19.6.2014

Ehdokasasettelusta ja vaalikuvioista

Puolueiden kannalta eurovaalien jääminen taakse merkitsi suoraa siirtymistä eduskuntavaalikampanjaan. Ainakin Perussuomalaisten kohdalla vaikutti siltä, ettei sydän ollut täysillä mukana eurovaalikampanjassa, vaan tähtäin oli jo ensi keväässä. Vaalien alla kirjoittamani synkeät ennusteet ehdokasasettelusta osuivat harmillisen oikeaan, ja syynä voi hyvinkin olla valmistautuminen kotimaan vaaleihin.

Eurovaaleissa vuonna 2009 Perussuomalaisilla oli listalla kymmenen henkeä. Eduskuntavaalien 2011 jälkeen heistä yksi oli Euroopan parlamentissa ja kuusi eduskunnassa, ja kolmesta rannalle jääneestä yksi oli varakansanedustaja. Ehdokkuus eurovaaleissa oli ilmeisesti sen luokan tilaisuus saada julkisuutta, että eurovaaliehdokkailla oli hyvät mahdollisuudet menestyä kaksi vuotta myöhemmin eduskuntavaaleissa. Epäilen, että Perussuomalaiset ehdokkaita valitessaan äskeisiin vaaleihin ajattelivat samansuuntaisesti: ei otettu parhaita juuri eurovaaleja varten, vaan nostettiin esiin sellaisia nimiä, joiden toivottiin nousevan esiin eduskuntavaalikampanjaa varten.

Jussi Halla-aho huomautti vuosi sitten seuraavasti: "20:stä ehdokkaasta jokaisella tulee olla potentiaalia saada ensinnäkin paljon ääniä ja toiseksi mahdollisimman paljon sellaisia ääniä, joita kukaan muu listalla oleva ei voi saada." Tämä viisaus, niin luulen, unohtui Perussuomalaiselta puolueelta. Jälkiviisaana kirjoitan ylös sellaisen ehdokaslistan, jollaisella uskon olleen parhaat mahdollisuudet maksimoida Perussuomalaisten kannatus. Kyseessä on tietenkin pelkkä ajatusleikki, enkä anna esimerkiksi sen häiritä, etteivät varmasti kaikki olisi halunneet Euroopan parlamenttiin ollenkaan.

Hyvässä ehdokasasettelussa on otettava huomioon ehdokkaiden tunnettuus, poliittiset painotukset, iät, sukupuoli ja maantieteellinen kattavuus. Osaaminen, ikävä kyllä, ei ole niin tärkeä asia, koska vaaliehdokkaan laatua mitataan vain sillä, kuinka paljon ääniä hän kykenee keräämään yhteiseen pottiin. Listan kärjessä tulee olla kourallinen valtakunnallisesti tunnettuja nimiä, joiden takana paikallisesti tunnetut ehdokkaat tuovat pottiin sellaisia ääniä, jotka muuten saattaisivat jäädä antamatta. Hyvä lähtökohta on ottaa kustakin vaalipiiristä eduskuntavaaleissa eniten ääniä saanut ehdokas.

Helsinki: Jussi Halla-aho
Uusimaa: Timo Soini
Varsinais-Suomi: Kike Elomaa
Häme: Anne Louhelainen
Pirkanmaa: Laila Koskela
Etelä-Savo: Kaj Turunen
Pohjois-Savo: Pentti Oinonen
Pohjois-Karjala: Osmo Kokko
Vaasa: Vesa-Matti Saarakkala
Lappi: Hanna Mäntylä

Seuraavista vaalipiireistä en valitsisi suurinta ääniharavaa, vaan heidät:

Satakunta: Anssi Joutsenlahti, koska hän on saanut huomiota eduskunnan varapuhemiehenä
Kymi: Jari Lindström, eduskuntaryhmän puheenjohtaja
Keski-Suomi: Toimi Kankaanniemi, koska hän on vaalipiirissään huomattavan suosittu
Oulu: Pirkko Mattila, koska Olli Immonen tuskin toisi listalle mitään, mitä Halla-aho ei

Loput kuusi nimeä olisivat: Sampo TerhoJussi Niinistö, Raimo Vistbacka, Pirkko Ruohonen-Lerner, Matti Putkonen ja Lea Mäkipää.

Perussuomalaisten kansanedustajat ovat valtakunnan politiikassa niin nuoria, ettei useimmille heistä ole ehtinyt kehittyä koko valtakunnassa tunnettua profiilia. Oli puolueelta virhe ryhtyä nostelemaan eduskunnan ulkopuolisten profiileja siinä vaiheessa, kun kansanedustajillakin se on vasta alkutekijöissä.


* * *

Kokoomus ja SDP ovat molemmat lähdössä eduskuntavaaleihin uuden puheenjohtajan voimin, kenties toivoen saavansa kannatusnostetta samalla tavalla kuin Keskusta viime vuonna. SDP:n osalta voi jo melkoisella varmuudella sanoa, että se on epäonnistumassa. Antti Rinteen alku ei ole ollut samanlainen kuin Juha Sipilällä, eikä media pidä hänestä. Alexander Stubb sen sijaan nauttii median varauksetonta ihailua, mistä tulemme seuraavien kymmenen kuukauden ajan saamaan muistutuksia kyllästymiseen asti.

Viime vuosina on ollut vallalla varsin yleinen trendi, että puolueet ovat syrjäyttäneet rajuimmin liberaalit johtajansa, kun kansa on antanut muistutuksensa siitä, että hullutukset eivät nappaa. Siinä mielessä onkin yllättävää, että Vasemmistoliiton ohella Kokoomus on jatkanut toiseen suuntaan. Puheenjohtajavalinnallaan Kokoomus etääntyy Keskustasta ja Perussuomalaisista ja lähentyy Vihreitä ja RKP:tä. Mielenkiintoinen ja rohkea valinta, täytyy myöntää. Minulla ei ole aikomuksia perua puheitani Kokoomuksen illankoitosta, koska en millään saata uskoa, että Stubb puheenjohtajana saisi aikaan uuden nousun, jota Kokoomus ja media toivovat. Vaikka Stubb taitaakin olla tällä hetkellä maan suosituin poliitikko, kaikki hänen ihailijansa taisivat olla Kokoomuksen kannattajia jo entisestään. Joku nukkuva saattaa toki herätä Stubbin kaltaisen karnevaalihahmon pelleillessä eduskuntavaalien alla, mutta luulisi Kokoomuksen konservatiivisemman siiven taipuvan hiljalleen Keskustan puoleen.

Vaikka Kokoomuksen siirtyminen yhä enemmän liberaaliin suuntaan heikentää Perussuomalaisten mahdollisuuksia päästä eduskuntavaalien jälkeen hallitukseen, eduskuntavaalien suhteen muutos voi olla Perussuomalaisille eduksi. Näillä puheenjohtajilla vaikuttaa varmalta, että eduskuntavaalitaiston vastapoolit ovat Stubb ja Soini. He molemmat haluavat sitä. Rinne romahtaneen puolueen puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä ei ole asemassa, jossa uhota, ja Sipilä on niin sovitteleva, että vaikka siitä ennen onkin kiitelty, vaalitaistossa se saattaa kostautua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti