21.4.2015

1. luku: Dedemarisaatio

< Prologin 2. osaan



”Huomaan, että tahtosi on kuin rautaa,
enkä tarkoita sitä hyvällä.
Siinä, missä rauta murtuu, teräs taipuu.
Taipumaton tahto joutuu hyvin pian umpikujaan.
Ihminen, joka ei kykene valitsemaan
vähiten huonoa vaihtoehtoa,
on tuomittu epäonnistumaan.
Sellainen johtaja pettää alaisensa.”



Olin euforiassa vaalituloksen jälkeen, sillä mikään voima ei voinut saada aikaan samanlaista pettymystä kuin neljä vuotta aiemmin. Perussuomalaisten Uusi Jytky tarkoitti yhden puolueen enemmistöhallituksen muodostamista, mitä Suomen historia ei aiemmin ollut kokenut. Vanhojen puolueiden puheenjohtajat olivat vaali-iltana näyttäneet enemmän kuin maansa myyneiltä: he olivat näyttäneet siltä kuin eivät pääsisi enää koskaan myymään maataan.

Kaleva otti ohjat käsiinsä jo seuraavana aamuna. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nimitti hänet viivyttelemättä hallitustunnustelijaksi, ja niinpä Kaleva esikuntansa kanssa kävi Säätytalolla kääntymässä. Perussuomalaisten vaaliohjelma muutettiin hallitusohjelmaksi, ja kun muuta tekemistä ei Säätytalolla ollut, tulevat ministerit lähinnä ihailivat hienoa arkkitehtuuria. Eduskunta ei ollut vielä ryhmittynyt, joten viikon alussa oli muutama päivä, jolloin ei tapahtunut oikein mitään, sillä uusi hallitus tarvitsi eduskunnan luottamuksen. Maanantaina minä pidin hauskaa lukemalla vihervasemmiston itkua, parkua ja uhitteluita Internetissä: Eduskuntatalon eteen järjestettiin vauhdilla mielenosoitus; jotkut vannoivat muuttavansa maasta pysyvästi, ja minä toivoin sydämestäni, että he todella tekisivät niin.

Tiistaiaamuna menin Kalevan luokse hänen kotiinsa, joka oli pian jäämässä vähemmälle käytölle Kesärantaan muuttamisen vuoksi. Hän asui Helsingissä Yrjönkadulla, Vanhan kirkon puiston kohdalla; hänen ikkunoistaan näkyi Ressun lukio. Koska olin hänen henkilökohtainen avustajansa, minulla oli avain hänen huoneistoonsa, ja menin sisään, vaikka hän itse ei ollut vielä paikalla, valmistelemaan työpäivää.

Kaleva oli luullakseni varsin rikas. Shakin maailmanmestaruuden voittaminen toistakymmentä kertaa peräjälkeen oli rahakasta puuhaa, mutta lisäksi Kaleva eli huomattavan askeettisesti. Hän ei arvostanut vaurauden korostamista; hänellä ei esimerkiksi ollut autoa, ja hänen puhelimensa oli vuosia vanha tavallinen nokialainen, ei mikään älypuhelin. Hän söi enimmäkseen kasvisruokaa, ja hänen lempiruokansa oli sama kuin minunkin, hernekeitto. Niin ikään minun tavoin hän oli absolutisti. Hauskanpidonkin suhteen hän oli nuuka: matematiikka oli hänestä hauskinta, ja se oli ilmaista (tai tarkemmin jopa tuottoisaa, koska kansanedustajanakin hän oli pystynyt jatkamaan sivutoimisena matematiikan tutkijana, mistä hän oli saanut nimellisiä palkkioita); hän lenkkeili päivittäin ja kävi parin viikon välein oopperassa, baletissa tai klassisen musiikin konserteissa (Bach ja Beethoven olivat hänen suosikkinsa, oma suosikkini Wagner ei ollut hänelle erityinen), siinä kaikki.

Kaleva oli Sveitsin vuotensa aikana liittynyt kalvinistiseen kirkkoon, koska arvosti sen ankaraa puritaanisuutta paljon enemmän kuin evankelis-luterilaisen kirkon pehmoa tapainturmellusta. En tiedä, kuinka uskonnollinen hän oli; hän ei koskaan tehnyt uskostaan numeroa, mutta kävi kuitenkin usein jumalanpalveluksessa. Hänen arvomaailmaansa en osaa tarkasti määritellä, mutta mielestäni hän ei ollut traditionalisti kuten minä. Hänen puritaaninen ja idealistinen asenteensa vihjasi minusta jossain määrin uuskonservatismiin, joskaan hän ei sopinut sen amerikkalaiseen ilmenemismuotoon sen enempää kuin traditionalismiinkaan.

Kaleva ei ollut naimisissa, eikä hän tietääkseni ollut koskaan osoittanut mitään kiinnostusta parisuhdetta kohtaan. Hän oli oikeastaan varsin erikoinen ihminen, sillä hänessä yhdistyivät vahva ulospäin suuntautuneisuus ja tietynlainen erakkomaisuus. Kukaan ei päässyt henkisesti kovin lähelle häntä, sillä matematiikka erotti hänet muista ihmisistä: sen maailma kiehtoi häntä enemmän kuin yksikään ihminen. Olen jo useammin luonnehtinut itseäni hänen ystäväkseen, mutta niin olen tehnyt vain paremman sanan puutteessa. En ollut hänen ystävänsä. Ennemmin meillä oli kuin mestarin ja kisällin suhde: minä arvostin häntä paljon enemmän kuin hän tulisi koskaan arvostamaan minua. On kuitenkin sanottava, että Kaleva kovasti yritti esittää kuin pitäisi minua vertaisenaan, ja varmaan hän toivoi voivansa tehdä niin oikeastikin, mutta minä itse pidin sitä tarpeettomana. Minulle hän oli johtaja, jonka halusinkin johtavan minua.

Hänen kotinsa oli minusta erittäin inspiroiva ympäristö. Heti eteisessä tulivat vastaan John Locken ja Edmund Burken muotokuvat sekä Kalevan oma motto: Minkä totuus voi tuhota, sen tuleekin tuhoutua. Sisempänä kuvissa olivat vastassa Kalevan ammatilliset edeltäjät: Isaac Newton, Gottfried Leibniz ja René Descartes; kunniapaikalla oli itse Pythagoraan rintakuva.

Kalevan työhuone oli ylevä paikka. Hän oli sisustanut sen erittäin tarkan suunnitelman mukaisesti. Työpöytä oli aivan keskellä huonetta. Sen edessä oli ikkuna, ja pöydän leveys oli määritetty sen mukaan, että Kalevan istuessa pöydän ääressä pöytä peitti näkymän aina ikkunalautaan asti, joten oli kuin ikkuna olisi alkanut suoraan pöydästä. Ikkunaverhon tilalle Kaleva oli hankkinut täsmälleen symmetrisen metallista taotun verhoiksi muotoillun ja maalatun koristeen; hän nimittäin oli ahdistunut verhojen heilahtaessa jokaisessa tuulenvireessä, jolloin hänen haluamansa symmetria oli aina mennyt rikki. Totta puhuen sitä en hänessä käsittänyt, miten hän oli nähnyt vaivaa ja rahaa sellaisen asian vuoksi.

Huonetta reunustivat kirjahyllyt. Kaikki kirjat olivat punakantisia ja täsmälleen yhtä korkeita. Jokaisessa hyllyssä kirjat oli jaoteltu siten, että paksuimmat olivat alimmalla hyllyllä, ohuimmat ylimmällä, ja joka hyllyn paksuin kirja oli keskimmäinen, ohuimmat kaksi reunimmaisina. Kirjat olivat liki yksinomaan tietokirjallisuutta: matematiikkaa ja logiikkaa löytyi hyllyistä enemmän kuin alojen professorin tarpeisiin, filosofiaa oli kaikilta aikakausilta, psykologiaa ja muita käyttäytymistieteitä löytyi myös vaikka kuinka.

Kaikki kirjallisuus ei tietenkään ollut näytillä työhuoneessa. Takahuoneesta löytyi paljon tavaraa, jonka Kaleva ei ollut halunnut rikkovan työhuoneensa harmoniaa: kilpailevien poliitikkojen elämäkertoja (”Tunne vihollisesi”, Kaleva oli sanonut), jotka olivat kaikenkokoisia ja -värisiä eivätkä siis sopineet kirjahyllyihin keskenään samannäköisten kirjojen kanssa; siellä paljon esperantonkielistä kirjallisuutta (Kalevaa viehätti suuresti esperanton säännönmukaisuus, ”matemaattisuus”); lisäksi sieltä löytyi arkisto hylätyille likaisten temppujen osaston ehdotuksille (kuten kättelyssä tyrmätylle suunnitelmalleni muodostaa suurentavien peilien ketjulla näköyhteys ennakkoäänestyspaikalta kilpailevien puolueiden vaalityöhön, jolloin kyseinen vaalityö olisi rikkonut säännön, ettei sellainen saa näkyä äänestyspaikalle).

Henkisten kykyjensä lisäksi Kaleva oli kohtuullisen lahjakas käsistäänkin. Hän oli nikkaroinut monet huonekaluistaan yhdessä erään puusepäksi opiskelleen koulutoverinsa kanssa. Useat Kalevan kirjoitukset olivat itse asiassa minun tekstiksi tuottamiani, sillä hän oli sanellut niitä minulle itse tehden samalla jotain käsillään, kuten piirroksia tai hiuksenhienoja koristeita milloin mihinkin esineeseen; Kalevan mielestä, jos oli mahdollista tehdä kahta asiaa yhtä aikaa, oli ehdottomasti niin tehtävä. Koristeet, jotka olivat keskenään symmetrisiä, olivat kirjahyllyissä tai työpöydällä; eräs niistä oli tarkassa tasapainossa oleva vaaka, oikeuden symboli.

Odotellessani työnantajani saapumista menin hänen työpöytänsä luokse, avasin sen pöytälaatikon ja otin esiin eräitä papereita, joita hän tulisi sinä päivänä tarvitsemaan. Pöytälaatikon kaikki esineet olivat yhtä virheettömässä järjestyksessä kuin pohjoiskorealaiset sotilaat. (Vertauskuvaa ajatellessani koin hetkellisen säälin tunteen niitä varusmiehiä kohtaan, joiden joukkueenjohtaja Kaleva oli armeijassa ollut; vaikka Kaleva oli reilu ja ymmärtäväinen johtaja, hän tuskin oli päästänyt ketään helpolla sulkeisjärjestyksissä.) Pöytälaatikossa oli erityisen paljon Kalevan matemaattisten tutkimusten muistiinpanoja. Kaleva jostain syystä kirjoitti ne useimmiten käsin. Syy saattoi olla se, että hän halusi hyödyntää erittäin kaunista ja huolellista käsialaansa. Hän oli luullakseni viettänyt lapsena pitkiä tunteja vuosien ajan harjoittaakseen käsialansa mahdollisimman virheettömäksi. Kerran olin mielenkiinnon vuoksi tutkinut erästä hänen muistiinpanoaan ja poiminut siitä kaikki x-muuttujat. Olin joutunut toteamaan, että ne olivat olleet niin identtisiä, että paljaalla silmällä ei eroja huomannut kuin vaivoin.

Pöytälaatikosta löytyivät Kalevan visaisimmat haasteet: Clay-instituutin kuusi ratkaisematonta Millenium-ongelmaa, joista kunkin ratkaisijalle instituutti oli luvannut miljoonan dollarin palkinnon. En usko, että palkinnot Kalevaa houkuttelivat juurikaan. Hän janosi haastetta. Olin joskus kysynyt hänen suurinta henkilökohtaista haavettaan, jolloin hän oli sanonut vailla hetkenkään harkintaa sen olevan kaikkien konjektuurien todistaminen tosiksi tai epätosiksi. Laatikossa oli myös Kalevan huvin vuoksi tekemä tutkielma hyperkuutioista, neliulotteisista kappaleista.

Juuri samalla hetkellä, kun kaappikello alkoi soittaa kymmentä, ovi aukesi ja sisään astui työnantajani, opettajani ja auktoriteettini: ikäistään vanhemman oloinen nuori mies, joka oli kuin vakauden ja luotettavuuden perikuva. Hänellä oli rehdit, ystävälliset kasvot, jotka eivät olleet täysin ilmeettömät korostetusta stoalaisesta tyyneydestään huolimatta. Mustan, viitan kaltaisen takin alla hänellä oli musta puku, jossa ei ollut mitään poikkeamia. Kravatti oli yksivärisen musta ja korostui valkoista paitaa vasten. Se vaikutti mikrometriruuvin avulla asetetulta.

”Oikein hyvää päivää”, Kaleva Saarelainen vastasi tervehdykseeni vakaalla äänellään, joka herätti luottamusta kuulijassa kuin kuulijassa. Ääni oli lämmin ja lempeä, mutta siinä kuului myös Kalevan horjumattomuus. Ääni ei ollut vähäisen harjoittelun tulos: hän oli hyvin suurella tunnollisuudella opetellut imitoimaan Christopher Leetä, jonka äänen viehätyksen Kaleva oli oppinut omakseen, tosin ilman sitä pelottavuutta, joka Leen ääneen yleensä liitetään.

”Mitä uutta tietoa hallituksen muodostamisesta?” kysyin innokkaasti.

”Virkakunta on yhä jossain määrin shokissa”, Kaleva sanoi. ”Jatkuvuus politiikassa on katkennut. Eräs vanhempi virkamies, jonka henkilöllisyys jääköön omaan tietooni, luuli tilaisuuden tulleen päästä itse sanelemaan. Jouduin osoittamaan kaapin paikan, ja nyt hän on uskollinen tuleva alaiseni. Todistin, että poliittinen kokemus ei ole kaikki kaikessa. Kokemus kangistaa kaavoihin ja tottumuksiin. Minä tuon uuden luovuuden ilmapiirin. Sitä varten tietenkin tarvitsen sinut edelleen omaksi kriitikokseni. Saat ylennyksen kansanedustajan avustajasta pääministerin erityisavustajaksi.”

”Paljon kiitoksia siitä”, sanoin hyvilläni. Ylennys ei ollut yllätys, sillä olin hoitanut tehtäväni hyvin ja saanut hämmästyttävän usein Kalevan mielen muuttumaan joissain asioissa.

Kaleva istuutui työpöytänsä ääreen ja nosti sille salkkunsa.

”Hallitusta ei ole muodollisesti vielä muodostettukaan, mutta olemme jo saattaneet alkuun erään hallituskauden tärkeimmistä tavoitteista”, hän sanoi tyytyväisenä. ”Tuleva valtiovarainministeri Vahtera antaa potkut Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajalle Juhana Vartiaiselle. Kuten Neuvostoliitossa aloitettiin 50-luvulla destalinisaatio, Suomessa on nyt luvassa mittava dedemarisaatio: hallinto puhdistetaan poliittisin perustein nimitetyistä virkasyöttiläistä.”

”Anna kun arvaan: syyksi ilmoititte, että Vartiainen on osoittautunut laskutaidottomaksi idiootiksi, jonka talousopit ovat teollista vallankumousta edeltävältä ajalta ja jonka ajattelussa subjektiiviset mieltymykset ovat tärkeämpiä kuin objektiiviset totuudet. Mutta koska vähemmistövaltuutetun toimistoa ei ole vielä lakkautettu, esititte sen reaktion varalta anteeksipyynnön laskutaidottomille idiooteille.”

”Nöyryyttäminen ei ole minun tyyliäni”, Kaleva sanoi paheksuvasti. ”Se on koulukiusaajien touhua. Ei, minä ja Vahtera vain otimme Vartiaisen ristikuulusteluun ja tivasimme, kunnes hän oli umpikujassa. Lopulta totesimme, ettei hän ole tehtäviensä tasalla ja teimme selväksi, että hän lähtee heti hallituksen nimittämisen jälkeen.”

”Miesparka, mitä hän mahtaa tästedes tehdä? Hän taisi saada parisataa ääntä vaaleissa.”

”Suoraan sanoen ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä en jää muistelemaan poliittisia eunukkeja, vaan keskityn omaan suoritukseeni ja katson eteenpäin. Hädin tuskin edes muistan sen edellisen pääministerin nimeä, sen, joka lähti kesken kauden Brysseliin.”

Kaleva oli ottanut laukustaan esiin tulevan hallituksen ohjelman, jonka marginaaleihin hän oli kirjoittanut lyhyitä muistiinpanoja.

”Olen ajatellut lisätä yleisparlamentaarisen valmistelun määrää suomalaisessa politiikassa”, hän sanoi. ”Muilta puolueilta voi hyvinkin tulla hyviä ajatuksia, joiden ylenkatsominen alkuperän vuoksi olisi yksinkertaisesti tyhmää. Tosiasia on, että vaikka saimme enemmistön eduskuntapaikoista, me emme saaneet enemmistöä äänistä. Vaalimatematiikka suosi meitä kokomme vuoksi, mikä tekee enemmistöhallituksemme moraalisen oikeutuksen kyseenalaiseksi. Yhden puolueen enemmistöhallitus on vieras suomalaiselle politiikalle, joten olisi järkevää hillitä murrosta jatkamalla samaan tyyliin kuin päättyneellä vaalikaudella sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen kanssa. Oppositio pysyy rauhallisempana, jos annamme sille muodollista valtaa päättää edes niissä asioissa, joissa meillä ei ole aatteellisia päämääriä, kuten palvelu-, hallinto- ja verouudistuksissa. Se olisi diplomaattista ja demokraattista, se madaltaa muiden puolueiden kynnystä lähestyä linjoissaan meitä, ja se on myös itsellemme hyödyllistä. Jos siitä tulee maan tapa, se kääntyy omaksi eduksemme silloin, kun ennen pitkää väistämättä joudumme taas korpivaellukselle oppositioon.”

”Kansakunnan eheyttäminen oli vaaliteemamme”, sanoin nyökäten. ”Kannatan ajatustasi, koska se purkaa vastakkaisasetteluja. Se myös toimii ystävällisenä kädenojennuksena niille vihervasemmistolaisille, jotka eivät osanneet niellä tappiotaan ja osoittavat nyt mieltään Eduskuntatalon portailla.”

”Piruparat”, Kaleva huokasi. ”Milloin he mahtavat ymmärtää, etteivät kaikki kansallismieliset ole sellaisia hirviöitä kuin he luulevat ja varmaan haluavatkin luulla? On kansallismielisiä ja on kansallismielisiä. Rationaalisesti ajattelevat kansallismieliset ovat paljon lähempänä rationaalisesti ajattelevia ei-kansallismielisiä kuin ei-rationaalisesti ajattelevia kansallismielisiä. Ihmisen ajattelutapa merkitsee paljon enemmän kuin arvomaailma. Kiihkoilu on aina kiihkoilua, oli se kääritty minkä väriseen pakettiin hyvänsä.”

Monikultturismi on uskonto. Sillä on kaikki uskonnon psykologiset piirteet. Ne mielenosoittajat, jotka ovat vakuuttuneet kulttuurien sekoittamisen johtavan autuuteen, voisivat oikein hyvin olla pyhää sotaa julistavia ISIS-taistelijoita, jos he vain olisivat eläneet erilaisissa ympäristöissä. Fanaattinen mentaliteetti voi nostaa minkä hyvänsä asian jalustalle kriittisen arvostelun yläpuolelle.”

”Olet lukenut kirjoitukseni tarkkaan”, Kaleva sanoi hymyillen. ”Asiaansa fanaattisesti uskovalle voi olla mahdotonta osoittaa hänen olevan väärässä. Pelkään, että mikään, mitä me teemme, ei saa radikaaleimpia vasemmistolaisia luopumaan uskosta, että minä olen heidän uskontonsa Antikristus. Mutta meidän on silti yritettävä. Rationaalisesti ajatteleville poliittisille vastustajillemme me voimme helposti osoittaa, että olemme korkealle radikaalivasemmiston yläpuolella.”

Hän tarkasteli taas hallitusohjelmaa ja ympyröi sieltä muutaman kohdan.

”Niin miellyttävä kuin onkin ajatus, että Suomen kansa luottaa meihin, minusta meidän tulee ottaa viileänjärkeväksi lähtökohdaksi se, että ensi vaalien jälkeen puolueellamme ei ole eduskunnassa enemmistöä ja että on luvassa paluu koalitiohallitusten aikaan. Se tarkoittaa, että meidän on tällä vaalikaudella saatava läpi kaikki tärkeimmät tavoitteemme, etenkin aatteelliset tavoitteet, jotta ensi vaalikaudella mahdollisesti hallitusyhteistyössä jonkun muun kanssa voimme keskittyä saavutustemme varjelemiseen ja kulmien hiomiseen.”

Merkitsevästä viittauksesta ojensin hänelle erään paperin, jonka hän oli kirjoittanut muistiinpanoksi hallitusneuvotteluja varten. Muistiinpanot olivat jääneet käyttämättä, kun vaalitulos oli taannut Perussuomalaisten vaaliohjelman muuttumisen hallitusohjelmaksi.

”Koska maahanmuuttopolitiikkaa toteutetaan jatkossa suomalaisten edun ehdoilla, maahanmuutosta ei koidu julkiselle taloudelle pian enää ollenkaan kustannuksia”, Kaleva sanoi vetäen viivan erään kohdan yli. ”Hunningolla oleva koulutuspolitiikka on saatava taas järkeville urille. Akateeminen työttömyys on oire erittäin vakavasta vinoutumasta koulutuksessa. Ammatillista koulutusta lisätään vahvasti, samalla kun akateemista vähennetään. Yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteitä opiskelleet työllistyvät aloilleen niin huonosti, että meillä on sihteerin kaltaisissa tehtävissä vaikka kuinka paljon tusinamaistereita, vaikka sihteerin hommia osattaisiin hoitaa peruskoulupohjaltakin. Niitä tieteitä otetaan jatkossa opiskelemaan alle puolet nykyisistä määristä. Kaikkien akateemisesti koulutettavien on suoritettava tieteenfilosofian opintoja, jotta he oppivat tieteen todellisen tarkoituksen, eivätkä kasva sellaisiksi surullisiksi äärivasemmistolaisiksi tapauksiksi, jotka tuntuvat luulevan, että todellisuus muuttuu, jos saduille keksitään kapulakielisiä perusteluja. Kaikkiin yliopistoihin perustetaan evoluutiopsykologian professuuri.”

Lisää kohtia viivattiin yli.

”Entä oletko tullut ajatelleeksi, miten suuria vaikutuksia ihmisten asumistavoilla on yhteiskuntaan?” Kaleva kysyi. ”Yksin elävän asumiskustannukset ovat paljon suuremmat kuin kaksin elävien heidän kesken jaettunaan. Tukemalla yhteisasumista vapautamme paljon yksityistä rahaa järkevämpään käyttöön. Lisäksi yksin asuvat ihmiset ovat todennäköisemmin valtion holhoamia, koska heillä ei ole puolisoa, joka tukisi ja jota tukea. Ei valtiolla ole varaa huolehtia kaikista, eikä valtion pitäisikään, vaikka varaa olisikin. Yhteisasuminen murtaisi täten erään vasemmiston tukipilarin.”

”Tarkoittaako tämä, että sinäkin aiot mennä naimisiin?” kysyin.

”Sitä en voi luvata”, Kaleva sanoi. ”Pääministeriys ja perhe vaativat molemmat ankaraa sitoutumista. Jos ihminen sitoutuu samaan aikaan kahteen eri asiaan, kumpikin jää hoitamatta kunnolla. Minä en suvaitse sitä, että tehtäviä jätetään hoitamatta kunnolla, kaikkein vähiten itseltäni.”

”Niinpä tietenkin”, sanoin sävyisästi. ”Mutta minusta sinun tulisi mennä naimisiin. Sinä olet hyvin älykäs ihminen, joten jos tekisit lapsia, tasapainottaisit nykyajan vakavaa trendiä, että ihmiskunnan vähiten älykkäät populaatiot lisääntyvät aktiivisemmin kuin älykkäimmät.”

”Tuo on totta”, Kaleva myönsi, ”mutta minun on noudatettava tärkeysjärjestystä, koska en millään voi tehdä kaikkea, mitä minun pitäisi. Suomi on murrosvaiheessa, jossa minun on tehtävä kaikkeni, jotta murros parempaan toteutuu niin hyvin kuin suinkin. Jos täydellisellä panostuksella politiikkaan saan aikaan kannusteen sadalletuhannelle älykkäälle suomalaiselle tehdä yksi lapsi enemmän, on se parempi kuin jos itse tekisin kymmenen lasta ja epäonnistuisin politiikassa. Ehdin mennä naimisiin sitten, kun olen saanut tärkeimmät tavoitteeni täytettyä.”

”Viesti ymmärretty. Siispä vain täyttä höyryä eteenpäin ja uudistetaan yhteiskuntaa enemmän kuin kymmenen edellistä hallitusta yhteensä. Suunnittelin tähän liittyen epävirallista apulaisparlamenttia, jonka voisimme rahoittaa järjettömästi kasvavista puoluetuistamme. Se koostuisi varakansanedustajistamme, jotka voisivat pientä palkkiota vastaan pureskella puolueemme aloitteita ennen kuin ne tuodaan eduskuntaan. Se nopeuttaisi urakkaamme sen lisäksi, että kompromissit eivät meitä hidasta tällä vaalikaudella.”

”Ajatus on harkinnan arvoinen, mutta Suomea ei voi hallita suvereenisti, jos ei saa työmarkkinajärjestöjen hyväksyntää”, Kaleva totesi. ”Vanhat puolueet luovuttivat niille valtaa, koska se takaa, että sitä kautta kyseisillä puolueilla säilyy edes se valta siinäkin tapauksessa, että jokin uusi voima, kuten nyt me, nousee niitä vastustamaan. Se on eräs korruption muoto. Siitä tulisi päästä eroon, mutta keinot eivät ole helppoja eivätkä kivuttomia.”

”Poistetaan työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennysoikeus ja säädetään tilalle arvonlisävero”, ehdotin. ”Järjestöjen jäsenmäärät lähtisivät hupenemaan nopeasti, jolloin niiden valtakin kuihtuisi. Sekin on dedemarisaatiota.”

”Jos me ryhdymme noin näyttävästi sotaan niitä vastaan, ammattiyhdistysliike järjestää maahan yleislakon”, Kaleva sanoi raskaasti. ”Antti Rinne yhtenä oppositiojohtajista tulee muutenkin yllyttämään siihen. Yleislakko tänä taloudellisesti haastavana aikana aiheuttaisi sellaista tuhoa, että sen korjaamiseen menisi erittäin pitkään. Kilpailukyvyn parantaminen maksaisi sen takaisin vasta vuosien päästä. Edunvalvontajärjestöissä on se ongelma, että ne eivät valvo koko kansakunnan etua.”

Kaleva penkoi taas laukkuaan ja otti sieltä esiin pienen pinon papereita.

”Tässä on lista merkittävistä edunvalvontajärjestöistä”, hän sanoi. ”Työntekijäkartellit SAK, STTK ja Akava, jotka haalivat jäsenilleen etua Suomen kilpailukyvyn kustannuksella. EK ja EVA, plutokraattien mafiat. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto, joskin sen painoarvo on vähäinen. Ja rikollisten edunvalvontajärjestö Demla, jonka soluttautuminen oikeuslaitokseen on tehnyt Suomesta rauhanparatiisin, eikä suinkaan kunniallisille kansalaisille, vaan konnille.”

”Meidän olisi hyvä keksiä jokin veruke kieltää tuo Demla”, sanoin. ”Ja mielellään savustaa virkakunnasta ulos kaikki sen jäsenet.”

”Mutta mistä löytäisimme uudet oikeusviranomaiset tilalle?” Kaleva kysyi. ”Sitä paitsi se merkitsisi vallan kolmijaon heikentymistä, minkä vahvistaminen on minun agendallani. Taidamme edetä siten, että otamme järjen käteen rangaistuskäytännöissä ja koettelemme tuomarien uskollisuutta. Kuolemantuomiota en kannata, älä toivokaan, mutta kastraatio on otettava käyttöön rangaistuksena törkeissä tapauksissa. Karkotetuilta poistetaan valitusoikeus, vankilat muutetaan nollabudjetilla toimiviksi työleireiksi, joissa vangit saavat itse ansaita ruokansa, vaatetuksensa, lämmityksensä, vartijoidensa palkat ynnä muut. Ja vakavista rikoksista tuomittuja voidaan määrätä luovuttamaan kierrätyskelpoisia elimiä samoin kuin luovuttamaan verta, mikäli se on kelvollista, säännöllisesti. Jos demlalaiset oikeusviranomaiset eivät näihin taivu, se merkitsee siirtoa kilometritehtaalle.”

”Entä muut etujärjestöt?”

”Etenemme varovaisemmin. Olemme diplomaattisia ja yritämme löytää ratkaisuja, jotka nekin pystyvät nielemään. Toimin, kuten viime vaalikaudella toimin muita puolueita kohtaan: pyrin luomaan henkilökohtaisia ystävyyssuhteita ja vahvaa luottamusta.”

”Tässä vaiheessa asetun taas kriitikon rooliini ja kehotan harkitsemaan toisenlaista tyyliä”, sanoin. ”Sinähän olet varsin säännönmukainen ihminen – ei, älä ota sitä kehuna, vaan varoituksena. Tunne vihollisesi, olet sanonut. Monesti ihmiset erehtyvät kuvittelemaan muita epärationaalisiksi olennoiksi, joilla ei ole kykyä itsenäiseen, luovaan ajatteluun. Mutta heillä on se kyky. Ne ihmiset, joiden kanssa joudut olemaan tekemisissä maan pääministerinä, ottavat selvää sinusta, kuten sinä heistä, voidakseen hyötyä sinun kustannuksellasi. No niin, koska olet hyvin säännönmukainen ihminen, vastustajiesi on helppo päätellä, miten sinä reagoit erilaisissa tilanteissa. Tämä kädenvääntö eturyhmien ja vanhojen valtapuolueiden nimittämän virkakunnan kanssa luo noille tahoille tilaisuuksia. Jos ne osaavat ennakoida sinun toimintaasi, koska olet säännönmukainen, ne saattavat päästä ohjailemaan sinua. Et sinä halua ottaa sitä riskiä, että he soveltavat sinua kuin logaritmifunktiota ja että joudut heidän pelinappulakseen.”

Kaleva oli kuunnellut keskittyneesti.

”Täytyy sanoa: sinä osaat ajatella asioita pessimistisemmin kuin minä”, hän sanoi. ”Mutta sehän on viisautta. Jatka, ole hyvä.”

”Sinun on näytettävä, ettet ole mikään Pavlovin koira, joka reagoi ärsykkeisiin aina samalla tavalla”, sanoin. ”Jos vaikutat arvaamattomalta, kukaan ei rohkene temppuilla sinua vastaan. Eli suositukseni on tämä: tavatessasi työmarkkinajärjestöjen edustajat anna itsestäsi aivan erilainen vaikutelma kuin kenelläkään on sinusta. Jos esität häikäilemätöntä, luihua kovanaamaa, he menevät aivan hämilleen, minkä jälkeen pääset täydelliseen yliotteeseen heistä.”

”Olet todellakin likaisten temppujen osaston arvoinen ja sinusta tulee olemaan minulle paljon hyötyä pääministerin erityisavustajana”, Kaleva sanoi. ”Ellei sitten… yritätkö parhaillasi huijata minua juuri siihen, mistä minua varoitat? Sinä tunnet minut, joten tiedät, että minä kuuntelen toisten ajatuksia ja suhtaudun niihin kunnioittavasti. Yritätkö käyttää sitä taipumustani hyödyksi halutessasi minut noudattamaan sinun… pois alta risut ja männynkävyt -tyyliäsi?”

No, tuota en ollut odottanut. Kaleva totisesti oli erittäin nopea oppimaan.

”Minä tunnen sinut, joten tiedän myös, että olet aina ylemmällä älyllisellä tasolla”, lausuin. ”En ole kyllin tyhmä ottaakseni sitä riskiä, että annat minulle potkut. Ja tiedän myös, että päätöksen teet aina itse.”

”Kuten huomaat, opin jo katsomaan asioita siitä lähtökohdasta, että jollakulla on kissanhäntä kainalossa”, Kaleva sanoi. ”Esittele siis ajatuksesi työmarkkinajärjestöjen edustajia varten.”

”Hyvä on. Mieleeni tulee heti eräs suunnitelma…”


* * *


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti