan. Siitäkin huolimatta, että sitä on mahdollista
perustella aivan samoilla argumenteilla kuin pakolaiskiintiötä, kehitysyhteistyötä
ja rauhanturvaoperaatioita: ”Tämä on meidän mielestämme hyvä juttu, teidän on
annettava rahaa meidän hyväksi näkemämme asian edistämiseen, olitte itse mitä
mieltä hyvänsä!”
Vihreän
liiton nykyinen puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö, on kaikista puolueensa jäsenistä eniten herättänyt
minussa hämmennystä. Syy on se, ettei hän aina pyri edes peittelemään sitä
autoritaarisuutta, jota tuntuu ihannoivan. Kasvisruokapäivät ja kiintiöt nyt
ovat aika pieniä juttuja kuitenkin; olivat ne kuinka väärin tahansa,
yhteiskunnallista merkitystä niillä ei ole eikä tule. Ville Niinistö menee
pitemmälle. Kun syyskuussa 2010 ruotsalaiset kehtasivat äänestää
valtiopäivilleen puolueen, jonka linjat olivat vastakkain Niinistön kanssa,
Niinistö ryhtyi oitis kannustamaan länsinaapurin aateveljiään, jotka avoimesti
ja häpeilemättä pohtivat, millä tavalla valtiopäivät voisi jättää antamatta
toisinajattelijoille sitä valtaa, jonka kansalaiset olivat halunneet sille
antaa.
Niinistö luonnehtii ruotsidemokraatteja
seuraavasti:
”Puolueen ratkaisut ovat ajalta ennen sivistyneen yhteiskunnan syntyä ja ne johtaisivat väestön lisääntyvään erittelyyn apartheid-ajan Etelä-Afrikan hengessä. Tällaisen ihmisoikeuksia avoimesti polkevan ohjelman kanssa ei voi käydä minkäänlaista asiallista keskustelua.”
Ensinnäkin on ihmeellistä,
että Niinistö syyttää toisia apartheid-hengestä. Millä kumman tavalla Vihreiden
omat kiintiölinjat eroavat apartheidistä? Tuskin muuten kuin että ne ovat
”hyviä”. Toisena on ihmeellistä, että Niinistö torjuu asiallisen keskustelun
yrittämättäkään sitä. Luulisi, että juuri asiallinen keskustelu olisi omiaan kukistamaan
liikkeet, jotka vain esittävät asiallisia. Ettei Niinistö vain pelkäisi ryhtyä
keskusteluun, jotta ei löytäisi itseään siitä kiusallisesta tilanteesta, että
asialliset argumentit loppuvat ensin omalta puolelta.
Niinistö jatkaa:
”Punavihreän opposition ja porvariallianssin neuvottelujen tuloksena vähemmistöhallitus saanee kuitenkin sellaisen työrauhan, että ruotsidemokraatit eivät saa minkäänlaista vaikutusvaltaa. Se on kaikkien muiden ruotsalaisten puolueiden – ja heitä äänestäneiden yli 94 prosentin – yhteinen toive.”
On se hirveää, kun kansa
äänestää väärin. Jos Niinistö olisi kuullut järjestelmistä, joissa kansa ei saa
äänestää ollenkaan, hän varmaan ehdottaisi sitä niin Ruotsiin kuin Suomeenkin.
Toisaalta kansaa on ilmeisesti sittenkin kuunneltava, jos 94 prosenttia on
jotakin liikettä vastaan. Silloin ongelmaksi koituukin, kuka asioista
lopultakaan pääsee päättämään. Samaisissa Ruotsin vaaleissa suosituinkin puolue
kohtasi murskaavan kahden kolmasosan vastustuksen. Olisiko Niinistön mielestä
vaalit ehkä järjestettävä uudestaan niin monta kertaa, että yksi puolue
saavuttaa enemmistön?
Niinistö joko on sokea omille
lauseilleen tai on yksinkertaisesti tyhmä. Kirjoituksen lopulla hän ylistää
vuolaasti omaa liikettään:
” […] vihreiden kaltaiset edistykselliset ja liberaalit liikkeet ovat vahvassa nousussa […] joilla on ratkaisuja kestävän tulevaisuuden rakentamiseen ja demokratian uudistamiseen kansanvaltaa vahvistavasti.”
Miten luonnehdinta
”liberaalit liikkeet” sopii niihin esimerkkeihin, jotka olen nostanut esiin?
Edistyksellisyydestä nyt voi olla montaa mieltä, mutta ainakin minusta edistys
Niinistön selvästi edustamaan naamiodiktatuuriin ei vaikuta houkuttelevalta.
Kansanvallan vahvistaminen epäilemättä tarkoittaa juuri sitä, että väärää
mieltä olevat eivät saa ääntään kuuluviin, ja jos saavatkin, heitä ei
kuunnella.
Tuoreempi esimerkki osoittaa,
että näennäisliberalismia löytyy myös Kokoomuksesta, entisestä
konservatiivipuolueesta. Kun sukupuolineutraali avioliitto tyrmättiin
lakivaliokunnassa helmikuussa 2013, helsinkiläinen valtuutettu Terhi Koulumies ryhtyi blogissaan purkamaan raivoaan. Kun eräät kansan valitsemat kansanedustajat olivat
hänen mielestään väärää mieltä, hän vaati heidän syrjäyttämistään
valiokuntatehtävistä. Sanojaan painottaakseen hän kutsui näitä kansanedustajia
”surkimuksiksi” ja ”vätyksiksi”, ja epäsuorasti teki selväksi, että he eivät
ole ”koulutettuja”, ”valistuneita”, ”avarakatseisia”, ”fiksuja”,
”suoraselkäisiä”, ”moniarvoisia”, ”suvaitsevaisia” ja ”yksilönoikeuksia
korostavia”. Ja kaikki tämä purkautui lyhyessä, neljän kappaleen tekstissä. Teksti
kertoo kirjoittajastaan ainakin nämä asiat täydellisen selvästi: Koulumies ei
ole avarakatseinen, moniarvoinen, suvaitsevainen ja yksilönoikeuksia korostava.
Nuo hänen ylistämänsä arvot ovat hyviä vain niin kauan kuin ne palvelevat hänen
autoritaarista puoltaan.
Sitä en käsitä, millaiset
aivot ihminen tarvitsee, että Niinistön ja Koulumiehen tavoin kykenee yhdessä
ja samassa tekstissä todistamaan autoritaarisuutensa ja hehkuttamaan
suvaitsevaisuuttaan. Olisinko minä jo liian vanha ryhtyäkseni opiskelemaan
psykiatriksi?
Se, että vastakkaista mieltä
olevien kanssa kieltäydytään keskustelemasta, on ikävä kyllä kovin tuttua
Suomessakin. Viime vuosina on puhuttu paljon maahanmuuttokeskustelusta. Itse
kiinnostuin siitä luettuani Jussi Halla-ahon blogin ja kolmentoista perussuomalaisen kunnanvaltuutetun
kirjoittaman Nuivan vaalimanifestin. Aloin
kieli pitkällä odottaa, millä tavoin esimerkiksi Ville Niinistö vastaisi
esitettyyn kritiikkiin. Odotan vieläkin, mutta en enää kieli pitkällä. Pallo on
vuosikaudet ollut nykyisen maahanmuuttopolitiikan kannattajilla, mutta ainoa,
mitä heidän suunnaltaan kuulee, on loppumaton parku ja mölinä rasismista,
fasismista, natsismista ja äärioikeistosta. Keskustelua on käyty keskustelusta
ja keskustelijoista itsestään. Maahanmuuttokriitikoilla ei enää ole juurikaan
sanottavaa, kun kaikki on jo sanottu, mutta vastapuoli pitää mykkäkoulua. On
käsittämätöntä, että tahot, jotka ovat vakuuttuneita olevansa oikeassa, eivät
saa sanoja suustaan sen verran, että voisivat vääntää omat argumenttinsa
rautalangasta. Ilmeisesti niitä argumentteja ei yksinkertaisesti ole.
Vaivaa tällä vastapuolella
kyllä nähdään. Vasemmistoliiton piirissä kirjoitettiin kirja nimeltä
Äärioikeisto Suomessa, ja sen päätarkoitus oli ilmeisesti leimata maahanmuuttokriitikot
politiikan laidalta toiseen. Vasemmistoliitossakaan ei ole haluja keskustella
itse maahanmuutosta. Toisinajattelijoiden vaientaminen ja eristäminen, kuten
ruotsidemokraateille haluttiin tehdä, on heidän tavoitteensa, ei ongelmien
ratkaiseminen. Vasemmistovaikuttaja Dan
Koivulaakso on täysin avoimesti Perussuomalaisten poliittisen eristämisen kannalla, ja sivuuttaa täysin kysymyksen eristämisen sopivuudesta demokratiaan. Oikeastaan Vasemmistoliitossa ei edes jäädä tähän. Puheenjohtaja-
ja ministeritasollakin ilmaistaan (tietenkin ”leikillä”) lähtökohtaista halua lähettää eri mieltä olevat Siperiaan. Se, että liberalismia näin
edistetään keinoilla, jotka ovat liberalismille perin vieraita, on pahimman
laadun takinkääntöä. En voi uskoa muuta kuin että kyseessä on liberalismiksi
naamioitua totalitarismia.
Kyse ei ole siitä, onko
kasvisruoka terveellistä ja edullista, ovatko jotkin tilastoidut ryhmät huonommassa
asemassa kuin toiset, ovatko olot kehitysmaissa kurjat, ovatko
toisinajattelijoiden esiintuomat faktat epämiellyttäviä ja argumentit
ylittämättömiä tai onko avioliittoinstituutio epätasa-arvoinen. Kyse on siitä,
että vaikutuskeinot ovat pakottaminen, syrjiminen, moraalinäkemysten
tuputtaminen ja toisinajattelijoiden leimaaminen, solvaaminen ja eristäminen.
Niistä on suvaitsevaisuus kaukana. Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että
epämiellyttäviäkin asioita siedetään. Vihreiden, vasemmistolaisten ja myös
joidenkin porvarien olisi syytä opetella sisäistämään tuo asia, mitä he niin
kovasti ylistävät. Heidän käytössään suvaitsevaisuus on saanut uuden
merkityksen eli sen, että on samaa mieltä heidän kanssaan.
Uh,
voi että tämä kaksoisajattelu ottaa minua päähän! Olisi hyvä, jos kansalaiset
voisivat ennakoida poliitikkojen tekoja etukäteen. Se, että he näin
poukkoilevat suuntaan ja toiseen, rapauttaa demokratiaa ja vie kansalaisilta
luottamuksen niin heihin, poliittiseen järjestelmään kuin koko valtioonkin.
Onko se joku ihme, että äänestysprosentti on vuosikymmen toisensa jälkeen
matalampi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti