1.7.2013

Kivijalkamme

Nykyaikainen länsimaalainen kulttuuri muotoutui 1700-luvulla, kun antiikin ja kristinuskon vaikutteiden sekoitukseen lisättiin valistus. Valistuksen ajan kuuluisin tuotos lienee Ranskan ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus, joka siitä muodosta kehittyneenä on nykyisin Yhdistyneiden kansakuntien perusta, ja sitä kautta useimpien länsimaiden.

Ihmisoikeudet ovat länsimaissa samankaltaisessa asemassa kuin aikaisemmin oli Raamattu. Ne nauttivat lähes täydellistä kritiikin suojaa. Jos joku huomattava taho missään päin länttä sanoisi poikkipuolisen sanan ihmisoikeuksia vastaan, siitä nousisi aivan uskomaton häly. Jos kyseessä olisi poliitikko, olisi hänen uransa siitä hetkestä eteenpäin raunioina. Media huolehtisi siitä aloittamalla sellaisen loanheiton, ettei kovanaamaisinkaan öykkäri kestäisi sellaisessa keskityksessä pitkään. Viimeistään ”ihmisoikeusaktivistit” huolehtisivat tilanteesta lähettämällä vyöryn tappouhkauksia, joiden kylvämä pelko saisi kenet hyvänsä vetäytymään syrjään.

Ihmisoikeuksiin kuuluu muun muassa omantunnonvapaus. Merkillistä mielestäni on se, kuinka samaan aikaan asetetaan tällaiset ihmisoikeuksien julistukset kaikille ihmisille eräänlaiseksi moraaliseksi malliksi, joka on hyväksyttävä. Keskiajalla kristinusko oli ehdoton auktoriteetti. Kirkko saattoi perustella pyhyydellään ja jumalallisella alkuperällään asemansa, jota ei käynyt kyseenalaistaminen. Nykyajan ihmisoikeuksien julistuksella ei ole edes tätä argumentum ad auctoritatem -tasoista silkkaan kehäpäättelyyn perustuvaa selkänojaa. Kukaan ei väitä, etteivätkö ihmisoikeudet olisi ihmisen itsensä keksimiä. Silti ne asetetaan ihmisen kyseenalaistamisen yläpuolelle, nykyaikaiseksi dogmiksi.

Ihmisoikeudet ovat sekä historian valossa että näin subjektiivisesta kokemuksesta ihan mukava kivijalka yhteiskunnalle. Mikä minusta niissä on huonointa, on juuri niiden asema auktoriteettina, joka ei kestä kriittistä tarkastelua. Jumalan asemassa olevat ihmisoikeudet ovat ristiriidassa itsensä kanssa, koska ne sekä vaativat omantunnonvapautta että ylentävät itsensä sen yläpuolelle. Minä en kerta kaikkiaan pidä tällaisista kaksinaamaisista asioista, olivat ne muuten kuinka hyviä ja yleviä hyvänsä.

Kriittinen kysymys kuuluu, miksi juuri ihmisoikeuksien julistus on siinä asemassa, missä se on? Miksi siinä asemassa ei ole Raamattu, kuten ennen oli? Miksi ei Koraani? Miksi ei Maon pieni punainen kirja? Tai sen libyalainen vihreä vastine? Miksi ei Monte-Criston kreivi? Tragedian synty -blogi? Nuiva vaalimanifesti? Tai vaikka kalifornialaisia rusinoita -paketin kyljessä oleva teksti? Mielestäni millään näistä kirjainyhdistelmistä ei ole mitään erityisoikeutta olla muiden yläpuolella. Kenen mielestä on? Millä perusteella?

Ideologioiden päälle rakennetut yhteiskunnat ovat rajoittuneisuutensa vuoksi vaaraksi itselleen ja kansalaisilleen. Masentavin esimerkki tästä on tietenkin Neuvostoliitto, jonka ongelmat jokainen ajatteluun kykenevä ihminen tiedosti, mutta joille ei ideologian puitteissa voinut tehdä mitään. Järjestelmä sai romahtaa kokonaan ennen kuin esimerkiksi kysynnän ja tarjonnan lakia ryhdyttiin soveltamaan kaikkien eduksi. Nykyään Länsi-Eurooppa on vastaavalla tavalla hirttäytymässä unelmiinsa Euroopan yhteisestä valuutasta ja liittovaltiosta. Ruotsin itsemurha on mennä äärimmäisyyksiin humanistisuudessa: siellä tunnutaan sovellettavan ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklaa (”Jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa.”), vaikka hintana olisi oman olemassaolon vaarantuminen. Ikävä kyllä Suomessakin jotkin tahot ovat valmiita uhraamaan meidät tällä alttarilla, jonka marttyyriksi ainakaan minä en ole missään vaiheessa halunnut.

Juuri tämän ongelman takia minä olen konservatiivi. Konservatismi kun on eräänlainen anti-ideologia: sen alkuperäistä muotoa kannattivat ne, jotka eivät halunneet mennä vallankumouksen huumissa elävien radikaalien viitoittamaa tietä mihinkään tuntemattomaan. Minun on ollut helppoa yhdistää konservatismiin hyviksi näkemäni periaatteet: loogisuus, rationaalisuus ja pragmaattisuus, ja nyppiä myös parhaat palat liberalismista ja nationalismista. Niiden varaan minä haluaisin yhteiskunnan rakentaa. Se tarkoittaisi ihmisoikeuksien pyhän aseman murtamista, mutta huomattava osa niistä olisi silti säilytettävissä.

Tässä on tietenkin sellainen pikku probleema, että tavallaan minä esitän loogisuutta, rationaalisuutta ja pragmaattisuutta kritisoimaani jumalalliseen asemaan. Eihän niillä tulisi olla siihen sen suurempaa oikeutta kuin millään muullakaan asialla. Onneksi ne sentään ovat toimintamalleja, eivätkä konkreettisia moraalisääntöjä kuten Raamattu ja ihmisoikeuksien julistus. Toivon saavani tämän dilemman anteeksi, sillä paremmin en sitä pysty perustelemaan.

Jos yhteiskunnan hyvää kivijalkaa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, minä valitsisin varmaankin sanan ”normaali”. Politiikkaa seuratessa minua tympii sanomattomasti säntäily ihmisoikeuksien tai minkään muunkaan nimissä kaikkeen sellaiseen, mitä on syytä pitää epänormaalina.

Kerran minä päädyin yliopiston luennolle, jota piti luullakseni jonkinlainen sukupuolentutkija. Hänen yli tunnin pituisen vuodatuksensa pääsanoma oli se, kuinka normaalisuuteen pyrkiminen on jotenkin huono juttu – itse en vain pystynyt ymmärtämään, millä tavalla. Kenties hän ei ollut suunnannut puhettaan minun kaltaiselleni kuulijalle, joka on kriittinen kaikkea kuulemaansa kohtaan. Eräässä vaiheessa hän antoi yleisölleen tehtävän. Siinä piti keksiä ”hyvät” vaihtoehdot mihin tahansa kysymykseen (esimerkiksi virallisessa henkilöllisyyttä koskevassa lomakkeessa), jossa tulisi selvittää vastaajan sukupuoli. Tehtävä itsessään piti sisällään sen ajatuksen, että vaihtoehdot ”mies” ja ”nainen” ovat riittämättömät. Ilmeisesti on väärin, että tällä tavoin ihmisiä pakotetaan malliin, jossa he eivät itse voi määrittää omaa itseään.

Oma ryhmäni esitti kolmanneksi vaihtoehdoksi ”en määritä itseäni sukupuolen mukaan”. Minä itse olin sitä mieltä, että oli typerää lähteä mukaan luennoitsijan älyvapaaseen ristiretkeen normaalisuutta vastaan. Hienotunteisena ihmisenä en kuitenkaan sanonut asiasta mitään. Sekin tietysti vaikutti, että pääkoppani on hitaanpuoleinen ja olisin saattanut ehtiä sanomaan sanat loppuun ennen uusien keksimistä. Se olisi ollut noloa. En halua näyttää henkisiä puutteitani.

Yhteiskunnan olisi mielestäni järkevää tunnustaa tietyt normaalit asiat ja elää niiden mukaan. Luennoitsija epäilemättä haluaa, että ihmisyksilö voisi aina määrittää itse itsensä. Jos mies kokee olevansa nainen, niin hän on, ja sama toisin päin. Joo, kuulostaa ihan mukavalta, ihmiset saavat vapautta päättää asioistaan. Mutta oikeasti, mitä järkeä?

Onko mies nainen tai nainen mies, jos hän niin kokee? Onko muiden ihmisten tehtävä myönnellä heidän subjektiivisia kokemuksiaan? Vai olisiko ehkä parempi, jos he auttaisivat näitä poloisia havaitsemaan totuuden ja hyväksymään sen?

No, oletetaan ajatusleikin vuoksi, että yhteiskunta olisi sellainen kuin tämäkin luennoitsija toivoisi. Miten suhtauduttaisiin ihmisiin, jotka kokevat olevansa lintuja? Heitä ei varmaankaan voisi estää pyrähtämästä lentoon pilvenpiirtäjän huipulta. Miten suhtauduttaisiin niihin ihmisiin, jotka kokisivat olevansa Napoléon Bonaparteja? Heitä varmaankin kumarrettaisiin ja heidän käskystään marssittaisiin voittamaan Austerlitziin. Miten suhtauduttaisiin niihin ihmisiin, jotka kokisivat olevansa jumalia? Voisin lyödä melkoisesta summasta vetoa, että jos yhteiskunta antaisi lintuihmisille ja Bonaparten reinkarnaatioille periksi, minä en olisi ainoa yllättäen paljastuva kaikkivaltias taivaallinen isä.

Tässä yhteydessä ei tietenkään voi olla tarkastelematta myös sukupuolineutraalia avioliittoa, joka yhteiskunnallisesta merkityksettömyydestään huolimatta saa kohtuutonta huomiota (jota minäkin nyt hieman sille annan). En ymmärrä asiaan liittyviä intohimoja. Minulle asia on muuten täysin yhdentekevä, mutta sen olemus epänormaalisuuksien arkipäiväistäjänä on minulle vastenmielinen.

On selvää, että ihmislaji jakaantuu mies- ja naispuolisiin yksilöihin, vaikka nämä yksilöt kuinka muuta haluaisivat. Jumala/evoluutio/kohtalo/valitse-haluamasi-muuttuja on päättänyt, että vain eri sukupuolta olevat voivat keskenään saada lapsia. Avioliitto on instituutio lapsien saamiseksi ja perheen muodostamiseksi. Samaan sukupuoleen kohdistuva sukuvietti on harhautunut samalla tavalla kuin itsemurhaan päätyvä eloonjäämisvietti, ja siksi on se mielestäni perusteltua sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle epänormaalina toimintana. Ei ole mitään syitä tehdä sille mitään myönnytyksiä, pyrkiä tekemään siitä normaalia, mitä se ei ole. Kulttuurievoluutio ei turhan päiten ole vakiinnuttanut sukupuolirooleja.

”Epänormaali toiminta” kalskahtaa vähän räikeän sanamuodon peittelyltä. Ehkäpä minä voisin puhua suuni puhtaaksi tässäkin asiasta.

Lisääntyminen on ihmisen biologinen perustarkoitus samalla tapaa kuin elossa säilyminen. Jotkut ihmiset kohtaavat halua tai tarvetta toimia tavalla, joka on biologisten perustarkoituksien kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi masentuneet ihmiset tekevät jatkuvasti itsemurhia. Sen vuoksi masennus on koettu mielekkääksi määritellä mielenterveyden häiriöksi. Sukuvietin kohdistuminen samaan sukupuoleen on lisääntymisen kanssa ristiriidassa. Jostain syystä on poliittisesti räikeän epäkorrektia pitää sitä mielenterveyden häiriönä.

Minä pidän sitä mielenterveyden häiriönä, hulluutena, eikä hulluus saa saada yhteiskunnan hyväksyntää. Vaikka minut haastettaisiin näiden sanojeni takia oikeuteen ja tuomittaisiin mistä hyvänsä rikoksesta, en aio mielipidettäni muuttaa ennen kuin minulle väännetään tyydyttävällä tavalla rautalangasta, miksi kyse ei ole samasta asiasta kuin esimerkiksi masennuksessa. En siedä kaksinaamaisuuksia, en sen enempää psykiatriassa kuin politiikassakaan.

2 kommenttia:

  1. Ovatko "ihmisoikeusaktivistit" tunnettuja esittämistään tappouhkauksista? Voisitko nimetä jonkuin tällaisen. Ehkä ihmisoikeuksien erityisasema liittyy siihen, että YK:n ja alueellisten järjestöjen keskuudessa jäsenvaltiot ovat yhdessä sitoutuneet turvaamaan ihmisoikeudet kaikille. Tällaista sitoutumista ei liity raamattuun, koraaniin tai Maon kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lainausmerkeissä esiintyvänä sana ihmisoikeusaktivisti ei tietenkään tarkoita mitään konkreettista. Tässä kontekstissa tarkoitan niitä ns. pehmeiden arvojen kannattajia, joiden toiminta ja retoriikka eivät ole pehmeiden arvojen mukaisia. Esimerkeiksi tarjoan Perussuomalaisten kansanedustajien Jussi Halla-ahon ja Olli Immosen saamia tappouhkauksia. He sentään ovat vain esittäneet ankaraa kritiikkiä pehmeiden arvojen kyllästämää politiikkaa kohtaan, eivät esittäneet itse ihmisoikeuksista luopumista. Silti kritiikkikin tuntuu olevan joillekuille liikaa. Tässä osoitteet juttuihin:

      http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011050513667902_uu.shtml
      http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013060217099200_uu.shtml

      YK:n ja sen jäsenvaltioiden sitoutuminen ihmisoikeuksiin ei ole argumentti keskustelussa, tulisiko niihin olla sitouduttu. Kuten varhaisemmassa tekstissäni Valtiollisista sitoumuksista kirjoitin, sitoumukset itse eivät käy argumenteista. Kuka esimerkiksi Suomen on sitonut YK:hon ja sen perusarvoihin? Jäsenyyttämme pidetään itsestäänselvyytenä, vaikka kansalle ei ole koskaan annettu mahdollisuutta ottaa suoraan kantaa siihen, haluammeko olla siinä jäseninä. Edes kukaan nykyisistä kansanedustajistamme ei ole saanut ottaa kantaa sen puolesta tai sitä vastaan. Tällä perusteella sitoutuminenkin on aiheellista kyseenalaistaa.

      Poista