”Leppoisasta suvaitsevaisuudesta”

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa henkevä ajattelija Saska Saarikoski todistaa islamilaisen kulttuurin kykenevän ”leppoisaan suvaitsevaisuuteen”:

Muslimimaiden historiassa riittää esimerkkejä niin raakuudesta ja suvaitsemattomuudesta kuin leppoisasta suvaitsevaisuudestakin.

Jälkimmäisestä todistaa yhä se, että islamilaisessa maailmassa on säilynyt monia ikivanhoja uskonnollisia ryhmiä, kuten Egyptin koptikristityt, Libanonin druusit tai Isisin jalkoihin jääneet jesidit.

”Todisteet” voi toki kuitata Saarikosken tietämättömyydellä, mutta oletetaan hänen, journalististen ihanteiden mukaan, tietävän mistä kirjoittaa. Tapausten pitäminen ”leppoisana suvaitsevaisuutena” sopii erinomaisen hyvin esimerkiksi nykyaikaisen monikultturistisen vihervasemmiston kaksoisstandardeista. Mikä Saarikosken mukaan oli historiallisissa muslimimaissa ”leppoisaa suvaitsevaisuutta”, olisi länsimaissa ilmetessään mitä hirviömäisintä fasismia.

Esimerkiksi osmanien Turkki ja maurien Espanja hyväksyivät alamaisikseen kristityt ja juutalaiset, jotka saivat elää omien tapojensa mukaan omissa oloissaan. Mutta eivät muslimiruhtinaat heitä ”leppoisasti suvainneet” siksi, että olisivat pitäneet kulttuurien ja uskontojen kirjoa sinänsä hyvänä tai neutraalina asiana. Taustalla oli aivan muita syitä.

Islamilaisen lain mukaan muslimeita ei saa orjuuttaa. Kyseisten valtakuntien toiminnalle oli tärkeää eriuskoisten alamaisten läsnäolo, jotta olisi keitä orjuuttaa. Turkissa valtiovalta otti kristittyjen perheiden poikia janitsaareiksi eli valtakunnan eliittisotilaiksi, ei muslimien. Tyttäret kelpasivat ilotytöiksi sulttaanin haaremiin. Kristittyjä ja juutalaisia pestattiin armeijaan miehistöksi, koska heillä katsottiin olevan niin vähäinen ihmisarvo, että heitä saattoi surutta käyttää tykinruokana. Heillä ei ollut mitään ylenemisen mahdollisuuksia armeijassa. Vielä 1800-luvulla Turkissa vastustettiin yleistä asevelvollisuutta sillä perusteella, että silloin olisi mahdollinen sellainen sietämätön tilanne, että muslimi joutuisi ottamaan käskyjä vastaan kristityltä. Myös julkiset virat olivat vain muslimien saavutettavissa. Verotkin olivat ei-muslimeilla ankarammat.

Olisiko se Suomessa ”leppoisaa suvaitsevaisuutta”, että armeijan kurjimpiin tehtäviin vailla ylenemisen mahdollisuutta otettaisiin vain muslimeja, koska valtiovalta pitäisi heitä ala-arvoisina? Että julkiset virat olisi varattu suomalaisille kristityille ja että heitä verotettaisiin muita keveämmin? Jostain syystä Perussuomalaiset eivät ole ”tosileppoisia suvaitsevaisia”, vaikka he eivät milloinkaan ole vaatineet tällaista yhteiskuntaa. Outoa.

Ehkä Saarikosken mielestä Etelä-Afrikan apartheidkin oli ”leppoisaa suvaitsevaisuutta”. Mustien kohtelusta viis, suurin osahan heistä selvisi elossa, mikä historiallisten muslimimaiden kohdalla täyttää ”leppoisan suvaitsevaisuuden” kriteerit.

Kun seuraan modernin vasemmiston toimintaa ja ajattelumaailmaa, en voi olla havaitsematta samankaltaisuutta joihinkin luonnonilmiöihin. Monesti käy niin, että jokin eläin tai kasvi alkaa menestyä todella hyvin, kunnes se alkaa vahvasti syrjäyttää muita lajeja elinalueellaan. Ennen pitkää muut lajit heikkenevät, ja ekosysteemin biodiversiteetin supistuminen koituu ongelmaksi myös vahvalle lajille, joka tapahtumaketjun sai aikaan, ja niin se aiheuttaa oman tuhonsa. Ihmettelen, voiko ihmisen keksimä ideologia samalla tavalla kulkea itse aiheuttamaansa tuhon tietä, siltä nimittäin näyttää.

Vasemmisto sai alkunsa radikaalina feodaaliyhteiskunnan kaatajana, siitä se kehittyi työväenliikkeeksi, siitä veronmaksajien kustannuksella jäsentensä etua ajavaksi kleptokraattiseksi puolueinstituutioksi, siitä maailmanparannuskoneistoksi, siitä monikulttuurisuuden edistäjäksi. Monikulttuurisuus on se miekka, mihin kerran tartuttuaan vasemmisto vielä hukkuu.

Maurien Espanjaa ja osmanien Turkkia on joskus pidetty toimivina monikulttuurisina yhteiskuntina. Niiden toimivuus kylläkin perustui siihen, että yksi ryhmä oli vallassa yli muiden. Kun kristityt ja juutalaiset olivat dhimmejä eli yllä kuvailtuja toisen luokan alamaisia, homma toimi, koska heillä ei ollut kuvitelmaa siitä, että he olisivat olleet oikeutettuja johonkin. Ihan tyytyväisiä he eivät olleet, olivathan he innolla ajamassa muslimihallitsijoitaan pois niin Iberiasta kuin Balkaniltakin.

Tämän päivän lännessä monikulttuurisuus voisi toimia, jos muslimit oltaisiin valmiita alistamaan kuten kristityt ja juutalaiset muinoin Espanjassa ja Turkissa. Integroiminen tapahtuisi pakottamalla muslimit luopumaan uskostaan ja kulttuuristaan. Siltikin olisi arvoitus, mitä hyvää uudet alamaiset meille voisivat tänne tuoda. Ainakin he toisivat riskin samaan epävakauteen, minkä Balkan sai perintönä turkkilaisvallasta.

Monikulttuurisuus on käytännössä erittäin ”oikeistolainen” järjestelmä. Keskenään torailevat ryhmät tulevat murtamaan yhteisen valtiovallan, joka voisi ylläpitää kaikki kansalaiset kattavaa julkista sektoria. Ryhmät tulevat muodostamaan valtion sisälle uusia ulossulkevia ryhmiä, jotka huolehtivat vain omistaan. Väliinputoajat, jotka eivät kuulu mihinkään ryhmään, ovat kaikkein surkeimmassa asemassa.

Vasemmiston, siis tulonsiirroilla ja julkisilla palveluilla heikoimmistakin huolehtivan järjestelmän, tärkein edellytys on ulossulkevuus. Hyvinvointivaltion edunsaajien määrää on pakko rajoittaa, jotta järjestelmän rahoitus pysyy tasapainossa. Jotta sosialismi voisi toimia, on se yhdistettävä nationalismin kanssa. Tällainen rajatun sisäryhmän yhteisomistus, kansallissosialismi, on kammottavassa maineessa, koska eräs amatöörimaalari teki siitä taideteostotalitarisminsa kulissit. Kuka puhdistaisi sen maineen ja samalla pelastaisi koko vasemmiston?

Pyhästä sodasta

Länsimaille on taas annettu muistutus, jota harmillisen monet kieltäytyvät kuulemasta. Kulttuurimme käy sotaa ikiaikaista vihollistamme islamia vastaan. Sota on raivonnut enemmän tai vähemmän kiivaasti kohta puolitoista vuosituhatta, ja valitettavasti elämme vaihetta, jossa läntisen kulttuurin sisällissotien seurauksena islam on vuorostaan päässyt etenemisvaiheeseen. Sotaa ei käydä enää rajamailla, vaan eräässä lännen perinteisistä ytimistä, Pariisissa.

Islam on paljon enemmän kuin pelkkä uskonto. Se on myös vahva mentaliteetti ja totaalinen poliittinen ideologia. Islamilaisen mentaliteetin horjumattoman itsevarma luonne perustuu islaminuskon fundamentalistisuuteen. Jumala antoi sanomansa profeetalleen, jolloin maailma tuli valmiiksi eikä sen jälkeen ole ollut liiemmin tarvetta miettiä enää mitään, ja kulttuuri on jämähtänyt keskiajalle. Riittää, kun seurataan Koraanin yksiselitteisiä käskyjä: ”Tapa, ryöstä, häpäise.” Islamin ja kansallissosialismin rinnastaminen on havainnollista. Kansallissosialismi oli nöyryytetyn kansakunnan vaipuminen vähäksi aikaa samaan raivoon ja kateuteen, johon islam perustuu.

Oikeastaan islamilla ja islamismilla ei ole mitään eroa, sillä tiukan oikeaoppisen Koraaniin perustuvan opin mukaan uskonnon on ulotuttava kaikille elämänalueille. Koraanissa käsketään tuhoamaan vääräuskoiset, jollaisiksi lasketaan myös ne muslimit, jotka pyrkivät integroitumaan länsimaiseen sekulaariin yhteiskuntaan. Tätä pyhää sotaa käydään niin kauan kuin sodan osapuolet ovat olemassa: jommankumman on tuhouduttava. Ainoa tapa, jolla länsimainen ja islamilainen kulttuuri voisivat elää sovussa rinnakkain, olisi toteuttaa lännen ehdoilla islamin sisäinen uskonpuhdistus, jossa uskonnosta kastroitaisiin oikeastaan kaikki opillinen sisältö ja jäljelle jätettäisiin vain ulkokuori. Näin on tapahtunut kristinuskollekin. Se olisi mittaamattoman suuri edistysaskel paitsi länsimaiden yhteiskuntarauhalle, myös niille sadoille miljoonille ihmisille, jotka elävät islamin varjossa.

Silloin, kun maailmanvalloitusta tavoitelleet turkkilaiset ryskyttivät Wienin portteja, lännessä ymmärrettiin käytävän sotaa. Islam ei niiden päivien jälkeen ole muuttunut, länsi on. Täällä vakuutellaan nykyään, että konfliktit ehkäistään vuoropuhelulla, vaikka vastapuolemme käsitys vuoropuhelusta on väkivalta. Ennakkosuosikki Suomen seuraavaksi pääministeriksi Juha Sipilä lähestyi ongelmaa juuri tästä naiivista lähtökohdasta.

Paras tapa edetä kohti tappiota on kiistää, että sotaa ylipäätään on. Vihollisemme tavoite ei ole elää rauhassa niiden kanssa, joita on ennen pidetty vihollisina, vaan elää rauhassa ilman heitä. Tämä on perustavanlaatuinen ero länsimaisessa sivilisaatiossa ja islamilaisessa barbariassa. Sivilisaatio on ilmeisesti edennyt rappiovaiheeseen, jossa barbariaan yritetään suhtautua tasavertaisena. Sipilän löysä retoriikka edustaa paradoksaalisesti samaan aikaan sekä sivilisaatiota että sen tappiota barbarialle.

Italiassa on osattu vastata tapahtumiin asiaankuuluvalla tavalla. Italialainen Lega Nord -puolue, jonka menestystä viime kevään eurovaaleissa toivoin, on sanonut totuuden niin että se on kuultu täällä Suomessakin: 1 ja 2. Jopa rajattomasti halveksimalleni Silvio Berlusconille on nostettava hattua, vaikka hänen lausuntonsa ei käytännön politiikaksi asti päätynytkään hänen pääministerikausillaan. Totuuden puhujia vain on liian vähän, sinisilmäisiä idealisteja taas riittää.

Niinpä lännen suurin vihollinen ei ole barbaria, vaan sen länsimaiset myötäilijät. Perääntymällä barbarian uhon edessä tulemme ennen pitkää häviämään sille. Ennen kuin taistelua kannattaa viedä barbariaa vastaan, on meidän suoritettava mittava sisäinen puhdistautuminen. Pettureista ja oman oksan sahaajista on päästävä eroon. Sellaiset naurettavat arvot kuin yksilönvapaus on voitava tarpeen tullen heittää romukoppaan, sillä yhteisö on yksilöä arvokkaampi ja yhteisön on voitava puolustautua tuhoamalla syöpäkasvaimensa.

Pariisin terrori-isku on seurausta Ranskan tuhoisasta maahanmuuttopolitiikasta, joka on saanut ennen vakaan yhteiskunnan pirstoutumaan. Maahanmuuttopolitiikkaan ei ole haluttu puuttua, koska siitä on tietyille ryhmille etua. Useimmissa länsimaissa on kokonainen elinkeinohaara, joka saa elantonsa siitä, että se on yrittävinään integroida maahanmuuttajia yhteiskuntaan. Kyseisen elinkeinohaaran edellytys on, että yhteiskunnassa on jatkuvasti syrjäytyviä maahanmuuttajia. Syrjäytyneet maahanmuuttajat tehdään riippuvaisiksi tulonsiirroista, minkä jälkeen he joutuvat äänestämään vasemmistoa, joka tulonsiirtoja haluaa pitää yllä. Ranskan nykyinen sosialistipresidentti on vallassa juuri maahanmuuttajien äänillä, samoin kuin Ruotsin vasemmistohallitus. Kun miettii tilannetta näiden vasemmistopoliitikkojen näkökulmasta, ymmärtää ongelman: yhteiskunnan etu on ristiriidassa heidän oman etunsa kanssa. Oma etu voittaa.

Ranskassa on monikulttuurista yhteiskuntaa rakennettu ihan samalla naiivilla hyväuskoisuudella kuin Suomessa parhaillaan rakennetaan. Pariisin terrori-isku on monikulttuurisubjektien vain vähän tavanomaista rajumpi tapa kiittää heitä kohtaan osoitetusta hyvyydestä. Se sosiaalisten ongelmien paljous, johon lukemattomat ranskalaiset on tuomittu, ei vain yleensä ylitä uutiskynnystä. Tätä sopii jokaisen suomalaisen miettiä ennen kuin numerot kirjoitetaan äänestyslipukkeisiin ensi keväänä. Niitä puolueita, jotka haluavat oikeasti toimivilla keinoilla ehkäistä sen, että Ranskan tämänviikkoiset tapahtumat toistuvat Suomessa, ei ole paljon. Monikulttuurisuutta vastaan on äänestettävä ennen kuin tilanne on yhtä paha kuin eräissä Länsi-Euroopan maissa. Vaikka ranskalaiset nyt kuinka äänestäisivät Front Nationalia, tilannetta ei voi nollata.