Oikeuksista ja velvollisuuksista

Hyvinvointivaltiossa ihmiset ovat omaksuneet käsityksen, että heillä on paljon oikeuksia. On oikeus ilmaiseen koulutukseen, tulonsiirtoihin, lainmukaiseen kohteluun, äänestämiseen ja siihen, että vihollismaan pommit eivät uhkaa henkeä. Julkisessa keskustelussa sen sijaan velvollisuudet jäävät paljon vähemmälle huomiolle. Minulle on itsestäänselvyys, että oikeudet ovat seurausta velvollisuuksien täyttämisestä. Monille ei ole. Tuskin on päivääkään, jolloin joku jossain ei peräänkuuluttaisi oikeuksia, ihmisoikeuksia tai muita – mutta onko kukaan edes kuullut sanaa ihmisvelvollisuus?

Lukiossa tutustuin tyyppiin, joka kannatti libertaristista yövartijavaltiota. Lukion jälkeen löysin hänet armeijasta, samasta komppaniasta kuin missä itse olin. Periaatteellisena libertaristina hän vastusti henkeen ja vereen asevelvollisuutta, eikä armeijassa suostunut tekemään oikeastaan mitään. Hän tekeytyi sairaaksi, milloin oli flunssa, milloin selkäkipuja, milloin nilkka nyrjähtänyt. Näin hän onnistui olemaan monta kuukautta yhteiskunnan täydessä ylöspidossa tekemättä yhtään mitään, ja koki tekevänsä oikein, koska häntä kohtaan oli tehty vääryyttä (orjuutettu hänet), ja siihen hän vastasi protestoimalla järjestelmän itsensä mahdollistamalla tavalla (esitti sairasta ja sai vapautusta palveluksista).

Tuohon aikaan minä ymmärsin häntä. Vasta myöhemmin aloin ihmetellä asiaa. Miksi hän kokee, että hänellä olisi oikeus elää turvallisessa maassa, jossa hänen oikeuksiaan turvataan vaikka ihmisten henkiä uhraamalla, jos hän itse ei ole valmis tekemään mitään tuon tavoitteen eteen?

Hän oli totaalikieltäytyjä, vaikka onnistui muodollisesti pääsemään läpi armeijasta. Sitä minä ihmettelen, miksi totaalikieltäytyjät ovat lain mukaan aivan samanarvoisia kansalaisia kuin ne, jotka ovat täyttäneet velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan osallistumalla sen puolustamiseen. Minun mielestäni täydet kansalaisoikeudet tulisi antaa vain niille kansalaisille, jotka ovat suorittaneet oppivelvollisuuden sekä ase- tai siviilipalveluksen (joka tietenkin asetettaisiin myös naisille). Ase- tai siviilipalveluksesta ei voisi kuin äärimmäisen poikkeuksellisissa oloissa saada vapautusta eli ns. C-palveluskelpoisuuden papereita. Jos kunto tai mieli ei kestäisi asepalvelusta, edessä olisi siviilipalvelus.

Ja jos ei näitä velvollisuuksia suorittaisi, jäisi B-luokan kansalaiseksi. Heiltä minä rajaisin pois äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden, heidän veroprosenttinsa säätäisin hieman korkeammaksi ja saamansa tulonsiirrot matalammiksi. Velvollisuudet voisi tietenkin täyttää lähes missä elämänvaiheessa tahansa, jos esimerkiksi nuoruuden radikalismissa on tullut tehtyä tyhmiä. Niiden ulkomaalaisten kohdalla, jotka haluaisivat saada Suomen kansalaisuuden, ensin annettaisiin B-luokan kansalaisuus, jonka voisi korottaa A-luokan kansalaisuudeksi. Se nyt on järjettömyyden huippu, että kansalaisuus toimii jonkinlaisena kannustimena siihen, että yhteiskuntaan integroidutaan, ei integroitumisen seurauksena.

Onko tämä jonkun mielestä epäoikeudenmukainen esitys? Jo valmiiksi kysyn niin kokevilta, miksi yhteiskunnan pitäisi antaa sama arvo niillekin kansalaisille, jotka ovat itse omasta päätöksestään jättäytyneet tiettyjen yhteiskunnan osien ulkopuolelle?

Eiköhän tuntemallani libertaarillakin olisi ollut enemmän halua kantaa kortensa kekoon meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi, mikäli vaihtoehtona olisi ollut ehdottamani B-luokan kansalaisuus. Totaalikieltäytyjien määrä voisi jopa laskea, mikäli vankilavaihtoehto korvattaisiin loppuelämän kestävällä ala-arvoisuudella. Vastaavasti motivaatio armeijassa kasvaisi, kun jokainen asevelvollinen tietäisi saavuttavansa jotakin sillä turhauttavalla rehkimisellä, mitä minäkin kirosin oman aikani.