28.1.2014

Pikkuvaltio petkuttaa

Kesäkuussa 2011 vierailin Liechtensteinissa ohikulkumatkalla Saksasta Italiaan, ja tuon vain vähän lounastaukoa pitemmän pysähdyksen aikana ehdin jo kokea, että minua oli huijattu. Piipahdus pikkuvaltiossa ei ollut suuri tapaus, kunhan teki mieli liittää yksi uusi valtio niiden joukkoon, joissa olen käynyt. Lounas tuskin oli sen huonompi kuin mikään muukaan samalla matkalla, mutta silti se oli ainoa, johon petyin. Olin kai kuvitellut jotain taikuutta liittyvän siihen, että paikka ei ollut Saksassa tai Sveitsissä tai Italiassa tai muussa tavallisessa valtiossa.

Jotkut ihmettelevät, mitä kumman loistokkuutta liittyy itsenäisyyteen. Liechtensteinilaiset varmaan osaisivat vastata siihen paremmin kuin juuri ketkään tässä maailmassa. Itsenäisyys on heille lottovoitto, ja vieläpä sellainen, että jos maa ei olisi itsenäinen, se ei valuisi heidän sijaansa sveitsiläisille tai itävaltalaisille.

Kautta maailman maantiedettä tuntevat ihmiset tietävät, että Sveitsin ja Itävallan välissä on pieni maa nimeltä Liechtenstein, jonka pääkaupunki on Vaduz. Harvat näistä ihmisistä koskaan kokevat mitään erityistä halua mennä sinne. Mutta kun he joskus päätyvän sen lähelle, monikin menee samaan lankaan kuin minä. He haluavat nähdä, millainen on se pikku kummajainen, josta he eivät tiedä juuri mitään muuta kuin sen, että se on olemassa.

Vaduzissa on paljon ravintoloita, jotka olivat tupaten täynnä sinä päivänä, kun minäkin olin siellä. Voisin lyödä paljonkin vetoa, että laakson toisella laidalla olevissa kylissä ei ole läheskään niin paljon niin suosittuja ravintoloita. Samoin Vaduzissa on museoita. Enpä keksi, minkä vuoksi laakson toisella puolella sellaisia olisi.

Päällimmäisenä Vaduzista jäi mieleen se, että se on ruma kaupunki. Sinne oli rakennettu paljon järkyttäviä moderneja palikoita, jotka toivat mieleen Musiikkitalon tai Guggenheim-luonnokset. Alppilaakso, jota ylhäältä katsoo karu keskiaikainen linna, on niille ehkä vielä epäsopivampi ympäristö kuin Helsingin keskusta.

Liechtensteinia ei pelota turmella itseään laaduttomalla arkkitehtuurilla. Se ei pidä väkeä maasta poissa. Mikä tahansa muu alppilaakso olisi sillä tiellä vaarassa syrjäyttää itsensä turismilta, mutta ei Liechtenstein, jonne tullaan riippumatta siitä, mitä siellä on. Sama epäilemättä pätee muihinkin pikkuvaltioihin, mutta niissä en ole käynyt tarkastamassa tilannetta. Ainakin se, mitä tiedän Monacosta ja Singaporesta sekä Kiinan erityisalueista Hongkongista ja Macaosta, tukee käsitystäni. Vatikaani on joukossa poikkeus, koska sen kuuluisuus ei perustu ensisijaisesti itsenäisyyteen.

Nykyajan kaikille elämänalueille tunkeutuvassa kilpailussa luulisi jonkun havahtuvan siihen, että Liechtensteinista ja muista kääpiöistä voisi ottaa mallia. Turismi on erittäin merkittävä työllistäjä tässä maailmassa. Historiallisiin kuriositeetteihin perustuvat itsenäiset pikkuvaltiot pääsevät muita paljon helpommalla turismin kanavoimisessa hyödykseen. Miksei niiden petkutus toimisi muillakin?

Venäjä voisi kokeilla antaa itsenäisen valtion aseman vaikkapa Valamolle, Kižille ja Solovetskille. Kartastoja tutkivat amerikkalaiset ja japanilaiset huomaisivat ne, tutkisivat niitä Wikipediasta ja saisivat päähänsä mennä paikalle. Ja rahaa tunkisi ovista ja ikkunoista.

Suomi voisi kokeilla samaa Suomenlinnalla. Tällaisten pienten museosaarten itsenäisyys ei käytännössä merkitsisi mitään muuta kuin ilmaista huomiota. Ovathan muutkin pikkuvaltiot de facto osia suurempia naapurimaitaan. Niiden itsenäisyys johtuu vain naapurin haluttomuudesta lopettaa niistä tulevaa rahavirtaa.

Tietenkään kaikki eivät tätä petkutusta voisi harjoittaa. Minulla oli kerran tavoitteena opetella nimeämään kaikki maailman valtiot kartalla. Vain kahta aluetta en viitsinyt yrittääkään: Karibianmerta ja Tyyntä valtamerta, joilla mikroskooppisia saarivaltioita riittää. Liechtensteinin ja muiden pikkuvaltioiden suosio perustuu myös siihen, että ne erottuvat. Satojen kaltaistensa joukosta ne eivät erottuisi.

Jos ei muuta, niin ainakin aihe kannattaa pitää mielessä, kun Euroopan tulevaisuutta pohditaan. Kuinkahan suuri osa turismista suuntautuu Suomeen johtuen siitä, että itsenäisenä maana siitä on helppo tietää ja saada tietoa? Jos Suomi itsenäisenä valtiona katoaa olemasta osaksi Euroopan liittovaltiota, taas yksi elinkeinohaara näivettyisi näillä nurkilla. Suomi ei millään voisi kilpailla Keski-Euroopan perinteisten kulttuurimaiden kanssa turisteista.

Taitaa olla, että Euroopan liittovaltion suurimmat voittajat eivät olisi Etelä-Euroopan nettosaajavaltiot. Suurimmat olisivat Liechtenstein, Monaco, San Marino ja Andorra, joiden itsenäisyys paistaisi kartalta entistäkin räikeämmin esiin.

20 kommenttia:

  1. Tervehdys, löysin tämän blogin vastikään ja pitääkin heti sutaista vähän kommenttia.

    Mukavaa huomata, etten ole ainoa ikäluokassani, joka omaa tällaisia ajatuksia. En ole varma tarkasta iästäsi, mutta olet minua ehkä vuoden tai kaksi nuorempi. Luettuani blogiasi hyvän matkaa läpi, olen todennut ajatustemme olevan hämmentävän samankaltaiset. Luonnollisestikaan en ole läheskään kaikesta samaa mieltä (en ole kenenkään kanssa täysin samaa mieltä, kuka hullu olisi), mutta jaamme monia samoja ajatuksia. Sivun reunassa oleva blogilista sekä suositellut esseet ovat lähes kaikki tuttua tavaraa.

    Tunnustaudun sinun tapaasi traditionalistiksi. Tuo termi on lähinnä Sarastus-lehden myötä tullut tarkentavaksi määritteeksi konservatismin rinnalle, jota usein pidetään synonyymina ultraliberaalia talouspolitiikkaa ja arvokonservatismia kannattavasta ideologiasta. Ja näin tehdään tajuamatta sitä, että ns. uuskonservatismi/uusliberalismi on oksymoroni: perinteiset arvot ja instituutiot eivät voi elää rinnakkain vapaiden markkinoiden kanssa. Ei, en kannata sosialismia, vaan säänneltyjä markkinoita. Tässä suhteessa teen pesäeron esimerkiksi klassisen liberalismin minarkistiseen ihanteeseen. Pieni keskusvalta on periaatteessa ihanne, mutta koska maailma on mitä on, kannatan lujaa valtiovaltaa.

    Olen myös ilahtunut, etten ole ainoa, joka tajuaa ristiriidattomien ideologioiden tuhoisuuden. Minussakin on idealistinen osa, joka kaipaa yhtä suurta universaalia teoriaa. En ole kuitenkaan niin tyhmä, että uskoisin yhteenkään olemassaolevaan sellaiseen (tiede on nyt hieman eri asia. Tosin, ei sekään ole kaikkea selittänyt, eikä tule selittämään) saatikka yrittäisin sellaista kyhäillä. Minulle traditionalismi/konservatismi on pragmaattinen ajattelutapa, jossa reagoidaan maailman muutoksiin tilanteen edellyttämällä tavalla. Eräänlainen anti-idelogia siis, koska ratkaisuja ongelmiin ei etsitä oppikirjoista tai tarkasteta niiden oikeaoppisuutta suhteessa johonkin ajatusapparaattiin. Tosin olen havainnut, että useampikin ideologia on esittävinään itsensä juuri tällaisena "pragmatismina", joka nousee ideologisten kiistojen yläpuolelle. Siksi suhtaudun epäillen jokaiseen, joka väittää sitä edustavansa. Näin huomaammekin, että puhdas pragmaattisuus on vain haaveuni. Ideologisuutta ei voida kokonaan hylätä, täytyyhän yhteiskunnalla selkäranka olla. Jotakin, jonka varassa seisoa ulkoista vastustusta kohtaan. Ristiriidoista emme pääse ikinä mihinkään, kenties meidän ei pidäkään. Alusta loppuun saakka johdonmukaiset ideologiat ovat suora tie helvettiin. Ne voivat toimia oman teoreettisen viitekehyksensä sisällä, mutta reaalimaailmassa johtavat vain tuskaan ja itkuun. Traditionalismi ei ole täydellinen aate, eikä se lupaa paratiisia. Mutta juuri se asia tekee siitä lukuisia vaihtoehtojaan huonomman. Se ei odota ihmiseltä liikoja.

    Musamieltymystemme suhteen olemme kylläkin kuin yö ja päivä. Minä kuuntelen luonnollisesti klassistakin musiikkia, mutta myös kaikkea muuta niin rockista, jumutukseen ja kirkonpolttohevistä kirkkomusiikkiin. Olen sen verran vahvasti noiden musiikkisuuntausten ja muutenkin angloamerikkalaisen kulttuurin läpitunkema nykynuori, etten voisi niistä mistään hinnasta luopua, olivat ne kenties jostakin näkökulmasta kuinka irvokkaita tahansa :p . Ehkä sinun kannattaisi kokeilla progressiivista rockia? Tässä näyte neoklassisesta progesta: http://www.youtube.com/watch?v=Sr4gPS0gpdE

    VastaaPoista
  2. Olemme molemmat myös esteetikkoja henkeen ja vereen. Myös minua kammottaa tämän maailman, nykytaiteen ja arkkitehtuurin rumuus. Minua on aivan yhtä lailla ihmetyttänyt se seikka, että jos kerran elämme rikkaampaa aikaa kuin koskaan, miksi rakennuskanta on ennennäkemättömän rumaa. Funktionalismi on helvetistä. En ole koskaan esimerkiksi Keski-Euroopassa matkustanut, mutta se olisi ehdottomasti tehtävä arkkitehtuurin vuoksi. Minulle yksi kauneimpia paikkoja, joissa olen ikinä käynyt, on ehdottomasti Visbyn kaupunki. Se on kuin menneisyyden kupla nykyajan sisällä. Ne rauniot, kirkot, muurit ja puutarhat. Jos jossakin voisi eläkepäiviään viettää, niin siellä.

    Hauska sattuma muuten, että luit Hännikäisen "Ihmisen viheliäisyydestä" nyt syksyllä. Niin minäkin. Se mitä kirjoitit kyseisen kirjan natsiesseestä oli hyvää luettavaa. Vaikka itselleni on aina ollut kansallissosialismin esteettinen puoli tuttua, vasta Hännikäisen esseen myötä ymmärsin, että estetiikka oli natseille päämäärä itsessään, ei keino muiden joukossa.

    Ja osuvaa on myös se, kun sanot ettei sinusta tule vallankäyttäjää. Tai, että ihmisten olisi sitä syytä toivoa. Meidänlaisiamme taitelijasieluja ei ole syytä päästää vallan kahvaan. Me todennäköisesti onnistuisimme rikkomaan kaiken, vaikka aikeet olisivat mitä parhaimmat :D

    Ja on vielä kommentoitava kirjoitustasi "apurahataiteesta". Kun nimittäin sanot, että kyseessä on tuore ilmiö ja taide oli aikasemmin markkinalähtöistä, niin ei se ole ihan niin. Ainakaan ennen 1800-lukua ei voida puhua mistään markkinoista, joille taidetta tehtiin. Taidetta teki eliitti muulle eliitille (missä ei ole suinkaan mitään pahaa). Taiteilijoilla oli mesenaattinsa, joiden rahoituksella he saattoivat jättää arkielämän murheet sen verran sivuun, että saivat itselleen tarpeeksi aikaa. Tokihan oli tukku taitelilijoita, jotka kamppailivat toimeentulonsa kanssa, kuten esimerkiksi Mozart. Hänhän oli ison osaa ajastaan persaukinen, eikä vähiten tuhlaavaisen luonteensa takia. Sinun suosikkisi Richard Wagnerhan oli sen sijaan varsinainen onnenpoika, kun löysi anteliaan mesenaatin itselleen. Hän oli siipiveikko pahimmasta päästä.

    Sitä "taidetta", mitä tehdään suuren yleisön maun mukaan, kutsutaan viihteeksi. Minua pelottaa ajatus, että taiteen tekijät olisvat täysin markkinoiden armoilla; täyttyisihän silloin koko maailma roskasta alta aikayksikön. Viihteellä on ehdottomasti paikkansa, mutta ei se voi olla kaikki. Muistutttaisin myös, etteivät kaikki apurahataitelijatkaan tee taidettaan julkisella rahalla. On koko joukko yksityisiä säätiöitä tätä tarkoitusta varten. Ja sitä paitsi harva taitelija lopultakaan elää taiteellaan. Useimmiten heillä (varsinkin kirjailijoilla) on jokin muu päätoiminen ammatti. Apuraha on lähinnä teoksen luontia varten, eli määräaikainen. Eikä apurahaakaan vastikkeetta tai ansioitta saa, kyllä sen käyttöä kontrolloidaan. Mutta joo tämmöinen sivuhuomautus vain, jostain Kiasmasta olen sinänsä samaa mieltä: täyttä paskaa. Guggenheim myös pysyköön Suomesta poissa. Minä en välitä edes siitä, tehtäisiinkö se julkisella vai yksityisellä rahalla, pysykööt siltikin poissa paikkoja rumentamasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervehdys, ”Korppi on oikeus”, ja tervetuloa lukemaan tragedian synnystä. Aina on mukavaa saada muistutus siitä, etten minä ole ainoa, joka näitä kirjoitelmiani pitää lukemisen arvoisina. Kannattaa tosiaan lukea myös blogin varhaisimpia tekstejä. Aina, kun silloin tällöin itse palaan tarkistamaan, mitä olen jo tullut kirjoittaneeksi, aivan hämmästyn sitä, kuinka teräviä ajatuksia minulta on lähtöisin.

      Tuo, mitä kirjoitit apurahataiteesta, olisi tosiaan ansainnut tulla määritellyksi asiaa käsittelevässä tekstissäni. Ajattelin juurikin julkista avustusta. Yksityiset mesenaatit ovat tavallaan nekin kysyntää, jotka määrittävät tarjonnalle hinnan: esimerkiksi Baijerin Ludwig II oli valmis maksamaan Wagnerin oopperoista niin paljon, että Wagner pääsi toteuttamaan visioitaan Bayreuthissa. Tällaiset mesenaatit myös ovat yleensä kriittisiä: jos Wagner olisi saanut päähänsä säveltää Stravinskin tasoista musiikkia, olisi kuninkaan kärsivällisyys loppunut. Sen sijaan nykyajan julkiset avustukset ovat (käsittääkseni) järjettömän suvaitsevaisia ja valmiita tukemaan suunnilleen ihan mitä tahansa. Voin olla väärässäkin, mutta näin olen päätellyt.

      Kiitos vain musiikkisuosituksesta, mutta olen varsin suvaitsemattomasti kannallani. Halveksuntani modernia ja populaaria musiikkia kohtaan juontaa niin kauas lapsuuteeni, että siitä on tullut suorastaan osa persoonaani ja identiteettiäni. Mutta jos sinä kerran ymmärrät musiikkia yleensä, annan vinkin omalta suunnaltani. Esittelyssä lupaan olla käsittelemättä Wagnerin musiikkia blogissa, mutta totta puhuen olen aivan palanut halusta päästä kirjoittamaan siitä jonnekin, ja tässä on tilaisuus.

      Lapsuuteni suurin musiikkisuosikkini oli John Williamsin säveltämät Star Wars -musiikit. Niistä siirtymä Wagneriin oli täydellisen johdonmukainen, koska Williams käyttää hyvin samankaltaista johtomotiivijärjestelmää kuin Wagner. Taisi olla vuosi 2008, kun löysin verkon syövereistä Wagnerin Nibelungin sormus -oopperasarjaan liittyvien johtomotiivien listan. Tässä osoite: http://www.richard-wagner-werkstatt.com/ring/ (toivottavasti ääni toimii jollain selaimella). Toistuvien johtomotiivien tunnistaminen oopperoista oli sanomaton elämys, se rinnastui lähinnä lukutaidon oppimiseen. Musiikki lakkasi olemasta pelkkää musiikkia, siitä tuli oma kertomuksensa. Ei tarvitse ymmärtää, mitä laulussa tarkoitetaan, kun lyhyet johtomotiivit luovat yhteyksiä eri vaiheiden välille. Jos et tunne Nibelungin sormusta ennestään, mutta innostut tutustumaan, suosittelen opettelemaan johtomotiivit etukäteen.

      Ja vielä mitä tulee ikääni, täytän tänä vuonna 22 vuotta. Olen optimistinen sen suhteen, että kirjoittajana olen vasta keltanokka ja että tulevaisuudessa tulen ylittämään nykyisen tasoni kaikilla mittareilla.

      Poista
  3. (Nyt seuraa pitkää jaaritusta)

    Luettuani loputkin blogisi tekstit suunnilleen läpi, voin edelleen yhtyä ajattelutapaasi. Suurista linjoista olen lähes yksi yhteen samaa mieltä, eroavaisuudet ovat lähinnä sävyissä.

    Panin kylläkin merkille kirjoitustesi ristiriitaisuuden. Sinulla on oikeasti sangen paljon ristivetoa tekstiesi välillä, mutta en sano tätä nyt mitenkään moitteena. On hyvä, että rehellisesti kirjoitat ajatuksesi auki ristiriitoineenkin. Kukaan ei ajattele ristiriidattomasti, vähiten minä. Onhan niin, että toisten ajattelusta tällaiset on helpompi havaita. Ne, jotka väittävät ajattelevansa johdonmukaisesti joko valehtelevat tai tekevät sen oman suljetun teoreettisen kehyksen sisällä. Pitäisikö maailman ja ideologioiden edes olla ristiriidattomia? Konfliktit ovat se seikka miksi edes on olemassa yhtään mitään. Planeettoja, galakseja ja ainetta ylipäätään on olemassa vain siksi, että energia on jakautunut epätasaisesti. Ja koska nuo erot pyrkivät tasoittumaan, syntyy konflikteja. Elämä, olemassaolo ja filisofiat ovat kaikki yhtä suurta paradoksia. Olisko sitten niin, että utooppiset ajatusmallit yrittävät kiistää nuo paradoksit ja esittää ns. kaiken teorian, jota voidaan kategorisesti soveltaa aina ja kaikkialla. Ehkä tosi tie onneen koittaa vasta paradoksien ja ristiriitojen tunnustamisen myötä. Tästä aiheesta suosittelen lukemaan Emil Cioranin "Hajoamisen käsikirjan", jossa elämän järjettömyydellä lyödään lukijaa naamaan.

    Oli miten oli, sinulla on ilmeistä ristiriitaa esimerkiksi siinä, kuinka suhtaudut ihmisiin: toisaalta pidät heitä konservatiivien tapaan riittämättöminä ja vajaina olentoina kuten pitääkin, mutta toisaalta tunnut kannattavan klassisen liberalismin ajatusta ihmisten kyvystä kertoa itse, mikä heille sopii parhaiten. Lisäksi tunnut kannattavan minarkistista valtiota, mutta toisaalta taas kannatat vahvaa keskusvaltaa.

    Oma kantani esimerkiksi ihmisen kykyihin on se, että 95 % ihmisistä on massaa, joille täytyy kertoa kuinka olla ja käyttäytyä ja jotka eivät kykene itsenäiseen eettiseen kehitykseen. Minussa on sen verran totalitaristia, että näen lujan valtiovallan välttämättömänä. Valtio tai byrokratiakoneisto ei ole minulle minänä sortin itseisarvo, mutta pidän niitä vähiten huonoimpana välineinä hoitamaan maata. Kun puhun ihmisistä massana, en kuitenkaan tarkoita heidän passivointiaan tai ylenmääräistä holhousta. Minä vain en jaa klassisten liberaalien ajatusta siitä, että ihmisten enemmistö tietäisi mikä heille on parasta. Taitaa kuitenkin olla niin, että tällaista ajatussuuntaa kannattavat ihmiset lienevät keskivertoa älykkääpmiä ja luonteeltaan sellaisia, että juuri he siihen eittämättä kykenevät. Mutta heidän ei pitäisi projisoida näitä piirteitään ihmisten enemmistöön. Suurin osa ihmisistä haluaa, että heitä johdetaan. He haluavat selkeitä sääntöjä ja ohjeita kuinka elämäänsä elää. Ilman minkäänlaista eettistä majakkaa (kuten esimerkiksi kirkkoa), nämä ihmiset ovat hukassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ristiriitoja olen teksteissäni huomannut itsekin. Pahin dilemma on se, mikä on idealismin ja pragmatismin oikea suhde. Toisaalta olen vaatinut vasemmistoliberaaleja selkeämpään idealismiin, jotta voisin haastaa heitä, toisaalta olen peräänkuuluttanut käytännönläheisempää otetta ainakin libertaareilta. Olen kuitenkin tyytyväinen niin kauan, kun ristiriitaisuudet ovat abstraktilla tasolla, koska täydellistä teoriaahan ei ole. Sen sijaan en siedä esimerkiksi sitä, että samaan aikaan halutaan sekä varjella hyvinvointivaltiota vararikolta että pitää rajat auki sosiaaliselle maahanmuutolle.

      Suhteeni klassiseen liberalismiin on itsellenikin epäselvä. Loppuvuodesta keskustelin aiheesta erään vanhan lukiokaverini kanssa (saman, jota tölväisin tekstissä Oikeuksista ja velvollisuuksista), jolloin totesin, että filosofisesti kannatan lähinnä klassista liberalismia, koska se on vähiten huono. Sen puutteellisuuksia sitten paikkaan traditionalismilla. En ole minarkisti, mutta en silti pidä holhoavasta valtiosta. Minusta valtion ei tule olla sellainen, jolta kiittämättömästi vaaditaan asioita. Valtiovallan tulee herättää yksilössä pelonsekaista kunnioitusta, siksi mieluimmin näkisin valtion ottavan armeijan kaltaisen roolin. Lisäksi minusta kirkko ja muut senkaltaiset instituutiot saisivat ottaa takaisin ainakin osan siitä roolista, joka niillä aiemmin on ollut.

      Poista
    2. "Minusta valtion ei tule olla sellainen, jolta kiittämättömästi vaaditaan asioita. Valtiovallan tulee herättää yksilössä pelonsekaista kunnioitusta, siksi mieluimmin näkisin valtion ottavan armeijan kaltaisen roolin."

      Näinpä. Silloin, kun ihmisoikeuksien julistusta laadittiin, niin jo Gnadhi valitteli, että siinä rytäkässä unohtuivat sitten velvollisuuksien julistus. Ja velvollisuudentunto on jotakin, joka on kadonnut niin yhteiskunnan ylä- kuin alakerroksistakin. Sympatiseeraan tästä syystä jossain määrin aatelistoa ja periytyvää valtaa. Heille hallitseminen ei ollut valinta, vaan velvollisuus ja kuten sanonta kuuluu "aateluus velvoittaa". Näen ongelmalliseksi sen, että valtaan nousee ihmisiä, jotka sitä haluavat. J.R.R. Tolkieninen sanoin: "The most improper job of any man ... is bossing other men. Not one in a million is fit for it, and least of all those who seek the opportunity."

      Tuo Aleksi Tolvana muistuttaa lähinnä ahdasmielistä kommunistia, ei minkäänlaista nyanssien tajua. Ääri-ihmiset muistuttavat usein erehdyttävästi toisiaan. He myös huomattavan helposti liukuvat mielipiteestä toiselle, vain varausmerkit muuttuvat. Paraatiesimerkki tällaisesta ihmisestä on Björn Wahlroos, koska hänen ajattelutapansa ja skeemansa ovat säilyneet samana läpi iän. Hän on kirjaimellisesti kääntänyt takkiaan: sama takki, vain nurinpäin käännettynä.

      Konservatiivin erottaa fanaatikoista se, että he ovat vakaampia mielipiteissään eivätkä ole yhtä alttiita ääriajattelulle. Olet kenties radikaali luonteeltasi, mutta muut tekijät tasapainittavat sitä. Itse olen konservatiivi, niin sielultani kuin maailmankuvaltani. Sen verran mukavuudenhaluinen ja muutosvastarintainen olen.

      Poista
    3. Ihan vain tarkennuksena: lukio- ja inttikaverini, josta kirjoitin, ei ollut Aleksi-Erik Tolvanen, vaan eräs toinen libertaari. Keskustelumme aikana huomasin ilokseni, että hän oli siirtynyt huomattavasti pragmaattisempaan suuntaan, täyttänyt klassisen liberalismin aukkoja konservatismilla. Toivotaan, että sama havahtuminen realiteetteihin on vastassa herra Tolvasellakin.

      Poista
  4. Kun klassiset liberaalit puhuvat verotuksesta laillistettuna varkautena, asevelvollisuudesta laillistettuna orjuutena, vastaan vain "entä sitten?" Etenkin libertaareilta tuntuu usein unohtuvan se, että väkivaltamonopoleja tullaan aina ja kaikkialla tarvitsemaan. Voimme kuvitella libertaristisen onnelan, jossa ei ole valtiota vaan useita pienyhteisöjä. Mutta annas olla, kun yksi pienyhteisöistä katsoo asiakseen alistaa toisen yhteisön resursseineen alle. Muut yhteisöt suuttuvat ja muodostavat liiton tätä yhtä kapinoivaa vastaan ja murskaavat sen. Vastaisuudessa tällaiset tapaukset halutaan estää yhden instituution voimalla, joka takaa rauhan alueella väkivaltamonopolinsa turvin. Ja simsalabim, valtio on syntynyt!

    Valtioita on ja tulee aina olemaan. Ja näin ollen myös veronkantoa ja asevelvollisuutta on aina muodossa tai toisessa ollut ja tulee aina olemaan. Valtiot ovat pakotettuja yhteisöjä, mutta entäs sitten? Ei minultakaan kysytty syntyessäni, halusinko syntyä juuri näille vanhemmille ja tähän sukuun. Nationalistina pidän ihanteena kieleen, maahan ja vereen perustuvaa kansallisvaltiota. Sen olemassaolo ei ole ennen kaikkea järjellä perusteltavissa, vaan myyteistä ja traditioista oikeutuksensa hakeva.

    En kannata tyranniaa ja valtiokoneiston mielivaltaa, mutta verotuksen ja asevelvollisuuden kaltaiset järjestelmät ovat välttämättömiä. Molemmat ovat perusteltavissa koheesiolla: liian suuret tuloerot johtavat katkeruuteen ja kateuteen. Ei ole yhtä ainota ammattia, josta olisi perusteltua maksaa summia, joita esimerkiksi eräille johtajille maksetaan. Tuloeroja on toki oltava, muutoin yhteiskunta hyytyy. Ei ole perusteltua maksaa kaikesta samaa hintaa (asiaa kokseva Jukka Aakulan artikkeli http://kansankokonaisuus.blogspot.fi/2013/12/tuloerot-ja-saatykierto.html). Asevelvollisuutta taas voidaan perustella sillä, että se luo ikäluokille yhteisen kokemuksen ja sodan tullessa tuo heidät yhteen rintamaan taistelemaaan. Ei ole järkeä ulkoistaa sotimista rahasta taistelevalle palkka-armeijalle. Verotus on varkautta (tämäkään ei ole lainkaan yksiselitteistä. Valtio rakentaa esim. julkista infrastruktuuria ja palveluita, joita yksityisen sektorin yritykset voivat käyttää ilmaiseksi. On siis kohtuullista, että osa heidän työntekijöilleen maksamastaan palkasta menee valtiolle.) ja asevelvollisuus orjuutta, mutta so what?

    Pidän arveluttavana klassiten liberaalien ja etenkin libertaristien kannattamaa voluntarismia. He tuntuvat omaavan sen optimistisen käsityksen, että ihmiset todellakin auttavat esim. hädänalaisia, jos se on vapaaehtoista. Heillä on hieman Rouseeauhun viittaava ajatusmalli, koska he olettavat ihmisen luontaisesti tarkoittavan hyvää. Voi toki sanoa, että pakotettu hyväntekeväisyys ei ole mistään kotoisin, koska se ei ole aidosti moraalista toimintaa. Mutta onko sillä väliä, jos ilman sitä joukko hädänalaisia kuolisi? En todellakaan kannata neuvostoliittolaista mallia, jossa ihmiset on totaalisen passivoitu ja joka omalla tavallaan johtaaa täyteen amoraalisuuteen, koska kaikki on ulkoistettu valtiolle. On siis jälleen löydettävä optimi. Vapaaehtoinen hyväntekeväisyys on hyvä asia, koska ihmisellä on oltava mahdollisuus omaehtoiseen moraaliseen toimintaan. En toisaalta vastusta esimerkiksi Veikkauksen tekemää hyväntekeväisyyttä (sitä paitsi Veikkauksen saamat rahat ovat kaikki ihmisten vapaaehtoisesti maksamia). En kategorisesti vastusta myöskään kehitysapua. Kehitysavun, joka tähtää eirtyisesti naisten koulutukseen kehitysmaissa, on huomattu olevan tehokkaimpia lääkkeitä liian suureen syntyvyyteen. Tällaista kehitysapua kannattaa muun muassa Eero Paloheimo, johon olet itsekin viitannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärtääkseni libertarismin takana on puritaaninen suhtautuminen liberaaleihin arvoihin, jotka ovat kulttuurissamme vallalla. Idealismin neljästä utopiasta kirjoittaessani mainitsin, että lukioaikanani olin vähällä tulla libertaariksi. Olin silloin nykyistä liberaalimpi, ja, temperamentiltani radikaali kun olen, pidin ajatuksen tasolla oikeana arvojen puritaanista noudattamista. Pesäeron libertarismiin tein silloin, kun vasta alle kaksi vuotta sitten totesin, ettei liberaaleilla arvoilla ole mitään etuoikeutta olla ainoat oikeat – asia, mikä ei välttämättä kaikille tänä aikana lännessä eläville ole lainkaan selvää.

      Kehitysapu ei minusta ole mikään hirviö. On vain uskomatonta, että siihen käytetään vuodessa yli miljardi euroa, kun omat kansalaiset saavat kiristää vyötä ja ottaa kantaakseen velkaa. Lisäksi tulonsiirrot menestyvistä maista epäonnistuneisiin vihjaa, että epäonnistuminen on ansio. Ainoa oikeasti toiminut kehitysapu on ollut eurooppalainen imperialismi. Ja siis siitäkin huolimatta, ettei kehitys ollut edes sen tarkoituksena. Siinä, että Afrikan ongelmista syytetään siirtomaavaltoja, on totuuden siemen. Siirtomaavaltojen synti oli antaa siirtomaittensa itsenäistyä.

      Poista
    2. Olen muuten samaa mieltä, ettei ainakaan Afrikan siirtomaita olisi välttämättä pitänyt päästää itsenäistymään. Koska on ilmeistä, että ne eivät ole omin neuvoin toimivia yhteiskuntia, olisi kenties ollut syytä pitää ne holhouksessa ja ohjauksessa. Tietysti tällainen on turhaa jossittelua, mutta ainakin sitäkin vaihtoehtoa voi pohtia.

      Kehitysapuun käytetään oma taloudellinen tilanteemme huomioon ottaen aivan liikaa rahaa. Lisäksi se kehitysapu mitä annetaan pitäisi valvotusti ja kurinalaisesti ohjata juuri esimerkiksi naisten koulutukseen. Kehitysavustakin huomattava osa menee avustusjärjestöjen byrokratiakuluihin, joka on vain naurettavaa. Paradoksaalistahan on, että Kiina, joka on aktiivisesti vyörynyt Afrikan markkinoille, on saanut enemmän positiivisia tuloksia aikaan kuin eurooppalainen kehitysapu. Vaikka ei heidänkään toimintaa kovin eettisenä voi pitää, koska kiinalaisten ylin auktoriteetti on raha.

      Toisaalta en voi olla huomattamatta, ettei nykyinenkään tilanne aivan yksinkertainen ole. Vaikka uuskolonialismia monet pitävätkin typeränä käsitteenä, on siinä jotain perää. Joitakin Afrikan maita käytetään härskisti hyväksi esimerkiksi luontoa saastuttavan it-romun kaatopaikkoina. Monetkaan Afrikan maat eivät edelleenkään itse hyödy luonnonvaroistaan, vaan voitot menevät ylikansallisille yhtiöille, jotka voivat naurettavan pienillä työvoimakustannuksilla kääriä epäoikeudenmukaisia voittoja. Esimerkiksi Nestlen tempaukset ovat olleet törkeitä.

      Hyvä kysymys on myös, että missä määrin afrikkalaisten alhaisempi äo vaikuttaa yhteiskuntaan. Koska päivantasaajan seudulla yleisesti on alhaisempi äo, herää kysymys, onko siellä näin ollen edellytystäkään rakentaa toimivaa yhteiskuntaa omin ehdoin. Kun katselee missä jamassa Saharan eteläpuolinen Afrikka on, ei voi olla kovin toiveikas heidän kehityksensä suhteen.

      Poista
    3. Niin, kolonialismin ehkä suurin riesa afrikkalaisille oli se, että heidät pakotettiin osaksi raakaan kilpailuun perustuvia maailmanmarkkinoita. Mitä pitemmälle teknologia on kehittynyt, sen turhemmaksi ovat heikoimmat ihmisyksilöt käyneet. Toki entisaikoina vähämieliset olivat suuremmassa vaarassa kuolla pois, mutta jos he säilyivät elossa, saattoivat he silti tehdä jotain rakentavaa. Nykyään heillä ei ole juuri mitään mahdollisuuksia nousta yhteiskunnallisesti merkittäviin tehtäviin, joten he vain jäävät pyörittelemään peukaloitaan, juopottelemaan ja pelaamaan rahapelejä velaksi. Vähemmän älykkäät kansat sitten tietenkin jäävät väliinputoajiksi kilpailussa.

      Jos Afrikan olot joskus rauhoittuvat, ei sikäläisillä ole juuri muuta kilpailuvalttia kuin halpa työvoimansa. Parempi olisi ollut antaa Afrikan pysyä pimeänä maanosana, jonka asukkaat olisivat voineet harjoittaa perinteisiä elinkeinojaan vailla tietoa hektisestä ja materiaalisesti rajattoman ahneesta maailmasta. Enkä oikein usko, että Afrikka rauhoittuu ennen kuin siirtomaavaltojen luomat monietniset ja -kulttuuriset yhteiskunnat hajoavat kansallisvaltioiksi.

      Poista
    4. Hassua, sama ajatus on käynyt minunkin mielessä. Vaikka metsästäjä-keräilijä-vaiheessa olevaa kulttuuria ei voi kovin sivistyneenä pitää, ei ole vaikea kuvitella sen olevan vähemmän huono vaihtoehto kuin nykyinen. Ehkä Afrikka olisi ollut syytä jättää pimentoon. Se olisi kehittymättömyydessään ollut dynaaminen maanosa, koska väestö ei olisi koskaan voinut kasvaa tietyn rajan yli.

      Samaa olen pohtinut Amerikan osalta. Jos intiaanikulttuurit olisi jätetty rauhaan, olisivat ne ne todennäköisesti pysyneet niin Etelä- kuin Pohjois-Amerikassa alhaisella kehitystasolla. Jälleen kerran hyvin dynaaminen tilanne. Sen verran kulttuuri-imperialistia tosin minussakin on, että ne Keski-Amerikan rappeutuneet kulttuurit oli syytäkin hävittää.

      Mutta turhaa jossittelua tämäkin, tilannetta ei nyt voida enää kääntää takaisin. Ekologiselta kannalta katsoen olis tietysti ihanteellista, jos ainakin Etelä-Amerikka olisi jäänyt asumattomaksi. Mutta ei vieläkään ole liian myöhäistä. Amazonin sademetsä pitäisi kiireen vilkkaa julistaa luonnonpuistoksi, jonne ihmisellä ei ole asiaa. Ne raakalaisheimot, jotka sitä asuttavat, saisivat toki jäädä, koska niiden aiheuttama rasite on minimaalista.

      Poista
    5. Amerikan intiaaniväestöä oli erittäin runsaasti, joten he olisivat luultavasti osanneet aiheuttaa valtaisia ympäristöongelmia ilmankin esimerkiksi rautaa. Saattoi peräti olla Amerikan ympäristön kannalta hyvä, että espanjalaisten kanssa levinneet vanhan maailman epidemiat verottivat väkilukua.

      Tähän epidemiaanhan liittyy eräs valkoisen miehen ”synneistä”. Espanjalaisten väitetään aiheuttaneen intiaanien kansanmurhan. Mielenkiintoinen ajatusleikki on, miten olisi intiaanien käynyt, jos Amerikka olisi löydettykin vasta pari vuosisataa myöhemmin. Kohtaamisesta seurannutta epidemiaa ei olisi voitu estää kuin aikaisintaan 1900-luvun lääketieteellä, jonka salamannopea siirtäminen Amerikkaan olisi ollut melkoinen saavutus.

      Ja kun ottaa huomioon, millaiseen ekologiseen katastrofiin meidän teollinen kulttuurimme on ajautumassa, epäilemättä Afrikassa vielä tullaan kaipaamaan aikaa, jolloin ei ollut kehitysapua ja sen ylläpitämää miljardin suuruista väestöä.

      Poista
  5. Minä kannatan laillasi esimerkiksi vahvaa presidenttiä. Olet oikeassa, että parlamentaarinen järjestelmä, joka tietyssä olosuhteissa toimii erinomaisesti, on nykyisellään taantunut gallupdemokratiaksi. Täytyisi ymmärtää, ettei yhtä ja samaa järjestelmää voida soveltaa joka paikassa ja ajassa. Vahva presidentti tekisi mahdottomaksi nykyisen kaltaisen tilanteen, jossa kansanedustajat yrittävät roukkua vallankahvassa sen itsensä vuoksi: heiltä odotettaisin tuloksia, muutoin hajoaa hallitus. Toisinaan olisi myös terve ratkaisu julistaa poikkeustiloja, joissa jollekin instanssille suodaan lähes diktatoriset valtuudet.

    Jos jotakin, ovat ihmiset nykyään unohtaneeet tasapainon tärkeyden. On utopiaa yrittää rakentaaa absoluuttisen keskusjohtoista valtiota, jättää maailma ja kansat plutokraattien käsiin tai yhdistää kaikki maat globaaliksi massaksi. Olisi löydettävä balanssi eri instituutioiden ja hallintometodien välille. On ymmärrettävä, että kukin tilanne vaatii omat ratkaisunsa. Nykyisin ihmiset suosivat lähinnä ääriajattelua, jossa luodaan koko maailman selittävä teoria. Ja tämä tuntuu olevan erityisen yleistä länsimaissa. Tuntuu, että itäaasialaiset filosofiat ovat onnistunet läntisiä paremmin juurruttamaan tasapainon käsitteen itseensä. Ei tarvitse katsoa kuin niihin liitettäviä kliseitä kuten "kultainen keskitie", "ying-yang" jne. Vaikka inhoan vierautta ihannoivaa eksotikkaa, olisi tässä läntisellä maailmalla opittavaa.

    VastaaPoista
  6. Ja tuosta Wagnerista sen verran, että pitää herran tuotantoon lähemmin tutustua. Hän on niitä klassisia säveltäjiä, jotka ovat menneet itseltäni sivuun (onhan toki monia muitakin).

    Mitä vikaa muuten Stravinskyssä on? Kevätuhri ja Tulilintu ovat hyviä sävellyksiä, joiden vaikutuksen voi kuulla esimerkiksi John Williamsin tuotannossa, josta kuitenkin pidät. Elokuvamusiikki on paljosta velkaa Stravinskylle, jonka alkutuotannon juuret olivat vielä romantiikassa. Stravsinkystä en kokonaisuutena voi tosin sanoa mitään, kun tunnen vain nuo kaksi teosta.

    Elokuvamusiikkihan on itse asiassa romantiikan ajan musiikin suora perillinen. Katsonkin, että Jerry Goldsmithin, John Williamsin ja Ennio Morriconen kaltaiset säveltäjät ovat klassisen perinteen todellisia jatkajia. Kaija Saariahon tai Bela Bartokin kaltaisten suoltama melu taasen on täysin sietämätöntä. Tuntuu, ettei nykyklassisessa kukaan osaa tai halua tehdä hyvältä kuulostavaa musiikkia.

    Kirjoita muuten ihmeessä Wagnerista tai vaikka musiikista yleisesti. Tykkään lukea mietteitä musiikista. Tunnetko missä määrin esimerkiksi Debussyn tuotantoa? Faunin iltapäivä on nimittäin parhaimpia klassisen musiikin teoksia, jos minulta kysytään. Se on ja etenee kuin uni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stravinskin musiikki on minusta silkkaa möykkää. Se kuulostaa siltä, että kaikki hyvä on jo sävelletty, joten säveltäjä panee homman lekkeriksi ja alkaa revitellä. Länsimaisessa kulttuurissa inhoan syvästi sitä faustista himoa edistyä. Vanha tyyli ei taiteilijoille kelpaa, joten heidän on keksittävä jotakin uutta, vaikka kyseessä olisi laadullinen taka-askel. Atonaalisuuteen siirtyminen oli minusta paha virhe. Sen voisi rinnastaa siihen, että taloja rakennettaessa luovuttaisiin teknisestä suunnittelusta, jolloin susi hukkanen pääsee puhkumaan ja puhisemaan talot nurin. Arvostan kovasti Camille Saint-Saënsia, joka kuulemma marssi Kevätuhrin ensi-illasta ulos ensimmäisten sekuntien aikana.

      Niistä John Williamsin sävellyksistä en pidä, joissa on liian Stravinski-tyylinen vaikutus. Star Warsissa ne musiikit rajoittuvat aika tarkasti neljänteen episodiin.

      Debussy on toinen suuri inhokkini taidemusiikin piirissä. Koska en tunne musiikin teoriaa yhtään, en osaa lainkaan analysoida, mikä hänen musiikissaan on pielessä. Jotkut hänen sävellyksensä herättävät minussa fyysistä kuvotuksen tunnetta. Saattaa olla, että sain niistä lapsena trauman, kun veljeni kuunteli niitä, sillä hän kuunteli niitä mielestäni vain ikävystyttävinä, sateisina viikonloppuina, kun jo muutenkin olin vähällä hyppiä seinille. Kolmas samankaltainen tapaus on Eric Satie, jonka pianosävellyksiä en voi sietää.

      Poista
    2. Jooh, makunsa kullakin. Stravinskyn musiikissa on mielestäni vielä jotakin järkeä, jos lähtee vertaamaan häntä niihin todella atonaalisiin säveltäjiin tai Kaija Saariahon kaltaisiin hirviöihin. Stravinskyn alkutuotannossa ainakin voi kuulla vielä romantiikan vaikutuksen, hänen myöhemmästä tuotannostaan en osaa sanoa. Tietääkseni hän vei musiikkiaan enemmän atonaaliseen, eli huonompaan suuntaan. Hänen musiikkinsa paras puoli on sen visuaalisuus: kevätuhrihan on baletti, joka kertoo tarinan; tarinan ilman sanoja.

      Mutta ei Debussykaan maistu! Hänenhän musiikkinsa on vieläpä sangen tonaalista. Siinä on kyllä eri ronkeli elitisti. No, ei siinä mitään vikaa ole, itsekin haluaisin olla enemmän elitisti. Ongelmani on, että rakastan musiikkia liikaa. Minun on vaikea ainakaan vihata mitään musiikkia ja voin löytää lähes musiikista kuin musiikista jotakin arvokasta. Olen sika, joka syö vähän kaikkea. Tavallaan olen hyvin tarkka maustani, koska pystyn nopeasti sanomaan, jos jokin musiikki ei liikuta lainkaan. Ja 90 % prosenttia musiikistahan on paskaa. Mutta ainakaan mitään genreä, tyyliä tai soitinta en lähtökohtaisesti inhoa. Pidän jossakin määrin räpistäkin, joka sinulle lienee sielunvihollisen keksintö.

      Ooppera, tai se laulutyyli siinä, on minulle se inhokki. Tai ei nyt ehkä inhokki, mutta yleisesti ottaen se kiekuminen käy korviin. Poikkeuksia toki on, mutta usein tuntuu siltä, että laulajat pyrkivät tuomaan vain omaa teknistä erinomaisuuttaan esille kuin progemuusikot konsanaan. Joskus se on paikallaan, mutta ei koko musiikki voi sille perustua. Usein kuuntelenkin oopperoista vain alkusoittoja tai instrumentaaliosioita.

      Kuunteletko mitään klassisen ulkopuolella? Kenties voisi kansanmusiikki maistua: http://www.youtube.com/watch?v=q_0htqFdwcc

      Poista
    3. Elitismi on identiteettini kivijalka. Tosin särön tähän kivijalkaan tekee se, että arvostan kyllä kansanmusiikkia, vaikka ihan ideologisesta syystä. Selaimeni kirjanmerkeistä näyttää löytyvän ainakin ”Oolannin sota” -musiikkivideo YouTubesta. Yksinkertaisemmasta musiikista pidän ennen kaikkea sotilasmarsseista. Varusmiesaikani marssilaulu ”Oi, kallis kotimaa” saa minut yhä herkistymään. Minua ei oikeastaan häiritse se, että musiikkivalikoimani on niin suppea: musiikista etsin yleensä erilaisia tunnetiloja, joten minulla ei tarvitse olla hyllymetriä CD-levyjä tyydyttämässä tarpeitani.

      Aikoinani minäkin inhosin laulua. Wagneriin tutustuin ensiksi orkesterisovitusten kautta, varsinaisiin oopperoihin vasta myöhemmin. Yhä olen laulun suhteen sen verran kriittinen, että minusta ne kohdat, joissa laulu tuo musiikkiin erityistä lisäarvoa, ovat melko harvassa. Niitä kohtia ovat erityisesti matalien miesäänien aariat, joista aivan ehdoton suosikkini on Wotanin jäähyväisaaria Valkyyria lopusta (siis eräänlainen Wotanin tragedian synty), josta tehdyn kuvituksen otin profiilikuvakseni.

      Poista
    4. Minun pitää siis ottaa lusikka kauniiseen käteen ja vain kuunnella oopperaa. Kyllä sieltä niitä helmiä lopulta löytyisi. Ihanne olisi Yön Kuningatar -aarian taso: tekninen virtuositeetti yhdistyy upeaan musiikkiin, missä laulusta tulee yksi instrumentti muiden joukossa.

      Poista
    5. Tottahan oopperoita on moneen lähtöön, varmasti jokainen löytää siitä taiteenlajista itselleen sopivan. Traagisuuteen taipuvaisena minä en suuremmin ymmärrä luonteeltaan hilpeitä oopperoita, joita ainakin Mozart ja eräät italialaiset ovat säveltäneet.

      Poista