26.4.2015

3. luku: Strategian synty



”Pidän erikoisena,
että haluatte suojella alkuperäiskansoja,
mutta samaan aikaan paheksutte sitä,
kun me yritämme ehkäistä ennalta tilanteen,
jossa itse tarvitsemme suojelua.”


Demokratiassa on aina ihmisiä, joiden mielestä ainoa kansanvallan hyväksyttävä tahdonnäyte on tuki heidän omalle politiikalleen. Siitä Suomi sai muistutuksen, kun useat vasemmistohenkiset poliitikot ja järjestöt ryhtyivät heti Perussuomalaisten Uuden Jytkyn jälkeen organisoimaan mielenosoitusta, jonka uhmakkaasti julistettiin jatkuvan, kunnes perussuomalainen hallitus saataisiin kaatumaan ”yleisen mielipiteen” paineessa.

Hyvän asian soturit olivat järkyttyneitä kansallismielisten suurvoitosta muuallakin kuin Suomessa. Länsi-Euroopasta tuli Suomeen eduskuntavaaleja seuranneina viikkoina muutaman kymmenen kokoisia ryhmiä useista maista, mutta se ei ollut mitään verrattuna ruotsalaisten reaktioon. Punavihreän hallituksen pääministeri Stefan Löfven oli jo Suomen vaali-iltana esittänyt syvän järkytyksensä siitä, että rakas lähinaapuri oli ”kääntynyt fasismiin”. Ruotsista saapui Suomeen satoja, myöhemmin tuhansia mielenosoittajia, jotka liittyivät suomalaisiin tovereihinsa käydäkseen pyhää oikeamielistä sotaansa pimeyden voimia vastaan.

Mielenosoittajat leiriytyivät Helsingin keskustaan ja ryhtyivät joukolleen tyypilliseen sodankäyntiin: he melusivat, roskasivat, kivittivät ikkunoita, töhrivät seiniä, polttivat roskakoreja, häiritsivät liikennettä, heittelivät poliiseja kananmunilla ja syyllistyivät kaikkeen muuhunkin kuviteltavissa olevaan pikkurikollisuuteen. Samaan aikaan Suomen ”kulttuurisesti rikastuneimmissa” lähiöissä alkoi heti liikehdintää, joka muistutti kovasti Ruotsin vastaavien lähiöiden hulinointia. Poliisilaitos oli jatkuvassa hälytystilassa, ja toukokuun alkuun mennessä hallitus joutui kutsumaan maaliskuussa reserviin astuneet sotilaspoliisit takaisin palvelukseen auttamaan järjestyksen ylläpitämisessä. Pääkaupunkiseudun ja pian koko Uudenmaan putkat täyttyivät, mutta silti mielenosoittajien määrä vain kasvoi.

Kaleva ei pitänyt Senaatintoria, Kauppatoria, Esplanadia, Rautatientoria, Eduskuntatalon portaita ja monia muitakin paikkoja jatkuvasti miehittävästä porukasta takuulla yhtään sen enempää kuin minä, mutta hän oli haluton hajottamaan mellakoita väkisin, koska arveli sen johtavan välittömästi sisällissotaan. Koska hän oli aina pitänyt tärkeänä sen osoittamista, ettei kansallismielisyys ole sama asia kuin tukahduttavan poliisivaltion tukeminen, hän ei lämmennyt ehdotukselleni ottaa kaikki mielenosoittajat kiinni ja rahdata heidät Lapin perukoille pakkotyöleireille.

Ruotsalaisten ja ei-ruotsalaisten Ruotsin kansalaisten määrän kasvaessa Helsingissä ja myös rikollisuuden kasvaessa kasvamistaan Kaleva otti yhteyttä Ruotsin hallitukseen ja vaati sitä kantamaan vastuunsa tilanteen rauhoittamisessa. Ruotsin hallitus kuitenkin kieltäytyi millään tavalla hillitsemästä mielenosoittajien vyöryä Suomeen. Myöskään ruotsalaisten silmissä synnittömällä presidentti Niinistöllä ei ollut menestystä diplomatiassaan. Noina päivinä Ruotsissa oli poliittisesti mahdotonta ehdottaakaan sovinnollisuutta Suomea kohtaan.

Kun kesäkuu alkoi ja valtiopäivien kesätauon lähestyessä Suomen eduskunta hyväksyi nopeaan tahtiin perussuomalaisen hallituksen aloitteita, joissa esimerkiksi korvattiin monikulttuurisuus kansallismielisyydellä nuorisolakiin kirjattuna virallisena valtionideologiana, Ruotsista tulleiden mielenosoittajien määrä Suomessa kasvoi ennätykseensä, samoin heidän aiheuttamansa vahingot. Suomen hallitus joutui kutsumaan lisää reserviläisiä palvelukseen. Kaleva otti Ruotsin suurlähettilään tiukkaan puhutteluun, mutta tämä kertoi, ettei ollut toivettakaan Ruotsin hallituksen myötämielisyydestä. Silloin eduskunta julisti valmiustilan ja Kaleva määräsi Rajavartiolaitosta estämään yhtäkään Ruotsista tulevaa laivaa rantautumasta ja lentokonetta laskeutumasta Suomeen ja sulkemaan Ruotsin vastaisen rajan. Mellakoiksi yltyneitä mielenosoituksia ryhdyttiin määrätietoisemmin hajottamaan. Putkat olivat ratkeamiseen asti täynnä, joten Kaleva käski sijoittaa kiinni otetut Ruotsin kansalaiset Ruotsin suurlähetystöön, joka saarrettiin.

* * *

”Suomi on loukannut meitä!” Stefan Löfven pauhasi tiedotustilaisuudessa. ”Fasistit kaappaavat siellä vallan ja ryhtyvät viemään yhteiskuntaa takaisin 30-luvulle, ja sitten heillä on vielä otsaa vaatia, etteivät ruotsalaiset osoittaisi mieltään sitä vastaan! Heidän pääministerinsä, joka viime syksynä tuki aktiivisesti Ruotsidemokraattien vaalityötä, on sulkenut rajan, estää laiva- ja lentoliikenteen ja loukkaa suurlähetystöämme Helsingissä! Tätä me emme hyväksy! Suomen hallitus on fasistinen, vapautta ja ihmisoikeuksia polkeva mafia! Me emme ikinä hyväksy fasismia! Se on kukistettava, kuten edelliselläkin kerralla! Täten minä, Ruotsin pääministeri, kaikkien ruotsalaisten puolesta, julistan sodan fasismille!”

Tällainen oli Ruotsin pääministerin vastaus Kalevan yrityksiin selvittää tilanne diplomatialla. Minä, Kaleva ja hänen muut avustajansa katsoimme puhetta suorana lähetyksenä televisiosta. Kaleva oli kirjaimellisesti sanaton, mutta minun mahdollisuuksia pohtiva mielikuvitukseni ryhtyi heti keksimään keinoja, joilla kääntää Löfvenin tunnekuohussa uhoamat sanat hyödyksi.

”No, jos tästä sota kehittyy, niin ainakin meillä on kovaa todistusaineistoa siitä, että aloittaja ei ole Suomi”, sanoin viekkaasti.

”En olisi uskonut tällaista idioottimaisuutta edes Ruotsin punavihreältä hallitukselta”, Kaleva ärisi. ”Enhän minä muuta halua kuin kansalleni rauhaa ja hyvinvointia! Sitäkö tämän päivän fasismi siis on? Ruotsissahan parhaillaankin ulkomaalaiset jengit terrorisoivat kaupunkeja, ja kun minä yritän estää samaa tapahtumasta Suomessa, minut leimataan epäinhimilliseksi roistoksi! Onko mikään sana koskaan kokenut niin totaalista sisällön muutosta kuin fasismi?”

Löfven ei ollut vielä lopettanut, vaikka kuulijat olivat osoittaneet suosiotaan aivan kuin esitys olisi ollut merkittävästikin parempi.

”Suomen fasistihallitus haluaa estää meitä protestoimasta!” hän huusi sylki roiskuen. ”Me emme saa antaa periksi! Kannustan ruotsalaisia ja kaikkia muitakin fasismin vastustajia matkustamaan Suomeen näyttämään fasisteille, mitä mieltä me heistä olemme! Alas fasismi!”

”Kissan viikset!” Kaleva karjaisi. ”Tuo älykääpiö! Vielä hän saa katua tätä!”

”Jos he sotaa haluavat, sitä he myös saavat, eikö vain?” kysyin.

Minä en halua sotaa!” Kaleva painotti. ”EU:ta on ihan turha toivoa hätiin, koska sen kansanvaltaa halveksivat johtajat ovat Ruotsin puolella. He kantavat minulle kaunaa siitä, että erosimme yhteisvaluutasta ja Schengenistä ja ilmoitimme vaativamme jäsenmaksupalautusta. Tämä kriisi kyllä selvitetään ilman verenvuodatusta, mutta miten?” Hän katsoi minua tiiviisti. ”Minulle ei olisi ikinä tullut mieleen pelotella ja painostaa edunvalvontajärjestöjä puolelleni. Käytä luovuutta.”

”Likaisten temppujen aivoriihen jäsenenä voin yrittää keksiä jotakin”, sanoin. ”Nähtäväksi jää, hyväksytkö aiheellisiksi katsomani toimenpiteet.”

* * *

Ruotsalaiset noudattivat pääministerinsä kannustusta riemumielin. Suomessa jo olleet tulkitsivat pääministerin puheen oikeutukseksi ryhtyä sellaiseen vandalismiin, josta he aiemmin olivat pidättyneet, ja niinpä Helsingin keskusta alkoi vaikuttaa taistelutantereelta. Vaikka laiva- ja lentoliikenteet Ruotsista olivat poikki ja raja suljettu, lisää huligaaneja saapui Ruotsista Tallinnan kautta. Seurasin odottavasti Kalevan reaktiota, sillä hänen pinnansa kiristyi päivä päivältä ja oli vain ajan kysymys, milloin hän luopuisi typerimmistä ihanteistaan edes hetkeksi. Tilanne alkoi olla taakka jo Suomen kansantaloudellekin, enkä minä ollut ainoa, joka vaati vastaamista väkivaltaan väkivallalla.

Eräänä päivänä sain kutsun mennä Valtioneuvoston linnaan esittelemään juoneni. Minut nouti valtioneuvoston virka-auto, sillä Helsingistä oli tullut erittäin vaarallinen paikka, jossa mellakoitsijat ja sotilaiden tukemat poliisit kilpailivat tilan hallinnasta. Ilman autoa en välttämättä olisi päässyt perille asti.

Senaatintorilla oli melkein tuhatpäinen väenpaljous, joka piti hirveää melua. Sen oli piirittänyt poliisien ja sotilaspoliisien rengas, jossa kaikki olivat varautuneet taisteluun. Toivoin, että pian aika olisi kypsä joidenkin vasemmistojärjestöjen määrittelemiseksi rikollisjärjestöiksi.

Valtioneuvoston linnassa minut otti vastaan Suomen turvallisuuspoliittinen johto: pääministeri Kaleva Saarelainen, ulkoministeri ja pääministerin sijainen Sampo Terho, puolustusministeri Jussi Niinistö sekä sisäministeri Vesa-Matti Saarakkala. Tasavallan presidentti oli edellisenä iltana (valistuneen arvaukseni mukaan Kalevan painostamana) jättäytynyt kriisin ajaksi sairaslomalle, mikä oli jättänyt valtakunnan johtajuuden Puolustusvoimain ylipäällikkyyttä myöten pääministerille. Senaatintorille antavat ikkunat oli suojattu vanerilevyillä, mutta kukaan, jolla oli korvat, ei tarvinnut silmiään tietääkseen, mitä rakennuksen ulkopuolella oli tekeillä.

Tervehdin ministereitä epämuodollisesti, sillä tunsinhan minä heidät kaikki puolueen kautta.

”Kas niin, ilkeämielinen juonittelijani”, Kaleva sanoi. Hän näytti rasittuneelta. ”Mitä ehdotat?”

”Ehdotan, että otamme kaiken irti tästä tilanteesta, jonka Ruotsin hallitus on saanut aikaan”, sanoin koruttomasti. ”Ruotsi julisti Suomen fasistiseksi ja fasismille sodan. Meidän on todettava olevamme sodassa, kukistettava vihollinen ja eliminoitava uuden sodan uhka. Tämä tarkoittaa, että Helsinkiä terrorisoiva roskaväki laitetaan kuriin tarpeellisella voimankäytöllä, minkä jälkeen teemme ripeän, odottamattoman hyökkäyksen Tukholmaan, jossa otamme länsinaapurimme hallintaamme ja päätämme sen kohtaloista niin pitkään kuin aiheelliseksi katsomme.”

Terho, Niinistö ja Saarakkala tuijottivat minua silmät selällään. He eivät olleet yhtä tottuneita kuin Kaleva minun luoviin ajatuksiini, joiden oli tarkoitus tuoda harkittavaksi epäsovinnaisia vaihtoehtoja.

”Älkää unohtako, arvon ministerit, että Ruotsi toimii aktiivisesti muitakin kuin meitä vastaan”, jatkoin. ”Ruotsin mielipuolinen monikulttuurisuuspolitiikka on jatkuvaa terroria Ruotsin alkuperäiskansaa kohtaan. Meillä on nyt korvaamaton tilaisuus lopettaa ruotsalaisten kansanmurha. Kansanmurhan arkkitehdit ansaitsevat saman rangaistuksen kuin mitä Nürnbergissä seitsemän vuosikymmentä sitten langetettiin. Stefan Löfven ripustettakoon köyden jatkoksi.”

Kaleva oli tovin hiljaa.

”Ainakin onnistuit ajattelemaan… uudella tavalla”, hän sanoi. ”Mutta ikävienkään tyyppien hirttäminen ei ole minun tyyliäni. Minä en halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella.”

”Joskus ikäviä tyyppejä on pakko tappaa, jotta tappaminen voitaisiin myöhemmin lopettaa”, sanoin. ”Katso, missä tilassa Ruotsi on! Maan väkiluku kasvaa prosentilla joka vuosi, samalla kun eurooppalaisen väestön määrä taantuu. Meidän elinaikanamme koittaa hetki, jolloin Ruotsin asukkaista vähemmistö on eurooppalaisia. Eurooppalaiset pitävät ruotsalaista yhteiskuntaa kasassa. Kun he eivät siihen enää pysty, maa ajautuu kaaokseen ja barbaarilaumat lähtevät ryöstöretkille. Ne hyökkäävät Suomeen, Norjaan, Tanskaan, Saksaan, samalla kun teurastavat Ruotsissa vielä asuvat eurooppalaiset. Sota Ruotsia vastaan meillä on väistämättä edessämme. Nyt meillä on ainutlaatuinen tilaisuus hoitaa homma ennen tilanteen eskaloitumista. Valloitetaan Ruotsi, pelastetaan sen kansa ja rangaistaan kansanmurhan arkkitehteja. Stefan Löfven edeltäjineen on ansainnut kuoleman. Se on pienimmän pahan valitseminen tässä tilanteessa.”

”Tuossa ajatuksessa ei ole mitään järkeä”, Kaleva sanoi. ”En kiistä mitään vääryyttä, jonka Ruotsin johtajat ovat tehneet oman kansansa tulevaisuutta kohtaan, mutta heidän teloittamisensa ei korjaisi mitään heidän tekemäänsä vääryyttä. Viisas arvioi tilannetta sellaisena kuin se sattuu olemaan. Heidän teloittamisensa sijaan voisimme pakottaa heidät itse korjaamaan vääryyksiään. He ovat aivopestyjä, eivätkä siis täysin syyntakeellisia. Minä haluan antaa heillekin uuden mahdollisuuden.”

”Niin, minä arvelinkin, että tällainen moraalinen este tulisi vastaan. Siksi tein myös suunnitelma B:n. Tiedätkö, mikä on Tukholman panttivankidraama?” kysyin johdattelevasti.

”Tietenkin”, Kaleva vastasi. ”Sen seurauksena annettiin nimi Tukholma-syndroomalle. Panttivangit samastuivat kaappaajiinsa niin kovasti, että myöhemmin puolustelivat heitä.”

”Tiedätkö, mikä on Tukholman panttivankidraama, versio 2.0?” jatkoin.

Kaleva huokasi.

”En tiedä”, hän vastasi, ”koska tietääkseni sellaista ei ole koskaan tapahtunut. Mutta voin kuvitella, että se on jotain, jonka sinä olet suunnitellut minun toteuttavan.”

”Me olemme sodassa Ruotsia vastaan. Sinä et hyväksy Ruotsin vallanpitäjien teloittamisia, eikä koko maan miehittäminen olisi tarkoituksenmukaista. Mutta, jos saamme Ruotsin vallanpitäjät sympaattisiksi itsellemme, pääsemme päättämään sodan ja pelastamaan Ruotsin kansakunnan monikulttuuri-invaasiolta.”

”Senkin pikku Machiavelli”, Kaleva sähähti. ”En käsitä, miten olet voinut olla lapsena minun lähipiirissäni, uskollisena kannattajani, ja silti sinussa on noin selviä koulukiusaajapiirteitä.”

”Hah! Yhden terroristi, toisen vapaustaistelija. Kiusaamisessa olennaista ei ole se, mitä tehdään, vaan miksi tehdään. En minä halua meidän tekevän Ruotsin vallanpitäjille pahaa vain siksi, että en pidä heistä. Ruotsin kansa kärsii, ulkomaalaiset barbaarilaumat terrorisoivat heitä eivätkä he voi nykyoloissa puolustaa oikeuksiaan mitenkään. Ruotsin hallitus ei ole sen parempi kuin veristen diktatuurien hallitukset, se vain on ulkoistanut väkivallan suojateilleen. Meidän on puututtava siihen. Kyllähän sinä hyväksyt senkin, että armeijamme on varustettu aseilla, joilla voi tappaa ihmisiä. Vain umpimielinen fanaatikko hylkää tarpeelliset keinot ja häviää. Koska me haluamme pelastaa Ruotsin kansan, me emme saa hävitä.”

”Peräänkuulutat moraalisen selkärangan taipuvaisuutta”, Kaleva tuhahti. ”En voi kiistää sanojesi viisautta, mutta jos otamme häijyt aseet arsenaaliimme, otamme myös riskin siitä, että unohdamme, keitä olemme. Etkö todellakaan ole tullut ajatelleeksi, että teko voi olla moraalisesti väärin itsessään, riippumatta siitä, saako se aikaan suurta hyvää? En halua tulla hirviöksi.”

”Siinä tapauksessa et tehnyt viisaasti ryhtyessäsi politiikkaan”, sanoin viileästi. ”Ehkä matematiikan tutkiminen täysipäiväisesti olisi sittenkin ollut sinulle parempi, jos elämäntyöksesi ottamasi yleisen hyvän, rauhan ja oikeuden edistäminen kaatuu kykenemättömyyteesi poistua mukavuusalueelta. Otatko vastuullesi ruotsalaisten kansanmurhan sitä kautta, ettet pysäytä sitä, vaikka mahdollisuutta sinulle tarjotaan?”

”Mutta millä hinnalla se on kohtuullista pysäyttää? Ruotsi on tehnyt demonstratiivisen sodanjulistuksen, kyllä, mutta ei suoranaisesti Suomen tasavallalle. Eikä Ruotsi ole ryhtynyt varsinaisiin sotatoimiin, kannustanut vain huligaaneja tulemaan tänne rettelöimään. Jos me ensimmäisenä tässä kriisissä otamme armeijan todella käyttöön, vastuutamme emme voi kiertää. Kansainvälinen liikkumavaramme supistuisi olemattomiin. On yksinkertaisesti väärin turvautua väkivaltaan tai sen uhkaan, vaikka sillä pysäytettäisiinkin kansanmurha. Eikö ole olemassa mitään muuta, rauhanomaisempaa tietä?”

”Moraalinen ajattelusi hämmästyttää minua”, sanoin turhautuneena. Aloin jo tosissani suuttua. ”Miksi ajattelet asiaa siltä kannalta, käyttääkö vai ollako käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa? Sinun tulisi ajatella, pysäyttääkö vai ollako pysäyttämättä kansanmurha. Moraalinen absolutismi johtaa käytännössä mahdottomiin tilanteisiin, koska usein joudutaan valitsemaan vaihtoehdoista, joista mikään ei ole hyvä. Siksi suurimman hyvän periaate astuu kuvioihin. Väkivallan tai sen uhkan käyttäminen tässä tilanteessa ei ole moraalisesti väärin; se on moraalisesti oikeammin kuin mikään muu vaihtoehto. Ja mitä vielä tulee tuohon Ruotsin epätavalliseen sodankäyntiin… miten se muka poikkeaa siitä, kun venäläiset niin sanotut vapaustaistelijat menivät Krimille ja Itä-Ukrainaan valloittamaan ja sotimaan vailla kotimaansa selvää mandaattia? Ymmärrä nyt, hyvä ihminen, että tällaista sodankäynti on nykyaikana. Ruotsin ei tarvitse käyttää olematonta armeijaansa meitä vastaan, kun se voi käyttää vasemmistoaktivisteja, joille huliganismi on elämäntapa. Me olemme hyökkäyksen kohteena ihan yhtä paljon kuin Ukraina on ollut jo yli vuoden.”

Kuin tilauksesta Senaatintorilta kuului voimakas paukahdus. Joku huligaaneista oli ilmeisesti ampunut suuren ilotulitteen.

”Katso nyt, emme me voi elää näin!” huusin. ”Ei Ruotsin hallitus tule perääntymään enää sen jälkeen, kun se on vakuuttanut meidän olevan fasisteja, joilla ei ole mitään oikeutta olemassaoloon. Jokaisena päivänä, jona Suomen hallitus ei reagoi asianmukaisella tavalla noiden huligaanien toimintaan, te lähetätte koko maailmalle viestin hyväksyvänne tuollaisen toiminnan. Maahan tulee joka päivä lisää väkeä toteuttamaan väkivaltafantasioitaan! Missä ovat suomalaisille antamamme lupaukset sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta? Huligaanit aiheuttavat joka päivä vähintään satojen tuhansien markkojen vahingot ja poliisilaitos on Puolustusvoimain avusta huolimatta venytetty äärimmilleen, mikä sekin maksaa!”

Kalevan ilme oli pingottunut, kun hän katsoi pöydän pintaa. Hänen lähipiirissään olin oppinut jonkin verran manipulointia minäkin, joten päätin käyttää vielä yhden kortin.

”Huomaan, että tahtosi on kuin rautaa”, lausuin. Kaleva kohotti kulmiaan, sillä hän huomasi sanojeni ja pettyneen sävyni välisen ristiriidan. ”Enkä tarkoita sitä hyvällä. Siinä, missä rauta murtuu, teräs taipuu. Taipumaton tahto joutuu hyvin pian umpikujaan. Ihminen, joka ei kykene valitsemaan vähiten huonoa vaihtoehtoa, on tuomittu epäonnistumaan. Sellainen johtaja pettää alaisensa. Älä tee sitä Suomen kansalle, Ruotsin kansalle… älä millekään kansalle.”

Mekkala Senaatintorilla yltyi. Monilla oli hätäpilli, jotka vihelsivät kuin viimeistä päivää.

”Eihän tässä kuule edes omia ajatuksiaan!” Kaleva tulistui. ”Ulkoministeri Terho, ilmoittakaa Ruotsin suurlähettiläälle, että Suomi antautuu ja pyytää rauhanneuvottelua!”

Leukani loksahti auki. Siitä huolimatta sisälläni vauhdilla kasautuva protestivyöry ei vaikuttanut pitävän suutani kyllin avarana purkautumisväylänä.

”Ei, älä vedä hätäisiä johtopäätöksiä”, Kaleva sanoi minulle. ”On kokonainen manipuloinnin alalaji esittää alistumista. Ruotsin hallitus tulee tänne vierailulle voittajana. Mutta miten se palaa takaisin kotiin… se onkin oma tarinansa. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.”

* * *

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti