17.7.2013

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo – idealismin neljä utopiaa

1700-luvun valistusaatteeseen ajoitetaan nykyisen länsimaisen kulttuurin synty, koska silloin ihanteiksi nousivat maalliset, yksilölliset ja humanistiset arvot tavalla, jolle ei löydy vertaista koko ihmiskunnan historiasta. Nyt, kun ne ovat vaikuttaneet yhteiskunnallisessa keskustelussamme jo yli kahden vuosisadan ajan, alkaa hiljalleen tuntua siltä kuin ne olisivat lopultakin onnistuneet syrjäyttämään kulttuuristamme ennen niin leimalliset elementit, antiikin klassisen ja keskiajan kristillisen vaikutuksen. Jäljellä on vain valistus, sen kolme keskeisintä vaatimusta ovat jo raivanneet tiensä eettisiksi säännöiksi ja mittatikuiksi.


1. Vapaus: libertarismi


Lisäys 20.7.2013 klo 22:11: Saamani palautteen vuoksi tarkennan tätä kohtaa: käsittelyn kohteena ovat minarkistisen ja anarkokapitalistisen utopian ongelmakohdat; libertarismi on kontekstiin nähden turhan yleisen tason ideologia. Pahoittelut epätarkkuudesta.

Yksilöllisyyden ihanne juontaa liberalismiin, valistusaatteista ensimmäiseen, joka on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt dekonstruoimaan ihmisolennon kollektiivisia puolia. Klassisen liberalismin voisi kiteyttää seuraavasti: yksilö saa tehdä mitä itse haluaa, kunhan ei loukkaa muiden vastaavaa oikeutta. Tämä on lähtökohta lainsäädännössä: kaikkea saa tehdä, ellei sitä erityisestä syystä ole kielletty.

Ajan kuluessa liberalismista on kehittynyt lukuisia variaatioita, mutta uskollisimmin klassisen liberalismin oppia jatkaa aate nimeltä libertarismi, äärimmäisyyksiin viety liberalismi, joka maalaa eräänlaisen kuvan utopiasta. Jos lukija haluaa tutustua libertarismin ideologiaan, suosittelen vanhan koulukaverini Aleksi-Erik Tolvasen blogia Uuden Suomen Puheenvuorossa. Myös sen kommenttiosiota kannattaa vilkaista. Sieltä saa hyvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman naiiveja libertaarit ovat. Keskustelu heidän kanssaan on aivan turhaa, koska heille maailma on vain ideologiaa, käytäntö ventovieras asia. Keskustelu päättyy eräänlaiseen kulttuurimuuriin, koska pragmaattiset ja dogmaattiset ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi päästä samalle aallonpituudelle.

Libertaarit uskovat, että utopia saavutetaan antamalla jokaiselle ihmisyksilölle täysi vapaus toteuttaa itseään. Kun ei ole rajoja, veroja, sääntelyä tai mitään muutakaan, millä ihmiset voisivat kieltää toisiaan tekemästä mitä huvittaa, ihmiset päätyvät juuri sellaiseen elinkeinoon, joka hänelle sopii paremmin kuin mikään muu. Näin kaikki ihmiset saavat hyvän elämän, ja kun kaikilla on hyvä elämä, maailma on täydellinen. Rajoittamattomat markkinat huolehtivat siitä, että kaikkiin tarpeisiin syntyy tarjontaa ja että mitään tuotantoa ei ole ilman kysyntää. Kaikella on vain rahassa mitattava arvo, koska se on ainoa arvon mitta, jonka kaikki tunnustavat, koska kaiken arvo (eli hinta) määräytyy kysynnän ja tarjonnan lain mukaan.

Valtio on olemassa vain turvatakseen ihmisten oikeuksien loukkaamattomuuden. Koska libertaaritkin myöntävät sen, että aina esiintyy rikollisuutta ja riitoja, on oltava poliisi, oikeuslaitos ja maanpuolustus. Politiikkaa ei ole, koska libertarismin ihannetta toteuttavaa lainsäädäntöä ei voi muuttaa ilman, että libertarismista luovutaan, ja siitähän ei luovuta.

Jokaisella ihmisellä on oikeus perustaa yhteisö, jos hänestä siltä tuntuu, kunhan kukaan ei häntä pakota olemaan osa sellaista. Vapaaehtoiset yhteisöt sitten voivat huolehtia sellaisista asioista kuin koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, jota valtio ei järjestä. Niitä ei järjestetä, koska pakollinen koulutus on orjuuden muoto ja verotuksella järjestettävä sosiaaliturva on rosvousta.

Toivottavasti joku libertaari lukee tämän tekstin. Esittelen seuraavaksi muutaman käytännön ongelman, joihin sitten voi kommenttiosioon vastata.

Henkilö A asuu omistamassaan talossa omistamallaan tontilla. Äkillisen rahantarpeen iskiessä hän tekee naapurinsa, henkilö B:n, kanssa kaupat: henkilö B ostaa henkilö A:n tontista uloimman puolen metrin levyisen vyöhykkeen joka suunnasta. B saa näin ollen oikeuden tehdä tällä omistamallaan alueella mitä tahansa, kunhan ei riko kenenkään oikeuksia. Hän päättää rakentaa umpinaisen viiden metrin korkuisen muurin. Hän ei riko kenenkään oikeutta rakentamalla muurin, ja hänellä on oikeus kieltää ketään ylittämästä muuria, koska se on omistajan oikeus. Mitä tekee A? Hän on loukussa talossaan, jota ympäröi muuri. Hänellä on teoriassa oikeus poistua tontiltaan, mutta käytännössä ei, koska B:n muuri estää sen, eikä hänellä ole oikeutta ylittää B:n rakennelmaa. A kuolee nälkään, mutta B ei ole tehnyt häntä kohtaan mitään vääryyttä.

Voiko näin tapahtua libertaarisessa yhteiskunnassa? Libertarismin oppi on minusta aika yksinkertainen, ja itse päättelisin, että kyllä voi. Jatkokysymys onkin, onko sellaisessa yhteiskunnassa yhtään mitään järkeä. No, otetaan toinen esimerkki.

Taloudellinen laskusuhdanne aiheuttaa suurtyöttömyyden. Rikas, karismaattinen henkilö C, joka on psykopaatti, perustaa vapaaehtoisen yhteisön, joka tarjoaa jäsenilleen töitä, taloudellista tukea, edullisia asuntoja ja lapsille ilmaista koulutusta. Hänen turviinsa liittyy tuhat ihmistä, pienen kunnan verran ihmisiä. C vaatii vastineeksi yhteisönsä jäseniltä säännöllisiä jäsenmaksuja ja kunnan aseellista puolustamista ulkopuolisia vastaan. Jos joku ei näihin suostu, hän menettää työnsä, taloudellisen tukensa, asuntonsa ja lapsiltaan koulutuksen, eli hänet käytännössä häädetään pois. Tällä tavoin vapaaehtoisesta yhteisöstä tuleekin pakollinen yhteisö, joka vielä muistuttaa täydellisesti ei-libertaarista yhteiskuntaa libertaarisen yhteiskunnan sisällä.

Kuulostaako tutulta? Juuri tuolla tavalla syntyi feodalismi keskiajan Euroopassa, jossa Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta oli liian löyhä ollakseen yksi yhtenäinen valtakunta. Samalla tavalla libertaarinenkin yhteiskunta hajoaisi pieniksi kilpaileviksi yhteiskunniksi, joille tulisi omat valtaeliittinsä, omat armeijansa, omat veronsa, eikä libertaarinen yhteiskunta voisi estää sitä mitenkään. Kuinka osoittaa, etteivät pienet yhteisöt ole vapaaehtoisia? Entä kenellä olisi valta sen osoittamiseen? Ja jos libertaarinen yhteiskunta sitten haluaisikin hajottaa sisällään kasvavat ei-libertaariset yhteiskunnat, saisiko se koottua sellaisen sotavoiman, jolla ottaisi tilanteen haltuun? Kuka tekisi päätöksen sotatilan aloittamisesta? Olisiko tällainen sisällissotaa muistuttava tilanne libertaarien mielestä hyvä?

Otetaan vielä kolmas esimerkki.

Henkilö D kutsuu koolle oman vapaaehtoisen yhteisönsä, jolla on ollut tapana harjoitella ammuntaa. He ottavat pyssynsä mukaansa ja menevät pääkaupunkiin. Aseen kantaminen on oikeus, jota ei voi ottaa ihmiseltä pois, koska aseen kantaminen ei vahingoita kenenkään oikeuksia; vain sen käyttö on laitonta. He asettuvat poliisilaitoksen, pääesikunnan ja kaikkien varuskuntien ympärille (tämäkään ei ole laitonta), ottavat aseet selästään (mikä ei ole laitonta) ja tähtäävät tarkasti (mikä ei ole laitonta). Sitten he päättävät tehdä rikoksen. He ampuvat samaan aikaan, ja kuinka ollakaan, koko libertaarisen yhteiskunnan väkivaltakoneisto on eliminoitu, koska se ei ole voinut reagoida tilanteeseen ennen kuin rikos (liipaisimien painaminen) on tapahtunut. Saatuaan näin sotilaallisen yliotteen henkilö D:n yhteisö julistaa libertaarisen yhteiskunnan lakanneen ja tilalle syntyneen D:n johtama diktatuuri.

Tunsin lukioaikanani pari muutakin libertaaria kuin herra Tolvasen, ja nyt harmittaa, etten tajunnut kysyä näihin esimerkkeihin liittyviä kysymyksiä heiltä ennen kuin suoriuduimme omille tahoillemme. Totta puhuen olin vähällä tulla itsekin libertaariksi, koska libertaareja vastaan on kovin vaikea väitellä.

Nyt osaisin sen tehdä. Nämä esimerkit olisivat libertaarisessa yhteiskunnassa täysin realistisia, ja ne ovat mielestäni riittävät todisteet siitä, että libertarismi on aivan mielipuolinen ideologia, jota toteuttava yhteiskunta romahtaisi hetkessä omaan mahdottomuuteensa.

Ihminen on yhteisöllinen olento, minkä takia äärimmäistä individualismia vaativa ideologia on meille yhtä huono kuin esimerkiksi kulmikas ruuvi on pyöreäreikäiseen mutteriin nähden. Libertaarit taitavat olla sitä porukkaa, joka palikkatestissä tunkee palikoita vääriin muotteihin.


2. Veljeys: nationalismi


Toinen kohta on esittelemistäni vähiten utooppinen. Nationalismi eli kansallisuusaate juontaa juurensa Napoleonin sotiin, joiden aikana jo vanhastaan tutun patriotismin eli isänmaallisuuden oheen alkoi kehittyä ajatus, että ihmisiä yhdistää toisiinsa paitsi hallitsija, myös yhteinen kieli, kulttuuri ja historia. Ajatus levisi Euroopassa kulovalkean tavoin 1800-luvulla ja sodat aina ensimmäisen maailmansodan päätökseen vuonna 1918 olivat nationalisteille voittoja. Monikansalliset imperiumit Venäjä, Turkki ja Itävalta-Unkari murenivat, kun taas Saksa ja Italia syntyivät ja pysyivät.

Nationalismi-ideologia ei pidä sisällään minkäänlaista utopiakuvausta, toisin kuin libertarismi ja ne kaksi, joita en vielä ole esitellyt. Kansallisen itsemääräämisoikeuden vaatiminen ei pidä vielä sisällään mitään vaatimuksia siitä, miten kansalliset asiat tulisi järjestää. Sen vuoksi nationalistiset liikkeet ovat hajonneet, kun itsenäisyys on saavutettu, ja nationalistit ovat yhdistyneet muihin ideologioihin. Näin ovat syntyneet kansalliskonservatismi, kansallisliberalismi ja kansallissosialismi.

Niille yhteistä on kansallisten asioiden korostaminen. Kansallinen yhtenäisyys eli veljeys on aina puhutellut ihmisiä, koska yhteisöllisyys on meille tärkeä, vaikka libertaarit toisin luulevatkin. Veljeyteen kuuluu aina ulossulkevuus: yhtenäisyyden korostaminen onnistuu parhaiten johonkin ulkoiseen viholliseen tai uhkaan nähden. Nationalismin heikentyminen poliittisena liikkeenä viime vuosikymmeninä johtuu kolmesta asiasta: ennennäkemättömästä vauraudesta, jonka turvin yksittäinen ihminen voi tulla toimeen yksinkin; uusliberalistisen talousjärjestelmän vahvistumisesta, joka on purkanut kansojen väliltä institutionaalisia, jännitteitä aiheuttaneita muureja; ja Internetistä, joka on helpottanut hengenheimolaisten löytämistä muista kansoista ja vihollisten löytämistä omasta kansasta. On luultavaa, että kun elintasomme väistämättä kääntyy laskuun ja uusliberalismi korvataan uusprotektionismilla, nationalismin arvostus nousee taas.


3. Tasa-arvo: kommunismi ja feminismi


1800-luvulla koko läntiseen maailmaan levinnyt teollinen vallankumous johti tuloerojen suureen kasvuun, jossa rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kesti pitkään, ennen kuin teollisuuden yleistyminen sai aikaan yleistä elintason kasvua. Maa- ja käsityöläiset olivat olleet paljon paremmissa oloissa kuin tehdastyöläiset, niin taloudellisessa, sosiaalisessa kuin hygieenisessäkin suhteessa. Ei siis ole mikään ihme, että teollisuustyöväestön kasvu synnytti työväenliikkeen, joka pyrki tasa-arvoon, jonka ideologiaa alettiin kutsua sosialismiksi ja jonka utopian Karl Marx ja Friedrich Engels nimesivät kommunismiksi.

1800-luvun idealistit, joilla valitettavasti ei ollut meidän 2000-lukulaisten jälkiviisautta, varmaan vilpittömästi kuvittelivat, että ne rikkaudet, joita talouseliitille kertyi, olisivat voineet nostaa koko ihmiskunnan kurjuudesta. Marxismin suurin vika ei minusta ole sen hellimä talousajattelu, vaan virheellinen ihmiskuva. Ihminen on loputtoman ahne ja itsekäs olento, joka ei milloinkaan voi tyytyä tilanteeseen, jossa omalla rehkinnällään hyödyttää enemmän muita kuin itseään. Kommunistien harha-askel oli ihastua agraarisiin kyläyhteisöihin, joissa kommunismia muistuttava systeemi toimi, koska jokainen tunsi toisensa ja näki konkreettisesti sen edun, minkä muille tuotti. Mikä toimi agraarisissa kyläyhteisöissä, ei toiminutkaan enää satojen miljoonien asukkaiden teollistuneessa Neuvostoliitossa. Tällä tavoin kommunismin ihmiskuva on aivan vastakkainen libertarismin kanssa, missä ahneuden ja itsekkyyden valloilleen päästämisen kuvitellaan mahdollistavan utopian.

Kommunismin kanssa hyvin läheinen ideologia on feminismi. Kun kommunismissa verrataan työväestöä ja porvaristoa, feminismissä verrataan miehiä ja naisia, ja kummassakin vaaditaan tasa-arvoa verrattavien välille. Ja, kuten kommunisteille valtionideologiaksi nostettu sosialismi ei ollut riittävä tasa-arvon tuoja, feministeille tasavertaisuus lain edessä ei ole enää riittävästi.

”Palkkaepätasa-arvo” on feministien ikuisuusaihe. Yksilöllisessä yhteiskunnassa siihen puuttuminen vain on hankalaa, koska kyse ei ole mistään muusta kuin kikkailusta keskiarvoilla. Feministien mielestä tasa-arvoa on se, että miehet ja naiset saavat keskimäärin yhtä paljon palkkaa, kun taas esimerkiksi minusta tasa-arvoa on se, että samassa asemassa oleva mies ja nainen saavat yhtä paljon palkkaa.

Tasa-arvoa voi ajatella olevan kahdenlaista: tasa-arvoa lain edessä ja luonnon edessä. Ensimmäiset feministit tyytyivät ensimmäiseen, mutta kun feminismi sai uusia aaltoja, ensimmäisistä feministeistä, joihin minä olisin lukeutunut, tulikin sovinisteja. Modernimmat feministit kaipaavat tasa-arvoa luonnon edessä, vaikka eivät sitä viitsikään ääneen sanoa, koska se kuulostaa ääliömäiseltä.

Naisten keskimäärin matalammat palkat eivät johdu institutionaalisesta syrjinnästä, vaan siitä että naisilla on keskimäärin vähemmän sellaisia ominaisuuksia, joita kovapalkkaisissa asemissa vaaditaan. Taas on kesä ja yliopistot ovat ottaneet ensi syksyn opiskelijat sisään. Lainaan Yleisradion uutista:

"Eniten naisia hyväksyttiin eläinlääketieteelliselle ja terveystieteelliselle alalle, missä naisten osuus oli lähes 90 prosenttia. Miehet taas ovat enemmistönä sotilasalalla, missä heidän osuutensa on 98 prosenttia kaikista opiskelijoista. Myös teknillistieteellinen ala vetää edelleen hyvin miehiä, joita on noin 76 prosenttia opiskelemaan hyväksytyistä."

Terveystieteellinen ala nyt vain sattuu olemaan sellainen, jolla palkat eivät ole ruhtinaalliset tai jolta ei nousta yritysmaailman johtoon. Naiset hakeutuvat tällaisille aloille vapaasta tahdostaan. Tulisiko heitä estää? Vai tulisiko myöntyä joidenkin valopäiden ehdotuksiin kiintiöistä, jotka ehkä tasaisivat kaiken, mutta kohtelisivat yksilöitä huonosti? Ei, keskiarvojen palvominen ei ole hyödyksi kenellekään.

Teknillistieteellinen ala on juuri se, jota talouden yksityinen sektori kaipaa. Mitä hyödyttäisi siirtää terveystieteestä kiinnostuneita naisia opiskelemaan tekniikkaa ja luonnontieteitä, joista kiinnostuneita miehiä puolestaan terveystieteelliselle alalle? Motivaatio katoaisi kaikilta ja yritykset menettäisivät tulevat työntekijänsä.

Sotilasala ei ole enää erityisen houkutteleva taloudellisessa mielessä, vaikka siellä saakin työpaikan poikkeuksetta ja pääsee nuorella iällä urakehityksen alkuun, mutta eihän mikään pakota sille alalle jäämään loppuiäksi. Upseerien saama strateginen koulutus ja johtamistaidot ovat erittäin kovaa valuuttaa yksityiselläkin sektorilla, eikä ole mikään ihme, että monet upseerin tehtävästä eronneet ovat nousseet yritysmaailmassa nopeasti hyvätuloisiin johtotehtäviin.

Lisäksi naisten keskimäärin matalampia palkkoja selittää useimpien urakehityksen katkeaminen ja viivästyminen lasten saamisen vuoksi. Mitenhän tähän epäkohtaan sitten tulisi reagoida? Pakottamalla miehet synnyttämään? Vai kieltämällä naisia tekemästä lapsia?

Tasa-arvon utopian tavoittelu on kaikkialla johtanut käytännössä siihen, että menestyvimmiltä otetaan pois, mutta se, mitä heikoimmat siten saavat, on vähempää kuin mikä heille heijastuisi, jos kukaan ei menestyviä kurittaisi.


4. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo: monikultturismi


Postmodernina aikana on valistusaatteista syntynyt eräänlainen synteesi, monikultturismi. Tämän ideologian olemassaolo on hieman kyseenalainen asia, koska käsitteen ovat lanseeranneet sen kriitikot, eikä minun tietääkseni kukaan ole myöntänyt kannattavansa sitä. Käsite on mielestäni kuitenkin välttämätön olla olemassa, koska tukea monikulttuurisuus saa eräiltä tahoilta, eikä lause ”monikulttuurisuus on rikkautta” ole (ollut) harvinainen.

Monikultturismi on rakentunut kaikkien kolmen tarkastelussa olleen perusarvon päälle. Vapaus ja yksilöllisyys ovat olleet vahvimmin filosofisena puolustuksena; maahanmuuttoon ei voi puuttua, koska ihmisillä on oltava vapaus liikkua ja asua missä haluaa, ja yksilöllisyyttä korostetaan haluamalla, että kukin voi elää aivan kulttuurinsa ja uskontonsa mukaan, missä asuukin. ”Maassa maan tavalla” on flirttailua rasismin kanssa, eli ilmeisesti parempi vaihtoehto on, että kukin noudattaa omia tapojaan miten lystää.

Veljeys on muuttunut toisenlaiseksi. Kun nationalistien veljeys on ulossulkevaa, monikultturistit ainakin nimellisesti ilmaisevat mitä suurimman humanismin hengessä rakastavansa koko ihmiskuntaa ja inhoavat kaikkia rajoja ja muita asioita, jotka erottavat ihmisiä toisistaan. Nimellistä tämä maailmankansalaisuus tosiaan on, koska suvaitsevaisimmillakin ihmisillä ryhmäidentiteetti on vain muotoutunut erilaiseksi, mihinkään se ei ole kadonnut.

Vasemmistonuoret taitavat olla tällä hetkellä Suomen kosmopoliittisin järjestö. Hiljattaisen kannanottonsa ”euroalueen sisäisten ylijäämien verotuksen”, eli käytännössä tullimuurien puolesta, saadessa julkisuutta puheenjohtaja Li Andersson pääsi kertomaan eurooppalaisuutensa tasosta: ”Koen että minulla on enemmän yhteistä kreikkalaisten vasemmistolaisten kuin suomalaisten kokoomuslaisten kanssa.” Kuten yllä esitetty, kansallisten yhteenkuuluvuuksien sijaan on tullut ideologista yhteenkuuluvuutta eri kansojen edustajien välillä. Monet kosmopoliitit vihaavat ja halveksivat kansallismielisiä ihan yhtä paljon kuin historiassa joidenkin maiden kansallismieliset ovat toisiaan vihanneet ja halveksineet. Ja vaikka he kuinka argumentoivat etnisyyksien olevan konstruktioita, he silti tuntuvat tunnustavan ne, kuten Jussi Halla-aho pari vuotta sitten oivalsi.

Tasa-arvoa vaaditaan nykyään lähinnä etnisten ja kulttuurillisten ryhmien välille. Koko maahanmuuttoteollisuus, alkaen vähemmistövaltuutetuista päätyen kotouttajiin, on olemassa tuodakseen tasa-arvoa ryhmien välille, kun jotkut ryhmät kautta maailman ovat kykenemättömiä sitä itsenäisesti omalla työllään saavuttamaan. Monikultturistit myös suhtautuvat suorastaan hysteerisesti joihinkin faktoihin asian tiimoilla. Ihmispopulaatioiden älykkyyserot, jotka ovat kytköksissä hyvinvointiin, ovat rasismia riippumatta siitä, perustuvatko ne faktoihin vai eivät.

Monikultturismin polttoaine on maahanmuutto eri kulttuuritaustaisista maista. Suomeen on muutaman vuosikymmenen ajan odoteltu työvoimapulaa, joka on aina muutaman vuoden päässä (vaikka lykkääntyykin jatkuvasti suunnilleen samaan tahtiin). Siihen tarjotaan lääkkeeksi maahanmuuttoa, jotta ulkomaalaiset tekisivät ne työt, mihin suomalaisia ei riitä. Tällä perusteella monikultturismi on syytä laskea neljänneksi valistusperäiseksi utopiaksi – tai kolmanneksi, koska nationalismin voi perustellusti tiputtaa listalta poiskin.


Yhteenveto


Libertarismi, kommunismi ja monikultturismi kuvailevat kukin utooppisen, paremman maailman. Libertarismissa sen luovat vapaus ja yksilöllisyys, kommunismissa yhteisyys ja tasa-arvoisuus, monikultturismissa erilaisuus, monimuotoisuus ja yhteenkuuluvuus. Vaikka libertarismi ja kommunismi usein asetetaankin poliittisella kentällä niin kauas toisistaan kuin mahdollista, kaikki nämä kolme utopiaa muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan: ihmisistä nostetaan kuin taikaiskulla parhaat puolet esiin hyödyttämään kaikkia.

Samasta syystä ne kaikki ovat idealismin huipentumia, ideaalisuudessaan toivottoman virheellisiä. Libertarismi ei toimi, koska ihmiset haluavat yhteisyyttä ja siten käytännössä romuttavat utopian. Kommunismi ei toimi, koska niin altruistinen ihminen ei sentään ole, että suostuisi uhrautumaan täysin yhteisön puolesta. Monikultturismi ei toimi, koska ihminen haluaa kokea yhteisyyttä vain omiensa kanssa, ja paikallinen monikulttuurisuus tuo liian lähelle sen erilaisuuden, jonka ihminen lajityypillisistä syistä laskee uhaksi, kilpailuksi ja vihollisuudeksi.

Nationalismi ei tarjoa utopiaa. Tai varmasti löytyy niitä, jotka luovat sen perustalle omia mielikuvitusmaailmoja ja kuvittelevat ne saavuttavansa itsenäisessä kansallisvaltiossa. Nationalismi tarjoaa yhteiskuntamallin, joka monesti on ollut ilmapiiriltään ummehtunut ja yllätyksetön, mutta ainakin vertaansa hakevan vaurauden ja vakauden se on luonut.

Minä en kannata valistusarvoja. Toisinaan ajattelen, että maailma olisi parempi, jos koko valistusta ei olisi ollut. Olen kuitenkin tässä blogissa peräänkuuluttanut milloin vapautta, milloin veljeyttä ja milloin tasa-arvoa. Näitä asioita voi kannattaa asioina, vaikka arvot kokisikin vieraiksi. Niillä on objektiivisesti osoitettua etua. Asioina ne voi yhdistää anti-ideologiseen konservatiiviseen pragmatismiin – mutta yhtä helposti ne voi myös heittää menemään, kun aika ajaa niistä ohi, kuten varmasti tulee vielä käymään.

12 kommenttia:

  1. Tragedian synty väittää blogissaan, että libertarismi on utopistista ja dogmaattista. Libertarismi on päinvastoin hyvin käytännöllinen aate, koska valtiot ovat niin tuhoisia ja niiden aatteet utopistisia.

    Libertarismi ei kuitenkaan ole uskoa vapaan yhteiskunnan täydellisyyteen. Libertaarit voivat hyvin myöntää vapaan yhteiskunnan epätäydellisyyden tai jopa huonommuuden verrattuna epävapaaseen. Väite libertaarien kaiken arvottamisesta rahassa on vanhaa sosialistista valhepropandaa, jota esiintyy jo Marxilla. Libertaarit ovat tyypillisesti humanisteja, jotka kannattavat ihmisarvoa. On kuitenkin olemassa myös muunlaisia libertaareja kuten uskonnollisia.

    Libertaareissa on paljon anarkisteja, jotka vastustavat valtiota ja politiikkaa. Suuri osa on kuitenkin minimivaltion kannattajia, jotka määritelmän mukaan kannattavat sen politiikkaa. Politiikkaan tyypillisesti kuuluu lakien muuttaminen.

    Liberaaleissa valtioissa tontin ympäröiminen on vanha ongelma, joka on ratkaistu rasitteilla. Tontin omistaja ei yleensä myy ympäriltään maata ilman rasitetta, joka antaa oikeuden kulkea myytävän maan läpi. Vaikka rasitetta ei olisikaan, ihmisen näännyttäminen nälkään ei ole useimpien libertaarien mielestä lainsäädännössä hyväksyttävää vaan tulee kieltää. Vapaa liikkuvuus menee siis yksityisen omistusoikeuden yli useimpien libertaarien mielestä. Yksityisissä kaupungeissa on myös järjestyssääntö, joka käsittelee tuollaisia asioita.

    Kaikenkattava yksityinen yhteisö on toki monesti ongelmallinen, mutta ei niin vaarallinen kuin valtio, koska se on alueeltaan pienempi. On helpompi muuttaa pienyhteisöstä naapuriin kuin valtiosta kauas ulkomaille. Pienyhteisö ei ole pakollinen, koska siitä voi erota.

    Feodalismi keskiajan Euroopassa ei syntynyt libertaarisesta yhteiskunnasta vaan autoritaarisesta valtiosta. Feodalismi hajautti valtaa keskitetyltä valtiolta, joten siinä oli hyviä puolia. Libertaarinen yhteiskunta olisi valmiiksi hajautunut, joten feodalismin kaltainen vallan keskitys olisi paljon vaikeampaa kuin keskiajalla. Ihmiset eivät välttämättä vapaaehtoisesti rupeaisi maksamaan veroja. Libertaarit eivät välttämättä haluaisi aloittaa sisällissotaa estääkseen ei-libertaarien separatismia vaan monet libertaarit vastustavat sotaa.

    Libertarismi ei tyypillisesti esiinny kovin dogmaattisesti aseenkannon täydellisen vapauden puolesta ja ennalta ehkäisevää voimankäyttöä vastaan. Libertaarisen valtion kaduilla olisi voimassa järjestyssääntöjä, jotka rajoittaisivat armeijoiden liikkumista. Siksi järjestyksenvalvojat voisivat puuttua valloitushaluisten armeijoiden liikkeisiin.

    Tragedian synnyn esittämät esimerkit eivät ole realistisia eivätkä edusta useimpien libertaarien kantaa eivätkä siksi kumoa libertarismia. Ne kumoavat kuitenkin joidenkuiden dogmaattisten libertaarien kantoja.

    Järkevä libertarismi ei vastusta yhteisöllisyyttä eikä siksi sitä voi syyttää yltiöindividualismista. Libertarismin syyttäminen atomismista on vanhaa valheellista sosialistipropagandaa. Sosialistit kannattavat valtiollista pakkoyhteisöllisyyttä ja valheellisesti syyttävät pakkoyhteisöllisyytensä vastustajia kaikenlaisen yhteisöllisyyden vastustamisesta. On sairasta yhteisöllisyyttä pakottaa toisinajattelijat oman yhteisönsä alamaisiksi. Libertaarit kannattavat tervettä yhteisöllisyyttä, joka perustuu vapaahtoisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vastauksesta. Toit kyllä esiin useita pohdinnan arvoisia seikkoja, mutta en silti ole vakuuttunut, että yllä kirjoittamani olisi virheellistä. Kuten kaikkia ideologioita, liberalismia on yhtä monta mallia kuin on ihmisiäkin. Mallisi ei vaikuta liian utooppiselta, mutta ei se aivan puhtaalta libertarismiltakaan vaikuta. Aateveljesi Aleksi-Erik Tolvasen teksteistä välittyy ajatus, että kaikki ongelmat haihtuisivat pois, kunhan vapautta ja yksilöllisyyttä lisättäisiin äärimmäisyyksiin asti.

      Sinähän ehdotat säätelyä muun muassa rakennuslupiin ja aseenkanto-oikeuteen, kuten järkevää onkin. Kun tällaisiin ongelmiin vastataan säännöillä ja valvonnalla, hyvin pian saadaankin aikaan massiivinen julkinen koneisto, joka monesta libertaarista vaikuttaa hirviömäiseltä, ei oikeastaan paljonkaan erilaiselta kuin nykyisenkaltainen yhteiskuntamme.

      Ajatus pienyhteisöjen vapaaehtoisuudesta ei ole minusta lainkaan uskottava. Pelkkä sosiaalinen paine on kykenevä pakottamaan ihmisyksilöitä mielestään epämiellyttäviin asioihin, kuten varmaan jokainen omasta kokemuksesta tietää. Kun tähän vielä tulisivat mukaan taloudelliset pakotteet, joita libertaarisen yhteiskunnan sisäisissä nimellisesti vapaaehtoisissa yhteisöissä tulisi, olisi käytännössä pakollinen järjestelmä syntynyt. Luultavasti kaikki ihmiset organisoituisivat tällaisten osiksi, koska se tarjoaisi sitä turvaa, mitä libertaarinen valtio ei antaisi, toisin kuin tulonsiirtoihin perustuvat hyvinvointiyhteiskunnat. Tämä tarkoittaisi, ettei ulkopuolelle jäisi kuin jokunen syrjäytynyt erakko. Lisäksi nämä nimellisesti vapaaehtoiset yhteisöt eivät välttämättä noudattaisi minkäänlaista demokratiaa.

      Millä tavoin libertaarit antavat asioille arvoa muutenkin kuin rahassa hinnoiteltuna? Minä ajattelin lähinnä sitä, että libertaarisissa yhteiskunnissa ei olisi esimerkiksi luonnonpuistoja tai suojeltuja rakennuksia, vaan kunkin metsän ja kiinteistön omistaja voi tehdä omaisuudellaan mitä haluaa. Tällöin yhteiskunta ei tunnustaisi sellaisia asioita kuin luonnon monimuotoisuutta tai historiallisia jäänteitä itsessään arvokkaina asioina. Yksityiset omistajat voisivat suojella ne tai olla suojelematta, riippuen omista mieltymyksistään tai siitä, saavatko suojelemalla haalittua itselleen rahaa esimerkiksi museotoiminnan pyörittämisellä. Kysynnän ja tarjonnan laki määrittäisi sen, mitä taloudellisessa mielessä tulisi tehdä.

      Jos vielä tarkentaisin tuota feodalismin syntyä: Saksalais-roomalainen keisarikunta oli niin löyhä, ettei se pystynyt hallitsemaan kaikkia osiaan; libertaristisessa yhteiskunnassa kaikkien osien hallinta ei olisi tarkoituskaan. Talonpojat, jotka eivät halunneet jäädä heitteille, asettuivat feodaaliherrojen ympärille maksamaan veroa saadakseen suojelusta. Kuten libertarismissa, heillä olisi ollut mahdollisuus viitata kintaalla feodaaliherroille ja mennä viljelemään maata vaikka alppilaaksoihin, joihin kukaan ylimystaho ei olisi edes viitsinyt tulla perässä. Harvempi vain teki niin. Kun keskusvalta pysyi olemattomana, feodaaliherrat alkoivat toimia itsenäisesti ja ennen pitkää koko keisarikunta oli vain titteli Itävallan arkkiherttuan litaniassa.

      Poista
  2. Minä esitin kyllä ihan puhtaan libertaarisen mallin. Libertaareissa on kyllä utopististia äärimmäisyysajattelijoita mutta en ole vakuuttunut, että Aleksi-Erik Tolvanenkaan on sellainen, vaikka niin väität.

    En ehdota säätelyä rakennuslupiin vaan vastustan niitä. Sinä teit nyt kaltevan pinnan virheen olettamalla, että järkevä sääntely johtaisi väistämättä hirviömäiseen valtiokoneistoon.

    Sosiaalista painetta on nykyisinkin pienyhteisöissä eikä libertaarinen yhteiskunta eroaisi siinä suhteessa valtavasti ainakaan huonoon suuntaan. Suomenkin valtio tukee kristinuskoa ja siten pönkittää kristillisten pienyhteisöjen valtaa. Pienyhteisöissä ei usein kuitenkaan ole taloudellisia pakotteita. Ei ole uskottavaa, että kaikki ihmiset libertaarisessa yhteiskunnassa haluaisivat ruveta jonkun psykopaatin alamaisiksi. Ei ole turvallista sijoittaa kaikkia munia saman koriin niin kuin skenaariossasi esitit, joten turvallisuus ei saisi järkeviä ihmisiä liittymään sellaisiin yhteisöihin. Uskosi hyvinvointivaltion turvallisuuteen on perusteeton, koska hyvinvointivaltio vaarantaa ihmisten talouden ja turvallisuuden taitamattomalla talouspolitiikallaan. Hyvinvointivaltio pakottaa ihmiset alamaisiksiin - muuten se ei saisi ihmisiä alistumaan itselleen. Vapaassa markkinataloudessakin olisi kyllä turvaverkkoja, tulonsiirtoja ja niitä tarjoavia yhteisöjä. Uskonnolliset pienyhteisöt eivät nykyäänkään ole demokraattisia. Demokratian puute ei välttämättä ole kovin suuri ongelma, koska demokratia ei historiassa ole toiminut sen paremmin kuin perustuslaillinen monarkia.

    Libertaarit antavat yksilönvapaudelle ja muillekin inhimillisille tavoitteille arvoa. Väite rahassa hinnoittelun yksinomaisuudesta on siis sosialistista panettelua. Libertaarisissa yhteiskunnissa siis olisi esimerkiksi luonnonpuistoja tai suojeltuja rakennuksia, vaikka kunkin metsän ja kiinteistön omistaja voisi tehdä omaisuudellaan mitä haluaa. Ihmiset näet arvostavat luonnonarvoja ja rakennustaidetta. Tällöin yhteiskunta siis tunnustaisi sellaisia asioita kuin luonnon monimuotoisuutta tai historiallisia jäänteitä itsessään arvokkaina asioina. Teet siis virheen, että kuvittelet yhteiskunnan olevan jotain muuta kuin yksilöitä. Yksityiset omistajat voisivat kyllä suojella ne tai olla suojelematta, riippuen omista mieltymyksistään tai siitä, saavatko suojelemalla haalittua itselleen rahaa esimerkiksi museotoiminnan pyörittämisellä. Kysynnän ja tarjonnan laki ei määritä sitä, mitä taloudellisessa mielessä tulisi tehdä, vaan ihmisten arvot määrävät sen, mitä tulee tehdä, ja kysyntä ja tarjonta sitten seuraavat noita arvoja.

    Libertaarisessa yhteiskunnassa kaikkien osien hallinta voisi olla tarkoitus ainakin minimivaltiossa. Feodalismissa maanomistus oli keskittynyt ja oli maaorjuutta, mitkä ovat ristiriidassa libertarismin kanssa. Libertarismin toimivuus edellyttää minusta vallan hajautumista. Libertarismin samastaminen feodalismiin on asiatonta panettelua. Päinvastoin libertarismin vastustajat eli autoritaarit kannattavat feodalismia muistuttavaa järjestelmää, jossa yläluokka valtiokoneiston avulla hallitsee alamaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa oikeasti lukea sitä Tolvasen blogia. Siellä toistuvat sellaiset sanat ja ilmaisut kuin ”orjuutus”, ”varkaus” ja ”eettinen ylivertaisuus”. En väitä, ettei niissä voisi olla perääkin, mutta niiden käyttö kertoo täysin teoreettisen tason yhteiskunnallisesta ajattelusta. En väitä kaltevan pinnan argumenttivirheen mukaan, että libertarismin soveltaminen käytäntöön johtaa väistämättä hirviömäiseen valtiokoneistoon. Väitän, että puritaanisimpien libertaarien mukaan sekin on hirviömäisyyttä, että on olemassa instituutio, joka vaikkapa valvoo, että rakennusten ympärille rakennetuista muureista pääsee läpi, ilman että porukka nääntyy nälkään niiden sisälle.

      Se, että tietyt libertarismia kannattavat yksilöt kannattavat sellaisia asioita kuin luonnonpuistoja ja historiallisia rakennuksia, ei liity siihen, mitä minä kirjoitin. Libertaarinen yhteiskunta ei anna niille arvoa, koska ei koe tarpeelliseksi järjestää niiden suojelua julkisin voimavaroin. Yksityinen suojelu on aina riippuvaista rahasta ja rahalla hinnoittelusta, koska harvalla ihmisellä on sellaisia taloudellisia resursseja, että vaikkapa Versailles’n palatsia voisi pitää yllä ilman paikan kaupallista hyödyntämistä. Tämä on sitä rahassa hinnoittelua, mitä tarkoitin.

      En muuten rinnastanut libertarismia feodalismiin, en ainakaan tarkoituksella. Esitin realistisen skenaarion siitä, kuinka utopia muuttuu irvikuvakseen; aivan kuten sosialismilla on taipumus muuttua hirmuvallaksi, demokratialla plutokratiaksi ja monikultturismilla etniseksi konfliktiksi.

      Poista
  3. Tragedian synty väittää, että nationalismi ei olisi utopia. Todellisuudessa nationalismi on kuitenkin utooppinen aate, koska se uskoo kansakuntaan, joka on fiktio. Kansakunta on idea, jolla ei ole vastinetta fyysisessä maailmassa paitsi nationalistien mielessä ja sitä kautta muidenkin. Kansallinen itsemääräämisoikeus perustuu illuusioon kansakunnan yhtenäisyydestä ja siksi epäonnistuu käytännössä. Todellisuudessa kansakunnan politiikka on koalitioiden välistä taistelua eikä kansakunta voi olla subjekti kansalaisten erimielisyyden takia. Libertaarit eivät väitä, että yhteisöllisyys ei olisi tärkeä. He kuitenkin vastustavat autoritaarista nationalismia. Nationalistit yrittävät valheellisesti leimata libertaarit yltiöindividualisteiksi, kun libertaarit vastustavat autoritaarista nationalismia. On olemassa myös nationalistisia libertaareja, jotka yrittävät yhdistää nuo kaksi aatetta, mutta minusta sellainen yritys yleensä epäonnistuu. Kansallisvaltio nimittäin ei ole soveltunut yksilönvapauden edistämiseen kovin hyvin tulosten vaatimattomuuden takia. Joitakin poikkeuksia kuitenkin on kuten Suomen itsenäistyminen neuvosto-Venäjästä vuonna 1917 ja Baltian maiden itsenäistyminen Neuvostoliitosta, jolloin nationalismi on näyttänyt edistävän vapautta, mutta silloinkin nationalismi oli vain irrationaalinen väline vapauden lisäämiseksi. Nationalismin onttoutta osoittaa se, että nationalismi vaatii kannatuksensa ylläpitämiseksi ulkoista uhkaa. Köyhissäkään oloissa nationalismi ei tarjoa järkevää keinoa edistää vaurastumista. Elintasomme ei tarvitse välttämättä kääntyä laskuun, vaikka nykyinen vastuuton talouspolitiikka sisältää sellaisen vakavan vaaran. Uusliberalismia maailma ei ole kovin paljon nähnyt, vaikka 1970-luvulta alkaen sosialismi onkin menettänyt uskottavuuttaan ja jotain liberalisointia on ollut. Lama uhkaa kuitenkin vähentää liberalismin kannatusta ja lisätä uusprotektionismin kannatusta, jos sellainen aateilmasto nostaisi päätään, vaikka siinä ei olisikaan mitään järkeä. Voi kuitenkin käydä aivan toisinkin päin, jos rationaalinen ajattelu saa lisää valtaa.

    Sosialismi perustuu myyttiin, että tehdastyöläisten olot olisivat olleet huonommat kuin idyllisten maatyöläisten. Kommunismi ei toimi edes agraarisissa pienyhteisöissä kovin hyvin, jos tavoitteena on taloudellinen vauraus. Kommunismin ongelmana on ei ole pelkästään tai oikeastaan juurikaan usko ihmisen epäitsekkyyteen, koska kommunistit kyllä noituvat kapitalistien ahneutta. Kommunismin pääongelma on kollektivistinen harhakuva työläisten yhteisestä rintamasta, jossa kollektivistinen politiikka toimii. Tragedian synnyn kirjoitus osoittaa, että tuon kollektivismin harhan ovat omaksuneet myös nationalistit, varsinkin kun työläiset muutetaan kansalaisiksi, ehkä jo ennen kommunismia. Hänen hyökkäyksensä libertarismia vastaan perustuu juuri tuohon harhaan. Työläisetkin ovat yksilöitä, joilla on yksilöllisiä haluja. Kommunismi kaatuu lopulta taloustieteelliseen mahdottomuuteensa. Yhteiskunnan rationaalinen suunnitelmatalous ei käytännössä onnistu, kun teoriaakaan ei juuri ole saatu aikaan eikä varsinkaan toteutetuksi. Valtiososialismin harhana on myös valtion ja yhteiskunnan käsitteellinen sekoittaminen keskenään. Libertarismissa ei myöskään välttämättä kuvitella ahneuden ja itsekkyyden valloilleen päästämisen mahdollistavan utopian vaan ahneus ja itsekkyys voidaan määritellä kielteisiksi tunteiksi, vaikka Ayn Rand kirjoittikin itsekkyydestä myönteisesti.



    Feminismiä on tosiaan kahta lajia - individualistista ja kollektivistista. Minä kannatan individualistista feminismiä. Kollektivistisessa feminismissä on sama ongelma kuin nationalismissa ja sosialismissa eli väärä luokkatietoisuus ja katteeton usko luokkataistelun autuuteen. Ei ole totta, että kaikki epämiellyttävät erot miesten ja naisten välillä johtuvat seksismistä tai että kollektivistinen valtio voisi edistää tasa-arvoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nationalismi ei ole utopia siinä missä nämä muut, koska mikään nationalistinen oppi ei kerro, millainen yhteiskunnan pitäisi kokonaisuutena olla, muuta kuin itsenäinen kansallisvaltio. Juuri sen takia nationalismin tie yhtenäisenä liikkeenä päättyy itsenäistymiseen ja muut arvot pääsevät dominoivaan asemaan, ja syntyy kansalliskonservatismi, kansallisliberalismi ja kansallissosialismi.

      Myönnän toki, että kansakunnat ovat sosiaalisia konstruktioita, vailla konkreettista vastaavuutta todellisuudessa. Ne vain ovat osoittautuneet varsin toimiviksi konstruktioiksi, koska heimoajatteluun jämähtänyt ihmisolento kykenee ymmärtämään kansakunnan paljon paremmin yhdistäväksi tekijäksi kuin nykyään hellityn maailmankansalaisuuden. Tätä aihetta olen käsitellyt aiemmin tässä blogissa, tekstissä nimeltä Kansallisesta omistusoikeudesta.

      Sanalla sanoen, nationalismi on mielestäni hyvä perusajatus yhteiskunnan pohjalle. Jos tässä maassa ei olisi mitään poliittista kysyntää nationalistisille liikkeille, ei silloin voisi olla niitä ongelmia, joita nationalistit ovat nostaneet esiin – ja silloin asiat olisivat paremmin. Nationalismin päätarkoitus minusta on tehdä itsensä tarpeettomaksi, ei jäädä kummittelemaan aikakaudesta toiseen jatkuvaksi uhoamiseksi kuviteltuja ulkoisia uhkia vastaan.

      Poista
  4. Multikulturalismiakin on olemassa monta lajia - individualistista ja kollektivistista. Minä voisin sanoa kannattavani individualistista multikulturalismia, joka perustuu liberaaliin kosmopolitismiin. Vastustan valtion väkivalloin pystyttämiä rajoja, jotka estävät kanssakäymistä. Kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä valtion syrjivän ja autoritaarisen politiikan kanssa, joka siksi ei ole oikeutettu. Sen sijaan en kannata kollektivistista multikulturalismia, jossa valtio pyrkii väkivaltakoneistonsa avulla toteuttamaan jotain virallista multikulturalismin aatetta. On totta, että jotkut ihmiset suosivat omaa kansaansa ja kärsivät omissa nahoissaan preferenssinsä seuraukset, eikä valtion pidä puuttua siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä olemme yhtä mieltä. Tosin minusta valtiolla tulee olla oikeus ja mahdollisuus huolehtia pysyvyydestään esimerkiksi vaatimalla ulkomaalaisilta assimiloitumista ja turvallisuudestaan rajoittamalla liikkuvuutta sellaisissa tapauksissa, joihin on syytä epäillä liittyvän turvallisuusuhkia.

      Poista
  5. Libertaarin vastauksia kysymyksiisi:

    1: Tonttiongelma on mahdollinen missä tahansa järjestelmässä, ei ainoastaan libertarismissa. Esimerkiksi demokratiassa enemmistö voi äänestää, että jokin tietty vähemmistö aidataan muurin sisäpuolelle.

    Tällaista ei kuitenkaan käytännössä tapahdu oikeastaan ikinä. Siksi tämänkaltaisten esimerkkien pohtiminen on aika turhaa. Yhteiskuntafilosofioiden käytännön toimivuutta analysoitaessa täytyy käyttää sellaisia esimerkkejä, mihin törmätään jatkuvasti käytännössä. Tällaiset todellisuudesta irtaantuneet esimerkit eivät kerro yhtään mitään mistään.

    2: Taloudellisten mahdollisuuksien puute ajaa tottakai monenlaisiin ongelmiin. Libertarismissa näitä on kuitenkin suhteellisen vähän verrattuna muihin järjestelmiin, koska työmarkkinoiden ja kaupankäynnin sääntely on minimaalista. Se auttaa pitämään taantumat lyhyinä ja antaa ihmisille realistisen mahdollisuuden säästää niin paljon, että ne lyhyet taantumat eivät aiheuta kovin suuria ongelmia elämälle.

    3: Tämäkin on täysin todellisuudesta irtaantunut esimerkki. Sitäpaitsi aseella tähtääminen voidaan kyllä luokitella, ja käytännössä aina luokitellaankin, laittomaksi uhkaamiseksi, jota vastaan väkivaltakoneiston on oikeutettua vastata. Samoin itsepuolustus on oikeutettua sellaisessa tilanteessa.

    Aseellisen vallankumouksen uhka on olemassa kaikissa yhteiskunnissa. Kuinka suuri riski siihen on, ja kuinka helposti se voidaan toteuttaa, voi vaihdella hyvin paljon eri yhteiskuntien välillä.

    Jos libertarismiin on päädytty esimerkiksi vähitellen muuttoliikkeen kautta (kuten perustamalla uuden valtion), se voi olla hyvinkin resistentti vallankumouksia vastaan. Vapautta kaivanneet kansalaiset (jotka ovat reilussa enemmistössä) ovat vihdoin päässeet elämään vapaasti eivätkä halua luopua tästä kovin helpolla.

    Jos libertarismiin on päädytty sattumalta vaikkapa maailmansodan seurauksena ja yhteiskunta on pitkälti raunioina, voi kansalaisten kannatus eriasteiselle totalitarismille olla huomattavasti suurempaa. Tällöin löytyy enemmän sekä vallankumousta yrittäviä tahoja että vähemmän vastarintaa niitä kohtaan.

    Ja sitten vielä pari sanaa yhteisöllisyydestä:

    Libertarismi ei varsinaisesti ota kantaa siihen, pitääkö ihmisten toimia individualisesti vai yhteisöllisesti. Se antaa jokaiselle vapauden valita. Itse pidän tästä erittäin paljon, koska toisaalta ymmärrän hyvin yhteisöllisyydet positiiviset puolet, mutta suhteellisen individualistisena luonteena inhoan kaikkea pakottamista sellaiseen yhteisöllisyyteen, josta en pidä.

    Vapaus poistua omasta yhteisöstä ja liittyä johonkin toiseen tai perustaa uusi on erittäin tärkeää toimivalle yhteisölllisyydelle. Se takaa, että yhteisöt ovat suurimmaksi osaksi kilttejä. Harva ihminen haluaa kuulua sellaiseen yhteisöön, joka kohtelee huonosti - etenkin, kun naapurissa on paljon kivempi yhteisö, johon voi halutessaan siirtyä.

    Vapaus takaa myös hyvinkin erilaisten yhteisöjen elämisen rinnakkain. Demokratia on siitä ikävä hallintomalli, että se pyrkii luomaan kaikkialle samaa (joka on yleensä kompromissi, josta kukaan ei edes tykkää). Libertarismissa erilaiset ihmiset voivat elää kaikessa rauhassa omissa yhteisöissään, eikä tarvitse pelätä, että naapuriyhteisö tulisi levittämään omia, huonoiksi koettuja juttujaan toiseen yhteisöön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pohdinnan arvoista on minusta nimenomaan se, voisiko libertaristinen yhteiskunta toimia käytännössä. Jotta esimerkkieni hypoteettisilta tilanteilta vältyttäisiin, olisi yhteiskunnan järjestettävä verorahoilla instituutioita, jotka valvoisivat sellaisia asioita kuin muurien rakentamisia ja aseen kantamista. Jotta yhteiskunta voisi puolustautua sekä sisäisiltä että ulkoisilta uhkilta, sillä olisi oltava hyvin suuret muskelit väkivaltakoneistollaan. Silloin puolestaan herää kysymys, onko yhteiskunta sellainen kuin sen haluttaisiin olevan, koska varman armeijan ylläpitäminen on erittäin kallista ja libertaristisen aatteen ytimessä on se, että ihmisten omaisuuteen ei kajota.

      Koska käsitteet ovat herättäneet kysymyksiä, koen olevani pakotettu lisäämään tekstiin tarkantavan huomautuksen. Kohta 1 käsittelee minarkistisen ja anarkokapitalistisen yhteiskunnan ongelmia. Olin pitänyt ainakin minarkismia täysin yhtenevänä libertarismin kanssa. Pahoittelut epäselvyydestä.

      Poista
    2. Kun puhutaan libertarismista, tarkoitetaan yleensä minarkismia jatai anarkokapitalismia, ja kun puhutaan (klassisesta) liberalismista, tarkoitetaan yleensä minarkismia jatai sosiaaliliberalismia.

      Tietenkin myös minimivaltiossa olisi verotusta. Mutta se olisi minimiverotusta, eli niin vähän kuin mahdollista, jotta saadaan aikaan tarpeellinen määrä valtiollisia instituutioita ylläpitämään oikeusjärjestelmää.

      Se, kuinka paljon on tarpeellinen määrä, riippuu hyvin pitkälti kulttuurista ja ympäröivistä valtioista. Jos kulttuuri olisi hyvin anarkokapitalistishenkinen ja ympäröivät valtiot kilttejä, verot voisivat olla hyvinkin alhaiset. Jos taas väestöstä löytyy paljon syystä tai toisesta käytöstapoja osaamattomia sekopäitä (jotka varastavat ja pahoinpitelevät) ja ympäröivät valtiot ovat merkittävä sotilaallinen uhka, tulee veroista aika korkeat.

      Tätä voi verrata vaikkapa Israeliin. Sehän on suhteellisen uusi ja keinotekoinen valtio. Valitettavasti vain juutalaiset menivät perustamaan sen kannaltaan huonojen naapurien viereen. Sen ansiosta Israelissa joudutaan käyttämään erittäin paljon resursseja kansalaisten koskemattomuuden sekä järjestyksen ylläpitoon. Jos Israel olisi perustettu kivempien naapureiden viereen, resurssien käyttö olisi huomattavasti alhaisempaa.

      Kysymykset siitä, toimiiko jokin tietty yhteiskunnallinen järjestelmä, tulee aina suhteuttaa paikalliseen kulttuuriin. Jotkin järjestelmät voivat toimia melkein missä vaan, kun taas jotkut eivät toimi oikeastaan missään. Tai sitten on sellaisia paikkoja, joissa mikään ei toimi.

      Itse en esimerkiksi haluaisi, että Suomi muutettaisiin libertaristiseksi valtioksi. Täältä löytyy niin paljon hyvinvointivaltiota kannattavia ja siihen tottuneita, että vapaudessa eläminen ei onnistuisi. Sen sijaan olisi paljon fiksumpaa perustaa Suomen alueelle vapaakaupunki, johon kaikki liberaalit voisivat muuttaa ja jättää muun Suomen hyvinvointivaltiofaneille. Tällainen olisi huomattavasti kestävämpi ratkaisu.

      Poista
    3. Paikallisen itsehallinnon lisääminen olisi minustakin erinomaisen hyvä juttu, jota olen aiemmin tässä blogissa peräänkuuluttanut. En vain usko, että sekään olisi aivan ongelmatonta. Jo nyt on maailmassa nähtävissä, että Euroopan lahjakkaimmat yksilöt muuttavat Yhdysvaltoihin matalan verotuksen perässä ja palaavat takaisin siinä vaiheessa, kun haluavat lapsensa ilmaiseen kouluun. Tämä ilmiö vahvistuisi melkoisesti, jos yhteiskuntamallien välinen palloilu olisi mahdollista muuttamalla kunnasta toiseen.

      Ensimmäisenä varmaankin tapahtuisi niin, että korkeaan verotukseen uskovat kunnat romahtaisivat, kun veronmaksajat päättäisivät maksaa veronsa niihin osiin maasta, joissa verotus olisi alhaisin. Olisihan tällaisen yhteiskuntadarwinismi hyväkin; viimeistään silloin todettaisiin sosialidemokratian mahdottomuus ja siitä päästäisiin eroon. Myös monikulttuurisuuden nimeen vannovat yhteiskunnat läkähtyisivät hyvin nopeasti, kun haasteellisia muuttajia tulisi ovista ja ikkunoista vaatimaan elatusta.

      Siksi uskonkin, että useiden erilaisten yhteiskuntien kokeileminen saman valtion sisällä johtaisi joko vaatimuksiin pois tilanteesta tai hankalien rajojen pystyttämiseen. Sosialistiset osavaltiot haluaisivat jotenkin puuttua veropakolaisuuteen, esimerkiksi tullimuureilla ja viisumeilla. Konservatiivit puolestaan saattaisivat ryhtyä painostamaan sotilaallisella voimalla. Uskon, että lopulta kilpailun voittaisi oikeistokonservatiivinen malli, joka sitten alistaisi muut. Sekin on yksi syy, miksi minä pidän sitä yhteiskuntamalleista parhaana.

      Poista