Edistys vai syklisyys?

Löysin kerran blogisfäärissä liidellessäni presidentinvaalin aikaisen tekstin Perussuomalaisten poliittinen ekosysteemi on tuhoutumassa, jonka on kirjoittanut eräs Kirsi Virtanen. Vanhojen kirjoitusten ruotiminen on aina vähän tympeää, mutta onneksi tuokin teksti on sen verran ajaton, että mitään suurempaa ongelmaa siinä ei ole. Tämänkaltaisia ajatuksia on varmasti esiintynyt pitkään ja vielä pitkään niitä myös tulee esiintymään.

Tekstissä argumentoidaan, että isänmaallisuus, kansallismielisyys ja konservatiivisuus ovat hidasta kuolemaa parhaillaan kokevia ajattelutapoja. Maailma muuttuu, ja yhä kansainvälisemmäksi ja monikulttuurisemmaksi muuttuva arki vieroittaa ihmisiä niistä vähä vähältä, kunnes kukaan ei enää ota perussuomalaisuuteen liittyviä tai liitettyjä asioita tosissaan. Ilmeisesti pääajatus on, että perussuomalaisuus muuttuu yhtä vanhanaikaiseksi kuin feodalismi, joka oli erään aikakauden ilmiö, jonka soveltaminen onnistui silloin mutta ei enää.

Onhan tekstissä perää. Tässä sitä ollaan matkalla kohti EU-liittovaltiota, monikulttuurisuutta ja kansallisen identiteetin ja itsemääräämisoikeuden kuoppaamista. Tämän tien päätepysäkillä ei perussuomalaisten teeseillä tee yhtään mitään. Siellä ei ole isänmaata, kansakuntaa eikä perinteitä, joita varjella.

Tekstin ilmeisiä ongelmia on turha ryhtyä etsimään virheellisistä argumenteista tai viljellystä fiktiosta. Ongelma syntyy siitä surkuteltavasta likinäköisyydestä, jolla Virtanen tarkastelee omaa aikaansa ja sen ilmiöitä. Tekstissä ei ole minkäänlaista historiallista perspektiiviä. Virtanen ehkä oikeasti uskoo, että maailma on deterministisesti kehittymässä juuri siihen päätepisteeseen, johon se näyttää olevan matkalla ja johon Virtanen selvästi toivookin sen kehittyvän. Ihana edistyksellinen maailmankansalaisuus tulee ja syrjäyttää ahdasmieliset nurkkapatriootit.

Minä itse uskon, että juuri liberaalien ekosysteemi on tuhoutumassa. Minä jopa keksin sille vähän parempiakin perusteita kuin twiittaaminen ympäri maapallon, Facebookin päivittäminen Ecuadorissa ja lomamatkailu Vietnamissa. Ekosysteemillä en tarkoita pelkästään poliittista elintilaa, vaan ihan oikeaakin ekosysteemiä.

Ihmiskunta kuluttaa alati kiihtyvällä tahdilla uusiutumattomia luonnonvaroja. Uusiutumattomat luonnonvarat eivät uusiudu. Niiden minimaalinenkin käyttö tulee ennen pitkää loppumaan. Nykyisillä kulutus- ja kasvuluvuilla ei mene kauaa ennen kuin monet elämämme kannalta erittäin oleelliset luonnonvarat ovat huvenneet niin vähiin, ettei niitä voi enää taloudellisesti hyödyntää. Samaan aikaan uusiutuvia luonnonvaroja on ihmiskunta törsännyt uusiutumista nopeampaan tahtiin jo melkein kolmen vuosikymmenen ajan. Joka vuosi ylikulutuksen päivä osuu hieman aiemmaksi kuin edellisenä vuotena. Lopulta uusiutuvatkin luonnonvarat loppuvat: käy kuin Pääsiäissaaren muinaisille asukkaille, jotka hakkasivat kaikki puut, jolloin heiltä katosi ikuisiksi ajoiksi mahdollisuus palauttaa puun tuotanto ilman ulkopuolista apua. (Ks. Umpikujanjuoksua.)

Juuri luonnonvarojen järjenvastainen kulutus on luonut liberaaleille oman poliittisen ekosysteemin. Kaikki, mikä on ominaista liberaaleille – metelöiminen vähäpätöisimmistäkin ihmisoikeuksista ja vaatimukset toimeentulosta kaikille – on leimallista vain sellaiselle ajalle, jolloin on ollut paljon joutilaita ihmisiä, joiden patoutunut toimintatarmo suuntautuu täysin mitättömään ja turhaan näpertelyyn. Tämä on tällä hetkellä mahdollista vain siksi, että luonnonvaroja törsäävä teollisuus tuottaa näille ihmisille elintason käytännössä tyhjää vastaan. Oikean työn tekijät, joille elämä itsessään on tarjonnut haasteita (kunhan he eivät ole olleet aivan toivottoman köyhiä), ovat lähes aina ja kaikkialla olleet pohjimmiltaan konservatiivisia ja jopa vanhoillisia. Se kertoo aika paljon, että Suomessa Vihreän liiton kannatus on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut nuorten keskuudessa kolmanneksen luokkaa, mutta kokonaiskannatus pysynyt suunnilleen samana: kun nämä nuoret ovat vartuttuaan joutuneet hankkimaan itse elantonsa, on valtaosalla puoluekantakin vaihtunut.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla – liberaalien utilitaristinen maailma luhistuu voihkaisten, kun luonnon rajat tulevat elämäntapamme tielle. Sivilisaation romahdus, joka vaikuttaa välttämättömältä, aiheuttaa nälänhätiä ja jopa miljardien ihmisten kuolemisen ravinnon puutteeseen. Täystuhon aiheuttamat sodat viimeistelevät hävityksen. Jos tämä tapahtuu Kirsi Virtasen elinaikana, miten hän tilanteeseen reagoi? Yrittäisikö hän vakuuttaa, ettei kansallismielisyydelle ole sijaa modernissa, uljaassa maailmassa, ja että ihmisten olisi lyöttäydyttävä yhdeksi maailmankansaksi?

Ihmiskunta, kulttuurit ja yhteiskunnat eivät kehity edistysuskon mukaisesti, lineaarisesti tai eksponentiaalisesti, vaikka postmodernista ihmisestä, joka ei vaivaudu katsomaan keskiaikaa ja omaa kulttuuriaan etäämmäs, siltä saattaa tuntua. Suurempi osa ihmiskunnan historian kulttuureista on tuhoutunut kuin säästynyt. Millä perusteella on syytä uskoa, että postmoderni liberaali länsimaalainen kulttuuri olisi tässä asiassa poikkeus? Olemmehan juuri me onnistuneet saamaan aikaan vakavammat ympäristöongelmat kuin mikään aiempi kulttuuri.

Konservatiivisuus ja ksenofobia ovat leimanneet kaikkia muita kulttuureita kuin tätä meidän nykyistämme. Kuinka kukaan voi kuvitella, että liberalismi olisi se normi, josta harhaiset ovat eksyneet väärille poluille? Liberalismi itse on pahimman laadun erehdys, toistaiseksi kestävän hyvinvoinnin kylkiäinen, uskomus hyvään ja vielä parempaan. Kirsi Virtanen ei selvästi ole ymmärtänyt sitä faktaa, että koskaan tuo hänen hehkuttamansa maailmankansalaisuus ei ole saavuttanut yliotetta hänen paheksumastaan patriotismista. Patriootit ovat aina olleet monilukuisempia ja vakaumuksessaan kiivaampia kuin kansainvälisen veljeyden ja erilaisuuden ylistäjät. Jo se todistaa, että jotakin voimaa se tarjoaa. Jopa Neuvostoliitto, jonka lähes uskonnollinen perusajatus liittyi kansainvälisyyteen ja työväenluokan kansalliset rajat ylittävään yhteishenkeen, joutui tukalan paikan tullen ottamaan propaganda-arsenaaliinsa hyväksi havaitun patriotismin ja nationalismin.

Yhteiskuntien ja kulttuurien syklisissä kehityskaarissa liberalismi, suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys esiintyvät vain materiaalisten huippujen tuntumassa. Romahdusta on seurannut aina paluu jonkinlaiseen konservatismiin. Tässä on kyse erittäin itsestään selvästä, mutta jostain syystä erittäin vähän huomioidusta ilmiöstä: kulttuurievoluutiosta.

Heikot kulttuurit ovat aina väistyneet vahvempien tieltä, ja vahvemmat ovat olleet juuri niitä, jotka ovat rakentuneet paremmalle moraaliselle perustalle, ovat olleet dynaamisia ja avarakatseisia, sopeutuneet kilpailuun ja tuottaneet toimivia yhteiskunnallisia instituutioita. Länsimaalainen kulttuuri oli ennen tällainen kulttuuri. Se oli ihmiskunnan historian vahvin kulttuuri, joka onnistui tunkemaan vaikutuksensa kaikkialle, minne halusi. Sellaiseksi se tuli tarkastelemalla nöyrästi muiden kulttuurien vahvuuksia ja omaksumalla niitä.

Nyt tilanne on muuttunut. Liberaalit korostavat omaa avarakatseisuuttaan ja varmasti tätä tekstiä lukiessaan Kirsi Virtanen sanoisi tunnetun kliseen, että liberaalit ovat avarakatseisia ja juuri nationalistit haluavat syrjäytyä omaan impivaaraansa. Luulen, että useimmat liberaalit ovat täysin sokeita omalle ahdasmielisyydelleen. Loistonsa huipulla länsimaalainen kulttuuri ylpistyi kuten niin monet muutkin kulttuurit, jotka elivät tuhonsa aattoa. Silloin länsimaalainen ihminen keksi ihmisoikeudet, jotka asetettiin kaiken yläpuolelle, dogmiksi. Tätä on liberaalien ahdasmielisyys: he kerta kaikkiaan kieltäytyvät tunnustamasta edes sitä mahdollisuutta, että ihmisoikeudet olisivat haitaksi kulttuurimme ja yhteiskuntamme kehitykselle ja säilymiselle.

Esitänpä skenaarion tulevaisuudesta, yhden mahdollisen tulevaisuuden. Länsimaat pitävät kiinni ihmisoikeuksista viimeiseen asti. Tämä tarkoittaa humanismin kyllästämää politiikkaa, kehitysyhteistyön jatkamista, kolmannesta maailmasta tulevien pakolaisten auttamista ja valtiollisten väkivaltakoneistojen ajamista alas. Toisaalla Kiina toimii kuten tähänkin asti. Siellä jyrätään demokratia ja yksilöllisyys, ja vaaditaan kansaa alistumaan päättäjien pelinappuloiksi. Talous kasvaa, mutta inhimillinen hinta on hirvittävä.

Jossain vaiheessa, esimerkiksi luonnonvarojen lähestyessä loppua, tulee näiden kulttuurien välille riitoja. Länsimaat läksyttävät Kiinaa liberaalien ihanteiden vastaisesta toiminnasta. Kiina vastaa uhkaamalla vahvalla armeijallaan. Mitä länsimaat tekevät tässä tilanteessa? Joko ne vastaavat Kiinalle samalla mitalla, mutta joutuvat niin tehdäkseen luopumaan itsekin ihanteistaan ja ryhtymään koviksi; tai sitten ne antautuvat Kiinalle taisteluitta, jolloin kiinalainen totalitaarinen malli voittaa länsimaalaisen liberaalin mallin.

Tuohan on ihan tavallista Darwinin lakia sovellettuna yhteiskuntiin. Harvat yhteiskunnat havaitsevat oman huonommuutensa: ne vain pärjäävät huonommin ja lopulta kuihtuvat. Samalla tavalla kommunistisetkin maat kuihtuivat: lännen liberaali malli oli parempi ja lännestä suuntautunut paine aiheutti niin suurta tyytymättömyyttä, että systeemi sortui. Nyt tuon taistelun voittaja on jäämässä häviölle seuraavassa kaksintaistelussaan. Kiina nimittäin oli avarakatseinen ja onnistui yhdistelemään liberaalin ja totalitaarisen mallin parhaita puolia: ihmisoikeuksia avoimesti polkeva kapitalismi on parissa vuosikymmenessä päässyt ihmisoikeuksia kunnioittavasta kapitalismista niskan päälle. Tämä näkyy muun muassa Yhdysvaltain valtaisana velkaantumisena Kiinalle. Velkoja voi aina heiluttaa velallista.

Konservatiivi kun olen, eräs periaatteeni on tämä: ”Evoluutio, ei revoluutio.” Minä pyrin olemaan avarakatseinen ja olen mielestäni onnistunut siinä paljon paremmin kuin Kirsi Virtanen. Minä ymmärrän sen, että tämä oma mallimme ei välttämättä ole se kaikkein paras, ei ainakaan kaikkina maailmanaikoina. Ajat muuttuvat ja yhteiskunnan on muututtava mukana tai tuhouduttava. On vain yksinkertaisesti tyhmää kuvitella, että liberalismi ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen olisivat ennen, nyt ja tulevaisuudessa kaikkein parhaat periaatteet.

Tätä voi miettiä ajatusleikin kautta: olisiko keskiajan feodaaliyhteiskunta pitänyt muuttaa liberaaliksi demokratiaksi? Vastaus on selvä: ei. Kouluttamaton, taikauskoinen väestö, jonka maailmankuva koostuu kolmesta kylästä ja niitä ympäröivästä hirviöitä kuhisevasta metsästä, ei vain pysty muodostamaan toimivaa demokratiaa, johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Keskiajan Euroopassa feodalismi oli hyvä, toimiva systeemi. Mutta sillä perusteella ei voi päätellä, että feodalismi olisi hyvä, toimiva systeemi myös jälkiteollisena aikana. Vastaavasti liberalismillakin on väistämättä parasta ennen -päivä.

Yleinen stereotypia konservatiiveista on se, että he kaipaavat vain menneeseen. Kuten käsitteissä määrittelin, tuo tarkoittaa vanhoillista ja sen synonyymia taantumuksellista, kun taas konservatismi koostuu yhteiskunnallisista ihanteista kuten liberalismi ja sosialismikin. Minä olen edistysmielinen konservatiivi, mikä tarkoittaa jatkuvaa, vahvaa skeptisyyttä ihan kaikkea kohtaan. En ole valmis hirttäytymään ihmisoikeuksiin, mutta sen sijaan ihmettelen, miksi Kirsi Virtasen tapaiset liberaalit uskovat kansallismielisyyden olevan vain huono asia. Se ei ole mitenkään ristiriidassa avarakatseisuuden kanssa. Yhtä tyhmää kuin kuvitella liberalismin olevan aina hyvä asia, on kuvitella, että oma kansa ja isänmaa ovat aina huonompia kuin muut.

Monet maailmanhistorian kauhistuttavimmista vääryyksistä on tehty kansallismielisyyden vallassa ja sillä perustellen. Mikä estää tuota selvästi mahtavaa psykologista voimaa tulemasta valjastetuksi jonkin rakentavan tavoitteen eteen?

Perussuomalaisten poliittinen ekosysteemi on suomalaisen politiikan elinvoimaisin. Ennen pitkää se tulee haukkaamaan kaikkien muiden ekosysteemien tilat omaan itseensä, mistä ne ovat lähtöisinkin. Se, onko ekosysteemin keskiössä silloin puolue nimeltä Perussuomalaiset, on yhdentekevää: konservatismi kestää niin kauan kuin ihmiskuntakin kestää.

Veroparatiiseista

Kyproksen tukipaketti nosti vihan veroparatiiseja kohtaan aivan uusiin sfääreihin. Varmaan poliitikot ympäri Euroopan ovat riemastuneet saatuaan niistä uuden syntipukin, jota syyttää kaikista taloudellisista ongelmista. Ja kun niitä vastaan taistellaan tiukoilla äänenpainoilla, antavat äänestäjät anteeksi sen, että kaikki menee päin mäntyä.

Kuten olen tehnyt selväksi, minä kannatan itsenäisyyttä sekä yksilönvapautta ja -vastuuta siinä määrin, että minusta vallan on oltava ensisijaisesti ihmisellä itsellään ja toissijaisesti tasolla mahdollisimman lähellä häntä itseään. Veroparatiisivaltiot ovat taso lähellä omia kansalaisiaan, ja nämä kansalaiset haluavat alhaisen verotuksen. Tämän takia en voi hyväksyä veroparatiiseihin kohdistuvaa verenhimoa. Siinä on kyse kateellisten marinasta ja halusta kyykyttää menestyviä, ja perustelut löytyvät tästä tekstistä.

Veroparatiisit ovat tehneet alhaisesta verotuksestaan kilpailuvaltin. Ne tarjoavat maailman ihmisille sitä, mille on kysyntää. Tämä on niiden aivan oma asia, eikä toisilla valtioilla pitäisi olla siihen mitään sanottavaa. Periaatteessa olen sitä mieltä, että jos jollekin asialle on kysyntää, asia on tarpeellinen, hyväksyttävä ja kannustettava, vaikka henkilökohtaisesti en siitä pitäisikään. Se, että veroparatiisit halutaan hävittää, on aivan samaa kulttuuri-imperialismia, jota paheksuin tekstissäni näennäisliberalismista.

Suomi on kauan pyrkinyt menestymään järjestämällä laadukkaan koulutuksen, joka tuottaa yrityksille yleissivistyneitä työntekijöitä. Tämä on Suomen kilpailuvaltti. Nielisivätkö meidän johtajamme, jos maailman kehitysmaat alkaisivat marista siitä, kuinka meidän järjestelmämme on niiden kilpailukyvyn kannalta huono juttu? Tokkopa sentään. He sanoisivat: ”Jos järjestelmämme on mielestänne kilpailukykyisempi kuin omanne, ottakaa opiksi!”

Kyse on kilpailusta, markkinatalouden perusideasta, joka on saanut minut vakuuttumaan sen tarpeellisuudesta. Periaatteellisena kriitikkona pidän kilpailusta, koska se pakottaa kilpailijat alati pohtimaan, kuinka tulla vielä paremmaksi. Tämä johtaa edistykseen, josta hyötyvät kaikki paitsi ne, jotka itsepintaisesti pitävät kiinni siitä, mikä on kilpailussa häviöllä.

Neuvostoliitto on historian parhain esimerkki kilpailun puutteen heikkoudesta. Syntyessään Neuvostoliitto oli agraarinen, kehittymätön maa. Suunnitelmatalouden johtajat tiesivät, mitä tehdä: teollistua. Aluksi suunnitelmatalous olikin menestystarina, koska kasvu jatkui huimana samaan aikaan, kun markkinataloutta harjoittavat länsimaat ajautuivat lamaan.

Ei kommunismi talousjärjestelmänä ole sen huonompi kuin kapitalismikaan minkään mystisen pahuuden vuoksi. Vika on siinä, että koska siihen ei kuulu kilpailu, talous ja tuotanto eivät ole jatkuvassa kriittisessä tarkastelussa ja muutostilassa. Ihminen on vajavainen olento, eikä talouden suunnitteluelin kerta kaikkiaan pysty ottamaan kaikkea huomioon. Se, että joka ainoa kuluttaja pystyy lähettämään signaaleja kilpailevien yritysten johdoille, johtaa ennen pitkää talouden ja tuotannon kehittymiseen ohi ylhäältä suunnitellun talouden ja tuotannon.

Jos suunnitelmatalous tietäisi aivan kaiken, silloin se pystyisi parempaan kuin markkinatalous, mutta näin ei valitettavasti ole. Joudumme tyytymään markkinatalouteen, vaikka se työntääkin meille massoittain esimerkiksi objektiivisesti tarkastellen täysin hyödytöntä kertakäyttökrääsää, mikä saa minun sappeni kiehumaan. Vaan mitä voin tehdä? Jos ihmiset ovat niin typeriä, että luovat kysyntää ikäville asioille, olivat ne sitten ilmapalloja, purukumeja tai veroparatiiseja, minkäs minä sille voin? En koe olevani oikeutettu pakottamaan muita omanmalliseeni suunnitelmatalouteen, jota harjoitan kotitaloudessani. Lisäksi kysynnän ja tarjonnan laki huolehtii siitä, ettei käy kuten kommunistisissa maissa, joissa turhakkeita tuotettiin vuosikymmenestä toiseen liikaa, hyödykkeitä liian vähän. Tämä vaihtoehto on ekologisestakin näkökulmasta tuhoisampi, vaikka ilmapalloilta ja purukumeilta säästyttäisiinkin.

Taistelu veroparatiiseja kohtaan on sama asia kuin se, että kilpailussa tappiolle jäänyt yritys vaatisi kilpailijaansa hylkäämään tekemänsä menestyksekkäät innovaatiot. Mitä voitokas yritys sanoisi tappiolliselle yritykselle, jos se tällaista vaatisi? Se sanoisi: ”Ottakaa opiksi!”

”Ottakaa opiksi!” Se olisi sanottava myös veroparatiiseja kauhisteleville valtioille. Meidän on sopeuduttava kilpailuun, jossa eräät maat ovat keksineet alhaisesta verotuksesta kilpailuvaltin. Sen sijaan, että vaadimme niitä heikentämään itseään, vahvistakaamme me itseämme. Alentakaamme verot veroparatiisien tasolle, niin niiltä katoaa etu, eikä silloin enää olisi veroparatiiseja. Kilpailu keskittyisi jatkossa johonkin muuhun, jossa jokin onnekas taho sitten keksisi uuden innovaation, jota muiden olisi jäljiteltävä. Kaikki voittaisivat.

Pyhimyksen raskas taakka

Paavo Arhinmäki sanoo olevansa demokraattinen sosialisti. Jyrki Katainen sanoi, että kansanvallan on otettava niskalenkki markkinavoimista. Timo Soini sanoo luottavansa aina Suomen kansaan.

Jos jokin asia kaikkia poliitikkoja yhdistää, niin se on demokratian ylistäminen. Oikeastaan on ihmeellistä, että juuri poliitikot sitä niin vuolaasti ylistävät. Minä epäilen, ettei heitä siihen motivoi mikään muu kuin sen esittäminen, että oikeasti arvostaa kansaa ja sen mielipiteitä.

Yhteiskuntafilosofilta demokratian ylistämisen ymmärtää, koska kiistaton tosiasia on, että kaikista kokeilluista malleista demokratia on vakain ja joustavin. Ei ole mikään ihme, että maailman vanhin demokratia eli Yhdysvallat on historiansa aikana kehittynyt taloudellisesti vahvaksi ja säästynyt sellaisilta tuhoisilta sodilta, jotka Eurooppaa vaivasivat vuosina 1792 – 1815, 1914 – 1918 ja 1939 – 1945. Vastaavasti Sveitsi, maailman ainoa suoraa demokratiaa noudattava maa, on Euroopan menestyvimpiä.

Minä tarkastelen yhteiskuntaa filosofiselta näkökannalta. Minun on helppo myöntää demokratian edut. Jos aikakone heittäisi minut ajassa taaksepäin lähes mihin maailmanaikaan ja -paikkaan hyvänsä, pyrkisin parhaani mukaan edistämään jonkinasteista demokratiaa, jotta vakaat ja joustavat yhteiskunnat yleistyisivät. Yhteiskuntafilosofina olisin tyytyväinen, jos uurastukseni hedelmät olisivat vaikka vasta viiden sukupolven päästä kypsyneet sellaisiksi, että silloiset ihmiset pääsisivät nauttimaan niistä, verrattuna epävakaan ja joustamattoman naapurinsa asukkaisiin, joilla ei hedelmiä olisi.

Minun on kuitenkin helppo kuvitella itseni poliitikoksi, jolla on selkeät ja konkreettiset näkemykset siitä, mitä millekin detaljille on tehtävä. Silloin minua kismittäisi suunnattomasti se, että neljän vuoden välein kansalaiset voivat sysätä korttitaloni kumoon. Ja kun vaalikaudesta yksi kokonainen vuosi olisi pakko käyttää kansalaisten nuoleskeluun, ei korttitalon rakentamiseen edes jäisi niin paljon aikaa kuin haluaisin.

Miksi Paavo Arhinmäki on samaan aikaan sekä sosialisti että demokraatti? Suomen kansasta pieni vähemmistö on sosialisteja. Se, että hän kunnioittaa kansan tahtoa, tarkoittaa, ettei hän voisi edes diktaattorina rakentaa kannattamaansa sosialismia.

Miksi Timo Soini luottaa aina Suomen kansaan? Tämä kansahan on äänestänyt maan Euroopan Unioniin ja toistuvasti äänestää eduskuntaan vanhat puolueet. Miten poliitikko, jonka puolue saa alle seitsemäsosan äänioikeutettujen äänistä, voi luottaa samaan aikaan sekä kansaan että itseensä? Asiat ovat ikään kuin ristiriidassa.

Jos minä olisin poliitikko, olisi suurin unelmani olla diktaattori. Ei tarvitsisi kuunnella kansaa, ei kollegoja, ei EU:ta, ei virkamiehiä. Se, että olisin poliitikko, edellyttäisi että tietäisin, mitä pitää tehdä. Ja kuka ihminen voisi siinä asemassa toivoa, ettei voisikaan tehdä asioita niin kuin itse parhaaksi näkee? Jos ihminen ei luota itseensä, hän ei ryhdy poliitikoksi. Tämä on mielestäni aika yksinkertaista ja itsestään selvää.

Varmaan poliitikot oikeasti ajattelevat näin itsekin. Näitä asioita ei tietenkään voi sanoa ääneen, koska ”haluan olla diktaattori” kuulostaisi aika pahalta kansanedustajan tai ministerin suusta, ja se olisikin ns. poliittinen itsemurha. Mutta ainakin se olisi rehellistä, takuulla jokaisen poliitikon suusta kuultuna.

1700-luvun valistuneet itsevaltiaat saattoivat olla samaan aikaan poliitikkoja ja yhteiskuntafilosofeja. Heillä ei ollut mitään voitettavaa poliitikon uralla, ei ministerinsalkkuja, ei pääministerin paikkaa, ei pääsyä presidentiksi, komissaariksi tai johonkin kovapalkkaiseen asemaan yksityisellä sektorilla, ja historia tulisi heidät muistamaan joka tapauksessa. Heille politiikka oli vain yksi valtava ihmiskoe, jolla leikkiä. Valistuneet itsevaltiaat erosivat ei-valistuneista siten, että he leikkivät ihmiskokeellaan menestyksekkäästi. Ranska taantui ja ajautui kaaokseen, joka huipentui vuonna 1794, kun päitä putoili, Preussi nousi ja raivasi tiensä valtaan, joka huipentui vuonna 1943, kun lähes koko Eurooppaa, mukaan lukien Ranskaa, hallittiin Berliinistä.

Ehkä nykymaailmassakin on olemassa Fredrik II:n kaltaisia potentiaalisia suuria valtiomiehiä, mutta he eivät pääse valtaan, kun demokratian raskas taakka uuvuttaa heidät siihen näpertelyyn, jota politiikan huipullakin nykyään joudutaan harrastamaan. Voi olla, että juuri demokratia, joka aiempina vuosisatoina oli edullisin yhteiskuntamuoto, on käymässä meidän aikamme perikadoksi. Maailma muuttuu liian nopeasti demokraattisille rakenteille. Tästä esimerkki on totalitaarinen Kiina, joka on onnistunut vastaamaan moniin ympäristöongelmiin paljon rivakammin kuin länsimaat, jotka joutuvat tyytymään kompromisseihin ja vaalikausien väliseen poukkoiluun. Ken tietää, ehkä maailma on siirtynyt uuteen aikaan, jona demokratia on yhtä vanhanaikainen kuin aiemmin olivat absoluuttinen monarkismi, aristokratia ja feodalismi. Kannattaa olla varuillaan ja hylätä demokraattiset ihanteemme, jos tilanne vaatii. Periaatteellinen kriittisyys on järkevämpää kuin periaatteellinen liberalismi.

Syntipukit

Kun lukee ja kuuntelee kannanottoja useilta valtavirtapoliitikoilta ja -medioilta, ei voi olla huomaamatta erästä asiaa: eräs eniten huolta herättävistä yhteiskunnallisista kehityksistä on ”oikeistopopulistien” nousu talousvaikeuksiin ajautuneessa maailmassa. Eri ”oikeistopopulisteja” ei tunnu yhdistävän lähes mikään muu kuin se, että heistä ei yleisesti pidetä.

Heidän oikeistolaisuutensa on suuri kysymysmerkki. Todennäköisesti kyse on siitä, että vasemmistolaisesti suuntautuneet ihmiset ovat jo vuosikymmeniä päässeet lujittamaan asemiaan akateemisessa maailmassa, ja sieltä käsin he tuomitsevat kaikki uhiksi kokemansa liikkeet oikeistolaisiksi; onhan se pitkän linjan eurooppalainen perinne, että vasemmisto on hyvä ja oikeisto on paha.

Ja mitä populismiin tulee, niin eiköhän siinäkin ole kyse pelkästä leimaamisesta: kun politiikan uudet tulokkaat esittävät kalkkeutuneille broilereille hankalia kysymyksiä, nämä sivuuttavat asian syyttämällä populismista. Se on yleinen tapa kääntää keskustelu asiasta sivuseikkoihin, kuten keskustelijoihin itseensä.

”Oikeistopopulisteja” ovat Yhdysvalloissa teekutsuliike, jossa libertarismi yhdistyy vahvaan arvokonservatiivisuuteen, Yhdistyneessä kuningaskunnassa Itsenäisyyspuolue, jonka päätarkoitus on erottaa maa Euroopan Unionista, Ranskassa Kansallinen Rintama, joka edustaa perinteistä konservatismia, Kreikassa Kultainen sarastus, joka pyrkii ehtaan kansallissosialismiin, Ruotsissa Ruotsidemokraatit, jotka vastustavat monikulttuurisuutta ja maan autoritaarista keskustelukulttuuria, ja Suomessa Perussuomalaiset, joiden suurimmat viholliset ovat vanhat puolueet. Minun mielestäni näin sekalaisen joukon niputtaminen yhdeksi ryhmäksi on yhtä harhaanjohtavaa kuin kommunistien ja sosiaaliliberaalien vastaava niputtaminen, minkä luulisi herättävän melkoista närää monissa piireissä.

Kaikenlainen populistinimittely on mielestäni esimerkki valtavirran kimpaantuneesta älähdyksestä siihen, kun he eivät keksi muuta sanottavaa, eli tietävät olevansa heikoilla, jos keskusteluun ryhdyttäisiin. Siksi minulla on politiikkaa seuratessani perusoletus: se, jota haukutaan populistiksi, on oikeilla linjoilla. Tämä perusoletus on suureksi avuksi kriittiselle mielelle, se ikään kuin ulkoistaa ajattelun. Se osuu harvoin hutiin, minkä varalta on kuitenkin totta kai oltava aina varuillaan.

Otetaanpa esimerkkejä populismista. Kun Perussuomalaiset kerran on niin umpipopulistinen puolue, sen linjauksista sitä luulisi löytyvän.

Pakkoruotsin poistaminen? Varmaan kaikkein halpahintaisinta populismia, jota Suomessa joudutaan vuodesta toiseen tyrmäämään. No jaa, eihän pakkoruotsin puolelle löydy oikein muita kuin epämääräisiä ja valtaosaltaan tunnepohjaisia perusteita: Suomi on kaksikielinen, Suomi on aina ollut kaksikielinen, ruotsinkielisillä on oikeus palveluun omalla äidinkielellään, kielten oppiminen on kaikille hyödyksi. Tässä populisteilla on aseinaan Humen giljotiini ja yksilönvapaus. Paha juttu, kun niitä vastaan ei oikein voi taistella vaikuttamatta idiootilta tai vähintään sydämettömältä konnalta.

Itsekkäämpi Eurooppa-politiikka? Ikuinen ja ikuisesti kasvava nettomaksajan rooli kieltämättä on raskas suomalaisille. Eurokriisin taltuttamiseen tarkoitettuihin tukipaketteihin osallistuminen oli samaa sarjaa, ja vieläpä aivan vastoin EU:n omien sääntöjen henkeä. Sekään ei ihan riitä, että Alexander Stubb sanoo näiden rahanmenojen olevan ehtoja vapaalle kaupalle ja liikkuvuudelle. Täytyy maalailla sellaista mörköä, että jos EU:lle ei olla mieliksi, se ryhtyy mököttämään ja käyttäytyy meitä kohtaan ilkeästi, vaikka se ei olisi kenenkään etu.

Pakolaiskiintiö, turvapaikkajärjestelmä ja kehitysapu alas? Kerro nyt suomalaiselle veronmaksajalle, jonka taakaksi valtionvelkaa sysätään, miksi hänen rahojaan on lahjoitettava vielä ulkomaalaisillekin! Häntä täytyy syyllistää siitä, että pohjanmaalaista tervaa myytiin orjalaivojen rakentamiseen muutama vuosisata sitten. Ja jos hän ei suostu katumaan, niin uskotellaan, että elintason perässä tänne tulevat ovat jotenkin kykenevämpiä perustamaan uusia suuryrityksiä kuin ne suomalaiset työttömät, joiden kanssa he tulevat kilpailemaan hupenevista resursseista.

Kansanäänestyksiä? Kuinka kukaan voi vastustaa ajatusta? Sehän tarkoittaa, että kansa voi olla väärässä, eikä se sovi demokratiaan. Asia on sivuutettava epämääräisellä muminalla.

Koska useissa maissa on tällaisia epäkohtia, joille ei ole mitään järjellisiä perusteita, vaan jotka ovat vain vuosien saatossa syntyneitä vallanpitäjien mielivaltaisia päähänpinttymiä, on selvää, että niitä vastaan nousee poliittisia liikkeitä. Se on yksi harvoista yhteisistä piirteistä ”oikeistopopulisteilla”, ja siksi valtavirta ei heistä pidä. Näin ulkopuolisena on aika vaikea hahmottaa, miksi. Minä en ymmärrä, miksi esimerkiksi pakkoruotsi, EU:n edessä matelu ja sosiaalinen maahanmuutto ovat vallanpitäjien lempilapsia, joita ei voi kritisoida. Tai mikä olisi vialla siinä, että kansa kertoisi mielipiteensä suoraan, ei edustajiensa kautta. Poliitikot kun ovat oikeista syistään tuppisuita: eiväthän he ole yrittäneetkään selittää.

Ja sitten siihen kuriositeettiin, jonka aluksi mainitsin: näiden liikkeiden nousu nähdään ongelmana. Tähän liittyy sama perustavan tason ongelma kuin kansanäänestysten vastustamiseen: kansan mielipiteet itsessään nähdään ongelmina. Miten niin vika on siinä, että kansalaiset osoittavat mielipiteensä valitsemansa poliittisen liikkeen kautta? Voiko syy olla muu kuin se, että eliitissä koetaan, että he tietävät kuinka asioiden on oltava ja kansalaisia kuunnellaan vain niin kauan kuin he ovat samaa mieltä?

Kyllä kai tyhminkin ymmärtää, etteivät poliittiset liikkeet synny tyhjiössä, pelkästään poliittisen eliitin kiusaksi. Ne syntyvät jostain syystä. Nämä syyt ovat ne ongelmat, eivät niiden vuoksi syntyvät poliittiset liikkeet. Yhdysvalloissa syy on kasvava verotus, kasvava julkinen velka ja kasvava julkinen osuus taloudessa. Kaikkialla Euroopassa syy on haitallinen maahanmuutto ja epäonnistunut integraatio sekä Euroopan Unionista johtuvat rasitukset, pohjoisessa nettomaksu ja etelässä heikko kilpailukyky. Ruotsissa ”oikeistopopulistien” nousuun vastattiin eristämällä uusi poliittinen voima vallan marginaaliin. Vastaus on yhtä hyvä kuin hermojen puudutus krooniseen kipuun: kipu poistuu, mutta kivun syy säilyy koskemattomana.

Populistien syyttäminen ongelmista on pahimman sortin totuuden vääristelyä. Aivan selvää on, ettei yhtäkään populistista liikettä olisi koskaan syntynyt, jos valtapuolueet eivät olisi lipsuneet politiikkaan, jota kansalaiset eivät hyväksy. Suomessa ei olisi 39 populistin ryhmää eduskunnassa, jos vanhat puolueet eivät olisi vuosikaudet pelleilleet pakkoruotsin, maahanmuuton, EU:n, vaalirahojen ja lyhytnäköisen edunvalvonnan kanssa. Kansalaiset kaipaavat politiikkaan selkeätä linjaa, isänmaallisuutta, päättäväisyyttä ja nöyryyttä.

Jos ”vastuulliset” päättäjämme kerran eivät pidä kansan tahdosta ja sen vuoksi nousevista uusista puolueista, hehän voisivat harkita tätä nerokasta ehdotustani: luovutaan demokratiasta kokonaan. Tehkää itsestänne ikuinen, vaikka periytyväkin, eliitti tähän maahan. Ei tarvitsisi sietää ”vastuunkantoa karttelevia” protestiryhmiä.

Eräs seikka on vielä hyvä huomata: mitä huonommalla tolalla asiat jossain maassa ovat, sen radikaalimpia protestiliikkeitä siellä esiintyy. Perussuomalaiset on aika maltillinen protestipuolue, mutta Suomen ongelmat eivät olekaan eskaloituneet niin pahasti kuin muualla. Ruotsin monikulttuurisuus on edennyt tilaan, johon Suomella on vielä parin vuosikymmenen matka. Sikäläinen protestipuolue eli Ruotsidemokraatit on merkittävästi Perussuomalaisia ankaramman maahanmuuttopolitiikan kannalla. Kreikassa tilanne on mennyt vielä pitemmälle: maassa, joka toimii porttina Eurooppaan ja jossa on jopa miljoona laitonta siirtolaista, protestin ytimeksi on tullut kansallissosialistinen puolue.

Kuka haluaa Suomeen niin vahvan kansallissosialistisen sektorin politiikkaan? Tuskin ainakaan samat tahot, jotka hehkuttavat monikulttuurisuuden olevan rikkautta. Näiden tahojen olisi sitten syytä pohtia ja oivaltaa: ei ole toista ilman toista. Mitä pitemmälle he menevät kohti monikulttuurisuutta, sen rajumpaa vastarintaa he tulevat kokemaan. Jossain vaiheessa koko Eurooppa voi olla siinä tilassa, missä Kreikka on nyt: yhteiskunnan rakenteet horjuvat, ja peloissaan ja vihoissaan olevat ihmiset muodostavat turvaa tarjoavien puolisotilaallisten rikollisjärjestöjen ympärille de facto yhteiskuntia yhteiskunnan sisälle. Siitä tilanteesta ei päästä ulos muilla kuin 1800-luvun keinoilla: väkivallalla painostamalla ihmiset saatetaan yhden yhteisen lipun, kansallisvaltion, alle. Silloin ei monikulttuurisuutta enää varjella: joka ei joukkoon yhdy, se murskataan telaketjujen alle.

Minä, joka olen maahanmuuttokriitikko, haluan välttää tällaisen kehityksen. Paras ja mahdollisesti ainoa tapa estää kiihkokansallisten ryhmien uusi nousu on ennaltaehkäistä niiden kysyntä maltillisella kansallismielisyydellä.

Loppuun tarjoan videon loistavaksi esimerkiksi populistien esittämistä hankalista kysymyksistä. Videolla Yhdistyneen kuningaskunnan Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja Nigel Farage perää maansa silloiselta pääministeriltä Tony Blairilta selityksiä. Blair hihittelee, kiertelee ja lopuksi sivuuttaa kysymykset ylevillä, abstrakteilla julistuksilla. Se on sitä kuuluisaa vastuunkantoa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo – idealismin neljä utopiaa

1700-luvun valistusaatteeseen ajoitetaan nykyisen länsimaisen kulttuurin synty, koska silloin ihanteiksi nousivat maalliset, yksilölliset ja humanistiset arvot tavalla, jolle ei löydy vertaista koko ihmiskunnan historiasta. Nyt, kun ne ovat vaikuttaneet yhteiskunnallisessa keskustelussamme jo yli kahden vuosisadan ajan, alkaa hiljalleen tuntua siltä kuin ne olisivat lopultakin onnistuneet syrjäyttämään kulttuuristamme ennen niin leimalliset elementit, antiikin klassisen ja keskiajan kristillisen vaikutuksen. Jäljellä on vain valistus, sen kolme keskeisintä vaatimusta ovat jo raivanneet tiensä eettisiksi säännöiksi ja mittatikuiksi.

1. Vapaus: libertarismi

Lisäys 20.7.2013 klo 22:11: Saamani palautteen vuoksi tarkennan tätä kohtaa: käsittelyn kohteena ovat minarkistisen ja anarkokapitalistisen utopian ongelmakohdat; libertarismi on kontekstiin nähden turhan yleisen tason ideologia. Pahoittelut epätarkkuudesta.

Yksilöllisyyden ihanne juontaa liberalismiin, valistusaatteista ensimmäiseen, joka on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt dekonstruoimaan ihmisolennon kollektiivisia puolia. Klassisen liberalismin voisi kiteyttää seuraavasti: yksilö saa tehdä mitä itse haluaa, kunhan ei loukkaa muiden vastaavaa oikeutta. Tämä on lähtökohta lainsäädännössä: kaikkea saa tehdä, ellei sitä erityisestä syystä ole kielletty.

Ajan kuluessa liberalismista on kehittynyt lukuisia variaatioita, mutta uskollisimmin klassisen liberalismin oppia jatkaa aate nimeltä libertarismi, äärimmäisyyksiin viety liberalismi, joka maalaa eräänlaisen kuvan utopiasta. Jos lukija haluaa tutustua libertarismin ideologiaan, suosittelen vanhan koulukaverini Aleksi-Erik Tolvasen blogia Uuden Suomen Puheenvuorossa. Myös sen kommenttiosiota kannattaa vilkaista. Sieltä saa hyvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman naiiveja libertaarit ovat. Keskustelu heidän kanssaan on aivan turhaa, koska heille maailma on vain ideologiaa, käytäntö ventovieras asia. Keskustelu päättyy eräänlaiseen kulttuurimuuriin, koska pragmaattiset ja dogmaattiset ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi päästä samalle aallonpituudelle.

Libertaarit uskovat, että utopia saavutetaan antamalla jokaiselle ihmisyksilölle täysi vapaus toteuttaa itseään. Kun ei ole rajoja, veroja, sääntelyä tai mitään muutakaan, millä ihmiset voisivat kieltää toisiaan tekemästä mitä huvittaa, ihmiset päätyvät juuri sellaiseen elinkeinoon, joka hänelle sopii paremmin kuin mikään muu. Näin kaikki ihmiset saavat hyvän elämän, ja kun kaikilla on hyvä elämä, maailma on täydellinen. Rajoittamattomat markkinat huolehtivat siitä, että kaikkiin tarpeisiin syntyy tarjontaa ja että mitään tuotantoa ei ole ilman kysyntää. Kaikella on vain rahassa mitattava arvo, koska se on ainoa arvon mitta, jonka kaikki tunnustavat, koska kaiken arvo (eli hinta) määräytyy kysynnän ja tarjonnan lain mukaan.

Valtio on olemassa vain turvatakseen ihmisten oikeuksien loukkaamattomuuden. Koska libertaaritkin myöntävät sen, että aina esiintyy rikollisuutta ja riitoja, on oltava poliisi, oikeuslaitos ja maanpuolustus. Politiikkaa ei ole, koska libertarismin ihannetta toteuttavaa lainsäädäntöä ei voi muuttaa ilman, että libertarismista luovutaan, ja siitähän ei luovuta.

Jokaisella ihmisellä on oikeus perustaa yhteisö, jos hänestä siltä tuntuu, kunhan kukaan ei häntä pakota olemaan osa sellaista. Vapaaehtoiset yhteisöt sitten voivat huolehtia sellaisista asioista kuin koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, jota valtio ei järjestä. Niitä ei järjestetä, koska pakollinen koulutus on orjuuden muoto ja verotuksella järjestettävä sosiaaliturva on rosvousta.

Toivottavasti joku libertaari lukee tämän tekstin. Esittelen seuraavaksi muutaman käytännön ongelman, joihin sitten voi kommenttiosioon vastata.

Henkilö A asuu omistamassaan talossa omistamallaan tontilla. Äkillisen rahantarpeen iskiessä hän tekee naapurinsa, henkilö B:n, kanssa kaupat: henkilö B ostaa henkilö A:n tontista uloimman puolen metrin levyisen vyöhykkeen joka suunnasta. B saa näin ollen oikeuden tehdä tällä omistamallaan alueella mitä tahansa, kunhan ei riko kenenkään oikeuksia. Hän päättää rakentaa umpinaisen viiden metrin korkuisen muurin. Hän ei riko kenenkään oikeutta rakentamalla muurin, ja hänellä on oikeus kieltää ketään ylittämästä muuria, koska se on omistajan oikeus. Mitä tekee A? Hän on loukussa talossaan, jota ympäröi muuri. Hänellä on teoriassa oikeus poistua tontiltaan, mutta käytännössä ei, koska B:n muuri estää sen, eikä hänellä ole oikeutta ylittää B:n rakennelmaa. A kuolee nälkään, mutta B ei ole tehnyt häntä kohtaan mitään vääryyttä.

Voiko näin tapahtua libertaarisessa yhteiskunnassa? Libertarismin oppi on minusta aika yksinkertainen, ja itse päättelisin, että kyllä voi. Jatkokysymys onkin, onko sellaisessa yhteiskunnassa yhtään mitään järkeä. No, otetaan toinen esimerkki.

Taloudellinen laskusuhdanne aiheuttaa suurtyöttömyyden. Rikas, karismaattinen henkilö C, joka on psykopaatti, perustaa vapaaehtoisen yhteisön, joka tarjoaa jäsenilleen töitä, taloudellista tukea, edullisia asuntoja ja lapsille ilmaista koulutusta. Hänen turviinsa liittyy tuhat ihmistä, pienen kunnan verran ihmisiä. C vaatii vastineeksi yhteisönsä jäseniltä säännöllisiä jäsenmaksuja ja kunnan aseellista puolustamista ulkopuolisia vastaan. Jos joku ei näihin suostu, hän menettää työnsä, taloudellisen tukensa, asuntonsa ja lapsiltaan koulutuksen, eli hänet käytännössä häädetään pois. Tällä tavoin vapaaehtoisesta yhteisöstä tuleekin pakollinen yhteisö, joka vielä muistuttaa täydellisesti ei-libertaarista yhteiskuntaa libertaarisen yhteiskunnan sisällä.

Kuulostaako tutulta? Juuri tuolla tavalla syntyi feodalismi keskiajan Euroopassa, jossa Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta oli liian löyhä ollakseen yksi yhtenäinen valtakunta. Samalla tavalla libertaarinenkin yhteiskunta hajoaisi pieniksi kilpaileviksi yhteiskunniksi, joille tulisi omat valtaeliittinsä, omat armeijansa, omat veronsa, eikä libertaarinen yhteiskunta voisi estää sitä mitenkään. Kuinka osoittaa, etteivät pienet yhteisöt ole vapaaehtoisia? Entä kenellä olisi valta sen osoittamiseen? Ja jos libertaarinen yhteiskunta sitten haluaisikin hajottaa sisällään kasvavat ei-libertaariset yhteiskunnat, saisiko se koottua sellaisen sotavoiman, jolla ottaisi tilanteen haltuun? Kuka tekisi päätöksen sotatilan aloittamisesta? Olisiko tällainen sisällissotaa muistuttava tilanne libertaarien mielestä hyvä?

Otetaan vielä kolmas esimerkki.

Henkilö D kutsuu koolle oman vapaaehtoisen yhteisönsä, jolla on ollut tapana harjoitella ammuntaa. He ottavat pyssynsä mukaansa ja menevät pääkaupunkiin. Aseen kantaminen on oikeus, jota ei voi ottaa ihmiseltä pois, koska aseen kantaminen ei vahingoita kenenkään oikeuksia; vain sen käyttö on laitonta. He asettuvat poliisilaitoksen, pääesikunnan ja kaikkien varuskuntien ympärille (tämäkään ei ole laitonta), ottavat aseet selästään (mikä ei ole laitonta) ja tähtäävät tarkasti (mikä ei ole laitonta). Sitten he päättävät tehdä rikoksen. He ampuvat samaan aikaan, ja kuinka ollakaan, koko libertaarisen yhteiskunnan väkivaltakoneisto on eliminoitu, koska se ei ole voinut reagoida tilanteeseen ennen kuin rikos (liipaisimien painaminen) on tapahtunut. Saatuaan näin sotilaallisen yliotteen henkilö D:n yhteisö julistaa libertaarisen yhteiskunnan lakanneen ja tilalle syntyneen D:n johtama diktatuuri.

Tunsin lukioaikanani pari muutakin libertaaria kuin herra Tolvasen, ja nyt harmittaa, etten tajunnut kysyä näihin esimerkkeihin liittyviä kysymyksiä heiltä ennen kuin suoriuduimme omille tahoillemme. Totta puhuen olin vähällä tulla itsekin libertaariksi, koska libertaareja vastaan on kovin vaikea väitellä.

Nyt osaisin sen tehdä. Nämä esimerkit olisivat libertaarisessa yhteiskunnassa täysin realistisia, ja ne ovat mielestäni riittävät todisteet siitä, että libertarismi on aivan mielipuolinen ideologia, jota toteuttava yhteiskunta romahtaisi hetkessä omaan mahdottomuuteensa.

Ihminen on yhteisöllinen olento, minkä takia äärimmäistä individualismia vaativa ideologia on meille yhtä huono kuin esimerkiksi kulmikas ruuvi on pyöreäreikäiseen mutteriin nähden. Libertaarit taitavat olla sitä porukkaa, joka palikkatestissä tunkee palikoita vääriin muotteihin.

2. Veljeys: nationalismi

Toinen kohta on esittelemistäni vähiten utooppinen. Nationalismi eli kansallisuusaate juontaa juurensa Napoleonin sotiin, joiden aikana jo vanhastaan tutun patriotismin eli isänmaallisuuden oheen alkoi kehittyä ajatus, että ihmisiä yhdistää toisiinsa paitsi hallitsija, myös yhteinen kieli, kulttuuri ja historia. Ajatus levisi Euroopassa kulovalkean tavoin 1800-luvulla ja sodat aina ensimmäisen maailmansodan päätökseen vuonna 1918 olivat nationalisteille voittoja. Monikansalliset imperiumit Venäjä, Turkki ja Itävalta-Unkari murenivat, kun taas Saksa ja Italia syntyivät ja pysyivät.

Nationalismi-ideologia ei pidä sisällään minkäänlaista utopiakuvausta, toisin kuin libertarismi ja ne kaksi, joita en vielä ole esitellyt. Kansallisen itsemääräämisoikeuden vaatiminen ei pidä vielä sisällään mitään vaatimuksia siitä, miten kansalliset asiat tulisi järjestää. Sen vuoksi nationalistiset liikkeet ovat hajonneet, kun itsenäisyys on saavutettu, ja nationalistit ovat yhdistyneet muihin ideologioihin. Näin ovat syntyneet kansalliskonservatismi, kansallisliberalismi ja kansallissosialismi.

Niille yhteistä on kansallisten asioiden korostaminen. Kansallinen yhtenäisyys eli veljeys on aina puhutellut ihmisiä, koska yhteisöllisyys on meille tärkeä, vaikka libertaarit toisin luulevatkin. Veljeyteen kuuluu aina ulossulkevuus: yhtenäisyyden korostaminen onnistuu parhaiten johonkin ulkoiseen viholliseen tai uhkaan nähden. Nationalismin heikentyminen poliittisena liikkeenä viime vuosikymmeninä johtuu kolmesta asiasta: ennennäkemättömästä vauraudesta, jonka turvin yksittäinen ihminen voi tulla toimeen yksinkin; uusliberalistisen talousjärjestelmän vahvistumisesta, joka on purkanut kansojen väliltä institutionaalisia, jännitteitä aiheuttaneita muureja; ja Internetistä, joka on helpottanut hengenheimolaisten löytämistä muista kansoista ja vihollisten löytämistä omasta kansasta. On luultavaa, että kun elintasomme väistämättä kääntyy laskuun ja uusliberalismi korvataan uusprotektionismilla, nationalismin arvostus nousee taas.

3. Tasa-arvo: kommunismi ja feminismi

1800-luvulla koko läntiseen maailmaan levinnyt teollinen vallankumous johti tuloerojen suureen kasvuun, jossa rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Kesti pitkään, ennen kuin teollisuuden yleistyminen sai aikaan yleistä elintason kasvua. Maa- ja käsityöläiset olivat olleet paljon paremmissa oloissa kuin tehdastyöläiset, niin taloudellisessa, sosiaalisessa kuin hygieenisessäkin suhteessa. Ei siis ole mikään ihme, että teollisuustyöväestön kasvu synnytti työväenliikkeen, joka pyrki tasa-arvoon, jonka ideologiaa alettiin kutsua sosialismiksi ja jonka utopian Karl Marx ja Friedrich Engels nimesivät kommunismiksi.

1800-luvun idealistit, joilla valitettavasti ei ollut meidän 2000-lukulaisten jälkiviisautta, varmaan vilpittömästi kuvittelivat, että ne rikkaudet, joita talouseliitille kertyi, olisivat voineet nostaa koko ihmiskunnan kurjuudesta. Marxismin suurin vika ei minusta ole sen hellimä talousajattelu, vaan virheellinen ihmiskuva. Ihminen on loputtoman ahne ja itsekäs olento, joka ei milloinkaan voi tyytyä tilanteeseen, jossa omalla rehkinnällään hyödyttää enemmän muita kuin itseään. Kommunistien harha-askel oli ihastua agraarisiin kyläyhteisöihin, joissa kommunismia muistuttava systeemi toimi, koska jokainen tunsi toisensa ja näki konkreettisesti sen edun, minkä muille tuotti. Mikä toimi agraarisissa kyläyhteisöissä, ei toiminutkaan enää satojen miljoonien asukkaiden teollistuneessa Neuvostoliitossa. Tällä tavoin kommunismin ihmiskuva on aivan vastakkainen libertarismin kanssa, missä ahneuden ja itsekkyyden valloilleen päästämisen kuvitellaan mahdollistavan utopian.

Kommunismin kanssa hyvin läheinen ideologia on feminismi. Kun kommunismissa verrataan työväestöä ja porvaristoa, feminismissä verrataan miehiä ja naisia, ja kummassakin vaaditaan tasa-arvoa verrattavien välille. Ja, kuten kommunisteille valtionideologiaksi nostettu sosialismi ei ollut riittävä tasa-arvon tuoja, feministeille tasavertaisuus lain edessä ei ole enää riittävästi.

”Palkkaepätasa-arvo” on feministien ikuisuusaihe. Yksilöllisessä yhteiskunnassa siihen puuttuminen vain on hankalaa, koska kyse ei ole mistään muusta kuin kikkailusta keskiarvoilla. Feministien mielestä tasa-arvoa on se, että miehet ja naiset saavat keskimäärin yhtä paljon palkkaa, kun taas esimerkiksi minusta tasa-arvoa on se, että samassa asemassa oleva mies ja nainen saavat yhtä paljon palkkaa.

Tasa-arvoa voi ajatella olevan kahdenlaista: tasa-arvoa lain edessä ja luonnon edessä. Ensimmäiset feministit tyytyivät ensimmäiseen, mutta kun feminismi sai uusia aaltoja, ensimmäisistä feministeistä, joihin minä olisin lukeutunut, tulikin sovinisteja. Modernimmat feministit kaipaavat tasa-arvoa luonnon edessä, vaikka eivät sitä viitsikään ääneen sanoa, koska se kuulostaa ääliömäiseltä.

Naisten keskimäärin matalammat palkat eivät johdu institutionaalisesta syrjinnästä, vaan siitä että naisilla on keskimäärin vähemmän sellaisia ominaisuuksia, joita kovapalkkaisissa asemissa vaaditaan. Taas on kesä ja yliopistot ovat ottaneet ensi syksyn opiskelijat sisään. Lainaan Yleisradion uutista:

"Eniten naisia hyväksyttiin eläinlääketieteelliselle ja terveystieteelliselle alalle, missä naisten osuus oli lähes 90 prosenttia. Miehet taas ovat enemmistönä sotilasalalla, missä heidän osuutensa on 98 prosenttia kaikista opiskelijoista. Myös teknillistieteellinen ala vetää edelleen hyvin miehiä, joita on noin 76 prosenttia opiskelemaan hyväksytyistä."

Terveystieteellinen ala nyt vain sattuu olemaan sellainen, jolla palkat eivät ole ruhtinaalliset tai jolta ei nousta yritysmaailman johtoon. Naiset hakeutuvat tällaisille aloille vapaasta tahdostaan. Tulisiko heitä estää? Vai tulisiko myöntyä joidenkin valopäiden ehdotuksiin kiintiöistä, jotka ehkä tasaisivat kaiken, mutta kohtelisivat yksilöitä huonosti? Ei, keskiarvojen palvominen ei ole hyödyksi kenellekään.

Teknillistieteellinen ala on juuri se, jota talouden yksityinen sektori kaipaa. Mitä hyödyttäisi siirtää terveystieteestä kiinnostuneita naisia opiskelemaan tekniikkaa ja luonnontieteitä, joista kiinnostuneita miehiä puolestaan terveystieteelliselle alalle? Motivaatio katoaisi kaikilta ja yritykset menettäisivät tulevat työntekijänsä.

Sotilasala ei ole enää erityisen houkutteleva taloudellisessa mielessä, vaikka siellä saakin työpaikan poikkeuksetta ja pääsee nuorella iällä urakehityksen alkuun, mutta eihän mikään pakota sille alalle jäämään loppuiäksi. Upseerien saama strateginen koulutus ja johtamistaidot ovat erittäin kovaa valuuttaa yksityiselläkin sektorilla, eikä ole mikään ihme, että monet upseerin tehtävästä eronneet ovat nousseet yritysmaailmassa nopeasti hyvätuloisiin johtotehtäviin.

Lisäksi naisten keskimäärin matalampia palkkoja selittää useimpien urakehityksen katkeaminen ja viivästyminen lasten saamisen vuoksi. Mitenhän tähän epäkohtaan sitten tulisi reagoida? Pakottamalla miehet synnyttämään? Vai kieltämällä naisia tekemästä lapsia?

Tasa-arvon utopian tavoittelu on kaikkialla johtanut käytännössä siihen, että menestyvimmiltä otetaan pois, mutta se, mitä heikoimmat siten saavat, on vähempää kuin mikä heille heijastuisi, jos kukaan ei menestyviä kurittaisi.

4. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo: monikultturismi

Postmodernina aikana on valistusaatteista syntynyt eräänlainen synteesi, monikultturismi. Tämän ideologian olemassaolo on hieman kyseenalainen asia, koska käsitteen ovat lanseeranneet sen kriitikot, eikä minun tietääkseni kukaan ole myöntänyt kannattavansa sitä. Käsite on mielestäni kuitenkin välttämätön olla olemassa, koska tukea monikulttuurisuus saa eräiltä tahoilta, eikä lause ”monikulttuurisuus on rikkautta” ole (ollut) harvinainen.

Monikultturismi on rakentunut kaikkien kolmen tarkastelussa olleen perusarvon päälle. Vapaus ja yksilöllisyys ovat olleet vahvimmin filosofisena puolustuksena; maahanmuuttoon ei voi puuttua, koska ihmisillä on oltava vapaus liikkua ja asua missä haluaa, ja yksilöllisyyttä korostetaan haluamalla, että kukin voi elää aivan kulttuurinsa ja uskontonsa mukaan, missä asuukin. ”Maassa maan tavalla” on flirttailua rasismin kanssa, eli ilmeisesti parempi vaihtoehto on, että kukin noudattaa omia tapojaan miten lystää.

Veljeys on muuttunut toisenlaiseksi. Kun nationalistien veljeys on ulossulkevaa, monikultturistit ainakin nimellisesti ilmaisevat mitä suurimman humanismin hengessä rakastavansa koko ihmiskuntaa ja inhoavat kaikkia rajoja ja muita asioita, jotka erottavat ihmisiä toisistaan. Nimellistä tämä maailmankansalaisuus tosiaan on, koska suvaitsevaisimmillakin ihmisillä ryhmäidentiteetti on vain muotoutunut erilaiseksi, mihinkään se ei ole kadonnut.

Vasemmistonuoret taitavat olla tällä hetkellä Suomen kosmopoliittisin järjestö. Hiljattaisen kannanottonsa ”euroalueen sisäisten ylijäämien verotuksen”, eli käytännössä tullimuurien puolesta, saadessa julkisuutta puheenjohtaja Li Andersson pääsi kertomaan eurooppalaisuutensa tasosta: ”Koen että minulla on enemmän yhteistä kreikkalaisten vasemmistolaisten kuin suomalaisten kokoomuslaisten kanssa.” Kuten yllä esitetty, kansallisten yhteenkuuluvuuksien sijaan on tullut ideologista yhteenkuuluvuutta eri kansojen edustajien välillä. Monet kosmopoliitit vihaavat ja halveksivat kansallismielisiä ihan yhtä paljon kuin historiassa joidenkin maiden kansallismieliset ovat toisiaan vihanneet ja halveksineet. Ja vaikka he kuinka argumentoivat etnisyyksien olevan konstruktioita, he silti tuntuvat tunnustavan ne, kuten Jussi Halla-aho pari vuotta sitten oivalsi.

Tasa-arvoa vaaditaan nykyään lähinnä etnisten ja kulttuurillisten ryhmien välille. Koko maahanmuuttoteollisuus, alkaen vähemmistövaltuutetuista päätyen kotouttajiin, on olemassa tuodakseen tasa-arvoa ryhmien välille, kun jotkut ryhmät kautta maailman ovat kykenemättömiä sitä itsenäisesti omalla työllään saavuttamaan. Monikultturistit myös suhtautuvat suorastaan hysteerisesti joihinkin faktoihin asian tiimoilla. Ihmispopulaatioiden älykkyyserot, jotka ovat kytköksissä hyvinvointiin, ovat rasismia riippumatta siitä, perustuvatko ne faktoihin vai eivät.

Monikultturismin polttoaine on maahanmuutto eri kulttuuritaustaisista maista. Suomeen on muutaman vuosikymmenen ajan odoteltu työvoimapulaa, joka on aina muutaman vuoden päässä (vaikka lykkääntyykin jatkuvasti suunnilleen samaan tahtiin). Siihen tarjotaan lääkkeeksi maahanmuuttoa, jotta ulkomaalaiset tekisivät ne työt, mihin suomalaisia ei riitä. Tällä perusteella monikultturismi on syytä laskea neljänneksi valistusperäiseksi utopiaksi – tai kolmanneksi, koska nationalismin voi perustellusti tiputtaa listalta poiskin.

Yhteenveto

Libertarismi, kommunismi ja monikultturismi kuvailevat kukin utooppisen, paremman maailman. Libertarismissa sen luovat vapaus ja yksilöllisyys, kommunismissa yhteisyys ja tasa-arvoisuus, monikultturismissa erilaisuus, monimuotoisuus ja yhteenkuuluvuus. Vaikka libertarismi ja kommunismi usein asetetaankin poliittisella kentällä niin kauas toisistaan kuin mahdollista, kaikki nämä kolme utopiaa muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan: ihmisistä nostetaan kuin taikaiskulla parhaat puolet esiin hyödyttämään kaikkia.

Samasta syystä ne kaikki ovat idealismin huipentumia, ideaalisuudessaan toivottoman virheellisiä. Libertarismi ei toimi, koska ihmiset haluavat yhteisyyttä ja siten käytännössä romuttavat utopian. Kommunismi ei toimi, koska niin altruistinen ihminen ei sentään ole, että suostuisi uhrautumaan täysin yhteisön puolesta. Monikultturismi ei toimi, koska ihminen haluaa kokea yhteisyyttä vain omiensa kanssa, ja paikallinen monikulttuurisuus tuo liian lähelle sen erilaisuuden, jonka ihminen lajityypillisistä syistä laskee uhaksi, kilpailuksi ja vihollisuudeksi.

Nationalismi ei tarjoa utopiaa. Tai varmasti löytyy niitä, jotka luovat sen perustalle omia mielikuvitusmaailmoja ja kuvittelevat ne saavuttavansa itsenäisessä kansallisvaltiossa. Nationalismi tarjoaa yhteiskuntamallin, joka monesti on ollut ilmapiiriltään ummehtunut ja yllätyksetön, mutta ainakin vertaansa hakevan vaurauden ja vakauden se on luonut.

Minä en kannata valistusarvoja. Toisinaan ajattelen, että maailma olisi parempi, jos koko valistusta ei olisi ollut. Olen kuitenkin tässä blogissa peräänkuuluttanut milloin vapautta, milloin veljeyttä ja milloin tasa-arvoa. Näitä asioita voi kannattaa asioina, vaikka arvot kokisikin vieraiksi. Niillä on objektiivisesti osoitettua etua. Asioina ne voi yhdistää anti-ideologiseen konservatiiviseen pragmatismiin – mutta yhtä helposti ne voi myös heittää menemään, kun aika ajaa niistä ohi, kuten varmasti tulee vielä käymään.

Ylistys kaavamaisuudelle

Nyt seuraa lisää juttua lempiaiheestani eli oikeuksista. Ne ovat lempiaiheeni siksi, että pyrin tarkastelemaan yhteiskuntaa filosofisesta näkökulmasta; käytännön vatkaaminen sen sijaan kuuluu poliitikoille. Siksi onkin surullista, että monet filosofiselta tarkastelutavalta lahjakkaat ihmiset ryhtyvät jossain vaiheessa todella edistämään asioitaan. He hautautuvat kansanedustajan ja ministerin loputtomaan paperinpyörittelyyn, minkä joku lahjakas paperinpyörittelijä voisi tehdä heidän puolestaan. Pahimmassa tapauksessa kukaan ei täytä heidän asemaansa filosofisena tarkastelijana.

Erityisesti vasemmistoliberaaleissa piireissä minua tympii se, että heillä nykyään ideologitkin ovat paperinpyörittelyyn orientoituneita. Heillä ei tunnu olevan oikein ketään filosofista auktoriteettia, jota voisi haastaa vääntämään asiat rautalangasta. Kaikki on käytännön toimintaa: kaikki asiat ovat yksittäistapauksia, joita tarkastellaan tapauskohtaisesti. Taustalla ei ole enää mitään teoriaa, mitään kaavaa, jonka mukaan toimitaan. Ei ainakaan minun tietääkseni. Marxin oppi haudattiin sen konkurssin jälkeen, mutta tilalle ei tullut mitään. Tähän luullakseni perustuu se, mitä sanotaan sosialidemokratian identiteettikriisiksi: on liike, mutta päämäärä puuttuu. Päämäärä ei ole edes kaikkien puolueiden jäsenten tiedossa.

Älköön kukaan ymmärtäkö yllä olevaa miksikään haukkumiseksi. Jos joku osoittaa minulle vasemmiston taustalla vaikuttavan idean, olen enemmän kuin onnellinen. Vaihtaisin blogini nimen oitis Komedian synnyksi.

Se, miten vasemmiston piirissä vaaditaan oikeuksia, on mitä parhain esimerkki asioiden täysin tapauskohtaisesta tarkastelusta, jossa kokonaisuutta ei hahmoteta. Minä haluaisin rajata Suomen valtion ja kuntien tulonsiirrot ja ilmaiset palvelut yksin Suomessa asuville Suomen kansalaisille. Vasemmistolaisille tämä on rasismia, koska siinä ihmisiä asetetaan eri asemaan kansalaisuuden perusteella. Muun muassa pakolais- ja turvapaikkajärjestelmää ei kerta kaikkiaan voisi silloin ylläpitää.

Vasemmistolta puuttuu teoria tässä asiassa pahanpuoleisesti. Jos on väärin tuijottaa ihmisen kansalaisuuteen, kai on ihan yhtä suuri vääryys tuijottaa asuinpaikkaan. Vasemmistolaiset eivät kuitenkaan vaadi tulonsiirtoja suomalaisilta veronmaksajilta kaikille maailman seitsemälle miljardille ihmiselle (ainakaan enempää kuin sen 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta kehitysapuun). Kauheaa rasismia!

Äänioikeudenkin voisi mainita. En nyt satu tietämään, onko vasemmistossa vaadittu äänioikeuden ulottamista kaikkiin maassa asuviin täysi-ikäisiin, riippumatta kansalaisuudesta. Oma näkemykseni on, että äänioikeutettujen tulisi olla Suomessa vakituisesti asuvia täysi-ikäisiä Suomen kansalaisia, jotka eivät ole vankilassa tai mielisairaalassa ja jotka ovat suorittaneet oppivelvollisuuden ja (kunhan laki ensin päivitetään tasa-arvoiseksi) ase- tai siviilipalveluksen. Tätäkin on mahdollista syyttää mitä rajuimmin syrjiväksi. Mutta mihin rajan voisi vetää ja millä perusteella juuri siihen? Ulotettaisiinko äänioikeus maassa asuviin ei-kansalaisiin vai kaikkiin maapallon seitsemään miljardiin ihmiseen?

Minä en eduskuntavaaleissa voinut äänestää kuin yhdessä vaalipiirissä. Kuntavaaleissa en voinut äänestää kuin yhdessä kunnassa. Tulevissa eurovaaleissa voin äänestää vain yhdessä EU-maassa. Missä on taho, joka puuttuu näihin hirviömäisiin ihmisoikeusloukkauksiin? Minä haluan äänestää sekä Helsingissä, Kouvolassa, Kolarissa että Närpiössä, ja Lounais-Englantiinkin lähettäisin mielelläni tuenosoituksen. On äärioikeistolaista syrjiä minua asuinpaikkani takia!

Myös sukupuoliroolit ja sukupuolten ”epätasa-arvo” ovat vasemmistolaisten kestoaiheita. Minunlaisen ulkopuolisen on vähän vaikeaa ymmärtää, mikä niissäkin on vialla. Suomen lain mukaan miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia. Suurin epätasa-arvoinen asia on asevelvollisuus, mutta siinäkin kärsijöitä ovat miehet, mikä ei oikein sovi vasemmiston kliseeseen, että naiset aina ovat sorrettuja. En käsitä, mitä sukupuolirooleille ja palkkaeroille pitäisi tehdä. Miksi lainsäädännön keinoin tulisi sorkkia vaikka sitä, että naisia on vähemmän yritysten johdossa ja että joissain töissä naiset saavat vähemmän palkkaa kuin täysin samassa asemassa olevat miehet? Laki sanoo, että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia. Piste. Jos näin ei ole, taustalla on ilmeisesti jotakin rikollista toimintaa. Oikea tapa oikaista rikollisia vääryyksiä on käsitellä asia tuomioistuimessa, ei säätää uutta lakia, joka tekee toiseen suuntaan tasapainottavan vastavääryyden.

Itse uskon, että sukupuoliroolit ja niihin perustuva erilainen sijoittuminen työmarkkinoilla on kulttuurievoluution tulos, ei välttämättä mukava asia, mutta kokonaisuuden kannalta hyvä. Naiset ovat keskimäärin parempia hoiva-aloilla, miehet taas turvallisuusalalla. Naisten toimiminen enemmän hoiva-aloilla ja miesten turvallisuusalalla on samalla tavalla kokonaisuuden kannalta hyvä kuin se on, että maanviljelijä keskittyy maanviljelykseen ja ydinfyysikko ydinfysiikkaan. Toisin päin tulos olisi kurja. Taisi olla kommunistisessa Kiinassa, kun tämäkin asia kyseenalaistettiin lähettämällä yliopiston professorit maatöihin, jotta he eivät vieraantuisi proletariaatista.

Kysehän on vain keskiarvoista. Kun olin armeijassa, suosikkialikersanttini komppaniassani oli nainen. Olisi silti mielestäni hölmöä redusoida hänet vain sukupuolensa edustajaksi. Yksilönä hän oli hyvä sotilas ja hyvä johtaja. Jos naissukupuolesta löytyy niin vähän yritysjohtoon sopivia yksilöitä, että yritysjohdoissa naisia on alle viidennes, niin asialle ei voi mitään. On huono ratkaisu pakottaa lainsäädännöllä yritystä naiskiintiöihin. Olisi syytä muuttaa yritystä, yrityskulttuuria tai naissukupuolta.

Mutta siltikin: kuka hyötyy siitä, jos naisia on enemmän yritysjohdossa? Yritys? Tuskin, koska silloinhan se pyrkisi naisten suurempaan edustukseen ilmankin pakkoa. Lisäksi pitäisi yhteiskunnan kannalta olla yhdentekevää, jos yritys tekee huonoja ratkaisuja; vai ryhtyykö valtio seuraavaksi säätelemään yritysten tuotantoakin? Jos ei, miksi ei, kun se kerran on tuntevinaan yritysten hyödyn ja parhaan niitä itseä paremmin?

No, entä hyötyykö kiintiöistä naissukupuoli? Sillä ei taida olla ryhmäetua. Entä naisyksilö? Mikäpä muukaan. Missä on tasa-arvo, jos yksilöille tällä tavoin annetaan ansaitsemattomia etuja? Onko sukupuoli ansio? Näin tuntuvat vihjaavan naiskiintiöiden kannattajat, jotka perustelevat kiintiöitä sillä, ettei sukupuolella ole väliä – ja vaatimuksillaan päinvastoin osoittavat, että totisesti on.

Todennäköisesti nykyvasemmisto aivan työntää luotaan filosofisesti ajattelevia ihmisiä. Ei kerta kaikkiaan ole mahdollista keksiä mitään järkevää teoreettista mallia, joka takaisi universaalit oikeudet. Nykyisenkaltainen oikeuksia vaativa vasemmisto tulee vaatimaan oikeuksia niin pitkään kuin se tulee olemaan olemassa. Tämän samaisen vasemmiston piiristä tullaan jatkossakin nousemaan päättäviin elimiin, mutta viimeistään silloin valtaa saaneet ymmärtävät, että tie onkin mahdoton. Tulonsiirtoja ei voi jakaa kaikille maailman ihmisille eikä äänioikeutta heille antaa. Taustajoukot huutavat huutamistaan, koska niille ei välttämättä koskaan tule eteen vaihetta, jossa ei voi olla huomaamatta todellisuuden ja ihanteen kontrastia.

Onneksi maailman väestö ei ole enää Internet-aikana poliittisen median varassa. Uusi aika on tuonut ainakin länsimaissa kaikille mahdollisuuden hankkia tietoa itsenäisesti. Tällöin vasemmiston rappiosta pääsevät kaikki halukkaat tietoisiksi. Ei ole mikään ihme, että vasemmiston kannatus painottuu väestön vanhempaan päähän. Tulevaisuudessa liike kuihtuu marginaalisten kitisijöiden ryhmittymiksi.

Vasemmiston piirissä on ilmaistu halua sulkea poliittisesti eri mieltä olevat päätöksenteon ulkopuolelle. Linkin takana olevassa jutussa kaupunginvaltuutettu Dan Koivulaakso sivuuttaa kysymyksen, kuinka tämä sopii demokratiaan. Sääli, ettei häneltä kysytty, millä perusteella juuri Perussuomalaiset olisi oikein eristää, mutta Vasemmistoliittoa ei. Siinä nimittäin olisi konkretisoitunut täydellinen teoreettisen toimintamallin puute. Tätä asiaa olen käsitellyt aiemmin tekstissäni Liberalismin takinkääntö.

Eurokriisin ratkaisuyrityksissä on ollut samanlaista tapauskohtaista poukkoilua. Kun Kreikka keväällä 2010 tarvitsi rahaa, niin Suomen päättäjät olivat että ”ikävä juttu, veronmaksajat, mutta nyt on ihan pakko antaa almuja”. Pian Kreikka oli uudestaan kerjuulla. Sitten tuli Irlanti, sitten Portugali, sitten taas Kreikka, sitten Espanja, ja rahaa lapioitiin etelään. Vaan kun Kyproksen talousapu tuli alkuvuonna puheenaiheeksi, hallituspuolueissakin sanottiin että ”nyt saa riittää”.

Miksi vasta tuolloin? Tuliko välttämättömästä käytännöstä vääryys vasta seitsemännellä kerralla? Tässä tosin ei kunnostautunut perinteinen vasemmisto, vaan Kokoomus, joka tosin on viime vuosien ylettömän rahanjaon jälkeen syytä laskea sen kanssa samaan vastuuttomaan sakkiin.

Yhteiskunnassa olosuhteet muuttuvat. En kannata kommunismin ja libertarismin tapaista uskoa, että yhteiskunta joskus tulee valmiiksi ja politiikka voidaan lopettaa tarpeettomana. Olisi silti hyvä, jos laeissa olisi selkeyttä ja pysyvyyttä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tilanteet vaihtuvat hyvinkin vikkelästi, mutta mikään ei estä valtiota sitoutumasta jopa vuosisatojen ajaksi siihen, että ihmiset ovat tasa-arvoisia ja vääryydet hoidetaan muuten kuin vaatimalla poliitikkoja sekaantumaan kaikkeen.

Tämä ongelma on selkeimmillään juuri siinä sukupuolten palkkaepätasa-arvossa, johon (vääryyteen) reagoidaan uusilla laeilla (vastavääryyksillä) sen sijaan, että vääryyksiä oiottaisiin tuomioistuimessa (mikä ainakin minusta tuntuu aivan itsestään selvältä ratkaisulta). Poliitikkojen kallista aikaa ja veronmaksajien rahaa palaa siihen, että tällaisia asioita edes mietitään. Ongelma on siinä, että vastavääryys oikeuttaa vääryyden, koska ne yhdessä tuottavat tasa-arvoisen tilanteen. Mutta silloinkin lain mukaan vääryys on väärin ja vastavääryys oikein. Jos vääryyteen reagoidaan aiheellisella tavalla eli tuomioistuimessa (mikä tällöin on yhä mahdollista) ja se poistetaan, niin vastavääryys menettää oikeutuksensa mutta silti pysyy voimassa. Ja tämähän on tosiasiallista, institutionalisoitua epätasa-arvoa.

Kukin voi itse tykönään miettiä, kumpi on enemmän väärin: se, että vaikkapa työnantaja kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti; vai se, että laki määrää työnantajaa kohtelemaan ihmisiä epätasa-arvoisesti. Tämä tila on vasemmiston tasa-arvosodan päätepisteenä, mutta siitä on aivan turha yrittää keskustella, koska vasemmiston linjaukset ovat yksittäisiä vaatimuksia paremmasta, vailla minkäänlaista teoriaa siitä, kuinka asiat tulisi hoitaa ja mihin pyrkiä.

Todella surullista. Häviäjiä ovat kaikki paitsi ne vasemmistolaiset, jotka joidenkin minulle käsittämättömien ihmisten äänillä jatkavat luottamustehtävissä vaalikaudesta toiseen. Myös nämä minulle käsittämättömät ihmiset ovat häviäjiä.

Oikeuksista ja velvollisuuksista

Hyvinvointivaltiossa ihmiset ovat omaksuneet käsityksen, että heillä on paljon oikeuksia. On oikeus ilmaiseen koulutukseen, tulonsiirtoihin, lainmukaiseen kohteluun, äänestämiseen ja siihen, että vihollismaan pommit eivät uhkaa henkeä. Julkisessa keskustelussa sen sijaan velvollisuudet jäävät paljon vähemmälle huomiolle. Minulle on itsestäänselvyys, että oikeudet ovat seurausta velvollisuuksien täyttämisestä. Monille ei ole. Tuskin on päivääkään, jolloin joku jossain ei peräänkuuluttaisi oikeuksia, ihmisoikeuksia tai muita – mutta onko kukaan edes kuullut sanaa ihmisvelvollisuus?

Lukiossa tutustuin tyyppiin, joka kannatti libertaristista yövartijavaltiota. Lukion jälkeen löysin hänet armeijasta, samasta komppaniasta kuin missä itse olin. Periaatteellisena libertaristina hän vastusti henkeen ja vereen asevelvollisuutta, eikä armeijassa suostunut tekemään oikeastaan mitään. Hän tekeytyi sairaaksi, milloin oli flunssa, milloin selkäkipuja, milloin nilkka nyrjähtänyt. Näin hän onnistui olemaan monta kuukautta yhteiskunnan täydessä ylöspidossa tekemättä yhtään mitään, ja koki tekevänsä oikein, koska häntä kohtaan oli tehty vääryyttä (orjuutettu hänet), ja siihen hän vastasi protestoimalla järjestelmän itsensä mahdollistamalla tavalla (esitti sairasta ja sai vapautusta palveluksista).

Tuohon aikaan minä ymmärsin häntä. Vasta myöhemmin aloin ihmetellä asiaa. Miksi hän kokee, että hänellä olisi oikeus elää turvallisessa maassa, jossa hänen oikeuksiaan turvataan vaikka ihmisten henkiä uhraamalla, jos hän itse ei ole valmis tekemään mitään tuon tavoitteen eteen?

Hän oli totaalikieltäytyjä, vaikka onnistui muodollisesti pääsemään läpi armeijasta. Sitä minä ihmettelen, miksi totaalikieltäytyjät ovat lain mukaan aivan samanarvoisia kansalaisia kuin ne, jotka ovat täyttäneet velvollisuutensa yhteiskuntaa kohtaan osallistumalla sen puolustamiseen. Minun mielestäni täydet kansalaisoikeudet tulisi antaa vain niille kansalaisille, jotka ovat suorittaneet oppivelvollisuuden sekä ase- tai siviilipalveluksen (joka tietenkin asetettaisiin myös naisille). Ase- tai siviilipalveluksesta ei voisi kuin äärimmäisen poikkeuksellisissa oloissa saada vapautusta eli ns. C-palveluskelpoisuuden papereita. Jos kunto tai mieli ei kestäisi asepalvelusta, edessä olisi siviilipalvelus.

Ja jos ei näitä velvollisuuksia suorittaisi, jäisi B-luokan kansalaiseksi. Heiltä minä rajaisin pois äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden, heidän veroprosenttinsa säätäisin hieman korkeammaksi ja saamansa tulonsiirrot matalammiksi. Velvollisuudet voisi tietenkin täyttää lähes missä elämänvaiheessa tahansa, jos esimerkiksi nuoruuden radikalismissa on tullut tehtyä tyhmiä. Niiden ulkomaalaisten kohdalla, jotka haluaisivat saada Suomen kansalaisuuden, ensin annettaisiin B-luokan kansalaisuus, jonka voisi korottaa A-luokan kansalaisuudeksi. Se nyt on järjettömyyden huippu, että kansalaisuus toimii jonkinlaisena kannustimena siihen, että yhteiskuntaan integroidutaan, ei integroitumisen seurauksena.

Onko tämä jonkun mielestä epäoikeudenmukainen esitys? Jo valmiiksi kysyn niin kokevilta, miksi yhteiskunnan pitäisi antaa sama arvo niillekin kansalaisille, jotka ovat itse omasta päätöksestään jättäytyneet tiettyjen yhteiskunnan osien ulkopuolelle?

Eiköhän tuntemallani libertaarillakin olisi ollut enemmän halua kantaa kortensa kekoon meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi, mikäli vaihtoehtona olisi ollut ehdottamani B-luokan kansalaisuus. Totaalikieltäytyjien määrä voisi jopa laskea, mikäli vankilavaihtoehto korvattaisiin loppuelämän kestävällä ala-arvoisuudella. Vastaavasti motivaatio armeijassa kasvaisi, kun jokainen asevelvollinen tietäisi saavuttavansa jotakin sillä turhauttavalla rehkimisellä, mitä minäkin kirosin oman aikani.

Vapahtajamme, monikulttuurisuus

Koulussa minulle opetettiin, että rasismi on paha asia ja suvaitsevaisuus ja erilaisuuden näkeminen rikkautena ovat hyviä asioita. Suomi seuraa muuta Eurooppaa matkalla kohti monikulttuurisuutta, ja etenkin viime vuosikymmenellä sen pitäminen huonona asiana oli takuuvarma tapa leimautua pahaksi ihmiseksi. Hyvien ihmisten on pidettävä monikulttuurisuutta rikkautena.

Ensimmäistä maailmansotaa edelsi muutaman vuosikymmenen pituinen ajanjakso, jolloin länsimaat olivat aivan ylivertaisia verrattuna mihinkään muuhun kulttuuriin. Tämä johtui siitä, että tieteellinen, teknologinen ja teollinen vallankumous olivat suoneet länsimaille sellaisen aseellisen, logistisen, lääketieteellisen ja taloudellisen ylivoiman, etteivät muut voineet käydä piilukkotussareilla konekiväärejä vastaan, purjelaivoilla höyrylaivoja vastaan, yrttirohdoilla teollisia lääkkeitä vastaan tai käsityöllä massatuotantoa vastaan. Länsimaat voittivat ja kolonisoivat käytännössä koko maailman.

Tästä ylivoimasta sitten kumpusi länsimaissa yleinen asenneilmapiiri, jota nykyään sanotaan rasistiseksi, kulttuuridarwinistiseksi ja eurosentristiseksi. Ne olivat pahoja asenteita, jotka johtivat esimerkiksi kongolaisten ja juutalaisten kansanmurhiin. Näitä asenteita ei enää nykypäivänä kaivata, vaan nyt muodissa ovat suvaitsevaisuus ja kulttuurirelativismi, joillakuilla suoranainen kulttuurillinen itseinho. Suvaitsevaisuus ei tietenkään ulotu näihin pahoihin asioihin, vaan suvaitsevaisten on oltava erittäinkin suvaitsemattomia niitä kohtaan, jotka eivät jaa samoja arvoja.

Onhan se ihan ymmärrettävää ja järkeenkäypää, että pahat teot johtavat katumukseen. Kongolaisten ja juutalaisten massamurhat olivat surullisia ja vääriä tapauksia, eikä sellaisia enää tarvitsisi tapahtua. Tosin se tässä kuviossa on ihmeellistä, että nekin ihmiset, jotka eivät ole millään tavalla osallistuneet näihin vääryyksiin, kokevat asiakseen katua ja pahoitella niitä.

Ihmeellisintä kylläkin on eurosentristisyyden lukeutuminen nykyään pahoihin asenteisiin. Sata vuotta sitten länsimaalaiset olivat ylpeitä omasta kulttuuristaan, jota pitivät ylivertaisena vailla mitään kyseenalaistamista. He olivat ylpeitä myös omasta rasismistaan ja kulttuuridarwinismistaan.

Nykyään länsimaalaiset eivät ole (tai ainakaan eivät ole sitä avoimesti ja ylpeästi) rasistisia, kulttuuridarwinistisia tai eurosentristisiä. Eli samalla kun tämä kulttuuri on päässyt eroon niistä vääryyksiä aiheuttaneista piirteistä ja saanut uudet tilalle, kulttuurista ei enää ollakaan ylpeitä. Häpeävätkö suvaitsevaiset tahot omaa suvaitsevaisuuttaan ja kulttuurirelativismiaan?

Kun olin lukiossa, kävin jonkin verran filosofian kursseja. Eräällä niistä eräs neiti sanoi, että koko länsimaalainen kulttuuri saisi hänen puolestaan tuhoutua. Olin melkoisen hämmentynyt tästä, mutta en sanonut siihen mitään, pääasiassa siksi, että en ehtinyt muodostaa hitaassa pääkopassani niitä argumentteja, jotka nyt vuosien jälkeen ovat jokseenkin hioutuneet. (On sanottava, että tässä ryhmässä, jossa keskustelimme, kukaan muukaan ei sanonut neidille mitään vastaan, joten ehkä mielipide oli jotenkin korrekti; ajatelkaa, jos joku sanoisi samaa ihan mistä tahansa muusta kulttuurista.)

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, ettei neiti oikein ajatellut, mitä todella sanoi. Ehkä hän ajatteli juurikin tässä kulttuurissa tapahtuneita kansanmurhia ja ympäristötuhoja, ja sivuutti kokonaan ajatuksen, että muut kulttuurit olisivat ja ovat syyllistyneet ihan vastaaviin omilla tahoillaan ja omissa mittakaavoissaan.

En usko, että neiti tarkoitti haluavansa nähdä demokratian, sukupuolten tasa-arvon, maallistuneen yhteiskunnan ja muun valistusperäisen ajattelutavan tuhoutuvan. Silloinhan juuri hän itse olisi se, joka kaikkein enimmin tuhosta häviäisi. Kuittaan tapauksen siis ajattelemattomuutena.

Sen sijaan mielenkiintoista on se, että tuollainen ajattelemattomuus ei ollut kenenkään mielestä epäkorrektia. Sama on koko Suomessa havaittavissa. Kun joku sanoo, että monikulttuurisuus on rikkautta ja että suomalaisen kulttuurin sopisi oppia muista kulttuureista, mikään vaikutusvaltainen taho ei ärähdä, että ”älähän rumia puhu”. Toista on, jos joku sanoo, että muiden kulttuurien sopisi oppia suomalaisesta tai yleisemmin länsimaalaisesta kulttuurista. Se onkin jo sitten paluuta kulttuuri-imperialismiin ja niihin asenteisiin, jotka johtivat kongolaisten ja juutalaisten kansanmurhiin.

Mikä meni pieleen? Vaikka juutalaisten kansanmurha oli suuri vääryys, kuinka on mahdollista, että vielä seitsemänkymmentä vuotta jälkeenpäin sadat miljoonat länsimaalaiset ihmiset potevat siitä (missä eivät ole olleet osallisina) niin suurta huonoa omaatuntoa, että toiveet koko tämän kulttuurin tuhoutumisesta ovat korrekteja? En kerta kaikkiaan pysty uskomaan, että kulttuurillisen itseinhon takana ovat vain ne asiat, joiden siellä sanotaan olevan. Länsimaalaisen ihmisen kroonisen pahan olon tunteen on kummuttava jostain muusta lähteestä.

Ihmisolento ei siedä jatkuvaa pahan olon tunnetta. Sellaiseen reagoidaan aina vähintään jollain psykologisella defenssimekanismilla, joka sysää ongelmat maton alle patoutumaan. Jos länsimaisen kulttuurin vääryydet olisivat syy pahan olon tunteeseen, defenssimekanismina ne kiistettäisiin, keksittäisiin syitä, tekosyitä tai puolusteluja vääryyksille. Mutta näin ei käy.

Ainoa selitys on, että vääryyksien korostaminen on itsessään defenssimekanismi. Kun emme tiedosta syitä pahaan oloomme, etsimme korvaavia syitä, joiden katuminen ja tuomitseminen sitten tuovat helpotusta. Siihen tarpeeseen ovat länsimaalaisen kulttuurin historialliset ja myös nykyiset vääryydet kuin tehtyjä.

Selkeä tosiasia on, että täsmälleen samat tahot, jotka eniten murehtivat kansanmurhien uhreja, imperialismin aikaisia (todellisia tai kuviteltuja) vääryyksiä sekä ympäristökatastrofeja, ovat niitä, joille monikulttuurisuus on rikkaus ja voimavara. Tässä on ratkaisu lännen krooniseen pahan olon tunteeseen.

Ihminen on luontaisesti hengellinen olento. Koko ihmiskunnan historiassa tällainen maallistuneisuus, mikä nykyään on vallalla länsimaissa, on hyvin poikkeuksellista.

Ihminen on luontaisesti väkivaltainen olento. Koko ihmiskunnan historiassa pysyvä rauhantila, mikä nykyään on vallalla suurimmassa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellinen.

Ihminen on luontaisesti ksenofobinen olento. Koko ihmiskunnan historiassa hyväksyvä suhtautuminen kaikkeen eksoottiseen, mikä nykyään on muotia suurimmassa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellista.

Ihminen on luontaisesti yhteisöllinen olento. Koko ihmiskunnan historiassa individualismi, mikä nykyään on vallalla suurimmassa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellista. Ihminen on aina ja kaikkialla jakanut toisia ihmisiä meihin ja muihin, ei yksilöihin.

Ihminen on luontaisesti itse itsestään huolehtiva olento (totta kai yhteisön puitteissa, aktiivisena osana heimoa). Koko ihmiskunnan historiassa hyvinvointivaltio, joka huolehtii kansalaisistaan, jolta kansalaiset ovat oppineet vaatimaan ratkaisua lähes kaikkiin pulmiin, joka suuruudessaan näyttää kasvottomalta ja ehtymättömältä rahasammolta ja joka on yleinen monissa länsimaissa, on hyvin poikkeuksellinen.

Ihminen on luontaisesti kärsinyt puutetta. Koko ihmiskunnan historiassa yleinen yltäkylläisyys, jonka eteen ei ole tarvinnut raataa kohtuuttomasti ja joka on nykyään vallalla suuressa osassa länsimaita, on hyvin poikkeuksellista.

Ihmisen asema on luontaisesti pysynyt vakaana. Koko ihmiskunnan historiassa valinnan mahdollisuudet ja jatkuva, nopea yhteiskunnallinen muutos ovat olleet hyvin poikkeuksellisia. Suutari on miltei aina pysynyt lestissään, pojat ovat seuranneet isänsä ammattiin ja lapset pysyneet vanhempiensa sosiaalisessa asemassa. Vain modernin ajan lännessä nopea säätykierto ylöspäin, epävarmat pätkätyöt, lähes rajattomat kouluttautumismahdollisuudet ja jatkuvat yhteiskunnalliset heilahdukset ovat olleet yleisiä.

Yllä luetellut asiat ovat lisäksi suurimmat erot lännellä ja muulla maailmalla. Otetaan esimerkiksi islamilainen maailma, joka on Euroopan monikulttuuristumisen tärkein moottori. Se on hengellinen, väkivaltainen, ksenofobinen, yhteisöllinen, monin paikoin aineellisesta puutteesta kärsivä ja muuttumaton kulttuuri, jonka piirissä ei ole kattavia hyvinvointivaltioita. Mutta juuri sellaisena se on lähellä niitä olotiloja, joissa ihmisolento on kehityskaarensa elänyt. Ei tarvitse kuin vähän sovitella Darwinin lakia, niin voi päätellä, että juuri tuollainen olotila on ihmiselle luontaisesti sopiva – siis sopiva, ei ”hyvä”, mitä tuo sana nyt tarkoittaakaan. Ihmisen aivot eivät ole viime vuosisatoina suuremmin muuttuneet. Ne eivät ole ehtineet sopeutua muuttuneeseen maailmaan. Kun ihminen on maallistunut, väkivallaton, ksenomaaninen, individualistinen, yltäkylläinen, hedonistinen ja tottunut vaatimaan valtiota tuekseen joka asiassa, sekä vielä jatkuvassa epävarmassa ja hektisessä muutostilassa, hänen aivonsa kärsivät. Samaan tapaan kuin makean veden kalat kärsivät merivedessä, vaikka samaa H₂O:ta se on.

Hypoteesini on seuraava: postmoderni länsimaalainen kulttuuri on luonut niin luonnottomat olosuhteet niin suurelle ihmisjoukolle, että sadat miljoonat ihmiset ovat ikään kuin joutuneet joukkopsykoosin valtaan. Luonnottomissa olosuhteissa ihmiset etsivät vaistomaisesti, itse mitään tiedostamatta, pakoa tilanteesta pois. Heille alkuperäinen (”primitiivinen”) islamilainen kulttuuri näyttäytyy jonain terveenä ja puhtaana, vaikka se onkin niin erilainen kuin heidän omat, suurta mukavuutta luoneet olosuhteensa. Heille monikulttuurisuus on vapahtaja, jota he kaipaavat luokseen korjaamaan tilanteen, vaikka eivät osaakaan selittää edes itselleen, miksi.

Tähän väliin vertaus: otetaan kaksi ihmistä. Toinen tekee ankarasti töitä, urheilee säännöllisesti, syö terveellisesti, ei juopottele eikä polta tupakkaa. Toinen lojuu kotonaan työttömyyskorvauksilla, katselee televisiota kaiken päivää, ei urheile koskaan, syö vain roskaruokaa, vetää joka ilta kännit ja polttaa ketjussa, siis sanalla sanoen elää mässäillen ja huvitellen, rasittamatta itseään mitenkään. Kumpi on onnellisempi? Ensimmäinen. Paradoksaalista on, että onnellisuuden ja hyvän olon tunteen eteen on nähtävä vaivaa, uhrauduttava ja kieltäydyttävä. Tämä pätee myös postmodernin länsimaailman ja islamilaisen kulttuurin suhteisiin: kaikessa mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä elävä länsimaalainen on onnettomampi kuin vaikeammissa olosuhteissa elävä islamilaisen maailman asukas. Tämä näkyy muun muassa siinä päätä huimaavassa määrässä masennuslääkkeitä, joita länsimaalaiset ottavat ahdistukseensa.

Koetellaan hypoteesia: ketkä täällä länsimaissa eniten kaipaavat monikulttuurisuutta? Eivätkö jokseenkin hyvätuloiset, pasifistiset ja maallistuneet tahot, kuten vasemmistoeliitti? Perussuomalaiset sen sijaan, nuo juntit, keskimääräistä matalammin koulutetut alemman keskiluokan tyypit, joille ainakin kansakunta tuo yhteisöllisyyttä, eivät arvosta monikulttuurisuutta. Myöskään hengellisyytensä säilyttäneet, kuten lestadiolaiset, eivät ole mitään monikulttuurin ihannoitsijoita. Yhdysvalloissa, joissa ei ole kattavaa hyvinvointivaltiota, ei ole myöskään poliittista monikultturismia. Ja vielä: enää missään muussa kulttuurissa ei ole niin vahvaa kaipuuta pois omastaan, että siitä olisi tullut valtiollisen tason ideologia. Sellaista esiintyi ennen lännen vaipumista rappioon ja itseinhoon.

Omalla tavallaan valtiollisen ideologian asemaan (esim. 1, 2 ja 3) noussut monikultturismi on saavuttanut innokkaimpien kannattajiensa joukossa sen hengellisen aseman, joka aikaisemmin kuului kristinuskolle. Kuten 50-luvulla poliitikon olisi ollut mahdotonta sanoa, että ei ole kristitty, nykyään poliitikon on mahdotonta sanoa olevansa suvaitsematon muita kulttuureita kohtaan. Tämän sai karvaasti kokea Jussi Halla-aho, josta on tehty valtakunnan ykköspaholainen, taho jota kohtaan kaikki epäasiallisetkin keinot ovat hyväksyttäviä.

Sigmund Freud totesi (Future of an Illusion):

"Jos uskonto halutaan karkottaa eurooppalaisesta sivilisaatiostamme, se voidaan tehdä vain toisella doktriinijärjestelmällä, ja tällaisella järjestelmällä olisi alusta lähtien uskonnon psykologiset piirteet, sama pyhyys, jäykkyys ja suvaitsemattomuus, sama ajattelun kieltäminen puolustuksenaan."

Juuri näin on tapahtunut. Suvaitsevaisuuden korostunut asema on äärimmäisen osuva esimerkki pyhyydestä. Jäykkyyttä ja suvaitsemattomuutta edustavat monikulttuurin kannattajien hysteerinen asenne maahanmuuttokriitikoita kohtaan. Ajattelun kieltäminen puolustuksena on kaikille Jussi Halla-ahon tunteville tuttu juttu: onhan korkein oikeus päättänyt, etteivät loogiset johtopäätökset oikeuta toteamaan, että uskonto, joka pitää virheettömänä ja täydellisesti esimerkillisenä henkilönä pedofiiliä, on pedofilian pyhittävä pedofiiliuskonto.

Lopuksi voisin tarkastella itseäni. Suoraan sanon, että vastustan monikulttuurisuutta henkeen ja vereen, pidän sitä suurimpana uhkana Suomelle ja koko lännelle. Ja minähän olen hengellinen, yhteisöllinen ja maallisen hyvän suhteen nuuka. Ksenofobinen en sanan varsinaisessa merkityksessä ole, pikemminkin ”ksenoskeptinen”. Väkivaltainen en ole, maltan aina mieleni, mutta ei minulla ole väkivaltaa vastaan mitään universaalia periaatetta (kun asuntooni kerran murtauduttiin poissa ollessani ja minulta vietiin omaisuutta, totesin, että jos olisin ollut paikalla, olisin kumauttanut rosvoa hiilihangolla ja painanut hänen otsansa kuumaan hellaan muistoksi). Epävarmassa sosiaalisessa asemassa tosin olen ja hyvinvointivaltion holhouksessa olen kasvanut, mutta silloinkin koen monikulttuuristumisen vain yhtenä uutena epävarmuustekijänä.

Mutta kun vielä lisää tarkastelen itseäni, huomaan olevani eräällä tapaa monikulttuurin kannattajien kanssa samassa rintamassa. Minua iljettävät hyvin monet postmodernin länsimaalaisen kulttuurin piirteet: kristillisyyden alasajo, yltiöpäinen individualismi, hedonismi ja muu moraalinen leväperäisyys, kertakäyttö- ja kulutuskulttuuri, populaarikulttuuri, moderni arkkitehtuuri sekä tietenkin tuo asenne, joka hypoteesini mukaan on defenssimekanismi tätä kaikkea kohtaan. Minä vain haluan parannuksen toiseen suuntaan: minä kaipaan takaisin 1800-luvun lopun ilmapiiriin.

Sinä, joka kannatat monikulttuurisuutta: tule kanssani yhteiseen rintamaan! Näytetään, että lännellä on voimaa omastakin takaa. Pelastetaan itse itsemme, omilla ehdoillamme. Ei ole oikein sälyttää sitä tehtävää muslimeille, joilla on töitä omalla tahollaan. Puhdistakaamme tästä kulttuurista sen mätäpaiseet. Valistuksen aatteita voi kunnioittaa ilman uskonnon tuhoamista, ilman tarpeellisesta väkivallasta luopumista, ilman eksotiikan palvomista, ilman yhteisöjen kukistamista, ilman hyvinvointivaltiosta ja kaikesta materiaalisesta hyvästä luopumista. Silloin voimme ottaa vapahtajaksemme uuden eurosentrismin, hyvän kulttuurillisen itsetunnon, ja elää tasapainossa toistemme, muiden kulttuurien ja luonnon kanssa.