5.4.2014

Kokoomuksen illankoitto?

Viime eduskuntavaalien tuloksen selvittyä Keskustan silloinen puheenjohtaja Mari Kiviniemi lausui seuraavasti: ”Jokaisessa tappiossa piilee uuden voiton siemen.” Huolimatta häneen kohdistuvasta suuresta antipatiastani annoin heti hänelle tunnustusta. Oli hyvä havaita, että edes jollain tavalla maamme poliitikot ymmärtävät sen syklisyyden luonteen, josta olen kokenut aiheelliseksi kirjoittaa tässä blogissa.

Ja olihan Kiviniemi oikeassakin. Parissa vuodessa Keskusta nousi historiallisen syvästä kannatuskuilusta gallupkuninkaaksi, kun ensin Paavo Väyrynen presidentinvaalikampanjassaan kävi herättelemässä maakuntien pettyneitä kepulaisia ja sitten uusi puheenjohtaja Juha Sipilä onnistui antamaan itsestään kuvan poikkeuksellisena, rehellisenä kepulaisena.

Kiviniemen lausunto pätee myös toisin päin: jokaisessa voitossa piilee uuden tappion siemen. Itse asiassa koko ihmiskunnan historia koostuu voittojen ja tappioiden sykleistä, joissa aina tappiot vahvistavat ja voitot heikentävät.

Rooman valtakunnan väsähtämisen on sanottu alkaneen jo puunilaissotien päätöksestä, kun tärkein vihollinen Karthago voitettiin ja roomalaiset tottuivat helppouteen. Sadan vuoden takainen Euroopan ylivoimainen maailmanvalta päättyi, kun Euroopan suurvallat ryhtyivät tuhoamaan toisiaan. Ranska ja Britannia, kerran maailman mahtavimmat vallat, ovat hukkumassa kolmannen maailman hyökyaallon alle, joka on seurausta maiden suhteista entisiin siirtomaihinsa; totta puhuen koko liberaali sivilisaatio on jäämässä ekspansiivisen islamin jalkoihin, kun sitä on niin suvaittava. Yhdysvalloilta meni noin kymmenen vuotta kylmän sodan päättymistä seuranneen hegemoniansa alkamisesta, kun se lähti seikkailemaan Lähi-itään, ja on parhaillaan valtionvararikon partaalla. Euroopan Unionin yhteismitattomien jäsenmaiden liittovaltiokehitys ja puheet ikuisesta ja peruuttamattomasta yhteisvaluutasta näyttäytyvät kuin kumpupilvinä myrskyä edeltävässä tyvenessä.

Aivan sama koskee puoluepolitiikkaa, tosin erittäin paljon nopeammassa aikataulussa. Ja nyt vaikuttaa siltä, että tuomion kellot soittavat Kokoomukselle, tuolle Suomen mahtavimmalle puolueelle. Juuri mahtavuuden vuoksi ne sille soittavatkin.

Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Jyrki Katainen on tällä päivämäärällä ilmoittanut jättävänsä puolueensa ja hallituksensa johtotehtävät. Jotakuta se saattoi yllättää. Ei minua. Kriisin merkit ovat olleet tarkkaavaiselle luettavissa jo vuosien ajan, ja se on Kokoomuksessa huomattu paremmin kuin missään muualla.

Vuonna 2007 Katainen johti puolueensa vaalivoittoon ja nousi hallituksen kakkosministeriksi. Seuraavana vuonna Kokoomus nousi ensimmäistä kertaa historiassa Suomen suurimmaksi kuntapuolueeksi. Vuonna 2011 oli vuorossa nousu ensi kertaa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi ja pääministerin salkku saatiin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2012 Presidentinlinna sai ensimmäisen kokoomuslaisen isännän 50-luvun jälkeen. Vain sokeat uskoivat, että tämä kehitys voisi jatkua sellaisenaan.

Katainen on tullut tunnetuksi puheistaan vastuunkannosta. Nyt, vuotta ennen vaaleja, mies heittää pyyhkeen kehään ja karkaa Euroopan komissioon kuin rotta uppoavasta laivasta. Vastuun esimerkiksi hänen Suomelle ottamista kymmenistä miljardeista euroista saakin kantaa joku muu. Kataisen esikunta on matkan varrella toiminut samoin: valtiosihteeri Velipekka Nummikoski sai suojatyöpaikan RAY:stäerityisavustaja Juho Romakkaniemi siirtyi komission palvelukseen, toinen erityisavustaja Jussi Kekkonen läksi Miltton NetworksiinJyri Häkämies livahti Elinkeinoelämän Keskusliittoon, Alexander Stubb ja Henna Virkkunen pyrkivät suojaan myrskyltä Euroopan parlamenttiin. Vaikka Kokoomuksen syvät rivit ovat hurmioituneet voittoputkesta, puolueen ytimessä on jo kauan sitten ymmärretty, että paukut ovat lopussa. Hallituksessa puolue ei ole onnistunut uudistumaan, ja nuorisojärjestö on revitellyt niin että puoluejohto on joutunut irtisanoutumaan kuin Perussuomalaiset ikään.

Kuulostaako tutulta? Eihän siitä ole kuin neljä vuotta, kun istuva pääministeri ykskaks jätti hommansa kesken, kun vaalikautta oli jäljellä vuosi ja tappio vaikutti väistämättömältä. Niin ei kukaan pääministeri tee turhan päiten. Kukaan ei luovu pääministerin salkusta, ellei taustalla ole jokin vakaa näkemys siitä, että jatkamalla on vain säntäämässä kohti tappiota ja nöyryytystä.

Keskustaa ei pääministerin vaihtaminen pelastanut. Vaikka Kiviniemi onnistui saamaan suosiota pääministerinä, hän ei kyennyt estämään vaalitappiota. Täten ennustankin, että Kokoomus on tallaamassa aivan samaa tietä kuin edellinenkin pääministeripuolue. Puikkoihin nousee ehkä Petteri Orpo, joka voi yrittää jotain tuoreilla kasvoillaan, tai Jan Vapaavuori, rumilla kasvoillaan. Väistämätöntä hekään eivät voi estää. Vaalikampanjassa Kokoomus joutuu turvautumaan selittelyyn. Vaikka gallupit lupaavat hyvää aivan vaalien kynnykselle asti, ennakkoäänten julkistaminen puhkaisee kuplan. Kun puolueen taustajoukoissa luullaan, että kaikki on saavutettu, kaikki menetetäänkin.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Epäonnistunutta ennustusta ei kukaan pidä suurena kömmähdyksenä, mutta onnistunutta ihaillaan. Siksi kirjoitin tuon ylös. Viime vaalien jälkeen sain sanoa: ”Mitäs minä sanoin?” Ehkä niin käy toistekin.

6 kommenttia:

  1. Kukapa ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, kun voi nimetä itse itsensä Suomen komissaariksi EU-komissioon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku, jonka moraalinen selkäranka ei taivu sellaiselle mutkalle, joka on edellytys maan tärkeimmän homman jättämiselle kesken. Tällaisia henkilöitä ei poliitikkopiireissä taida kovin monta olla. Liekö itse järjestelmä sellainen, että se työntää näitä henkilöitä luotaan?

      Poista
  2. Hyvä analyysi. Jyrki Kataisen eroilmoitus oli hallituksen virallinen "kusimme juuri housuun" -ilmoitus. Saa nähdä jääkö tämä hallitus historiaan Suomen kelvottomimpana. Vaikea kuvailla sitä halveksuntaa, jota tunnen näitä munattomia vastuunpakoilijoita kohtaan. Mutta hallitustahan ei hajoiteta, ei missään nimessä. Presidentille pitäisi totisesti antaa yksipuolinen hajoitusoikeus takaisin, sillä tuo kyseinen pykälä on jo pitkään ollut kuollut kirjain. Miksi lakiin ylipäätään jätettiin tällainen pykälä, jos hallitusta ei nykyään voi käytännössä hajottaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin monille politiikka tuntuu olevan vain ponnahduslauta isompiin kuvioihin, etenkin liberaalissa oikeistossa. Onhan se silloin selvää, että yhteiskunnan ja kansan asioiden hoitaminen on prioriteettina vähäisempi. Katainen esikuntineen on tällä vaalikaudella tehnyt joukkopakoa juuri siksi, että he tietävät olevansa juuri nyt sillä huipulla, jota korkeammalle ei pääse. Perussuomalaisiin olen ollut tyytyväinen juuri siksi, että heiltä löytyy yhä sitä tervettä idealismia, että hoidetaan asioita siitä kunniasta, että on luottamusta. Kun he tästä idealismista joskus ehkä luopuvat, on heidän kohdallaan alkamassa syklin laskuvaihe.

      Poista
    2. Perussuomalaisethan eivät ottaneet edes haastetta vastaan, mistä tiedät miten he toimisivat hallitusvastuussa?

      Poista
    3. Kyllä tuon terveen idealistisen asenteen voi havaita oppositiopolitiikastakin. Seuraan Perussuomalaisten toimintaa aika tarkasti, etenkin omaa edustajaani Jussi Halla-ahoa. En tietenkään ilahtunut heidän jäämisestään oppositioon, mutta parempi sekin kuin yhtä räikeä takinkääntö kuin Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien kohdalla.

      Poista