Pyhimyksen raskas taakka

Paavo Arhinmäki sanoo olevansa demokraattinen sosialisti. Jyrki Katainen sanoi, että kansanvallan on otettava niskalenkki markkinavoimista. Timo Soini sanoo luottavansa aina Suomen kansaan.

Jos jokin asia kaikkia poliitikkoja yhdistää, niin se on demokratian ylistäminen. Oikeastaan on ihmeellistä, että juuri poliitikot sitä niin vuolaasti ylistävät. Minä epäilen, ettei heitä siihen motivoi mikään muu kuin sen esittäminen, että oikeasti arvostaa kansaa ja sen mielipiteitä.

Yhteiskuntafilosofilta demokratian ylistämisen ymmärtää, koska kiistaton tosiasia on, että kaikista kokeilluista malleista demokratia on vakain ja joustavin. Ei ole mikään ihme, että maailman vanhin demokratia eli Yhdysvallat on historiansa aikana kehittynyt taloudellisesti vahvaksi ja säästynyt sellaisilta tuhoisilta sodilta, jotka Eurooppaa vaivasivat vuosina 1792 – 1815, 1914 – 1918 ja 1939 – 1945. Vastaavasti Sveitsi, maailman ainoa suoraa demokratiaa noudattava maa, on Euroopan menestyvimpiä.

Minä tarkastelen yhteiskuntaa filosofiselta näkökannalta. Minun on helppo myöntää demokratian edut. Jos aikakone heittäisi minut ajassa taaksepäin lähes mihin maailmanaikaan ja -paikkaan hyvänsä, pyrkisin parhaani mukaan edistämään jonkinasteista demokratiaa, jotta vakaat ja joustavat yhteiskunnat yleistyisivät. Yhteiskuntafilosofina olisin tyytyväinen, jos uurastukseni hedelmät olisivat vaikka vasta viiden sukupolven päästä kypsyneet sellaisiksi, että silloiset ihmiset pääsisivät nauttimaan niistä, verrattuna epävakaan ja joustamattoman naapurinsa asukkaisiin, joilla ei hedelmiä olisi.

Minun on kuitenkin helppo kuvitella itseni poliitikoksi, jolla on selkeät ja konkreettiset näkemykset siitä, mitä millekin detaljille on tehtävä. Silloin minua kismittäisi suunnattomasti se, että neljän vuoden välein kansalaiset voivat sysätä korttitaloni kumoon. Ja kun vaalikaudesta yksi kokonainen vuosi olisi pakko käyttää kansalaisten nuoleskeluun, ei korttitalon rakentamiseen edes jäisi niin paljon aikaa kuin haluaisin.

Miksi Paavo Arhinmäki on samaan aikaan sekä sosialisti että demokraatti? Suomen kansasta pieni vähemmistö on sosialisteja. Se, että hän kunnioittaa kansan tahtoa, tarkoittaa, ettei hän voisi edes diktaattorina rakentaa kannattamaansa sosialismia.

Miksi Timo Soini luottaa aina Suomen kansaan? Tämä kansahan on äänestänyt maan Euroopan Unioniin ja toistuvasti äänestää eduskuntaan vanhat puolueet. Miten poliitikko, jonka puolue saa alle seitsemäsosan äänioikeutettujen äänistä, voi luottaa samaan aikaan sekä kansaan että itseensä? Asiat ovat ikään kuin ristiriidassa.

Jos minä olisin poliitikko, olisi suurin unelmani olla diktaattori. Ei tarvitsisi kuunnella kansaa, ei kollegoja, ei EU:ta, ei virkamiehiä. Se, että olisin poliitikko, edellyttäisi että tietäisin, mitä pitää tehdä. Ja kuka ihminen voisi siinä asemassa toivoa, ettei voisikaan tehdä asioita niin kuin itse parhaaksi näkee? Jos ihminen ei luota itseensä, hän ei ryhdy poliitikoksi. Tämä on mielestäni aika yksinkertaista ja itsestään selvää.

Varmaan poliitikot oikeasti ajattelevat näin itsekin. Näitä asioita ei tietenkään voi sanoa ääneen, koska ”haluan olla diktaattori” kuulostaisi aika pahalta kansanedustajan tai ministerin suusta, ja se olisikin ns. poliittinen itsemurha. Mutta ainakin se olisi rehellistä, takuulla jokaisen poliitikon suusta kuultuna.

1700-luvun valistuneet itsevaltiaat saattoivat olla samaan aikaan poliitikkoja ja yhteiskuntafilosofeja. Heillä ei ollut mitään voitettavaa poliitikon uralla, ei ministerinsalkkuja, ei pääministerin paikkaa, ei pääsyä presidentiksi, komissaariksi tai johonkin kovapalkkaiseen asemaan yksityisellä sektorilla, ja historia tulisi heidät muistamaan joka tapauksessa. Heille politiikka oli vain yksi valtava ihmiskoe, jolla leikkiä. Valistuneet itsevaltiaat erosivat ei-valistuneista siten, että he leikkivät ihmiskokeellaan menestyksekkäästi. Ranska taantui ja ajautui kaaokseen, joka huipentui vuonna 1794, kun päitä putoili, Preussi nousi ja raivasi tiensä valtaan, joka huipentui vuonna 1943, kun lähes koko Eurooppaa, mukaan lukien Ranskaa, hallittiin Berliinistä.

Ehkä nykymaailmassakin on olemassa Fredrik II:n kaltaisia potentiaalisia suuria valtiomiehiä, mutta he eivät pääse valtaan, kun demokratian raskas taakka uuvuttaa heidät siihen näpertelyyn, jota politiikan huipullakin nykyään joudutaan harrastamaan. Voi olla, että juuri demokratia, joka aiempina vuosisatoina oli edullisin yhteiskuntamuoto, on käymässä meidän aikamme perikadoksi. Maailma muuttuu liian nopeasti demokraattisille rakenteille. Tästä esimerkki on totalitaarinen Kiina, joka on onnistunut vastaamaan moniin ympäristöongelmiin paljon rivakammin kuin länsimaat, jotka joutuvat tyytymään kompromisseihin ja vaalikausien väliseen poukkoiluun. Ken tietää, ehkä maailma on siirtynyt uuteen aikaan, jona demokratia on yhtä vanhanaikainen kuin aiemmin olivat absoluuttinen monarkismi, aristokratia ja feodalismi. Kannattaa olla varuillaan ja hylätä demokraattiset ihanteemme, jos tilanne vaatii. Periaatteellinen kriittisyys on järkevämpää kuin periaatteellinen liberalismi.