Syyllisyyssaivartelua

Perussuomalaiset Suomessa ja vastaavat kansallismieliset puolueet muissa maissa joutuvat toistuvasti irtisanoutumaan kansallissosialismista, koska liberaaleilla toimijoilla on toistuvaa taipumusta nähdä maltillisessakin kansallismielisyydessä hälyttäviä yhtäläisyyksiä kansallissosialismiin. Mutta vähentääkö jatkuva irtisanoutuminen kansallismielisten natsiutta liberaalien silmissä? Ei, se lisää sitä. En usko, että vaikkapa Suomen Keskusta on koskaan irtisanoutunut kansallissosialismista. Se ei silti tarkoita, että puolue olisi kenenkään mielestä enemmän natsihenkinen kuin Perussuomalaiset.

Aasinsiltojen rakentaminen kansallissosialismista poliittisiin vastustajiin on liberaalien paniikinomainen reaktio siihen, että aidossa debatissa he ovat häviöllä. Debattiin ryhtyminen olisi heiltä itsemurha, koska argumenttien kilpistyminen vastapuolen argumenteista vihjaisi niille äänestäjille, joiden äänestyspäätös on riippuvainen järkeilystä, että vastapuoli on paremmalla linjalla. Syystä tai toisesta liberaaleilla on suuri kynnys myöntää omia erehdyksiä. Niinpä ainoa tapa on pelata mielikuvilla, mikä vetoaa suureen osaan kansasta, jotta vastustajaa pelästyttäisiin.

Kansallismieliset astuvat ansaan joka kerran, kun liberaalien vaatimuksesta irtisanoutuvat kansallissosialismista. Jos joku ehdottaisi liberaaleille irtisanoutumista kansallissosialismista, siihen tuskin suostuttaisiin. Irtisanoutuminen pitää sisällään sen, että on olemassa jokin kytkös, joka hylätään seremoniallisesti osoituksena aiemmasta virheellisyydestä – ja koska kansallismieliset irtisanoutuvat, he tulevat samalla väittäneeksi, että jokin kytkös on ollut. Liberaalit eivät niin vain irtisanoutuisi, koska heistä olisi loukkaavaa vihjatakin, että heidän ja kansallissosialismin välillä olisi koskaan ollut mitään.

Toisaalta kenttä kansallismielisten ympärillä on tiuhaan ansoitettu. Jos he olisivat irtisanoutumatta, liberaalit voittaisivat silloinkin, koska nämä pääsisivät hallitsemassaan mediassa revittelemään sillä, että kansallismieliset ovat natseja, koska he eivät irtisanoudu. Liberaalien ei tarvitse irtisanoutua, koska kukaan ei keksi rinnastaa heitä kansallissosialisteihin, ja jos rinnastaakin, liberaalit sanovat asian olevan kaukaa haettu ja ettei syytä irtisanoutumiseen ole. Tällöin he siis toimisivat tavalla, joka heidän mielestään todistaisi kansallismielisten natsiuden. Koska liberaalit hallitsevat mediaa, ei kansallismielisillä ole tilaisuutta vääntää rautalangasta, kuinka heilläkään ei lähtökohtaisesti ole yhtään sen enempää kytköksiä kansallissosialismiin kuin liberaaleilla.

Jos ajatellaan objektiivisen ideologisesti, totta kai kansallismielisten ja kansallissosialistien välillä on yhteys: kansallissosialismi on yksi kansallismielisyyden alaluokista, se jossa nationalismi on yhdistetty sosialismin kanssa. Toisaalta tällaisella kansallissosialismilla ei olisi juurikaan yhteyttä Saksassa Hitlerin aikana toteutuneeseen kansallissosialismiin. Hitlerin kansallissosialismi oli pelkkä osa jättiläismäistä kulissia, jolla perusteltiin vallanpitäjien halu muuttaa yhteiskunta taideteokseksi, josta huonot elementit poistetaan. Vai keksiikö joku hyvän selityksen sille, että nationalismista (aate, että kansakunnalla on oltava itsenäinen, yhtenäinen kansallisvaltio, joka huolehtii kansastaan) ja sosialismista (aate, että tuotantovälineiden tulee olla yhteisessä omistuksessa elintasoerojen kaventamiseksi) yhdistettyinä seuraa kansanmurha, maailmansota ja orjatalous?

Se, että yhteyksiä nähdään erilaisten liikkeiden välillä, perustuu yksinomaan näkökulmaan. Kerrostalon ikkunasta katsoen 170 senttimetriä pitkä henkilö ja 180 senttimetriä pitkä henkilö näyttävät hyvinkin samanpituisilta; jos taas heidät laittaa seisomaan vierekkäin ja asettaa vatupassin heidän päälakiensa varaan, heidät toteaa hyvin eripituisiksi. Samalla tavalla liberaalien on vaikea erottaa toisistaan kansallissosialistia ja kansalliskonservatiivia. Nämä itse tosin erottavat toisensa toisistaan yhtä selvästi kuin ketkä tahansa sosialisti ja konservatiivi erottavat toisensa toisistaan. Koska liberaalit ovat tällä hetkellä hegemoniansa huipulla, he tekevät itsestään mittatikun ja vertaavat kaikkia vain itseensä. Se sitten näkyy vauhkoontumisena siitä, kuinka pahuuden voimat ympäröivät heidät.

Minä olen perinteinen konservatiivi. Äkkiseltään minun olisi vaikea erottaa toisistaan nykypäivän keskivertoliberaali, Stalin, Hitler ja Robespierre, niin samanlaisia valistusintoilijoita he ovat. Vaan koska en ole yhtä äkkipikainen ja rajoittunut kuin monet liberaalit, vaivaudun perehtymään heidän nyanssieroihinsa ja totean, että nykypäivän keskivertoliberaali on maltillisempi kuin Stalin, Hitler ja Robespierre, jotka äärivasemmistolaisina olivat valmiita tappamaan ne, jotka ottivat päähän.

Elämäntapaloukkaantujia, -pöyristyjiä ja -järkyttyjiä varmaan häiritsee jonkin verran se, että natsikortin heiluttelu on nykyään niin kulunutta, että enää oikein kukaan ei kiittele heitä siitä, että he loukkaantuvat, pöyristyvät ja järkyttyvät tyhjästä. Keksinkin eräänä iltana heille mielin määrin lisää jutunjuurta, ja tarjoan oivallukseni heidän käytettäväkseen.

Hitler oli ihminen, ja hänen ruumiinsa toimi kuten kaikkien ihmisten. Eli syömällä, juomalla ja hengittämällä hän toi itseensä uutta materiaalia samalla, kun vanhaa poistui kaikenlaisina eritteinä. Hitler eli 56 vuotta. Sinä aikana hänen lävitseen kulki sanoin kuvaamattoman paljon atomeita, joista sanoin kuvaamattoman monet olivat osa hänen aivojaan, silmiään, kieltään, äänihuuliaan, keuhkojaan, käsiään ynnä muuta, joilla hän teki hirveyksiään. Konstruktio, jota sanotaan Hitleriksi, oli jatkuvassa muutoksessa: siinä Hitlerissä, joka vuonna 1945 antoi viimeiset käskynsä, ei ollut paljoakaan samaa materiaalia kuin siinä Hitlerissä, joka vuonna 1933 tuli diktaattoriksi.

Atomit, jotka muodostivat Hitlerin, ovat levinneet kaikkialle biosfääriin. Niitä on niin paljon, että mitä todennäköisimmin meissä jokaisessa on konkreettinen osa Hitleriä. Me kaikki olemme vastuussa niistä teoista, joita nuo atomit eräässä aiemmassa vaiheessaan olivat tekemässä. Koska Hitlerin pahuudella ei ymmärtääkseni ollut rajaa, on tuo pahuus sellaisenaan, rajattomana, siirtynyt meihin kaikkiin.

Eli hyviä uutisia natsinmetsästäjille: voitte löytää natsiatomeita itsestännekin. Enää teidän ei tarvitse pelätä esimerkiksi minua. Minussa on todennäköisesti vähemmän natsiatomeita kuin esimerkiksi Dan Koivulaaksossa, Suomen tunnetuimmassa natsinmetsästäjässä, koska hän on pitkä ja lihaksikas mies, kun taas minä olen lyhyt ja ruipelo.

Vai onko syyllisyyden käsitteen kanssa oletettava sielun olemassaolo? Jotta Hitlerin muodostaneet atomit eivät kantaisi Hitlerin syyllisyyttä kaikkiin nykyisiin olevaisiin, on lähdettävä siitä, että Hitlerissä, jonka ruumis oli jatkuvassa materiaalisessa muutoksessa, oli jotain pysyvää. Korvaisiko sielun ehkä DNA? Tuskin, koska eiväthän identtiset kaksoset jaa toistensa syyllisyyttä.

Mikä on oikeusfilosofian kanta tähän dilemmaan: missä kohdassa ihmistä on syyllisyys? Atomeissa, jotka hänet muodostavat? Hänen perimässään? Jossain muussa?