8.8.2013

Kulttuuri ja avustukset

Kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki leikkasi hallinnonalansa menoja, oppositiopuolue Keskustassa kauhisteltiin. Menoleikkaus kuulemma enteilee perikatoa kulttuurille. Se on suomalainen versio kulttuurivallankumouksesta.

Kun Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen peräänkuulutti elokuvien julkisen tukemisen lopettamista, Suomen Kuvalehdessä asiaa kakisteltiin. Elokuva-ala kuulemma kuolisi Suomesta kokonaan pois.

Kun Björn Wahlroos kyseenalaisti kulttuurin itseisarvon, kulttuuriväki ärähteli. Wahlroos on kuulemma väärässä.

(Rönsynä huomautettakoon, on ihmeellistä, kuinka kulttuuriväki, joka yleensä peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta, ei tunnu kykenevän myöntämään mielipiteenvapautta Wahlroosille. Hän vain on väärässä, sen sijaan että esittäisi oman legitiimin mielipiteensä, johon sitten kukin suhtautuu vaikka kohauttamalla olkiaan. ”Suvaitsevaisuus” ja ”moniarvoisuus” tuntuvat poikkeuksetta suvaitsevan ja arvostavan vain itseään; suvaitsemattomuutta ei suvaita eikä yksiarvoisuus kuulu hyvien arvojen moninaisuuteen. Lopputuloksena ”suvaitsevaisuus” ja ”moniarvoisuus” kääntyvät irvikuvikseen, kuin katolinen inkvisitio, joka kidutti ja teurasti ihmisiä, jotta kukaan ei uskaltaisi olla uskomatta oikein ja pelastumatta kuoleman jälkeen.)

En rakasta sitä, että kaikkea arvotetaan vain rahassa, mutta joskus se on välttämätöntä. Pitkällä aikavälillä on vain häviäjiä, jos elinkelvottomia elinkeinoja ylläpidetään. Tästä esimerkki on Suomen 1980-luvun idänkauppa, joka koostui heikkolaatuisesta tavarasta, jota heikkolaatuisessa neuvostoyhteiskunnassa suostuttiin ostamaan vuodesta toiseen. Se, että heikolla tavaralla riitti kysyntää, ei johtanut laadun paranemiseen, mikä olisi ennen pitkää heijastunut koko maailmantalouden ja ihmiskunnan hyväksi. Suomessa kehittymättömyys osui omaan nilkkaan, koska neuvostoyhteiskunnan lakattua olemasta heikkolaatuinen tavara menetti täysin markkinansa, lännessä kun kukaan ei roskaa huolinut.

Kulttuuri elinkeinona on toinen esimerkki. En tiedä, kuinka suuria taiteilija-avustukset ynnä muut ovat, mutta päätellen yllä olevien linkkien takana maalailtavista kauhuskenaarioista, ilman avustuksia ei kulttuuria elinkeinona voisi pitää yllä.

Tähän ei voi kuin siteerata Paavo Lipposta: ”So what!” Miksi veronmaksajain tulisi tukea elinkeinoa, joka ei itsekseen tule toimeen, ja vieläpä velkarahalla? Kuka siitä hyötyy, paitsi elinkeinonharjoittaja? Eikö voisi edes harkita sellaista kokeilua, jossa mokomaa rahanhukkaa ei harjoitettaisi?

Vai tekee kulttuuri kuolemaa ilman avustuksia? Tietääkseni Michelangelo, Bernini ja Mozart eivät olleet suuren suuria tuennostajia. Silloinhan ei ollut tukia. Jos heidän aikanaan halusi olla taiteilija, oli tarjottava yleisölle sellaista taidetta, josta yleisö oli valmis maksamaan. Eli pomppia markkinoiden pillien mukaan. Satoja vuosia jälkeenpäin yhä palvotun taiteen tuottaminen onnistui silloin, kun maailma oli nykyiseen verrattuna rutiköyhä. Miksi se ei onnistuisi enää?

En rohkene esittää vuorenvarmaa kausaalisuhdetta tukien olemassaolon ja taiteen laadun välillä, mutta kyllä asiaa edes pohtia voi, koska selkeä negatiivinen korrelaatio on havaittavissa. Nykyajan taiteilijat ovat niitä, jotka elävät tuilla, ja heidän taiteensa on sitä, mitä pidetään näytillä Kiasmassa. Olisiko ehkä mahdollista, että mikäli tukia ei annettaisi, ei olisi Kiasma-tasoista taidetta? Että kulttuuria arvostaisivat muutkin piirit kuin taiteilijat itse ja ne tärähtäneet älyköt, jotka kannattavat taiteen uutta muotoa vain siksi, että se on uutta ja kryptistä ja sävähdyttävää?

Sibelius oli niin rakastettu säveltäjä, että hänelle myönnettiin valtioneläke. Vaan miten kävi? Rakastettu säveltäjämme menetti tarpeensa säveltää markkinoiden kaipaamaa musiikkia. Hänen tuotannossaan sekä määrä että laatu romahtivat. Rahat menivätkin alkoholismiin. Myöhäistuotanto, kuten esimerkiksi Tapiola, on sellaista roskaa, ettei sitä kriittinen mieli jaksa kuunnella.

Ehkä voisin kertoa mielenkiintoisen anekdootin itsestäni, sillä olenhan minäkin taiteilija. Ollessani abiturienttina minä innostuin kirjoittamaan romaanin, jonka sitten annoin ylioppilaslahjaksi. En saanut tukea kirjoittamiseen palanutta puupenniäkään. Mielestäni romaanista tuli hyvä, kuten varmasti kaikkien nykytaiteilijoiden mielestä oma taide on hyvää. Parantumattomana perfektionistina päädyin hiomaan tekstiä. Luin sitä toistuvasti läpi, sanoin itsekseni: ”Ei, ei, ei”, ja kirjoitin jonkin kohdan uudestaan. Ja uudestaan.

Jos olisin saanut kirjoittamiseen tukea, niin kaipa kirja olisi sitten tukea vastaan tullut julkaistakin. Nyt sitä ei ole julkaistu. Otin siitä viiden kappaleen painoksen, ja tekelettä on tähän mennessä päässyt lukemaan noin kuusi ihmistä. Jos se olisi julkaistu, sitä olisi lukenut ehkä muutama sata ihmistä, ja he olisivat saattaneet kaikki tuumia: ”Oh, taas tätä surkeaa nykytaidetta, jonka tuottamista me vastentahtoisesti rahoitamme…”

Tätä onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan. Nyt saan hioa ja parannella tekstiä, jonka kirjoitin ollessani 18- ja 19-vuotias. Ehkä julkaisen sen kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin olen kirjoittanut koko tekstin viiteen kertaan uudestaan. Kenties se silloin ei saa samaa vastaanottoa kuin minkä minä suon säännönmukaisesti lähes kaikelle nykytaiteelle.

Sen kai voisi vielä mainita, ettei kirja sellaisenaankaan ollut alkuperäinen. Kirja on uudestaan kirjoitettuna sama tarina, jonka kirjoitin ylös 15- – 17-vuotiaana. Tämä alkuperäinen kirja se vasta olisikin ollut karmea ”taideteos” markkinoilla. Varmasti Kiasma-tasoa.

Ainakin yhden asian tämä minun kirjailijaharrastukseni kertoo: taide ei kuole ilman tukia. Jos mieli on kyllin taiteellinen, se tuottaa taidetta vaikka täysin vastikkeetta. Tuet sen sijaan kannustavat tuottamaan kelvotonta tavaraa. Ja kun markkinoiden ehdoilla ei mennä, ei kelvottomuutta voi todistaakaan – nykyäänhän ei ole huonoa taidetta, on vain ”väärinymmärrettyä”.

4 kommenttia:

  1. Hieman asian vierestä, mutta lupasin itselleni kommentoida Guggenheimin paluuta ensimmäisessä soveltuvassa fiksummassa blogissa. Ruukinmatruuna on purjehduslomalla, eikä pikainen guugletus tuottanut sopivia.

    Jos päädyttäisiin pelkästään markkinaehtoiseen taiteen tuotantoon, niin nähdäkseni tarjonta polarisoituisi viihteeseen/"varmoihin kauppoihin", jota varmasti haluttaisiin, tai sitten äärivakaumukselliseen tuotantoon. Entisajan nälkätaiteilijoihin.

    Yhtäkään merkkiteosta ei varmasti jäisi tuottamatta ilman julkista tukea. Mitä sitten jäätäisiin vaille? Tyypillisesti kaiketi bulkki, joka ei suoraan tyydytä varsinaista kysyntää. Vaikkapa pikkukaupungin kunnankirjaston maksuttomat näyttelyt tai vaikkapa tienvarsien liikenneympyröitten somistukset. Sehän on sitten se kuuluisa arvotuskysymys, miten paljon tyydytystä näitten koetaan tuottavan.

    Sanotaan nyt tähän väliin, etten itse suuremmin taidetta ja kulttuuria kuluta ja siinäkin vähässä makuni on hyvin konservatiivinen. Silti se toinen ääripää, jossa kansakunta olisi valjastettu vientiteollisuuden palvelukseen, olisi liioittelua, eikä täyttäisi esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (vai oliko perustuslain) ilmaisua vapaan ihmisen oikeudesta onnen tavoitteluun.

    Asian perusongelmana lieneekin se, että vaikka kulttuuripyrintöihin uhrattu raha on julkista kulutusta, suhtautuu lobby siihen kuin tupokysymyksiin, heidän ansaitsemanaan lisäarvona, ja tästähän ei oikein ole kysymys.

    Ja tästä sitten G-kysymykseen. Nyt on menossa hankkeen paluu, jatko-osina sitten varmaan G:n kosto, poika, paluu haudan takaa ja ties vielä mitä - niin kauan kuin pääkaupungin virkamiesjohto jaksaa hanketta elätellä jollain liekillä.

    Ensinnä hankkeessa alkaa tässä vaiheessa risoa ylimielisyys. Hankkeeseen on jo annettu edustuksellisen demokratian ratkaisu - ei - mutta silti homma pyörii edelleen. Tämä tuntuu demokratian halveksunnalta, ja on masentavaa, ettei sitä tunnuta moitittavan per se. 80-luvun teininä maailma oli yksinkertaisempi, ja silloin tiedettiin, että itäblokki oli se, jossa demokratialla ei ollut väliä. Nyt roisto on sitten joko jenkkisäätiö tai kotoiset virkamiehet ja puuhamiehet tai päättäjät. Tai sekä että. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat lannistavilta ajatella.

    Toinen näkökulma on sitten taloudellinen. Amerikkalaisena taidesäätiö lähtee markkina-ajattelusta. Niin saa tehdä. Ikävää on vain ajatus, että nähdäkseni säätiö pelaa oman asemansa riskittömäksi veronmaksajien kukkarolla. Suomalaisen säätiöajattelun tyyppi - olemassaolevien resurssien tai niitten tuoton kulutus määrätarkoitukseen, esim. pohjoisamerikkalaisen taiteen esittelyyn Pohjoismaissa - ei näytä tässä toteutuvan. Mielikuvaksi jää idea, jota olen leukaillut pokeripelin hallitsevaksi ideologiaksi: pääomalla ei ole isänmaata eikä ahneudella rajoja.

    [i](BTW, jos aiot ilmaisua kääntää, niin ajatus välittyy ainakin ruotsiksi ja saksaksi, ja pikaisella sanakirjan konsultoinnilla myös venäjäksi ja ranskaksi, muttei englanniksi; vaikka englannin limit tuleekin latinan aluerajaa(kin) tarkoittavasta sanasta, ei kielen arkikäyttäjä mieltäne sellaista).[/i]

    Tästä syystä mielestäni hanke haisee kuin väärään ympäristöön joutunut muumio. Ei perusajatuksen, vaan menettelytapojen vuoksi. Jos museo rakennetaan, ehdotan muodoksi siksi pyramidia.

    Ja sekin ihme on vielä pitänyt nähdä, että inhoamani ideologian perillistä joutuu kehumaan. Uutisten kommentissaaan Arhinmäki aivan oikein korosti, että valtion osallistuessa jouduttaisiin tekemään valintoja kulttuuribudjetin sisällä. Eli julkinen kulutus olisi muusta samantyyppisestä kulutuksesta pois. Tämä on patavanhoilliselta harvinainen tunnustus kyseiselle ministerille.

    Mikäli taas faktani asiassa ovat väärässä, niin otan korjauksia vastaan.

    Oman tuotoksesi suhteen kehottaisin ottamaan siitä palautetta jo ennen 20 vuoden kulumista joltain arvostelukykyiseltä kustannusalaa tuntevalta. Tekstisi perusteella näytät väheksyvän tuotostasi. Blogitekstiesi perusteella en näe siihen aihetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Guggenheimin tapauksessa ärsyttävää on se, kuinka sitä kaavailtiin perustettavaksi veronmaksajain rahoilla. Tosin vielä ärsyttävämpää on se, mihin museota suunniteltiin rakennettavaksi, Katajanokalle. Näkymä Helsingin vanhaan satamaan on yksi Suomen kansallismaisemista, ja sen tärveleminen wow-arkkitehtuurilla olisi suoranainen rikos kansaamme, kulttuuriamme, esi-isiämme ja tulevia sukupolvia kohtaan. Nythän näkymää jo pilaa entinen Enso-Gutzeitin pääkonttori, mutta se ei ole peruste pilata sitä vielä lisää. Samasta asiasta olisi kyse, jos Kolin huipulle rakennettaisiin valaistu sadan metrin korkuinen mainostaulu, jota voisi lukea Lieksasta asti.

      Kulttuurikonservatiivit ovat viime vuosikymmeninä olleet kyllä melkoisen hämmennyksen vallassa. Kuten sinä annat tunnustusta Arhinmäelle, minä annan kulttuurin suhteen yleisestikin tunnustusta Neuvostoliitolle. Lännen hullaantuessa modernismiin ja nuorisokulttuuriin Neuvostoliitto piti itsepäisesti kiinni konservatiivisemmasta kulttuurikäsityksestä, ja oli siten paradoksaalisesti huomattavasti lännen kapitalistisia maita porvarillisempi. Esimerkiksi Viipurin vanhalle kaupungille taisi olla onnenpotku jäädä osaksi luovutettuja alueita, koska suomalaiset eivät päässeet rakentamaan sinne sellaista betonibrutalismia, jota muun muassa Makkaratalo edustaa. Vastaavasti Stalinin rakennuttamat pilvenpiirtäjät ovat mielestäni komeampia kuin mitkään muut pilvenpiirtäjät koko maailmassa.

      Mitä minun kaunokirjalliseen harrastukseeni tulee, siinä puutteita voivat hyvinkin olla muut asiat kuin kieliasu. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen on hyvä siksikin, ettei minulla ole asian suhteen mitään kunnianhimoa. Kiitos kuitenkin kannustuksesta.

      Poista
  2. Venäläiset ottavat nyt kiinni menetetyn ajan ja tuhoavat Viipurin vanhaa keskustaa minkä ehtivät...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavasti niin. Neuvostoajan päättymisen varjopuolena on markkinatalousmaille tyypillinen ei-materialististen arvojen väheksyminenen. Samahan on aiemmin koettu muun muassa Tallinnassa, jonne nousi pian uuden itsenäistymisen jälkeen uusia pilvenpiirtäjiä sekä taidemuseo Kumu. En usko, että venäläisiin voi vaikuttaa muuten kuin kukkaron kautta. Vaikeaa asiasta tekee se, että Venäjä harjoittaa ulkomaalaisia kohtaan (sinällään järkevästi) protektionismia, joka näkyy muun muassa vaikeutena ostaa kiinteistöjä esimerkiksi Viipurista.

      Poista