Varusmiespalveluksen
aikana petyin monella tapaa Suomen armeijaan. Olin kai kuvitellut liikoja,
luottanut vanhaan sotilasihanteeseen, josta ei tällä vuosituhannella ole
paljoakaan jäljellä. Kun mietin niitä ihmisiä, joiden kanssa jouduin olemaan
tekemisissä ja jakamaan saman kasarmin ja tuvan, en voi välttyä kauhealta
ajatukselta, että tulevaisuuden sodissa sotilaat ovat samanlaisia
ryöstönhimoisia roistoja kuin aikana ennen 1700-lukua.
Kuuluin
Kaartin Jääkärirykmentin sotilaspoliiseihin ja komppaniani tehtäviin kuului
muun harjoittelun ohessa toiminta kunniakomppaniana. Näitä tehtäviä suoritin
monta kertaa yli puolen vuoden aikana: olin kunniavartiossa, kun marsalkka
Mannerheimin haudalle laskettiin kukkaseppele; olin mukana kahdessa
vartionvaihtoparaatissa Helsingin keskustassa; vietin kaksi viikkoa Mariankadun
päävartiossa; olin kunniajoukoissa, kun Presidentinlinnaan saapui suurlähettiläitä;
osallistuin kaksi kertaa seppeleenlaskutilaisuuteen Pääesikunnan sisäpihalla;
olin vastaanottojoukoissa, kun Viron puolustusvoimain komentaja saapui
vierailulle; huipennus oli, kun olin mukana kunniakomppaniassa, joka osallistui
presidentti Niinistön virkaanastujaisiin. Nautin näistä tehtävistä siitäkin
huolimatta, että etenkin viikot päävartiossa olivat mahdottoman pitkäveteisiä ja
että monissa kunniatehtävissä jäseneni kipeytyivät hievahtamattomasta seisomisesta
ja kiväärin pitelemisestä.
Taisin
kuitenkin olla harvoja, jotka osasivat antaa niille arvoa. Ajattelin, että jäsenten
kipeytyminen on pieni hinta siitä, että loppuelämäni ajan säilytän muistot
kunniatehtävistä, joihin ei kuka tahansa pääse ja joihin itsekään en enää
pääse. Nyt olen tyytyväinen suorituksistani. Oikeastaan jopa päävartion viikot
olivat omalla tavallaan elämyksiä: vaikka rakennus onkin aivan keskellä
Helsinkiä, se tuntui olevan aivan oma rajattu maailmansa, josta tuon tuostakin
astuttiin hetkeksi ulos vanhastaan tuttuun maailmaan.
Reserviin
astuttuani totesin, että sotilaskoulutuksesta on jossain vaiheessa unohdettu
sen toinen puoli, joka on vähintään yhtä tärkeä kuin taistelutekniikka. En kokenut
yhtään agitaatiota. Ennen armeija oli paikka, jossa nationalismi ja patriotismi
juurrutettiin niin tiukasti sotilaiden takaraivoon, ettei se sieltä helposti
lähtenyt. Koska nationalismi on nykyään huonoa huutoa, sen poissaolosta en
niinkään hämmästynyt, mutta patriotismin puute hämmästytti ja suorastaan pelästytti.
Patriotismi on vain ja ainoastaan uskollisuutta valtiolle ja se voi olla jopa tärkeämpi
puoli sotilaallisuutta kuin taistelutekniikka. Hyvät taistelijat, jotka eivät
usko asiaansa, luopuvat helposti taistelusta, mutta huonot taistelijat, jotka
uskovat asiaansa, voivat saavuttaakin jotain.
Kunniakomppania
olisi tullut indoktrinoida ajatteluun, että kunniatehtävät ovat parasta, mitä
armeijalta voisi odottaa. Niihin olisi tullut osallistua riemumielin sen
sijaan, että porukka puree hammasta ja suostuu vain siksi, että muuten
viikonloppuvapaat jäävät käyttämättä.
Asevelvollisuuden
puolustajat vetoavat monesti siihen, että armeija on yksi viimeisiä paikkoja,
joissa tausta ei merkitse mitään, paikka jossa on pakko tutustua erilaisiin
ihmisiin. Tätä minä en totisesti kokenut vain positiivisesti. En kerta
kaikkiaan kyennyt pääsemään samalle aallonpituudelle niiden joukkuekaverieni
kanssa, joiden tausta oli liian erilainen. Suurin osa niistä, joita pidin
minkäänlaisina kavereina, oli ylioppilaita. Tuvassani oli eräs, jonka koulutus
oli jäänyt peruskouluun; hän oli eräs mahdottomimmista ihmisistä, joiden kanssa
olen ikinä ollut tekemisissä. Ennen kuin häntä jouduin sietämään, olin
saattanut suhtautua välinpitämättömästi hänenkaltaisiinsa; nyt suhtaudun vain
peruskoulutettuihin kylmän välinpitämättömästi, sosiaalidarwinistisella
ylemmyydentunteella.
Mutta
oli armeijassa hyvääkin. Huolimatta taantumisestaan se on silti yksi ainoista
linnakkeista nyky-yhteiskunnassa, joissa vain ansiot merkitsevät. Siellä
aloittaessaan kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta etenemistä ei kukaan hidasta.
Marxilainen tasa-arvoihanne, jossa lähtökohdan tasa-arvoisuus ei riitä, ei ole
tunkeutunut sinne, koska se olisi vaarallista. Armeijan johtoon pääsee vain
etenemällä aste asteelta korkeammalle, oikoteitä ei ole.
Preussista
sanottiin, että se ei ollut maa jolla on armeija, vaan armeija jolla on maa.
Kaikista maailmanhistoriassa esiintyvistä yhteiskunnista pidän Preussia
kaikkein parhaimpana. Armeijan hyviä piirteitä tulisi soveltaa yhteiskunnassa
laajemminkin, kuten Preussissa tehtiin.
Luonnollisissa
olosuhteissa, joita ei sorkita, ihmiset muodostavat pyramidimallisen hierarkian.
Alaluokka on suurin, keskiluokka on sitä pienempi, eliitti varsin pieni.
Egalitaristinen yhteiskuntamalli, jota ovat yrittäneet rakentaa niin
sosialistit kuin liberaalitkin, on minusta sietämätön. Erilaiset ihmiset ovat
tasa-arvoisia vain siinä tapauksessa, että jokin taho (eli valtio) estää
parhaita menestymästä ja keinotekoisesti nostaa huonoimpia. Tähän tarvitaan
byrokraatteja, jotka elävät jakamalla muiden menestyksen hedelmiä.
Viime
kesänä mökillä ollessani päädyin lukemaan vanhaa Suomen Kuvalehteä yli kymmenen vuoden takaa. SDP:n puoluekokousta
käsittelevässä jutussa kysyttiin silloiselta kansanedustajalta Säde Tahvanaiselta, mihin SDP:tä
tarvitaan enää, kun se on jo saavuttanut kaiken. Tahvanainen vastasi, että
ilman SDP:tä päädyttäisiin ennen pitkää takaisin järjestelmään, jossa on
mahtava eliitti ja sitä surkeissa olosuhteissa palvelevat maatyöläiset.
Lausunnosta voi päätellä paitsi sen, että jotkut sosialistit uskovat ainoina
ylläpitävänsä modernia teknologiaa, myös sen, etteivät he itsekään usko
egalitaristisen ihanteensa voivan toteutua ilman kepulikonsteja.
Preussilainen
yhteiskuntajärjestelmä, jossa uskottiin sotilaallisiin ihanteisiin, on eräs
Euroopan historian vahvimmista ja menestyneimmistä. 1800-luvulla Euroopassa koettiin
painopisteen muutos, kun Bonaparten jälkeinen Ranska ei kerta kaikkiaan pysynyt
Preussin ja sen johtaman Saksan vauhdissa. Huolimatta siirtomaistaankin Ranska,
Euroopan ehkä valistunein maa, taantui Preussin noustessa Euroopan johtoon. Samalla
Saksasta tuli se maa, jota pienet maat, mukaan lukien Suomi, katsoivat mallia ottaen.
Olen liian vähän kuullut
hämmästeltävän sitä, kuinka hyvin Saksa menestyi ensimmäisessä maailmansodassa
tappiostaan huolimatta. Se taisteli kahden rintaman sodassa toisaalta Ranskaa
ja Britanniaa, toisaalta Venäjää vastaan, puolellaan vain kolme heikkoa
liittolaista, vihollistensa hallitessa käytännössä kaikkia siirtomaita ja
saaden huoltoapua Yhdysvalloilta. Venäjä luhistui Saksan paineessa, Ranskakin
melkein. Toisessa maailmansodassa kuvio toistui Ranskan luhistuessa ja Venäjän
kestäessä, ja silloin Saksa valloitti vielä suuremmat alueet. Maailmansodissa
Saksa menestyi olosuhteet huomioiden erittäin paljon paremmin kuin mikään
voittajista.
Kansallissosialismin ikävin
perintö on se, kuinka sen mielikuva saastuttaa kaiken koskettamansa. Totta on,
että kansallissosialistit toimivat preussilaisen yhteiskunnan puitteissa, ja
sen takia he varmaan onnistuivatkin niin tehokkaan hirviön luomisessa, mutta
siitä ei preussilaisuutta voi syyttää. On oikeastaan todella ironista, kuinka järjestelmä,
joka 1700-luvulla vahvimmin noudatti herrasmiesmäistä sotimista, valjastettiin 1900-luvulla
toteuttamaan erästä historian suurimmista viattomien teurastuksista.
Preussilaisuuden positiivinen
varjo on vielä helposti nähtävissä Saksassa. Se on yksi syy eurovaluutan dikotomiaan,
jossa edes Ranska ei pärjää samassa valuutassa Saksan kanssa. Painopiste, joka
Wienin kongressin jälkeen siirtyi idemmäs, on siellä vielä yhä.
Suhtaudun optimistisesti
preussilaisen yhteiskuntamallin tulevaisuuteen. Se on niin tiukasti osa ihmisluontoamme,
että se voimistuu taas heti, kun yhteiskuntien egalitaristiset rakenteet kaatuvat.
Ne ovat jo pitkään huojuneet, eivätkä ne pysy pystyssä kauaa.
Preussilaisen
yhteiskuntajärjestelmän kokisin myös parhaaksi toteuttamaan sitä veljeyden demokratiaa, josta Sarastus-lehdessä vähän aikaa sitten kirjoitettiin. Vapauteen perustuva liberaalidemokratia
on jo koettu, samoin on koettu tasa-arvoon perustuva kansandemokratia. Sotilaallisia
ihanteita korostava veljeyden demokratia olisi sovitettavissa myös siihen avoimeen meritokratiaan, josta viimeksi kirjoitin. Minusta olisi omalla tavalla
helpottavaa alistua armeijassa tutuksi tulleeseen hierarkkiseen systeemiin, jossa
tosin olisi vähemmän vapautta mutta enemmän turvallisuutta.
Lopuksi marssi soimaan:
Lopuksi marssi soimaan:
En yleisesti ottaen pidä kirjoituksistasi, lähinnä niiden selkeän kypsyydenpuutteen takia. Monet kirjoituksistasi ovat kaunaisia, yksiuloitteistavia ja lapsellisia. Tämä kirjoitus taas oli positiivinen yllätys, ja hetkittäin jopa kaunis. Erityisesti pidin armeijakuvauksistasi.
VastaaPoistaIhmiskuvasi ei ole selkeä. Toisaalta halveksut maanmiehiäsi melko avoimesti, kuten tässä:
"nyt suhtaudun vain peruskoulutettuihin kylmän välinpitämättömästi, sosiaalidarwinistisella ylemmyydentunteella." Ei kuulosta kovinkaan nationalistiselta. Tuollainen kerrosajattelu olisi ollut 1900-luvun alun nationalistipiireissä hyvin halveksuttua. Vaikka toki Heidegger sittemmin toi jotain hieman tuon suuntaista saksalaiseen kansallismieliseen ajatteluun.
Patriotismikaan ei näytä olevan sydäntäsi lähellä: "Kaikista maailmanhistoriassa esiintyvistä yhteiskunnista pidän Preussia kaikkein parhaimpana."
Käsityksesi nationalismista ja patriotismista vaikuttavat aika anakronistisilta.
Kiitos kuitenkin kirjoituksestasi.
Toivon saavani jollain tasolla anteeksi tekstieni epäkypsyyden, sillä en ole vielä kahtakymmentäkahta täyttänyt ja tulen todennäköisesti kehittymään kirjoittajana tulevaisuudessa paljon. Olen itsekin huomannut lukuisia puutteellisuuksia teksteissäni, ja ärsyttävintä on, ettei minulla ole kykyä niiden korjaamiseen itse. Kaunokirjallisesta harrastuksestani tiedän, että myös kirjoittamisessa harjoitus tekee mestarin. Jatkan kirjoittamista ja ehkä muutaman vuoden kuluttua teksteistäni useammat herättävät lukijoissa positiivisia tunteita. Toisaalta tekstini heikkoudet, ainakin mitä tulee kaunaisuuteen, voivat ainakin osittain löytyä niistä linsseistä, joiden läpi luetaan.
PoistaEn ole koskaan, ainakaan tässä blogissa, sanonut itseäni patriootiksi. Rakastan Suomea ja suomalaisuutta lähinnä ideoina. Suomalaisista en ihmisinä erityisemmin pidä, Suomen valtioon suhtaudun pikemminkin lievän vihamielisesti, koska se toimii jatkuvasti mielestäni epäoikeudenmukaisella ja tekopyhällä tavalla.
Koska maailmanhistoria ei ole vielä nähnyt käytännössä ristiriidatonta yhteiskunnallista teoriaa, en ota paineita siitä, että ideologiani vaikuttaa ristiriitaiselta ja ihmiskuvani epäselvältä. Koen edustavani jonkinlaista eklektistä yhdistelmää konservatismista, nationalismista ja klassisesta liberalismista. Mikään niistä ei ole mielestäni täydellinen, minkä vuoksi niihin takertuminen olisi tyhmää. Parhaat tulokset syntyvät, kun antaa itselleen vapauden arvioida kutakin tilannetta ilman esimerkiksi oppi-isien vaikutuksia. En olisi voinut päättää suhtautua vaikkapa siihen entiseen tupakaveriini positiivisesti vain siksi, että hän kuului moneenkin samaan viiteryhmään kanssani.
Toivottavasti et pahastunut kritiikistäni. Näin vain, että kirjoitat aika kovalla "volyymilla", ja olet astumassa suuriin saappaisiin. Potentiaalia kirjoituksissasi on, ja näkemyksillesi on varmasti myös ideologista tilausta. Kannattaa kypsytellä ajatuksiasi.
PoistaKlassisesta liberalismista sen verran, että sehän oli vielä 1900-luvun alussa pääasiassa vasemmistolaista ajattelua. Vasta jostain 70- ja 80-luvuilta lähtien liberalismi uusliberalismin ja klassisen liberalismin muodossa on hahmotettu osaksi oikeistoa. Tästä on syntynyt sellainen harha, että klassinen liberalismi olisi jotenkin erityisen oikeistolaista ajattelua. Erityisesti se on ristiriidassa kansallismielisyyden kanssa. Esim. Sarastuksen kirjoittajista monet vaikuttavat olevan nimenomaan "vanhaoikeistolaisia" vastakohtana uusliberalismille tai klassiselle liberalismille, mikä on minun mielestäni vain positiivinen asia. Siinä olet oikeassa, että harvoin mikään yksittäinen ideologia on niin kattava, että siitä voidaan johtaa kokonaisvaltainen maailmankatsomus. Tämä pätee erityisesti klassisen liberalismin kohdalla, ja miksei myös muutenkin liberalismin kohdalla.
Jos Heideggerin ajattelu kiinnostaa, niin lue Tere Vadénin kirja Heidegger, Zizek ja vallankumous. Heideggerillä oli monia kiinnostavia pointteja, mitä tulee liberalismin kritiikkiin ja kansallismieliseen ajatteluun. Suosittelen lämpimästi.
Kiitos, kritiikki on aina tervetullutta. Paremminhan se auttaa minua kehittymään kuin kehuminen. Epäilemättä myös lähiaikoina tartun suosittelemaasi kirjaan, sillä suunnittelen muutenkin korkeatasoisen kirjallisuuden lukemista, kunhan tämänhetkiset kiireet antavat myöten.
PoistaLiberalismin sijoittuminen vasemmalle 1800-luvulla johtunee eniten tuolloin voimassa olleista äänioikeuden rajoituksista.
VastaaPoista