Eurovaaliasiaa, osa 2

Vaalit sitten käytiin, ja kuten arvata saattoi, tulokset eri maissa aiheuttivat erilaisia tunteita. Kotimaassa Perussuomalaisten tulos jätti toivomisen varaa, mutta suuri yllätys se ei ollut, kun ottaa huomioon heikon ehdokasasettelun, josta viimeksi harmittelin, sekä innottoman kampanjan. Vaali-iltana kuitenkin tavallaan löysin itsestäni uuden puolen, kun sosialidemokraattien vielä kehnompi menestys hälvensi pettymyksen tunteen kokonaan. Ensimmäistä kertaa Suomen puoluevaalien historiassa SDP on jäänyt neljännelle sijalle.

Kannatusprosentteihin liittyy paljon mielenkiintoa, mutta kaikissa vaaleissa kuitenkin kisataan vain ja ainoastaan paikoista. Nyt niitä oli jaossa niin vähän, että suurillakaan kannatusmuutoksilla ei olisi ollut välttämättä mitään merkitystä. Ehkä pettymystäni hälvensi sekin tieto, että jos Perussuomalaiset olisi saanut viisi prosenttiyksikköä enemmän ääniä, mutta silti kaksi paikkaa, olisin ollut seuraavat viisi vuotta hyvin katkeralla mielellä.

Suomen tuloksen voisi tiivistää seuraavasti: Kristillisdemokraattien paikka siirtyi Perussuomalaisille ja toinen Vihreiden paikoista siirtyi Vasemmistoliitolle. Kumpikin muutos on minusta muutos parempaan päin. Vaikka Sari Essayah vaikuttaa fiksulta ihmiseltä, ehdottomasti mieluummin näen Euroopan parlamentissa Jussi Halla-ahon. Ja kun ottaa huomioon, että Vihreiden toinen paikka kuului vanhalle stalinistille Satu Hassille, mitään laadullista heikentymistä ei Merja Kyllönen tuottanut, pikemminkin päinvastoin.

Vaikka Vasemmistoliitto on puolueena keskimäärin Vihreitäkin kaistapäisempi, sen ryhmä Euroopan parlamentissa ei kuulu establishmentiin. Lisäksi vaalivoiton heijastumisesta kotimaisiin kuvioihin ei tarvitse olla huolissaan, koska Vasemmistoliitto on hallituksesta lähtemisellään varmistanut paikkansa oppositiossa siinäkin tapauksessa, että ensi keväänä tapahtuisi mahdoton ja SDP nousisi suurimmaksi puolueeksi. Totta puhuen Vasemmistoliiton ensimmäinen vaalivoitto liki kahteen vuosikymmeneen tarjoaa erittäin mehukkaan tilaisuuden viedä puhtia vasemmistopopulismin vaaralta, josta kirjoitin hiljan. Koska voittajan kelkkaan hyppääminen on mieluisaa, tulevina vuosina saatamme nähdä vahvan vuodon kölin ali hilatusta SDP:stä uuteen alkuun päässeeseen Vasemmistoliittoon, samoin kuin kulta-aikansa ohittaneista Vihreistä. Tämän maan ehdoton realiteetti on, ettei Vasemmistoliitto voi päästä hallitukseen ilman SDP:tä. Jos SDP heikkenee, se ei enää pääse hallitukseen tai ainakaan pääse vaatimaan itselleen sinne apupuoluetta. Vasemmiston painopisteen muutos voi marginalisoida koko vasemmiston hyvin pitkäksi aikaa. Sitä sopii toivoa jokaisen, joka tämän maan tulevaisuudesta kantaa huolta.

RKP:n suhteen olen ajat sitten tottunut siihen, ettei se koskaan tuota mitään positiivista yllätystä, joten en oikein osaa harmitella sen pelastumista jälleen kerran.

Puolueiden sisällä paikkojen jakautuminen ei sekään mennyt kuin unelma. Eija-Riitta Korhola oli viimeisiä järjen ääniä Kokoomuksessa, samoin kuin Hannu Takkula Keskustassa. Täytyy toivoa, että Korholan kohtalo johtuu konservatiivien joukkopaosta Kokoomuksesta pois. Jos Alexander Stubb valitaan kesällä puolueen puheenjohtajaksi, luulisi viimeistenkin konservatiivien etsivän paremman poliittisen kodin itselleen. Siinä toki vaarana olisi, että ääriliberaali Kokoomus siirtyisi vain paikkaamaan romahtaneen vihervasemmiston jäljiltä jäänyttä kukkahattutyhjiötä.

Vaalibudjeteista tehtävät analyysit jaksavat ilahduttaa. Kun Stubb sai 148 101 ääntä Pepsodent-hymyllään, irvistelemällä TV-ohjelmissa ja 122 000 eurolla, Halla-aho keräsi 80 529 ääntä vain 5 000 eurolla ja silkalla substanssilla; Stubbin konkreettiset tavoitteet jäivät kampanjassa arvoitukseksi. Myös oman ehdokkaani Sampo Terhon voitto ilahdutti. Se on osoitus siitä, ettei Terho ole vain Halla-ahon varamies, vaan ahkeruudella ja osaamisella saa generoitua täysin omaa kannatusta.

Suureksi onneksi EU-kriittisten äänestäjien protesti kanavoitui muualla Euroopassa paremmin ääniksi kriittisille puolueille. Perussuomalaisten kolmas paikka olisi ollut hieno juttu, mutta tosiasia on, että yhdellä suomalaisella mepillä on Euroopan parlamentissa yhtä paljon vaikutusta Suomen asioihin kuin yhdellä ranskalaisella, brittiläisellä tai vaikka maltalaisella mepillä. Esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa Itsenäisyyspuolue (UKIP) nousi maan suurimmaksi puolueeksi ja paikkoja se sai 24 – melkein kaksi kertaa enemmän kuin kaikki suomalaiset puolueet yhteensä. Tietenkin olisin mieluusti vaihtanut muutamankin ulkomaalaisen kriittisen mepin yhteen perussuomalaiseen, koska näistä vaaleista halusin juuri vaikutusta kotimaan politiikkaan; Euroopan parlamentissa ei maanosan suuntaa käännetä.

Edellisen tekstin tyyliin teen listan kannattamistani ulkomaalaisista puolueista ja niiden kohtaloista vaaleissa. Tulokset löytyvät täältä.

Ruotsi: Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit): 2 paikkaa (+2)
Tanska: Dansk Folkeparti (Tanskan kansanpuolue): 4 paikkaa (+2)
Saksa: Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle): 7 paikkaa (+7)
Alankomaat: Partij voor de Vrijheid (Vapauspuolue): 4 paikkaa (-1)
Belgia: Vlaams Belang (Flaamien ”asia”): 1 paikka (-1)
Yhdistynyt kuningaskunta: UKIP: 24 paikkaa (+11)
Ranska: Front National (Kansallinen rintama): 24 paikkaa (+21)
Italia: Lega Nord (Pohjoisen liitto): 5 paikkaa (-4)
Itävalta: Freiheitliche Partei Österreichs (Vapauspuolue): 4 paikkaa (+2)
Kreikka: Ανεξάρτητοι Έλληνες (Itsenäiset Kreikkalaiset): 1 paikka (+1)

Näistä UKIP:n lisäksi Ranskan Front National ja Tanskan kansanpuolue olivat suurimmat puolueet maissaan. Ainakin kolme eurojytkyä siis koettiin.

Euroopan kansanpuolue säilytti asemansa parlamentin suurimpana ryhmänä, mikä on hyvä, eihän kriitikoilla ollut realistisia mahdollisuuksia sitä haastaa. Pääkomissaariehdokas Jean-Claude Juncker ei voi olla läpeensä kelvoton, kun on onnistunut pysymään liki kaksi vuosikymmentä Luxemburgin pääministerinä. Sosialistien haastajasta Martin Schulzista en tiedä paljon, enkä mitään hyvää. Hän vaikuttaa yhtä suvaitsemattomalta eri mieltä olevia kohtaan kuin viimeinen aateveljensä Suomen pääministerinä. Euroopan tärkeimpänä poliitikkona hän epäilemättä tulisi kehittämään unionia yhä totalitaarisempaan suuntaan. Ainakaan Juncker ei voi olla huonompi kuin nykyinen pääkomissaari José Manuel Barroso, joka politiikastaan päätellen ei ole hylännyt nuoruutensa maolaisia ihanteita, vaikka opportunistina onkin soluttautunut keskustaoikeistoon niitä edistämään sammutetuin lyhdyin.

Valtapoliitikot Euroopassa ovat kauhistuneet kriitikoiden vahvistumisesta, mutta opiksi he eivät aio ottaa. Missä ovat poliitikot, jotka myöntävät protestiliikkeiden saavan kannatusta, koska vanhat vallanpitäjät ovat epäonnistuneet maanosan asioiden hoitamisessa? Jos kannatuksesta ollaan huolissaan, niin luulisi sen säilyvän paremmin nöyrällä asenteella. Jos Euroopan johtajat eivät aio muuttaa linjojaan lähemmäs kansan tahtoa, kriittinen trendi tulee vahvistumaan. Kansa on aina osoittanut olevansa vahvempi kuin vallanpitäjät. EU-federalistit ovat jähmeällä linjallaan ajamassa itsensä samaan tilanteeseen kuin Ranskan ja Venäjän monarkit ennen vallankumouksia. Omasta puolestani en pahastuisi, vaikka Barroso ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy saisivat maksaa ylimielisyydestään samalla tavalla kuin eräs henkinen edeltäjänsä.