Uutisointi
vasemmistoanarkistien huliganismista itsenäisyyspäivänä Tampereella kertoo
varsin paljon siitä, mitä suomalainen yhteiskunta ja etenkin media siitä
porukasta ajattelee. Tapahtumaa pidetään jonkinlaisena luonnonvoimana: ei
niillä anarkisteilla ole muuta mahdollisuutta kuin kokoontua häiritsemään
valtakunnan ykkösjuhlia, huutaa solvauksia ja hajottaa paikkoja. Anarkistit nyt
vain ovat sellaisia, eikä asialle voi tehdä mitään. Poliisit vain valvoivat,
ettei mellakka eskaloidu täydeksi sisällissodaksi, ei ollut puhettakaan siitä,
että tilannetta yritettäisiin ehkäistä tarpeen tullen väkivallalla.
Sanotaan,
että suomalaisten tulisi ottaa oppia muista kulttuureista. Keksin taas yhden
asian, jossa totisesti pitäisi. Luulen, että melkein missä tahansa
islamilaisessa maassa sellaiset mellakat, joita Tampereella nähtiin, olisi
hajotettu keinoja kaihtamatta. Jos anarkistien käsitys rauhan ja solidaarisuuden julistamisesta kerran on huuto, mölinä, poliisien vahingoittaminen, aidan
rämistely ja ikkunoiden rikkominen, he varmasti ilahtuisivat kovastikin, jos
poliisi osoittaisi heille erittäin suurta rauhaa ja solidaarisuutta esimerkiksi
rei’ittämällä heidät konekiväärillä. Ainakin sitä seuraisi rauha.
Vanhana
sotilaspoliisina kuitenkin tunnen lievimmän keinon periaatteen. Se, että
anarkistit kerjäävät rauhaa (eli suomeksi väkivaltaa) ja solidaarisuutta (eli
suomeksi luokkasotaa), ei ole riittävä syy antaa niitä heille kovimman kautta.
Varmasti kaikkein parasta olisi, jos nuo keskimäärin ehkä kaksikymppiset
tyypit, joilla ei ole mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä tekemistä,
kerättäisiin talteen ja vietäisiin kymmeneksi vuodeksi nimenomaan heitä varten
perustettavalle pakkotyöleirille jonnekin Kainuun korpeen. Monikin varmaan eheytyisi
ja palaisi kolmekymppisenä yhteiskunnan rakentajana, ei tuhoajana.
Mediassa
tuskin kukaan on pysähtynyt hämmästelemään sitä erikoisuutta, että kun
anarkistit ”julistavat rauhaa ja solidaarisuutta”, ikkunat hajoavat ja poliisit
loukkaantuvat. Ikään kuin siinä ei olisi ristiriitaa. Samaan aikaan, kun joku
kansallismielinen taho kirjoittaa tai lausuu jotain, kaikki ovat tarkkoina
piiloviestien ja eufemismien varalta, ja niistä kyllä kirjoitellaan.
(Lisäys 11.12.2013: tästä asiasta ilmaantui mainio esimerkki vain vuorokausi tekstin julkaisun jälkeen.)
(Lisäys 11.12.2013: tästä asiasta ilmaantui mainio esimerkki vain vuorokausi tekstin julkaisun jälkeen.)
Kuvitelkaapa
tilanne, jossa pari sataa kansallismielistä olisi kokoontunut mellakoimaan. Mediat
huutaisivat vallankaappauksen uhkaa, 30-luvun toisintoa ja kansallista häpeää,
armeija olisi valmiudessa, ulkomailta tulisi nootteja ja ultimaatumeja, maan
poliittinen johto ilmaisisi syvän huolestumisensa, Timo Soinia vaadittaisiin irtisanoutumaan ja joku vaikutusvaltainen
taho vakavalla naamalla ehdottaisi Perussuomalaisten kieltämistä tai ainakin
osan sen kansanedustajista erottamista.
Mistä
tämä johtuu? Ei varmasti siitä, että kansallismielisiä pidettäisiin niin
sivilisoituneena porukkana, että vain heistä hulluimmat koskaan innostuvat
mellakoimaan. Syy taitaa pikemminkin olla se, että vasemmistoanarkistien
ajatellaan yleisesti olevan hyvällä asialla. Se, mitä he tekevät, ei ole kivaa,
mutta se, mitä he edustavat, sen sijaan on. Sen vuoksi harvempi on huolestunut heidän
politiikastaan tai ideologiastaan. Kansallismielisten kokoontumisten
sanottaisiin jollain tavalla lisäävän rasismia, mutta vasemmistoanarkistien
kokoontumisten ei sanota lisäävän esimerkiksi luokkavihaa. Ei sittenkään,
vaikka anarkistit aivan selvästi sitä halusivat lietsoa, kun taas suurin osa
kansallismielisistä tuomitsee rasismin aina kysyttäessä (mikä tarkoittaa usein,
koska ikinä heitä ei uskota).
Äärioikeisto
on nykypäivän suuri huolenaihe. Vaikka ihan kaikki eivät viitsikään vetää Perussuomalaisten
ja äärioikeiston välille yhtäläisyysviivoja, Perussuomalaisten kuitenkin
katsotaan olevan jollain tavalla vastuussa äärioikeistosta. Viimeisten kahden
ja puolen vuoden aikana on varsin moni eri taho valittanut, kuinka
Perussuomalaisten vaalivoitto on avannut ovet aidolle äärioikeistolaisuudelle.
Siitä on ikään kuin tullut hyväksytympää.
Suomen
johto on varsin vasemmistolaista, porvaripuolueita myöten. Tämän voi päätellä
vaikka siitä, että äärivasemmistosta ei puhuta juuri koskaan, eivät edes Tampereen
mellakan kohdalla muut kuin ”kovat oikeistolaiset”. Luulisi, että kun
eduskunnassa on kaksi perinteistä vasemmistopuoluetta, joista toinen on
suurempi kuin maan ainoa kansallismielinen puolue, niiden katsottaisiin samalla
logiikalla avaavan ovia äärivasemmistolle. Asia onkin toisin: koska
ei-radikaalit vasemmistolaiset ovat hyvin edustettuina päättävissä elimissä,
heidän kannattajansa eivät radikalisoidu ja siksi Tampereella riehui vain
satoja, ei satoja tuhansia huligaaneja.
Lisäksi
kukaan ei pidä sitä noteeraamisen arvoisena, että Vasemmistoliitto istui ja
pyrkii ensi keväänä uudestaan istumaan Euroopan parlamentissa samassa ryhmässä
kuin DDR:n valtapuolueen seuraajat. Sen sijaan se, liittyykö Perussuomalaiset
kenties yhteen Geert Wildersin tai Marine Le Penin kanssa, on suuren
mielenkiinnon kohteena. Wilders ja Le Pen ovat ilmeisesti DDR-mielisiä pahempia
siitä huolimatta, etteivät he ole koskaan johtaneet mitään poliisivaltiota.
Alati
ajatuksissa oleva äärioikeisto ja autuaasti unohdettu äärivasemmisto johtuu
epätasapainoon ajautuneesta poliittisesta järjestelmästämme. Poliittiset
johtajamme, joista tärkeimmät ovat lähes kaikki jonkinlaisia 60-luvun
vasemmistoradikalismin perillisiä, haluavat varmistaa omat asemansa. Kuten aiemmin kirjoitin, päättäjillemme tärkeämpää on valta itse kuin sen
käyttäminen. Äärioikeistolla pelottelulla he pyrkivät hävittämään vaihtoehdon
omalle politiikalleen. Vuoropuhelu, jonka tulisi olla demokratian ytimessä, on
korvautunut vaihtoehdottomalla konsensuksella.
Äärioikeisto
on mahdottoman laaja käsite. Sen alle sullotaan surutta sekä
kansallissosialistit, traditionalistit, libertaarit että islamkriitikot, joskus
jopa EU-skeptikot. Tällaisen leimakirveen käytön ymmärtää vasemmistolaisilta,
jotka tarvitsevat avukseen kaikki keinot välttyäkseen keskustelulta, jossa he
ovat havainneet olevansa pahasti häviöllä. Mutta miten media on päästetty
politisoitumaan niin läpikotaisesti, ettei siellä kukaan koe aiheelliseksi
pyrkiä vetämään olemassa olevia rajalinjoja erilaisten poliittisten näkemysten
välille?
Todella
ärsyttävää on se, kuinka sanojen merkityksiä mielivaltaisesti vaihdellaan, kuten marraskuun lopussa kirjoitin. Se, mitä tuossa tekstissä määrittelin omaksi
käsityksekseni liberalismista, ei vasemmistolaisten mielestä ole liberalismia
ollenkaan. Eräs Uuden Suomen Puheenvuorossa kirjoittava demarinuori on
ilmeisesti ottanut asiakseen Kokoomuksen leimaamisen äärioikeistolaiseksi
(esim. 1 ja 2), koska pitää Kokoomuksen nuorta polvea ”konservatiivisena”. Joko
häneltä on jäänyt lukion yhteiskuntaopin kurssit käymättä tai sitten hän vain
edustaa kuvaamaani yritystä demonisoida vaihtoehto, sillä Kokoomuksen nuoressa
polvessa vahvistunut suuntaus on mitä puhtainta klassista liberalismia. Missä
vaiheessa se on muuttunut konservatismiksi, jopa äärioikeistolaisuudeksi? Mikä
sitten on tavallista oikeistolaisuutta?
Oikeastaan
taitaa olla niin, että oikeistolaisuutta ja etenkin äärioikeistolaisuutta
pidetään puhtaasti länsimaisina ilmiöinä. Täkäläiset kansallismieliset ovat
äärioikeistolaisia, mutta kukaan vasemmistolainen ei tietääkseni ole sanonut
esimerkiksi Robert Mugaben avoimen
rasistista diktatuuria äärioikeistolaiseksi. Yhdysvaltain uskonnolliset
republikaanit ovat äärioikeistolaisia, mutta eivät Saudi-Arabian tai Iranin
rajusti kiihkomielisemmät teokraatit.
Tämä
kai johtuu siitä, että oikeistolaisuus on aina pahaa, länsimaalaisuutta on sekä
hyvää että pahaa, mutta muut kulttuurit ovat aina hyviä. Siksi niissä ei ole
oikeistolaisuutta, vaikka äkkiseltään siltä saattaisi vaikuttaakin.
Sosiaaliliberalismi,
sosialidemokratia ja Vasemmistoliiton edustama maltillinen sosialismi osataan
kaikki erottaa toisistaan. Jos näiden liikkeiden kannattajat päättäisivät edes
joskus tutustua vihaamansa ja halveksimansa vastapuolen eroihin, heille
saattaisi avautua kokonaan uusi maailma, jota he eivät ole halunneet nähdä.
Konservatiivienkin sisällä on valtaisia näkemyseroja – jopa ihan oikeita
ideologisia eroja.
Konservatiivien
sisällä kulkee jako traditionalisteihin ja uuskonservatiiveihin. Itse lukeudun
niistä ensimmäiseen, ja totta puhuen, uuskonservatismista en pidä oikeastaan
ollenkaan. Suhtautumiseni siihen on suunnilleen samanlaista kuin
sosialidemokraattien ja kansandemokraattien suhtautuminen toisiinsa 50-luvulla:
vaikka monista asiakysymyksistä vallitsee yksimielisyys, ideologiset erot ovat
niin suuret, että toisia pidetään harhaisina.
Uuskonservatismia
edustavat Suomessa mielestäni ne Kokoomuksen ”äärioikeistolaiset”; Yhdysvaltain
presidenteistä Ronald Reagan sekä George H. W. Bush ja poikansa George Bush; Yhdistyneessä
kuningaskunnassa konservatiivipuolue. Ja se, miksi suuntaus on nimeltään juuri
uuskonservatismi, on minulle varsin
hämärää.
Uuskonservatismi
on se poliittinen suuntaus, jonka vastuulla on kansallisvaltioiden alasajo
markkinavoimien edessä. Sen taloudellista linjaa sanotaan uusliberalismiksi,
mikä minusta olisi havainnollisempi nimitys koko ideologialle. Se on
konservatiivinen lähinnä verrattuna sosialisteihin, mutta mitään perinteitä en
koe markkinayhteiskuntien vaalivan. Tässä mielessä uuskonservatismi on
edustamani traditionalismin vihollinen.
Uuskonservatismi
on eräänlainen klassisen liberalismin fundamentalistinen muoto, mutta on siinä
myös eräs hegeliläis-marxilainen piirre. Sosialismin tieteenfilosofinen perusta
on marxilainen dialektinen materialismi, joka on hegeliläisen dialektisen
idealismin ja feuerbachilaisen mekaanisen materialismin synteesi. Hegelin
dialektisen idealismin mukaan maailmanhenki ohjaa historiaa teesien ja
antiteesien yhdistyessä synteeseiksi. Marx jalosti ajatusta siten, että lopullisena
synteesinä on kommunistinen yhteiskunta. Uuskonservatiivit ovat asettaneet
vastaavaan yhteiskunnan päämäärään liberaalin, demokraattisen ja kapitalistisen
yhteiskunnan. Koska heidän mukaansa se on jotenkin absoluuttisen hyvä, sitä on
tavoiteltava sen itsensä vuoksi. Yhdysvaltain ristiretki terrorismia vastaan
otti nopeasti muodokseen uuskonservatismin levittämisen Lähi-itään, jotta
kehitys siellä saataisiin loppumaan. Totisesti, loppumaan. Uuskonservatismin
eräänlainen ideologi Francis Fukuyama julisti
Neuvostoliiton romahdettua, että historia on päättynyt, koska liberaalin,
demokraattisen ja kapitalistisen järjestelmän saatua voiton kommunismista on
maailma pian siirtymässä muuttumattomuuden aikaan, jossa yhteiskunnat tulevat
valmiiksi ja niiden väliset konfliktit lakkaavat.
Tämä
on mielestäni aivan yhtä typerää kuin kommunismi oli. Historia on aina
syklinen: nousua seuraa aina lasku. Länsimaissa nyt vallallaan oleva malli,
liberaali demokraattinen kapitalismi, on luullakseni lähellä tiensä päätä. Titanic-vertauksena
voisi sanoa, että se, että Fukuyama meni julistamaan mallin lopullista voittoa,
on osoitus törmäämisestä jäävuoreen. Se, että tuudittaudutaan mahtipontiseen
illuusioon, sulkee silmät uhkilta. Tämän yhdysvaltaiset saivat havaita syyskuun
yhdentenätoista vuonna 2001. Heidän mallinsa ei ollutkaan kaikkien mielestä
utooppinen.
Se,
että konservatismi yhdistetään vanhoillisuuteen, johtuu juuri
uuskonservatismista. Traditionalismi on määritelmällisesti muutokseen
mukautuvaa, koska eihän traditioilla muuttumattomuudessa olisi virkaa.
Anarkistit,
jotka riehuivat Tampereella, vastustivat juuri niitä asioita, joita
uuskonservatiivit kannattavat tai ainakin sietävät. Aika hassua tässä kuviossa
on se, että ideologisesti he ovat hyvin samanlaisia kuin vihaamansa
uuskonservatiivit, vain muutettavat muuttaen. Kummatkin uskovat, että yhteiskunta on
saatavissa jollain tavalla valmiiksi, että sitten on onnellinen, muuttumaton
maailma. Vain heidän tapansa saavuttaa utopia ovat erilaiset.
Minusta
tuntuu hetkittäin siltä kuin me traditionalistit olisimme tässä yhteiskunnassa ainoat,
jotka ovat ymmärtäneet, ettei yhteiskunnalla ole päätepistettä. Kai se johtuu siitä,
etteivät muut vaivaudu pysähtymään ja ottamaan oppia historiasta.
Ööh, muutamia huomioita:
VastaaPoistaSotket käsitteitä aika huolella tässä kirjoituksessasi, ja näyttää siltä, että sinulla on suuria vaikeauksi hahmottaa suuria aatteellisia kokonaisuuksia. En tunnista kuvaustasi uuskonservatiivisuudestasi lainkaan, se on suorastaan absurdi.
Ronald Reagan oli uusliberaali, ei konservatiivi. Ei ole olemassa sellaista suuntausta kuin uuskonservatismi, jonka "taloudellista linjaa sanotaan uusliberalismiksi". Se on yksinkertaisesti uusliberalismia. Toki moni uusliberalisti saattaa näennäisesti olla esim. kansallismielinen tai isänmaallinen, mutta tämä on heidän heikkoutensa. He eivät ymmärrä, että uusliberalistinen kapitalismi ja nationalismi/isänmaallisuus ovat useimmiten ristiriidassa. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta ajattelusta on vaikkapa Wille Rydman.
Lyhyesti siis: se mitä näytät vastustavan on uusliberalismi, erityisesti amerikkalainen sellainen.
Millä perusteella pidät Francis Fukuyamaa uuskonsevatismin ideologina tai ylipäätään konservatiivina? Itse olen lukenut hänen tuotannostaan ainoastaan teoksen Historian loppu ja viimeinen ihminen, eikä hän sen perusteella vaikuttanut konservatiivilta, vaan pikemminkin uusliberaalilta.
Kirjoitinko tekstin epäselvästi? Kritisoin nimenomaan sitä, että nykypäivänä konservatismi on saanut klassisen liberalismin sisällön ja sen aiempi sisältö on surutta määritelty äärioikeistolaisuudeksi. Tekstin loppuosassa kirjoitan juuri siitä, mistä minulle huomautat. En pidä Reagania enkä Fukuyamaa konservatiiveina, koska heissä on hyvin vähän mitään, mitä konservatismiin on perinteisesti kuulunut.
PoistaUus- eli neokonservatismin historiaan kannattaa ilman muuta tutustua tarkemmin. Kun ymmärtää ko. liikkeen juuret, asettuvat sen monet poliittiset kannat ymmärrettävään kontekstiin. Liikkeen isänä on pidetty saksanjuutalaista Leo Straussia, joka oli radikaali siionisti.
VastaaPoistaKun Neuvostoliitto kääntyi 50-luvun puolivälissä Israelia vastaan, monet trotskilaista kommunismia sympatiseeraavat amerikanjuutalaiset intellektuellit siirtyivät pikku hiljaa Straussin kannattajien muodostaman neokonservatismin kelkkaan. Myöhemminhän tämä suuntaus otti vallan Republikaanisessa puolueessa, ja on siitä asti hallinnut puolueen ulkopoliittista linjaa.
En tietenkään tarkoita, että koko neokonservatismi liikkeenä olisi juutalainen - etenkään nykyisin - mutta sen juuret ovat lähinnä New Yorkin akateemisissa piireissä pyörineissä ex-kommunistisissa juutalaisissa.
Wikipedia:
"Many neoconservatives had been leftist during the 1930s and 1940s, when they opposed Stalinism. After World War II, they continued to oppose Stalinism and to endorse democracy during the Cold War. Of these, many were from the Jewish[28] intellectual milieu of New York City."
http://en.wikipedia.org/wiki/Neoconservatism#New_York_Intellectuals
Tämä on mielestän erittäin huomionarvoista tietoa ottaen huomion republikaanien kritiikittömän suhtautumisen Israelin toimiin.