Perussuomalaisten kannatuksesta

Muistan vielä elävästi sen, kuinka Perussuomalaisten kannatus nousi vuoden 2010 aikana kuin raketti, alkuvuoden runsaasta kuudesta prosentista loppuvuoden yli viiteentoista. Sellaista ei Suomen historia ole koskaan ennen tainnut nähdä, ja erityisen jännittävää siinä oli se into ja odotus, joka jokaiseen kuukausittaiseen mielipidemittaukseen liittyi. Ensi kertaa elämässäni koin silloin suurta vaalikuumetta, olivathan seuraavan kevään eduskuntavaalit ensimmäiset, joissa olin äänioikeutettu. Muun elämän ohessa juuri mielipidemittausten odottaminen muodosti näin jälkeenpäin ajatellen ihmeellisen suuren osan elämästäni. Itse vaalitulokseenkin liittyi vähemmän intoa.

Koska mikään yhteiskunnallinen tilanne ei ole samanlainen kuin joku toinen, tulevaisuutta koskevat spekulaatiot eivät koskaan ole varmoja. Aiempi kokemus Suomessa nopeasti nousevasta protestiliikkeestä oli Perussuomalaisten edeltäjä SMP 1980-luvun alussa. Useat odottivat tai toivoivat, että Perussuomalaisille kävisi aivan samalla tavalla, nousun jälkeen tulisi lähes yhtä nopea lasku ja jossain vaiheessa puolue hajoaisi riiteleviin kuppikuntiin.

Vaikka Perussuomalaisten kannatuskäyrä on vaalien jälkeen mennyt kuin vuoristorataa, en tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa usko liikkeen perikatoon. SMP taisteli aivan toisella tavalla, väistämätöntä vastaan. En usko, että vaikka se olisi saanut muodostaa yksin enemmistöhallituksen, se olisi voinut vaikuttaa siihen, että sodan jälkeen evakoille raivatut pientilat kävivät maan teollistuessa kannattamattomiksi.

Tuollaisen kehityksen vastustaminen oli varsin heppoinen kannatuspohja poliittiselle puolueelle. 80-luvun jälkeen tilanne on muuttunut. Sosialistit ovat hukanneet tavoitteensa ja nykyään tyytyvät vaatimaan vain yksittäisiä kokonaisuuksista irrallaan olevia asioita. Porvarileirissä taas on harpottu reippain askelin siihen tyhjiöön, minkä jätti jälkeensä liberaali kansanpuolue. Juuri Perussuomalaisten nousu vihjaa siihen, että kansa ei ole muuttunut yhtä paljon kuin puolueet. Uusi voima puoluekentässä on tarjonnut poliittisen kodin kansallismielisille ja konservatiivisille porvareille, joille Kokoomus ja Keskusta näyttäytyvät juurensa hylänneinä. Työväen piirissä vasemmistopuolueet taas menettävät kannatusta, kun ne yhä enemmän ottavat politiikkansa keskiöön monikulttuurin edistämisen, kehitysyhteistyön, feminismin ja arvoliberalismin, mistä kovin harva oikea työläinen hyötyy mitenkään.

Muualla Euroopassa oikeistopuolueet ovat pysyneet paremmin juurillaan kuin Suomessa Kokoomus. Koska konservatiivisuus on aika lailla luontainen osa ihmisyyttä, oikeistossa tulee myös Suomessa olemaan tulevaisuudessa paljon tilaa poliittisille liikkeille. Tähän tyhjiöön toivon Perussuomalaisten siirtyvän. Viimeistään sinne vakiintuminen vakiinnuttaa koko puolueen Suomen politiikkaan, mikä vielä on epävarmaa. Se perinteinen populismi, jossa kaikkia pyritään haastamaan sutkauksilla, ei mitenkään voi nostaa puoluetta suuremmaksi sitä kokoa, minkä Perussuomalaiset saavuttivat vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, joissa minäkin kannoin korteni kekoon äänestämällä Jussi Halla-ahoa.

Nousun aikana pohdittiin tuon tuostakin, mikä sen selittäisi. Tutkijoita hämmästytti erityisesti se, että vuotoa kävi yhtä lailla oppositiosta kuin hallituksestakin. Mikä sai juuri pienimmän oppositionpuolueen kasvamaan lähes viisinkertaiseksi? Miksi siinä ei onnistunut suurin oppositiopuolue SDP, (itse)korostetusti heikkojen asialla oleva Vasemmistoliitto tai Kristillisdemokraatit, jotka kaikki nauttivat suurempaa suosiota mediassa?

Itse uskon, että Perussuomalaisten suurin valttikortti loppujen lopuksi oli puolueen nimi. Jos se riisutaan kaikista poliittisista assosiaatioista, tästä maasta ei varmaan löydy kovinkaan montaa ihmistä, joka ei voisi luonnehtia itseään siten. Muilla puolueilla nimet itsessään rajaavat suuria väkijoukkoja potentiaalisen kannattajakunnan ulkopuolelle. Ruotsalaisen kansanpuolueen on ihan turha lähteä markkinoimaan itseään sisämaahan. Kristilliset luovat itsestään kuvan hihhuleina, joita väestössä on vähän. Vasemmistoliitto ja SDP luontaisesti vetoavat vain vasemmistolaisiin. Kokoomus, Keskusta ja Vihreät taas ovat poliittisesti niin kuluneita, että vaikka ne sanoina eivät tarkoitakaan juuri mitään, niihin liittyy liian vakiintuneita mielikuvia. Olen aivan varma, että jos Perussuomalaisten nimi olisi edelleen Suomen Maaseudun Puolue, se olisi saanut merkittävästi vähemmän ääniä, vaikka sisältö olisi ollut täsmälleen identtinen.

Mitä tästä siis oppii? Puolueiden kannattaa ottaa nimeensä jotain ”kansanpuolueen” tapaisia mitäänsanomattomia sanoja ja vaihtaa nimeä muutaman vaalikauden välein, jotta koskaan nimi ei olisi itsessään liian leimaava. Tätä Perussuomalaisten kannattaisi harkita, koska nimi alkaa jo olla tahriintunut. Sana ”perussuomalainen” on monissa piireissä suoranainen kirosana.