Mielenosoituksista ja väkivallasta

Mielenosoitukset rauhan puolesta ovat mielestäni eräitä modernin maailman paradokseista. Mielenosoitus poliittisena demonstraationa on jo niin vakiintunut osa yhteiskunnallista kulttuuriamme, että harva tulee lainkaan pohtineeksi kaikkea sitä, mitä sen taustalla on. Kyse on ennen kaikkea psykologiasta, aivan samanlaisesta kuin mikä liittyy sotilasparaateihin ja kansallislaulujen veisuuseen. Osallistujat saavat kokoontumisesta ja yhteisestä tavoitteesta henkeä nostattavan tunnelman ja toivovat sen leviävän muihinkin ihmisiin.

Ihmisellä on luontainen taipumus suhtautua suuriin väkijoukkoihin pelonsekaisella kunnioituksella. Mielenosoituksien tarkoitus on herättää pelkoa. Niissä näytetään, että joukolla on voimaa ja valtaa. Joukkovoima kerää opportunisteja mukaansa ja saa vastustajat epäröimään. Ei ole mikään ihme, että sana väkivalta koostuu kahdesta sanasta, väestä ja vallasta, jotka yhdessä ovat myös synonyymi joukkovoimalle. Rauhanmarssit ovat ikään kuin väkivallalla pelottelua väkivaltaa vastaan. Ei haittaa, että julkilausumat ovat rauhanomaisia. Ihmisen psykologia saa ulkopuoliset pelkäämään, vaikka järki sanoisi muuta.

Sanotaan, että mielenosoitukset on hyväksyttävä, koska ne ovat osa demokraattiseen yhteiskuntaan osallistumista. Siitä olen täysin eri mieltä. Demokratia on valistusperäinen järjestelmä, ja valistus korostaa järkeä. Mielenosoitukset perustuvat tunteisiin, pelkoon ja yhteisöllisyyteen. On hassua, että vihaan ja kansallistuntoon torjuvasti suhtautuva järjestelmämme silti hyväksyy mielenosoitukset.

Mielenosoitukset ovat myös äärimmäisen yksisuuntainen politiikan tekemisen tapa. Toisin kuin esimerkiksi tällainen verkkojulkaisu, mielenosoitukset eivät haasta keskusteluun. Niiden tarkoitus ei ole levittää hyviä argumentteja ja haalia itse asialla kannattajia. Runsaan vuoden takainen ”rasismin ja fasismin” vastainen mielenosoitus Tampereella sai minut oikein nauramaan. ”Rasisteja ja fasisteja” olemme kuulemma me argumentoivat tahot, joiden argumentit käännyttävät ihmisjoukkoja taaksemme. Vastapuolen reaktio ei ole haastaa argumentteja ja osoittaa koko maailmalle, että me olemme väärässä. He kokoontuvat vihjaamaan, että heitä on paljon (siis ”paljon” – sata ihmistä kadulla vaikuttaa enemmältä kuin runsaat puoli miljoonaa ääntä uurnassa) ja että heillä näin ollen on voimaa esimerkiksi ryhtyä mukiloimaan vihollisiaan, kuten luultavasti sama joukko saman vuoden lopulla samassa kaupungissa teki.

Periaatteessa iloitsen aina järjen voitosta tunteista. Venäjällä on viime aikoina osoitettu mieltä aggressiivista ulkopolitiikkaa kohtaan. Vaikka en millään muotoa kannata aggressiivista ulkopolitiikkaa, oli tavallaan hauska nähdä, kuinka mielenosoitukset raukesivat tyhjiin. Porukka demonstroi väkivaltansa uhalla, mutta ei sitten teekään mitään. Minä osallistun mielenosoitukseen vasta silloin, kun sen asian puolesta olen valmis taistelemaan väkivallallakin. Muuten se vaikuttaisi tyhjältä uhkaukselta ja olisi siis todella noloa.

Jos Venäjän uusimperialismissa jotain hyvää haluaa nähdä, niin löytyyhän sitä. Myös sitä on ollut viihdyttävää seurata, kun EU:n pamppujen ja muiden nynnyjen pumpulinen maailma osuu todellisuuden karille. Poikkeuksellisen pehmeän elämän eläneet ”valtiomiehet” ärisevät Venäjälle kansainvälisestä oikeudesta ja asettavat pakotteita, esimerkiksi estävät pariakymmentä konnaa liikkumasta. Tapaus irvokkuudessaan muistuttaa sitä, että kolmannen maailman kunniakulttuureista tänne tulleita rikollisia rangaistaan suomalaisella vankilalaitoksella, jonka olosuhteet muistuttavat lähinnä ulkomaalaisten vankien kotimaiden diktaattorien lukaaleista. Kovikset, kuten kunniakulttuureista tulleet sekä Venäjä, eivät kavahda muuta kuin väkivaltaa.

Venäjän politiikka on ehkä viimein saanut EU:n johtajat ymmärtämään, että sopimuksilla on arvoa vain niin kauan kuin niille sitä annetaan, ja että on vain yksi oikeus, vahvimman oikeus, ja vain yhdenlaista valtaa, väkivaltaa. Venäjä ottaa itselleen Abhasian, Etelä-Ossetian, Krimin ja tulevaisuudessa ehkä muitakin alueita. Niin kauan kuin EU lataa tykkinsä sopimuspapereilla ja matkustuskielloilla, venäläisillä on lystiä. Itse asiassa uskon, että noin lapselliset vastatoimet ovat vain Putinin pussiin pelaamista, koska niiden perusteella hän saa luotua alamaisilleen ulkopuolisia uhkakuvia, jotka todellisuudessa ovat yhtä vaarallisia kuin ei mikään.