Vaalimatematiikka ja yhteiskunnan murrokset

Suomessa on viime vuosina pohdittu paljon vaalimatematiikkaan liittyviä epäkohtia. Viime vaalikaudella suunniteltiin monimutkaiseksi kritisoitua uudistusta, jossa puolueiden ääniosuuksia olisi ikään kuin siirretty vaalipiiristä toiseen, niin että kukin puolue saisi eduskuntapaikoista sellaisen osuuden kuin ne ansaitsisivatkin.

Nykyinen järjestelmä ei ole täysin suhteellinen, johtuen vaalipiireistä. Uudenmaan vaalipiiristä valittiin huhtikuussa 2011 peräti 35 kansanedustajaa, kun taas Etelä-Savon vaalipiiristä valittiin vain kuusi. Tämä tarkoittaa, että Uudellamaalla kansanedustajan paikan olisi saanut vajaalla kolmella prosentilla äänistä, kun taas Etelä-Savossa paikkaa ei olisi välttämättä saanut edes 16 prosentilla kaikista vaalipiirin äänistä. Tästä johtuen eteläsavolaisten äänet ovat paljon vähemmän arvoisia kuin uusimaalaisten, mikä on perustuslaillinen ongelma, kaikkienhan tulisi olla tasa-arvoisia.

Tällaisesta vaalimatematiikasta johtuen puolueiden paikkamäärät eduskunnassa eivät tunnu olevan aivan kohdillaan. Laskennallisesti puolella prosentilla tulisi saada yksi paikka. Piraattipuolue saavutti juuri tämän haamurajan, mutta ehdokkaan läpimeno ei ollut lähelläkään. Kristillisdemokraatit saivat kolme prosenttiyksikön kymmenystä vähemmän ääniä kuin RKP, mutta paikkoja puolue sai yhden sijaan kolme vähemmän. Vihreiden olisi tullut saada 7,3 prosentillaan 14 paikkaa, mutta paikkoja tulikin vain 10. Keskusta sai ääniä noin 94 prosenttia enemmän kuin Vasemmistoliitto, mutta paikkoja 150 prosenttia enemmän. Perussuomalaiset ja SDP saivat promillen tarkkuudella yhtä suuren osan äänistä, mutta SDP voitti kolme paikkaa enemmän. SDP:n äänimäärän ero Kokoomukseen taas oli yli kymmenkertainen eroon Perussuomalaisiin nähden, mutta paikkojen erotus pienempi, vain kaksi. Ylipäätään kaikki neljä suurinta puoluetta kahmivat paikkoja enemmän kuin niiden kannatus olisi antanut ymmärtää.

Suhteellisuuden vääristymisen lisäksi vaalijärjestelmään liittyy myös filosofinen ongelma. Vaalipiirien takia kukaan ei voi äänestää muuta kuin oman vaalipiirinsä ehdokasta. Äänet on tällä tavoin kiintiöity tietyllä maantieteellisellä alueella toimivalle henkilölle. Mikähän järki tässäkin on olevinaan? Kun kyse kerran on koko valtakunnan politiikasta, tulisi kullakin olla vapaus (ja vastuu) äänestää ihan ketä vain.

Kaipa maakunnissa pelkona on, että jos koko maa olisi yksi vaalipiiri, valta valuisi etelään Helsingin herroille. Eivätkö maakuntien valtiaat oikein luota siihen, että vaalikarja äänestäisi oman seudun ehdokasta? Miksi vaalikarjan tulisikaan? Jos maakuntien ihmiset luottavat enemmän Helsingin herroihin, kaipa tuon luottamuksen olisi syytä näkyä. Nykyjärjestelmä hyödyttää vain niitä, jotka saavat vaalipiireissään ääniä niiltäkin, jotka mieluummin äänestäisivät jotakuta muuta. Kaikkia muita kohtaan järjestelmä on epäoikeudenmukainen. Yhden vaalipiirin systeemi hoitaisi myös suhteellisuuden ongelmat pois.

Hankalia vaalijärjestelmiä löytyy muualtakin. Muiden muassa Ruotsissa ja Saksassa on käytössä äänikynnys, joka puolueen täytyy ylittää saadakseen paikkoja parlamenttiin. Ruotsin valtiopäivillä on 349 edustajaa, eli kaiken järjen ja oikeudentunnon mukaan yksi paikka olisi saatava noin 0,3 prosentilla äänistä. Näin ei kuitenkaan ole.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa parlamentin alahuoneessa paikkoja on niinkin paljon kuin 650, eli yhden paikan tulisi irrota 0,15 prosentilla. Vaalijärjestelmä kuitenkin on vielä pahemmin vääristävä kuin Suomessa. Vaalipiirejä on yhtä paljon kuin paikkoja alahuoneessa, ja niistä jokaisessa paikan saa se, joka kerää eniten ääniä. Viime vaaleissa tämä tarkoitti sitä, että konservatiivipuolue sai 36,1 prosentilla äänistä 47,1 prosenttia paikoista (306); työväenpuolue sai 29 prosentilla äänistä 41,5 prosenttia paikoista (258); liberaalidemokraattinen puolue sai 23 prosentilla äänistä vain 9,1 prosenttia paikoista (57); muut puolueet saivat vain kourallisen paikkoja.

Tällaiset epäkohdat ovat moraalisesti sietämättömiä, mutta myös filosofisesti ajatellen hyvin epäedullisia yhteiskunnan kehitykselle. Kun katsoo historiaan, oivaltaa kaikkien toimivien reformien eturintamassa kulkeneiden yhteiskuntien olleen menestyksekkäämpiä kuin hitaiden perässä seuraavien. Kaikki reformit ovat alkaneet pienestä liikkeestä ja kasvaneet suuriksi, kun niiden yhteiskunnallinen kysyntä on noussut kylliksi. Tämän vuoksi ei tarvita neroa toteamaan, että reformeita tukahduttava järjestelmä on vähemmän menestyksekäs kuin niitä tukeva.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa on viime vaalien jälkeen nähty poikkeuksellinen nousu, kun EU-vastainen Itsenäisyyspuolue (UKIP) on noussut mielipidemittauksissa kohisten. Viimeisimmän huippunsa, noin viidenneksen, UKIP saavutti viime keväänä toukokuun toisen päivän menestyksekkäiden paikallisvaalien jälkeen. Linkin takana olevassa uutisessa on kuitenkin hätkähdyttävä tieto: 19 prosentin kannatuksella UKIP ei silti saisi parlamentin alahuoneeseen yhtä ainutta paikkaa. Syy on vaalimatematiikka, jossa joihinkin vaalipiireihin keskittynyt kannatus tuo paikkoja, useisiin hajaantunut ei. Olisi teoriassa mahdollista jopa se, että 49,9 prosentilla puolue ei saisi yhtäkään paikkaa, jos joka vaalipiirissä jäisi yhdellä äänellä jälkeen paikallista ykköspuoluetta.

Ruotsissa maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittinen Ruotsidemokraatit nousi valtiopäiville vasta vaaleissa 2010, saatuaan 5,7 prosenttia äänistä, vaikka jo edellisissä vaaleissa 2006 puolueen olisi laskennallisesti tullut saada 10 paikkaa vajaalla kolmella prosentillaan äänistä; 2002 paikkoja olisi pitänyt tulla viisi ja 1998 kolme.

En ota kantaa siihen, edustavatko UKIP ja Ruotsidemokraatit hyvää vai huonoa politiikkaa. On kuitenkin yhteiskunnan kehityksen kannalta mahdollinen uhka tällä tavoin hidastaa niiden vaikutusvallan kasvua. Parlamentissa ne olisivat saaneet enemmän huomiota ja voineet siten saada lisää kannatusta vaihtoehdolleen paljon nopeammin kuin toteutuneella tavalla, jossa ihmiset satunnaisesti päätyvät niitä äänestämään, kun ärsytyskynnys joidenkin asioiden kohdalla on päässyt ylittämään tietyn pisteen.

Nämä puolueet saavat kannatusta, koska niiden vaihtoehto on joidenkin mielestä parempi kuin vakiintuneiden valtapuolueiden. Ne saavat yhä enemmän kannatusta, koska asiat niistä huolimatta kehittyvät niiden kannalta huonoon suuntaan. Tämä vaihtoehto kannattaisi ottaa huomioon ja pyrkiä integroimaan se osaksi poliittista konsensusta, siis aivan toisin kuin mitä Ruotsissa on tapahtunut. Siellä Ruotsidemokraatit eristettiin vallasta heti puolueen saatua kansanedustajia, ja puolueen kannatus on vajaassa kolmessa vuodessa noussut 11,1 prosenttiin. Ensi vaaleissa puolue saattaa kaksinkertaistaa paikkamääränsä. Jos sitä ei silloinkaan suostuta kuuntelemaan, trendi jatkuu. Ennen pitkää sitä on pakko kuulla. Eikö kenties olisi fiksumpaa noteerata tämän väistämättä tulevan reformin kysyntä nyt, eikä vasta siinä vaiheessa, kun kansa riehuu kadulla samaan tapaan kuin vaikkapa vuonna 1848, jolloin alettiin ottaa askelia kohti kansanvaltaisia kansallisvaltioita?

Perussuomalaiset sai viime eduskuntavaaleissa 19,1 prosenttia äänistä. Lähes viidennes kansasta halusi reformia perussuomalaiseen suuntaan. Vuonna 2007 tätä reformia halusi vain 4,1 prosenttia, vuonna 2003 taas 1,6 prosenttia. Jos Suomessa olisi tuolloin ollut sama neljän prosentin äänikynnys kuin Ruotsissa, Perussuomalaiset ei olisi vuonna 2003 saanut yhtäkään paikkaa. Sen vuoksi puolue ei olisi saanut huomiota, eikä olisi ylittänyt neljän prosentin rajaa neljä vuotta myöhemmin, eikä suomalaisilla olisi ollut tätä protestin kohdetta huhtikuussa 2011. Se, että lähes viidenneksen haluama reformi ei olisi löytänyt mitään kanavaa antaa kuulua itsestään, on minusta aika paha juttu.

Niille lukijoille, jotka eivät pidä Perussuomalaisista, annan esimerkin toiseen suuntaan: vihreät eivät olisi päässeet vuonna 1983 eduskuntaan, tuskin olisivat kasvattaneet paikkamääräänsä vuonna 1987, eivätkä välttämättä olisi koskaan kasvaneet siihen kokoon, jossa puolueita huolitaan hallitukseen. Minä en pidä vihreistä, mutta pidän mahdollisena, että ilman puolueen nousua Suomi saattaisi olla monella tapaa huonompi maa. Vaikka puolue onkin viime aikoina profiloitunut lähinnä yhteiskunnallisesti marginaalisen ja toisinaan tuhoisan hörhöliberalismin edustajana, aikoinaan se pakotti muita puolueita ottamaan ekologiset ongelmat vakavasti.

Yhtä väärin kuin on sortaa pienpuolueita, olisi myös suosia niitä. Tällaisen epäkohdan voisin vielä niellä yhteiskunnallisen edun nimissä. Minä haluaisin, että Piraattipuolue olisi saanut ansaitsemansa paikan. Vaikka henkilökohtaisesti pidän puoluetta vähäpätöisiin ongelmiin keskittyneenä, voisi se kuitenkin tuoda uutta raikasta vaihtoehtoa politiikkaan. En tiedä, enkä jaksa ottaa selvää, mikä tekijänoikeusasioissa on piraattien mielestä pielessä, mutta uskon epäkohdan olevan korjauksen tarpeessa, kun puolue kerran on saanut puolen prosentin kannatuksen. Voi nimittäin olla, että hyvinkin pieni institutionaalinen muutos voi antaa meille vuosien etumatkan moniin muihin yhteiskuntiin nähden ja siten osoittautua menestyksekkääksi reformiksi. Ken tietää, ehkä Internet-aikaan päivitetty tekijänoikeuslainsäädäntö imisi tänne ulkomailta investointeja ja tietotaitoa, jotka loisivat sen kaivatun uuden Nokian?

Vastaavasti toivoisin Muutos 2011 -puolueen saavan ääntään paremmin kuuluviin. Yhä plutokraattisemmaksi, korruptoituneemmaksi ja byrokraattisemmaksi käyvä EU-provinssi voisi tosiaan olla parempi paikka elää, jos valta tai edes vallankäytön mahdollisuus todella palautettaisiin kansalle, joka sitten voisi laittaa suoralla demokratialla luun kurkkuun niin ammattipoliitikoille, virkamiehille kuin finanssipatruunoillekin.