”Ei ahne
ihminen halua
vaurautta
itsessään, hän haluaa statusta!
Hän on
mieluummin rikas köyhien keskellä
kuin upporikas
keskituloisten keskellä.”
Kesäranta,
pääministerin virka-asunto. Tarkemmin sanoen, rakennuksen ”vastaanottohuone”.
Se
oli sisustettu mitä tarkimmin päivän audiensseja varten. Huonetta reunustivat
tummat verhot, jotka loivat sinne hämärän valaistuksen. Näiden verhojen takana
odotimme minä ja joukko muita Kalevan ystäviä. Kaleva itse istui työpöytänsä
ääressä, joka oli asetettu korokkeelle ikkunan eteen. Kaikki valo huoneeseen
tuli ikkunan peittävän valkoisen verhon läpi, jolloin Kalevasta näkyi vain
tumma siluetti. Pöydän edessä ei ollut tuoleja, mutta huoneen keskellä oli poikittain
pitkä pöytä.
Huoneen
ovi aukeni ja sisään astui neljä mahtavaa herraa: Vesa Vihriälä, Matti Apunen,
Matti Alahuhta ja Jyri Häkämies, kaikki elinkeinoelämän korkeita edunvalvojia.
He näyttivät olleen aikeissa marssia kovanaamaisina nuoren pääministerin luokse
kenties näyttämään hänelle kaapin paikan, mutta huoneen keskellä oleva pöytä
osui väliin. He joutuivat kiertämään sen ja niin tehdessään epäonnistuivat
tyystin lähestymään Kesärannan isäntää arvokkaina ja uhmakkaina, aivan kuten
isännän tarkoitus oli ollut. Saapuessaan työpöydän eteen he näyttivät jo
huomattavasti lauhkeammilta.
Ja
silloin he huomasivat, ettei heille ollut varattu tuoleja. Siinä he seisoivat
kuin mitkäkin palvelijat ja katsoivat ylöspäin korokkeella pöydän takana
istuvaan tummaan siluettiin, joka ei osoittanut vähäisintäkään aikomusta
tervehtiä tai nousta seisomaan.
Oli
hiljaista. Siluetti katsoi plutokraatteja, plutokraatit katsoivat siluettia.
Siluetti oli tutkimaton, plutokraatit eivät erottaneet ensimmäistäkään ilmettä
tai elettä, kun taas siluetti saattoi vaivatta nähdä jokaisen elohiiren,
otsilla syvenevät urat ja kasvoille leviävän nöyryytyksen punan. Hiljaisuus
kesti ja jännityksen paine kasvoi, kunnes oli kuin sitä olisi voinut leikata
veitsellä.
Äkkiä
Kaleva käänsi pöydällään olevan paperin ympäri. Silloin plutokraatit
ymmärsivät, ettei pääministeri ollutkaan tuijottanut heitä herkeämättä. Hän oli
yksinkertaisesti oikolukenut työn alla ollutta matemaattista tutkimusta ja
kiinnittänyt heihin täsmälleen yhtä vähän huomiota kuin pöytään heidän
takanaan. Plutokraattien kasvot alkoivat näyttää kuorituilta punajuurilta.
”Herra
pääministeri…” aloitti Jyri Häkämies hieman tärisevällä äänellä.
”Vastaanotto
alkaa tasan kello yksitoista, herra toimitusjohtaja”, Kalevan ääni tokaisi
kuivasti, ”kello on vasta minuuttia vaille.”
Hän
viittasi huoneen seinustalla olevaan kaappikelloon, joka toden totta näytti
aikaa 10.59 (tosin siksi, että Kaleva oli varmuuden vuoksi asettanut sen pari
minuuttia ajastaan jälkeen).
Juuri, kuten olin
suunnitellut, vieraat näyttivät aivan puulla päähän lyödyiltä. Kaleva jatkoi tutkimuksensa
silmäilyä rauhallisesti, ja plutokraatit hänen edessään pohtivat kuumeisesti,
nöyryyttikö pääministeri heitä tarkoituksella vai oliko hän vain niin
aikatauluihin ja sääntöihin kangistunut kuin jotkut huhut kertoivat.
Sitten kello löi yksitoista.
Kaleva laittoi välittömästi tutkimuksensa sivuun ja katsoi vieraitaan. Vieraat
olivat jo sen verran tottuneet hämärään valaistukseen, että huomasivat
pääministerin hymyilevän hyväntahtoisesti.
”Tervetuloa, arvon vieraat”,
Kaleva sanoi sydämellisesti. ”Uusi aika politiikassa on koittanut, mutta
sentään kaikki yhteiskunnan valtarakenteet eivät ole vaihtuneet. Olen halukas
ryhtymään kanssanne läheiseen yhteistyöhön, ja olen varma, että meistä tulee
hyviä ystäviä.”
Kalevan sävy oli erittäin
lämmin ja diplomaattinen, mutta eräs asia tuli silti ilmi: hän ei pitänyt
vieraitaan vertaisinaan, vaan suhtautui heihin kuin vanha, arvovaltainen
opettaja saattaisi suhtautua yläkoululaisiin. Hän yksin oli johtaja, joka
keskusteli itseään alempien kanssa, eikä antaisi kunniaa vastalauseille tai
itsenäiselle toiminnalle.
(Tässä vaiheessa lienee syytä
huomauttaa, että eräs Kalevan ystävistä, joka minun tavoin oli huonetta
reunustavien tummien verhojen takana piilossa, käytti erästä tiettyä
kaukosäädintä. Se sai ikkunaa peittävien valkoisten verhojen takana olevan
sälekaihtimen avautumaan hieman enemmän, joten huoneen valoisuus lisääntyi ja
uhkaava tunnelma, jonka vieraat olivat sisään tullessaan kohdanneet, väheni.)
Vieraat mumisivat jotain
kohteliaisuuksien tapaisia, ehkä juuri sillä hetkellä kykenemättä vastaamaan
mitään järin älykästä. Tunsin jo ylpeyttä suunnittelemastani surrealistisesta
audienssista.
”Pyysin teidät tänne paitsi
siksi, että edustatte elinkeinoelämää, myös siksi, että teillä on tietoa, mitä
saatan tarvita”, Kaleva jatkoi. ”Tämän maan poliittisena johtajana minun on
tiedettävä maata kohtaavista uhkista ja potentiaalisista uhkista. Vain siten
voin puolustaa kansamme menestystä ja hyvinvointia parhaalla mahdollisella
tavalla.”
Hänen määrätietoinen
katseensa, jossa ei näkynyt merkkiäkään epävarmuudesta tai epätietoisuudesta,
kohdistui Matti Apuseen ja Matti Alahuhtaan.
”Herrat Apunen ja Alahuhta.
Te olette osallistuneet Bilderberg-kokoukseen ja siten tiedätte, mistä niissä
on kysymys. Olkaa hyvät ja kertokaa minulle kaikki, mitä asiasta tiedätte.”
”Ei…” sanoi Matti Apunen.
”Ei… ole sallittua kertoa, mistä kokouksissa puhutaan.”
”Kyllä minä sen tiedän”,
Kaleva sanoi samalla pettyneellä sävyllä kuin se vanha arvovaltainen opettaja
olisi ihmetellyt, jos luokan parhain oppilas ei olisi osannut vastata
yksinkertaiseen kysymykseen. ”Juuri siksi minä kysyn asiasta teiltä sen sijaan,
että pyytäisin avustajiani ottamaan asiasta selvää jostain, missä tietoa on.”
”Mutta…”
”Jos jotain halutaan salata,
herää epäilys, että kyseessä on jotakin luihua”, Kaleva jatkoi. ”Bilderbergiä
on pitkään kritisoitu salamyhkäisyydestä. Se olisi voinut todistaa, ettei
kokouksiin liity mitään kavalaa yksinkertaisesti valitsemalla avoimen linjan.
Se ei ole valinnut avointa linjaa. Minulla on syytä epäillä, että kokouksiin
liittyy jotain sellaista, mistä pääministerin olisi hyvä saada tietää. Se voi liittyä
kansakunnan turvallisuuteen.”
Hiljaisuus. Kaleva katsoi
vieraitaan kuin kivipatsas. Koko hänen olemuksensa huokui, ettei hän tulisi
perääntymään vaatimuksestaan tuumaakaan.
(Toinen piilossa oleva
Kalevan ystävä käytti taas kaukosäädintä, jolloin sälekaihtimet menivät
hitaasti enemmän kiinni ja huoneeseen tuli taas hämärä, pelottava tunnelma.
Samassa minä painoin itselläni olevaa kaukosäädintä, joka sai piilossa olevan
kaiuttimen aloittamaan hyvin matalan jylyn, joka oli hädin tuskin ihmisen
kuuloalueella; se aiheutti häiriötä, jota ihmisen tietoinen mieli ei pystynyt
noteeraamaan, mutta joka sai stressihormonit jylläämään. Jos lisäksi olisi
voinut tehdä sen, olisimme myös pudottaneet huoneen lämpötilaa kymmenellä
asteella.)
”Aiotteko te kertoa minulle
vai ette?” Kaleva ärähti lopulta.
”Kuten sanoin…” Matti Apunen
änkytti. ”Kertominen ulkopuolisille on ankarasti kielletty…”
”No, voitteko kertoa edes,
miksi se on kielletty?”
Taas hiljaisuus.
”No, nyt ymmärrän”, Kaleva
sanoi uhkaavasti. ”Siihen totisesti liittyy jokin kavala salaliitto, josta
tieto ei saa päästä muiden kuin tarkoin valittujen vieraiden korviin. Ja te
epäilemättä tällä hetkellä suunnittelette, että ensi töiksenne täältä
päästyänne otatte yhteyttä muihin salaliittolaisiin ja kerrotte, että minä olen
udellut. Valitan, mutta nyt tiedätte liikaa aikeistani. En olisi halunnut tätä,
mutta käteni on pakotettu.”
Hän kumartui eteenpäin silmäilemään
vieraitaan pahaenteisesti.
”Kansallisen turvallisuuden nimissä
käsken Suojelupoliisia tutkimaan kotinne, työpaikkanne, kaikki henkilökohtaiset
arkistonne, tietokoneittenne sisällöt ynnä muut. Minä otan juurta jaksain selville,
onko teillä jotain rikollista menneisyyttä.” Plutokraattien leuat loksahtivat
auki ja hiukset nousivat pystyyn. ”Ilmeistänne päätellen teillä on jotain salattavaa.
Kiitos vihjeestä.”
”Mi-mitä?!” ulvahtivat
plutokraatit. ”Ette te voi!”
”Viime keväänä levisi huhuja,
joiden mukaan Bilderberg pitää EU-skeptisten voimien nousua uhkana
globalisaation jatkuvalle edistämiselle”, Kaleva sanoi. ”Te kaksi Matti A:ta
olitte molemmat siinä kokouksessa. Perussuomalaiset on EU-skeptinen ja
globalisaatiovastainen puolue, joten minulla on kaikki syyt olettaa, että te
vehkeilette minua, hallitusta ja Suomen kansaa vastaan. Sekin on liikaa, että
vasemmistolaiset osoittavat jo toista viikkoa mieltään laillista vaalitulosta
vastaan, joten raharikkaita en päästä käyttämään tarmoaan kansan edun
vastaisesti. Hyvästi.”
Kaleva otti pääministerin ja Supon
välisen kuuman linjan luurin käteensä, mutta mainitsi vielä:
”Ajatelkaa tilanteenne
mahdollisuuksia. Minä olen tämän maan pääministeri, ja maan kohtalo on
käsissäni. On erittäin epäviisasta asettua minua vastaan. Te voitte joko
liittyä puolelleni ja käyttää sitä valtaa, jonka teille suvaitsen antaa, tai
tulla sysätyksi kokonaan syrjään. Yksi prosentti vallasta on mittaamattoman
monta kertaa enemmän kuin nolla prosenttia.”
”Hyvä
on, me antaudumme!” huusivat plutokraatit kuin yhdestä suusta.
(Säleverhot
avautuivat taas päästäen enemmän valoa läpi, ja taustajyly loppui.)
”Te
siis kerrotte?” Kaleva kysyi kohottaen katseensa.
”Kyllä,
me kerromme kaiken.”
Kalevan
laski luurin kädestään. Plutokraatit nieleskelivät hetken ennen kuin
aloittivat. He kertoivat kaiken, mitä tiesivät Bilderberg-kokouksista, siihen
osallistuneiden toiveista ja tavoitteista sekä muiden tuntemiensa
taloudelliseen ja poliittiseen eliittiin kuuluvien henkilöiden suunnitelmista.
Kaleva kuunteli rauhallisesti ja hymyili kaiken aikaa hyväntahtoisesti.
”Tiedättekö,
mikä tämä on?” Kaleva sanoi vieraiden lopetettua ja osoitti pöytänsä reunassa
olevaa pientä esinettä. ”Se on mikrofoni. Ja tuolla verhon raossa pilkistää
valvontakamera. Ne ovat ikuistaneet kaiken tässä huoneessa tapahtuneen.
Muistakaa se.”
Olin
kehottanut Kalevaa suoraan uhkaamaan, että hän lähettäisi videon
Bilderberg-tahoille, mikäli kukaan vieraista ryhtyisi toimintaan, jota hän ei
hyväksyisi, mutta Kaleva ei ollut suostunut niin avoimeen kiristykseen. Hän oli
luottanut siihen, että piilotettukin uhkaus veisi viestin perille.
Kaleva
nousi pöytänsä äärestä ja astui alas korokkeelta vieraidensa kanssa samalle
tasolle.
”Minä
en oikein ymmärrä teitä”, hän sanoi. ”Te ette vaikuta tyhmiltä miehiltä, mutta
toimintanne väittää muuta. Minkä takia Elinkeinoelämän valtuuskunta peräänkuuluttaa maahanmuuton
kaksinkertaistamista yksilöimättä ollenkaan, minkälaista tai keiden maahanmuuttoa se haluaa?
Miksi te ette ole vaatinut maassa jo olevien työttömien ulkomaalaisten
työllistämistä ennen kuin uutta muuttoliikettä kannustetaan? Minkä vuoksi te
ette ole esittäneet minkäänlaista kritiikkiä maahanmuuttopolitiikan epäkohtia
kohtaan, vaan jättäneet sen minun, Jussi Halla-ahon ja monien muiden
tehtäväksi? Miksi te, herra Häkämies, olette hallituksessa antaneet tukenne
Astrid Thorsin mielipuoliselle politiikalle?”
Vieraat
vastasivat mumisten vanhoja kliseitä.
”Keitä
te oikein olette kuunnelleet?” Kaleva tiukkasi. ”Missä on oma järkenne? Kyllä
minä huomaan, ettette te sitä nyt käytä. Suomi on jälkiteollinen yhteiskunta,
joka kaipaa yksinomaan korkeasti koulutettua ja työhaluista väestöä. Korkea
verotus, sekava byrokratia ja rahan jakaminen vähän kenelle hyvänsä on
yhdistelmä, joka houkuttelee tänne lähinnä sellaisia tyyppejä, jotka eivät tule
kantamaan korttaan kekoon. Eikä halpatyövoimasta muutenkaan ole mitään hyötyä, koska
muutamassa vuosikymmenessä automaatio vie tarpeen kaikilta töiltä, joihin ei tarvita koulutusta ja osaamista. Ja te tiedätte sen!”
Kaleva
katsoi vieraitaan synkästi.
”Missä
vaiheessa vasemmiston hörhösiipi on aivopessyt teidät? Teidän tulisi edistää
talouselämän parasta, mutta ette osoita vastalausetta, vaikka maahan tulee
kielitaidottomia, luku- ja kirjoitustaidottomia koneinsinöörejä, joiden
tutkintotodistukset ovat jääneet kotiin. Vasemmisto sitä porukkaa tänne haalii
uudeksi rutiköyhäksi proletariaatiksi, joka voisi auttaa uudessa
vallankumouksessa. Oli vasemmiston perikato, että se sai nostettua työväen
elintason – sen jälkeen ei enää ollut toivoa oikotiestä diktatuuriin ennen kuin
keksittiin monikultturismi. Olen puhunut tästä ennenkin, miksi te ette ole
kuunnelleet? Mutta älkää huoliko: nationalistissa on jokaisen kapitalistin
turva. Jatkakaa halpatyövoiman perään kuolaamista, ja saatatte eräänä päivänä
herätä kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa teille ei jätetä mitään. Liittykää
sen vastaiseen rintamaan, ja tulevaisuutenne on turvattu. Jos yhdistämme
voimamme, voimme kukistaa yhteiset vihollisemme, jotka janoavat vain omaa
etuaan kaikkien muiden kustannuksella, ja luoda paremman, rauhallisen
maailman.”
(Kaleva
oli suositukseni mukaan katsonut tarkkaan erästä tiettyä kohtausta Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back
-elokuvan lopusta. Hänen tilanteensa Kesärannassa oli sikäli parempi kuin
Darth Vaderilla elokuvassa, että hänen ahdistamansa henkilöt eivät voineet pelastautua
pudottautumalla pohjattomaan kuiluun.)
”Liittykää
puolelleni, se on ainoa mahdollisuutenne”, Kaleva sanoi.
* * *
Kun
ensimmäinen joukko vieraita poistui Kesärannasta, heidät oli monilla peräkkäisillä
painostus- ja suostuttelukeinoilla manipuloitu Kalevan puolelle. Kaleva
istuutui hetkeksi tuolilleen levähtämään.
”Huh,
se oli melkoista uhkapeliä”, hän sanoi. ”En olisi halunnut toteuttaa uhkausta Suposta.
Valmistautukaa Wahlroosin, Ollilan ja Herlinin vierailuihin. Ennen iltaa
haluan, että maan koko talouseliitti on alistettu. Sitten on luvassa roolinmuutos
nationalistiksi, jokaisen sosialistin turvaksi, ja ottaa vastaan ammattiyhdistysliikkeen
johtajat.”
”Eikö
tällainen toiminta ole vähän periaatteittesi vastaista?” kysyi toinen Kalevan
avustaja, joka oli kuulunut Kalevan lähipiiriin vielä pitempään kuin minä.
”No,
vähän”, Kaleva sanoi, ”mutta koin viisaimmaksi kuunnella tiimini vakituista
utilitaristia.” Hän nyökkäsi minuun päin. ”Tämä ei ole uhkailua, tämä on
pedagogiikkaa. Lapsiakin joudutaan kasvattamaan tavalla, josta he itse eivät
nauti. Aikuisten kanssa on ihan sama juttu. Koulussa otin luulot pois monilta
koulukiusaajilta, mutta se ei olisi onnistunut vain kääntämällä toista poskea.
Tämä päivä on paluu siihen: nuo vastenmieliset plutokraatit eivät ole minulle
mitään muuta kuin koulukiusaajia, jotka ovat päässeet monta kertaa suurempaan
valta-asemaan. Ystäväpiirissäni on entisiä koulukiusaajia, jotka sain
ymmärtämään käytöksensä moraalittomuuden. Lahjoittamalla sosiaalisen omantunnon
talouseliitille teen myös heidän elämästään parempaa.”
”Sosiaalisen
omantunnon lahjoittaminen plutokraatille on kuin murskaisi pianistilta sormet”,
sanoin. ”Tietenkin sillä poikkeuksella, että se on hyvin tehty.”
* * *
Seuraavana
iltana, kun muiden töiden ohella monet mahtavat suomalaiset oli saatu taipumaan
Kalevan tahtoon ja sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt pitivät Kalevaa
liittolaisena toisiaan vastaan, menin Kalevan luokse palaveriin. Hän oli
työhuoneessaan katsellen ikkunasta ulos Vanhan kirkon puistoon eikä näyttänyt
huomaavan minua ennen kuin kysyin, mikä häntä niin askarrutti.
”Olen
miettinyt, onko tämä meidän koulutusjärjestelmämme eettisesti paha”, Kaleva
sanoi hajamielisesti.
”Mitä
tarkoitatte?”
”Koulutusjärjestelmäämme
voisi luonnehtia sosialidemokraattiseksi. Sen perusajatus on, että ihminen on
syntyjään kuin tyhjä taulu, johon sosiaali-insinöörit sitten istuttavat hyviksi
kokemiaan ajatuksia ja arvoja. He pyrkivät tekemään kaikista ihmisistä
sosialidemokraatteja. Tämä ajatus tietenkin on osoittautunut virheelliseksi,
koska monet vaistot ja taipumukset liittyvät ihmisyyteen itseensä, ei
kulttuuriin. Mutta onko perusajatus väärin?”
”Ei
tietenkään”, vastasin. ”Mikä erottaa meidät esimerkiksi islamisteista? Meistä
tulisi aivan samanlaisia raakalaisia, jos päästäisimme ihmisten väkivaltaiset
taipumukset valloilleen. Minusta sosialidemokraattinen ihmiskuva ei sinänsä ole
paha, mutta sellainen ihminen valitettavasti on aivan hampaaton arvoiltaan
perustavanlaatuisesti erilaista islamistia vastaan. Ihmiskuva sopisi
Impivaaraan, mutta samat sosialidemokraatit, jotka sosiaali-insinööreinä
toimivat, ryhtyivät tuhoamaan Impivaaraa.”
”Täsmälleen”,
Kaleva sanoi. ”Paradoksaalista kyllä, meidän yhteiskuntamme nostaa yksilönvapauden
korkealle jalustalle… mutta sehän on yksilönvapauden polkemista, että ensin
pyritään aivopesemään ihmiset vallanpitäjien arvojen mukaisiksi ja vasta sitten
annetaan heille vapaus.”
”Minä
en ole koskaan pitänyt yksilönvapautta juuri minään. Se on väistämättä
kulttuurin rappiovaiheen ilmiö, koska siitä seuraa hedonismi, siitä
mukavuudenhaluisuus, siitä puolustushaluttomuus. Yksilönvapaus aiheuttaa
tyhjiön, jonka tulee täyttämään uusi yhteisöllisyys.”
”Ja
samasta syystä minusta ei koskaan tullut liberaalia”, Kaleva sanoi. ”Kun minä
nyt olen Suomen pääministeri, on suorastaan velvollisuuteni ryhtyä
sosiaali-insinööriksi. Terve kansallishenki, yhden köyden vetäminen,
veljellinen auttavaisuus, uhrautuvaisuus isänmaan vuoksi – nuo ovat niitä
arvoja, joilla kansakunta kokee renessanssin.”
”Ja
miten aiot täyttää noin mittavan pedagogisen tehtävän?” kysyin.
”Pian
näet”, vastasi Kaleva. Hän astui työpöytänsä luokse ja soitti kelloa, joka
kutsui kaikki avustajat paikalle.
”Herra
pääministeri”, he sanoivat asettuessaan riviin kanssani.
”Minulla
on teille tärkeä tehtävä”, Kaleva sanoi. ”Järjestäkää minulle kaikki tällä
vuosituhannella kirjoitetut vertaisarvioidut psykologiset,
sosiaalipsykologiset, sosiologiset ja mentaliteettihistorialliset artikkelit ja
monografiat, tai ainakin ne, jotka on kirjoitettu osaamillani kielillä. Lisäksi
kutsukaa puheilleni kaikki maailman etevimmät hypnologit ja menestyneimmät
helppoheikit.”
”Niin
tapahtuu, herra pääministeri”, vastasimme yhdessä kuorossa. Minulla oli tunne,
että Kalevalla oli jokin todella suuri suunnitelma.
* * *
Se
määrä kirjallisuutta, jonka minä ja muut avustajat Kalevan työpöydälle
seuraavina päivinä kasasimme, oli tyrmäävä. En käsitä, missä välissä Kaleva
niitä ehti lukea tai edes silmäillä. Mutta oltuaan pääministerinä noin viikon
hän aloitti sen, minkä oli suunnitellut. Hän alkoi viikoittain pitää puheita,
jotka videoitiin ja levitettiin Internetin ja Yleisradion kautta Suomen
kansalle. Näissä puheissaan Kaleva hyödynsi suuren kansansuosionsa ja
hypnoottiset kykynsä: me hänen vanhat tuttunsa olimme toki kuulleet samanlaisia
puheita jo koulussa ollessamme, mutta niistä päivistä Kaleva oli kehittynyt
huimasti.
Itse
olin ollut hieman skeptinen puheiden suhteen, mutta sain pian myöntää
erehtyneeni. Olihan Kalevan kirjoituksiakin luettu paitsi sen takia, että ne
olivat täyttä asiaa, myös siksi, että ne olivat erittäin taidokkaasti
kirjoitettuja. Hänen puheitaan kuunneltiin, koska hänellä oli ääni, jota
ihmiset mielellään kuuntelivat, ja olemus, joka herätti luottamusta. Puheet
saivat nopeasti suuren suosion, ja uskon, että niillä oli jokin vaikutus
suomalaisiin. Olihan Kaleva jo lapsena saanut liki kokonaisen ala-asteen koulun
hänen elämänfilosofiansa kannalle. Sen Kaleva Suomen pääministerinä aikoi tehdä
Suomen kansalle, jotta maa kohtaisi renessanssin.
Tietenkään
kaikki eivät olleet Kalevasta vaikuttuneita, ja jotkut vihasivat häntä
peittelemättä. Suomen vaalitulos oli saanut EU:n johtajat pelkäämään pahinta,
ja pian Saarelaisen hallituksen aloitettua hallituskauden tarmokkaasti vaikutti
siltä, että pahimmat pelot todella olivat toteutumassa. Kaleva ei ollut
pyörtänyt ennen vaaleja ilmoittamaansa toivetta palauttaa EU aikaan ennen
Maastrichtin sopimusta. Kun hän ensimmäisen kerran meni Brysseliin tapaamaan
kollegoitaan, hän teki selväksi, että tulisi olemaan yhtä tiukka kansallisen
edun puolustaja kuin Margaret Thatcher oli ollut. Hän ei ollut aikeissa tarjota
loppusijoituspaikkaa Välimeren ylittävälle kansainvaellukselle, eikä tukemaan
kroonisessa tekohengityksessä olevaa Kreikkaa, eikä suostumaan mihinkään uuteen
askeleeseen kohti Euroopan liittovaltiota.
Kalevan
saama vastaanotto EU-johtajien joukossa oli kuin kylmä suihku. Monet hänen
uudet työtoverinsa eivät tervehtineet, eivät kuunnelleet eivätkä osoittaneet
minkäänlaista kunnioitusta sille linjalle, jonka Suomen kansa oli vaaleissa
valinnut. Jos Kaleva mielikuva EU-johtajista oli aiemmin ollut liian ruusuinen,
siitä tuli hyvin pian realistisen raatokukkainen. Vastenmielisin kaikista oli
Ruotsin pääministeri Stefan Löfven, jonka asenne Kalevaa kohtaan oli avoimen vihamielinen.
Itse
kylläkin ajattelin, että EU-johtajien närkästys oli ymmärrettävää. Heillehän
EU:n jatkuva integraatio oli enemmän kuin poliittinen päämäärä, se oli
henkilökohtainen intohimo, ties mitä tarkoitusta varten. Kun Perussuomalaisten
valtaannousu merkitsi erään unionin nöyrän jäsenen sisuuntumista, he olivat
raivoissaan. Kun Kaleva ilmoitti hakevansa jäsenmaksupalautusta, joka olisi leikannut
Suomen nettomaksuosuuden nollaan, heidän raivonsa vain kasvoi. Kun Suomi erosi
Schengenin sopimuksesta, he alkoivat suunnitella Suomen asettamista boikottiin.
Mutta
viimeinen pisara koitti toukokuun loppupuolella, kun Suomi, kertomatta
aikomuksistaan aiemmin kenellekään, erosi yhteisvaluutasta ja otti sen sijaan
käyttöön uuden markan. Neuvoston intomielisimmät jäsenet ja lähes koko komissio
unohtivat kaiken diplomaattisuutensa, kun he purkivat tunteitaan
harkitsemattomissa lausunnoissa. Lausunnot viimeistään saivat Kalevan
ymmärtämään, että hän oli yrittänyt tehdä yhteistyötä koulukiusaajamaisten
pikkudiktaattorien kanssa, jotka olivat päänahkaansa myöten täynnä nestemäistä
eritettä.
Euroopan
komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker oli raivoisimmin Suomen uutta politiikkaa
vastaan. Koko kevään ajan hän oli käyttäytynyt törkeästi Kalevaa kohtaan.
Kuvitellen tekevänsä suurenkin vaikutuksen hän saapui Suomeen heti euroeron
jälkeen aikeenaan pakottaa Kaleva aiemman hallituksen EU:ta nöyristelevälle
linjalle. Kaleva antoi hänen virua odotushuoneessa tunnin ajan ennen kuin otti
vastaan ja siten teki selväksi, että pääkomissaari oli hänen arvostusasteikollaan
jossain tappajaherhiläisen ja tuholaisetanan välimaastossa.
Juncker
ei lopulta löytänyt oikein muuta sanottavaa kuin purkauksen: ”Ette te voi tehdä
noin!”
”Suomi
on demokratia, jossa valta kuuluu kansalle”, Kaleva vastasi rutikuivalla
äänellä. ”Se ei kuulu Euroopan komission puheenjohtajalle. Valittakaa vain,
hyvä herra, mutta vakuutan, ettei kukaan teitä kuuntele. Syrjäytyneen
hyrynsalmelaisen alkoholistinkin mielipiteet kiinnostavat minua enemmän kuin
sinun mielipiteesi.”
”Sitä
tuhoat yhteisen eurooppalaisen unelman!” Juncker huusi.
”Minulla
ja teillä ei taida olla yhteistä eurooppalaista unelmaa”, Kaleva tokaisi. ”Coudenhove-Kalergin
ajatus sekarotuisesta Euroopasta, jota oikeamielinen eliitti hallitsisi
suvereenisti, ei vastaa minun ihanteitani, kuten eivät muutkaan
kansallissosialismin äpärät. Päinvastoin, sen vastainen taistelu on
elämäntyöni.”
”Sinä
– senkin…” Juncker äänteli kiukusta punaisena.
”Jos
häivyt nyt”, Kaleva sanoi äänellä, joka toi mieleen iskuun valmistautuvan
käärmeen, ”säästyt siltä nöyryytykseltä, että annan heittää sinut pihalle.
Tiedän kysymättäkin, että erityisavustajani palaa halusta kuvata sen videolle,
liittää siihen naururaidan ja ladata sen verkkoon. Mene, äläkä enää ikinä näytä
naamasi tässä maassa.”
Juncker
toljotti typertyneenä. Tapaaminen ei todellakaan mennyt protokollan mukaan.
”Mene!”
Kaleva ärjäisi sillä kertaa äänellä, joka oli kuin ukkosen jyrähdys, ja Juncker
pakeni paikalta kompuroiden aivan kuin kumpikin hänen jaloistaan olisi yrittänyt
päästä ensimmäisenä turvaan.
* * *
Samaan
aikaan, kun Suomen tie EU:ssa kävi yhä kivisemmäksi, kasvoi myös eräs
sisäpoliittinen ongelma Suomessa. Vihervasemmisto, joka oli heti vaaleja
seuranneena päivänä mennyt osoittamaan mieltään Eduskuntatalon portaille, ei
väsynytkään mielenilmauksiinsa, kuten Kaleva oli olettanut. Mielenosoitukset
jatkuivat päivästä ja viikosta toiseen, ja ne kasvoivat. Aloin aavistella,
ettei vasemmisto ehkä ollutkaan niin helposti nujerrettavissa. Odotin
huolissani, missä vaiheessa EU:n johtajat liittoutuisivat sen kanssa
kaataakseen Suomen tuoreen hallituksen.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti