Venäläinen tragedia

Jos ulkoavaruuden tarkkailijalle annettaisiin perustiedot Maa-planeetan korkeakulttuurien historiasta, hän saattaisi hyvinkin sijoittaa modernin ajan maailman navan Venäjälle. Sen länsipuolella on Eurooppa, eteläpuolella islamilainen maailma ja Intia, kaakkoispuolella Kiina, kaikki jo vanhalla ajalla merkittäviä talous- ja väestökeskittymiä. Venäjä sijoittuu strategisesti loistavaan asemaan niiden väliin, se on suurimmalta osin alava maa, jossa on paljon luonnollisia vesireittejä ja huomattavasti luonnonvaroja.

Mutta maailman napa onkin Yhdysvalloissa. Pohjois-Amerikassa, vaikka se on vanhojen kulttuuripiirien näkökulmasta syrjässä. Se, että syrjäinen ja 1900-luvulle asti harvaan asuttu alue onnistui kaappaamaan maailman johtoaseman vanhan maailman keskuksilta, voi johtua vain siitä, että muualla asiat on tyritty pahemman kerran. Miten ehkä kaikkein edullisimmin sijoittunut Venäjä voi tänä päivänä olla se periferia, jonka ainoa vaikutus maailmantalouteen ja -politiikkaan johtuu siitä, että se kukkoilulla yrittää esittää sellaista suurvaltaa, joka se voisi olla?

Venäjän tie erkani Länsi-Euroopan kanssa jo varhaiskeskiajalla, kun se suuntautui Rooman sijaan Konstantinopoliin ja siten tuli osaksi ortodoksista kristikuntaa. Päätös olisi silloin saatavien tietojen valossa ollutkin parempi, sillä olihan Bysantti kaikilla mittareilla edellä Länsi-Eurooppaa, joka oli jäänyt barbaarien jalkoihin. Bysantin kukistuminen kuitenkin katkaisi Venäjän yhteyden itseään sivistyneempään maailmaan. Ja idässä vaani uhka: tataarit.

Tataarien suurin vaikutus Venäjään ei ollut sotien ja ryöstöjen aiheuttama taantuminen, vaan kulttuurivaikutus. Vanhassa maailmassa oli pitkään ollut perinne, että lännessä on kansanvaltaisempi ihanne, kun taas idässä itsevaltainen. Roomassa se oli näkynyt keisarien tapana esiintyä Italiassa tasavallan perillisinä, kun taas Aleksanteri Suuren kerran hallitsemilla alueilla he olivat persialaisperäisen kultin mukaisia jumalhallitsijoita. Tämän ajattelutavan tataarit vakiinnuttivat suureen osaan Venäjää. Venäläiset ruhtinaat ottivat itsevaltiaan aseman mieluusti omaan käyttöönsä. Ajatus, että sorretut venäläiset halusivat puhdistaa kansakuntansa valloittajien vaikutuksesta, on kansallisromanttista sepitystä. Venäläiset noudattivat esimerkiksi tataarien juurruttamaa ulkomuodon ihannetta täydellisesti siihen asti, kun Pietari Suuri laittoi alamaisensa ajamaan partansa. Eikä parturointi tietenkään ajattelutapaa muuttanut miksikään.

Novgorod ei koskaan joutunut alistumaan tataarien valtaan. Siellä säilyi viikinkien mukanaan tuoma kansanvaltaisuus, joka Ruotsin valtakunnassa ilmeni muun muassa siten, että rahvas ei ollut maaorjia tai edes vuokraviljelijöitä, vaan oman maansa omistavia talonpoikia. Novgorod olisi saattanut olla Venäjän tataareja edeltävän ajan kulttuurin varjelija, mutta sille kävi huonosti. Iivana Julma tuhosi Novgorodin 1500-luvulla tavalla, joka oli ollut varsin tyypillinen tataareille. Ja se saattoi olla tapaus, joka johti siihen, että Yhdysvallat, eikä Venäjä, on maailman napa armon vuonna 2014.

Länsi-Euroopan kansanvaltaisuus tarkoitti uuden ajan alussa jonkinlaisia valtiopäiväinstituutioita. Englannin parlamentti on se, joka on nykyajan parlamenttien esikuva. Kun ottaa huomioon, millaisesta mallista kehuttu moderni kansanvaltaisuus on kehittynyt, voi perustellusti jossitella, että sama olisi voinut toimia Novgorodin johdolla. Englannin parlamentti sai hiljalleen lisää valtaa, erityisesti kun maa sai kuninkaan, joka asui mieluummin Hannoverissa eikä ollut kiinnostunut hallitsemaan itse. Parlamentin vaalipiirit olivat 1800-luvulle asti täsmälleen samat kuin keskiajalla. Se tarkoitti, että jonkun syrjäkylän neljä asukasta saivat valita parlamenttiin kaksi edustajaa ja tietenkin nimittivät ne, jotka eniten siitä hyvästä maksoivat. Eräs toinen vaalipiiri taas oli kokonaisuudessaan huuhtoutunut mereen, mutta kyllä sieltäkin edustaja saatiin valittua.

Jos Moskova ei olisi tuhonnut ja vallannut Novgorodia, olisi valistus voinut alkaa aivan toisella puolella mannerta. Kun Länsi-Euroopassa katolilaiset ja protestantit keskittyivät tappamaan toisiaan, olisi Novgorod saattanut kehittää ”kaupunginvaltuustoaan”, institutionalisoitua mellakkaa, rationaalisemmaksi päätöksentekoelimeksi. Novgorodista olisi saattanut tulla sellaisia filosofeja, jotka olisivat määritelleet kansanvaltaa, omistusoikeutta ja laillisuusperiaatetta kunnioittavat aatteet. Silloin uudisasukkaita houkuttelevaksi kokeilualueeksi olisi saattanut muodostua Siperia Pohjois-Amerikan sijaan.

Anglo-Amerikka on koko olemassaolonsa ajan perustunut yhteiskunnan rakentamiseen alhaalta ylöspäin. Sinne muutti väestöä, joka oli halukas ottamaan täyden vastuun elämästään itse. Alueen kulttuuri on aina suosinut toimeliaisuutta ja kiinnostusta yhteisiin asioihin. Kun Englannin siirtokunnat itsenäistyivät ensimmäiseksi moderniksi demokratiaksi, tuo periferia alkoi muuttua yhä houkuttelevammaksi muuttokohteeksi niille ihmisille, joilla oli potentiaalia.

Venäjä päinvastoin on haaskannut potentiaaliaan ja haaskaa edelleen. Maaorjaluokka ei tuottanut innovaatioita eikä sillä ollut mahdollisuuksia parantaa elinolojaan. Maaorjien panoksella eläneet aristokraatit eivät tarvinneet innovaatioita, koska he saattoivat elää mukavasti ilmankin. Siperiaan joutuminen oli rangaistus, ei mahdollisuus paremman elämän rakentamiseen. Venäjällä olosuhteet alkoivat muuttua vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta muutos ei tuonut hyvää.

Maaorjuuden lakkauttaminen tapahtui ehdoilla, jotka painoivat monet vielä pahempaan tilanteeseen kuin ennen. Raju väestönkasvu merkitsi kasvavaa proletariaattia ja työn hinnan painumista. Teollisuus ei ehtinyt kehittyä vahvaksi ennen kuin kurjaliston kasvu kaatoi keisarikunnan ja synnytti Neuvostoliiton.

Kulttuurin säilymiskyky on ihailtava. Kommunistit yrittivät muuttaa kaiken, mutta sulautuivatkin tehokkaasti tataarien tuomaan itsevaltaiseen malliin. Tsaari Stalin ei poikennut edeltäjistään juuri muuten kuin että hän perusteli asemansa eri tavalla.

Neuvostoliittoa on väitetty toiseksi supervallaksi toisen maailmansodan jälkeisenä vajaan puolen vuosisadan jaksolla. Tuo asema perustui yksinomaan väkivaltakoneistoon. Venäjä miehitti Itä-Euroopan monella tapaa kehittyneempiä alueita ja pönkitti asemaansa ydinaseilla. Suurvaltakulisseina toimi avaruusteknologia, joka on yksi neuvostoajan käsittämättömimmistä asioista. Venäjällä oli kyky tuottaa korkeaa teknologiaa, mutta ei joko kykyä tai älyä hyödyntää sitä asemansa todelliseen vahvistamiseen.

Edes kylmän sodan aikana Venäjästä ei tullut merkittävää kauppareittiä Euroopan ja Kaukoidän välillä. Samaan aikaan, kun tiedemiehet viskoivat taivaalle sputnikkeja ja räjäyttelivät tsaaripommeja, maa taantui raaka-aineita vieväksi banaanivaltioksi. Kommunismin romahtamisen jälkeen Venäjä menetti lähes koko oman teollisuutensa, koska roskan sijaan saatettiin ostaa ulkomailta vapaammin. Samaan aikaan neuvostoajalla rakennettu infrastruktuuri on jätetty rapistumaan, kun öljy- ja kaasuvarat menevät oligarkkien taskuihin ja pakenevat ulkomaille tekemään parempaa tulosta.

Venäjä vaikuttaa maalta, jolla ei ole tulevaisuutta ennen kuin se pääsee suurien luonnonvarojen tuomasta kirouksesta. Vasta, kun se ei voi viedä raaka-aineita ulkomaille, saavat venäläiset todellisen tarpeen miettiä elämänsä perustan uusiksi. Timantteja syntyy vain kovassa paineessa ja innovaatioita pakon sanelemina. Venäjän laittaminen täyteen kauppasaartoon voisi laajassa perspektiivissä ja pitkällä aikavälillä koitua venäläisten itsensä hyödyksi.

* * *

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.

[...]

Kaukaa aroilta kohoaa

Iivana Julman haamu.

Turman henki, se ennustaa:

verta on näkevä aamu.

Tarkkanäköinen erottaa Iivanan takaa Tšingis-kaanin haamun.