Katsaus Ruotsin vaaleihin

Ruotsin valtiopäivävaalit menivät jotakuinkin niin hyvin kuin näissä oloissa oli realistista toivoa. Porvaripuolueet saivat rangaistuksen siitä, että ne menestyksellä apinoivat vihervasemmistoa niin vakuuttavasti, että eron huomaamiseen tarvittiin suurennuslasia. Ruotsidemokraatit enemmän kuin kaksinkertaisti äänimääränsä ja pääsi niin vahvaan vaa’ankieliasemaan, että tulevilla valtiopäivillä ei ole mahdollista muodostaa vahvaa hallitusta ilman puolueiden loikkauksia blokkirajan toiselle puolelle, mikä ei vaikuta todennäköiseltä. Jopa sosialidemokraateilla on vaikeuksia tulla Vasemmistopuolueen kanssa toimeen, mutta enemmistöhallitukseen pääsemiseksi täytyisi samaan koalitioon saada myös joko Keskustapuolue tai Kansanpuolue, jotka ennen vaaleja kieltäytyivät niin toimimasta. Jos Ruotsiin syntyy historiallinen sosialidemokraattien ja Kokoomuksen sinipunahallitus, se entisestään korostaa Ruotsin kaksipuoluejärjestelmää: Ruotsidemokraatit vastaan kaikki muut.

Ruotsidemokraatit toimii suomalaisen näkökulmasta uskomattoman vihamielisessä ympäristössä. Vaalivalvojaisissakin tuntui olevan yksi puheenaihe ylitse muiden: Ruotsidemokraattien nousu ja se, kuinka hirveää se on. Vasemmistopuolueen valvojaisissa unohdettiin kokonaan oma hienoinen voitto ja ryhdyttiin hoilaamaan Ruotsidemokraatteja vastaan ja näyttämään porukalla keskisormea TV-kuvalle (sekä luultavasti oletettiin näillä eleillä todella olevan jotain vaikutusta). Erikoista ainakin siksi, että kaikki kuitenkin tiesivät joukolla eristävänsä Ruotsidemokraatit vallasta. Koska voittoa ei sivuutettu olankohautuksella, ilmeisesti vanhat puolueet ymmärtävät, että jotain moraalista ongelmallisuutta niiden toiminnassa on, joten ne kyhäsivät itselleen oikeutusta silti toimia niin.

Kahdeksan vuoden korpivaelluksesta huolimatta vihervasemmisto on ollut kykenemätön lisäämään kannatustaan merkittävästi, vaikka sille on maahan sinä aikana vyörynyt kehitysmaista sadoin tuhansin uutta kannattajakuntaa. Valvojaisia seuratessa oivalsin yhden syyn, miksi. Kuten Vasemmistopuolueen demonstraatio osoittaa, vasemmisto nykyään määrittyy vain vihollisiaan vastaan. Vasemmistolla ei taida olla enää mitään omaa ja rakentavaa olemassa, joten jääneen tyhjiön se täyttää viholliskuvan lietsomisella. Sen sijaan, että se tarjoaisi jotain parempaa kuin Ruotsidemokraatit, se pyrkii leimakirveen käytöllä estämään ihmisiä siirtymästä pois omasta leiristä. Mahtavatko vasemmistolaiset itsekään uskoa, että rauhaisa yhteiskunta rakennetaan sillä aggressiolla, jota he uhkuvat?

Friedrich Nietzsche on sanonut: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Suomessa sosialidemokraatit julistautuivat jokunen vuosi sitten rakkauden puolueeksi, mutta se ei kansaa kiinnostanut. Ruotsissa vasemmiston on ilmiselvästi vallannut suuri viha. Ainakin toistaiseksi se on ollut parempi taktiikka, mutta kuinka käy tulevaisuudessa? Ehkäpä viha kääntyykin sitä itseään vastaan, kun sen politiikan tuhoisuus paljastuu yhä suuremmille kansanjoukoille.

Kuten neljä vuotta sitten, on toimille haettu oikeutusta myös Ruotsidemokraattien kohtaaman vastustuksen kautta: äänestihän 87 prosenttia ruotsalaisista jotain muuta puoluetta kuin Ruotsidemokraatteja. Tämä huomautus pitää sisällään oudon implikaation. Jos puolueen saama äänimäärä merkitsee vain sen kohtaamaa vastustuksen puutetta ja jos vain kansan enemmistön hyväksymä puolue voi hallita maata, Ruotsi on pahassa umpikujassa. Vaaleissa vähiten vastustettu puolue koki 68,8 prosentin vastustuksen. Ei sellainen puolue ole oikeutettu hallitsemaan maata. Implikaatio siis lienee, että vaalit on uusittava ja uusittava niin monta kertaa perätysten, että yksi puolue saa enemmän kuin puolet äänistä.

Demokraattista? Järkevää? Ei kumpaakaan, mutta onpahan siinä yksi tapa, jolla hyökätä Ruotsidemokraatteja vastaan.

Ruotsin porvaripuolueet ovat menneet tähän ilveilyyn täysillä mukaan. Ruotsin humanistinen mielipidetotalitarismi on niin tehokasta, että siitä on tullut eräänlainen ikiliikkuja. Porvaripuolueet ovat onnistuneet talouspolitiikassaan ainakin lyhyellä tähtäimellä mallikkaasti, joten niistä epäilemättä löytyy lähtökohdiltaan rationaalista väkeä. Niin vahva on maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ympäröivä tabu, että rationaalisetkin ihmiset sen ympärillä ryhtyvät kieltämään todellisuutta ja siten vahvistavat tabua entisestään. Onneksi ihan kaikkia ei aivopestä, ovathan Ruotsidemokraatit varsin tasaisesti kaksinkertaistaneet kannatuksensa vaalikaudessa, tällä kertaa vielä kiihdyttäen tahtiaan.

Tässä vaiheessa on siis oikein hyvä, että porvaripuolueet joutuvat oppositioon. Fanaattisiksi monikultturisteiksi itsensä asemoineet porvarijohtajat saavat väistyä uusien johtajien tieltä ja uusilla johtajilla on aikaa miettiä asioita uusiksi. Tosiasia on, että Ruotsin maahanmuuttajaväestöstä murskaava enemmistö kannattaa vihervasemmistoa, koska sen hellimillä sosiaaliavustuksilla he elävät. Johtuen siitä kansainvaelluksesta, joka Ruotsiin suuntautuu, vihervasemmiston kannattajakunta on jatkuvassa rakenteellisessa kasvussa, kun taas porvaripuolueiden osuus tulee väistämättä pienenemään.

On erittäin epätodennäköistä, että porvarit voivat enää koskaan päästä valtaan ilman Ruotsidemokraatteja. Uudet johtajat tulevat ymmärtämään sen ja he saattavat tulla siihen tulokseen, että on pienempi paha suostua sen kanssa yhteistyöhön kuin olla ikuisesti oppositiossa. Jos Ruotsidemokraattien kannatus kasvaa vielä seuraavissakin vaaleissa, porvaripuolueet saattavat kertoa, että on mahdotonta enää olla kuulematta kansan viestiä, ja muodostavat nykyisen hylkiön kanssa yhteishallituksen (tietenkin korostaen, kuinka paljon se heitä inhottaa). Silloin voi Ruotsin toipuminen alkaa, mutta epävarmaa on, voiko maata enää silloin pelastaa vihervasemmiston masinoimalta väestönvaihdolta, jonka tarkoitus on sementoida heidän valtansa. Nuorimmissa ikäluokissa kun ei-eurooppalaisen väestön osuus on niin paljon korkeampi kuin keskimäärin väestössä.

Eilinen oli kuitenkin hyvä päivä, josta on syytä iloita. Homma on nousussa Ruotsissakin.

Kehitysavusta

Perussuomalaiset esitteli eilen mallinsa uudistetuksi kehitysavuksi, joka tuottaisi valtiolle noin kuudensadan miljoonan euron säästöt. Luulisi, että muut puolueet olisivat ilahtuneet sellaisesta säästöstä, etenkin, kun se koskettaisi äänestäjiä todennäköisesti kevyemmin kuin mikään muu mahdollinen sen kokoluokan säästö valtion menoihin. Mutta etenkin puoluekentän vasemmalla laidalla noustiin vastarintaan.

Paperinpyörittelyyn orientoituneet poliitikot ns. vanhoissa puolueissa varmaan suhtautuvat jokaiseen menoerään täsmälleen samalla tavalla: kun se joskus on säädetty, siinä lienee jotain järkeä, joten sen poistamiseen tulee suhtautua varauksella. He eivät pysähdy miettimään valtion toimintojen filosofista puolta, minkä ympärillä tämä blogi pyörii.

Perussuomalaisten esitys on oikeansuuntainen ja poliittisesti realistinen. Asioita edistetään hivuttamalla, ei räjäyttämällä, joten kehitysavusta päästäksemme on edettävä leikkaus leikkaukselta, ei vaatimalla koko roskaa samalla kertaa poistettavaksi. Strategiaa käyttää myös Euroopan Unioni, joka on siirtynyt kauppaliitosta tulonsiirtounioniksi juurikaan alamaisiltaan kyselemättä, sekä monikulttuurisuustahot, jotka vuosikymmenestä toiseen sallimalla muuttoliikettä toivovat tulevansa ennen pitkää vaihtaneeksi Euroopan maiden väestöt.

Valtio on olemassa turvatakseen omien kansalaistensa elämänlaadun. Kehitysapu on siinä kuviossa turha ja haitallinen piirre. Siihen on päädytty, koska sillä valtioiden päättäjät ovat ostaneet hyvää omaatuntoa ja arvostusta ulkomailta. Ei ole mitään järkevää ja kestävää perustetta, miksi valtioiden olisi vietävä kansalaistensa rahoja vastoin näiden tahtoa ja käytettävä sitä johonkin, mistä kansalaisille ei ole hyötyä. Perussuomalaisten vapaaehtoisuuteen perustuva malli on ennen kaikkea demokraattinen: kun kansalaiset itsenäisillä päätöksillä kasvattavat kehitysapupottia, potin kokonaissummaksi muotoutuu aina ja väistämättä se, minkä kansa tahtoo. Ja kansan tahtohan on demokratiassa ylin perusarvo.

Suomalaiset ovat varsin korkeasti koulutettuja. Onko liberaalin vasemmiston mielestä silti mahdoton ajatus, että he ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse? Miksi liberaalissa vasemmistossa halutaan jatkaa nykyisellä autoritaarisella mallilla demokraattiseen siirtymisen sijaan? Miten kansanedustajat voivat olla sitä mieltä, että kansa on väärässä ja että siksi heillä on oikeus päättää vastoin kansan tahtoa? Miksi heitä sanotaan liberaaleiksi? Mitä sellaiset ihmiset tekevät eduskunnassa? Parempi paikka heille olisi jokin rikollisjärjestö. (Niin, moraaliselta tasoltaanhan vasemmistopuolueet ovat rikollisjärjestöjen tasolla, mutta vallassa päässeet laillistamaan toimintansa.)

Helsingin Sanomat, tuo objektiivinen journalistiikan helmi, kertoo, että ”Perussuomalaisten esitys kehitysavun romuttamisesta ei ole suomalainen perusajatus”. Tällainen argumentaatio sisältää pahan ristiriidan: jos kehitysavun romuttaminen ei ole suomalainen perusajatus, niin siinähän tapauksessa vapaaehtoisuuteen perustuva malli toimisi erinomaisesti; jos se taas ei toimisi, niin kehitysapu ei voisi olla suomalainen perusajatus.

Jutussaan Helsingin Sanomat on lähtenyt puhtaalle mielikuviin perustuvalle propagandalinjalle. Kuvan rukoileva mies ja itkevä lapsi sulattavat niin tehokkaasti sydämet, että sen jälkeen harva erehtyy ajattelemaan asiaa järjellä. Kuvavalinta kertoo minusta ennen kaikkea siitä, että Helsingin Sanomissa ei millään keksitty mitään todellisia vastaansanomattomia argumentteja, vaan päätettiin turvautua vetoamaan siihen puoleen ihmisluontoa, jolla politiikkaa ei ole hyvä harjoittaa.

No, sitä peliä voi pelata toisinkin päin. Ehkä kehitysavun muuttaminen vapaaehtoiseksi olisi herättänyt yleisössä enemmän vastakaikua, jos mielikuvia olisi herätelty toisella tavalla. Esimerkiksi seuraavasti:

Kuvassa laitoshoidossa oleva suomalainen vanhus, joka tuijottaa paheksuvasti kameraan. Seuraavan kaltainen pitkänpuoleinen kuvateksti: ”Kuten sinäkin hänen iässään, hän toivoo, että hänen vaippansa vaihdettaisiin ajallaan. Hän on vuosikymmenien ajan rakentanut suomalaista yhteiskuntaa, mutta epäonnekseen saa vanhoilla päivillä tyytyä liian vähiin vaippoihin. Tämä siksi, että valtio ei voi palkata hoitajaa, kun hoitajan palkat ja yli miljardi muuta euroa annetaan ulkomaalaisille siitä ansiosta, että he eivät ole kyenneet rakentamaan elinkelpoisia yhteiskuntia.”

Ja yksi syy sille, miksi kehitysmaat eivät pääse kehittymään, on se, että etenkin niiden nuoret miehet pyrkivät innolla kehittyneisiin maihin helpommin saavutettavan paremman elämän perässä. Puhumattakaan siitä, että kehitysapu mahdollistaa väestön räjähdysmäisen kasvun jatkumisen, mikä jakaa kehitysmaiden vähäistäkin elintasoa yhä suuremmalle määrälle köyhiä.

Kuinkahan paljon yksi hoitaja tuottaa valtiolle nettokustannuksia vuodessa? Hoitajien palkat eivät ole päätä huimaavia, ja niistäkin suuri osa palautuu valtiolle veroina. Mikäli hoitajat otettaisiin työtä vailla olevasta kotimaisesta työvoimapotentiaalista, valtion nettokustannukset vähenisivät myös sosiaalimenojen vähentyessä toiselta puolelta eli työttömyystuista ynnä muista sellaisista. Työttömien syrjäytymiskehitysten katkaisemisesta voisi pitkällä aikavälillä koitua erittäinkin suuria säästöjä. Eikä pidä unohtaa, että, toisin kuin kehitysapurahat, hoitajien palkat jäisivät pyörimään tähän kansantalouteen. Olisikohan 10 000 euroa vuodessa osuva arvio?

Sillä 1 100 000 000 eurolla, jonka Suomen valtio käyttää kehitysyhteistyöhön vuodessa, voitaisiin palkata 110 000 hoitajaa. Kolmannes työttömien määrästä. Paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta niin ei tehdä, koska muut kuin Perussuomalaiset eivät ole valmiita asettamaan kaikkia valtion menoeriä vastakkain. Se kun on ilmeisesti populistista. Niin ei saa tehdä, ja kansalaiset vain ovat niin tyhmiä, etteivät ymmärrä, miksi. Jostain syystä ei-populistiset johtajamme eivät koskaan ole kyenneet selittämään, miksi ei. Ehkä sen sanominen, että heille suomalaisten hyvinvointi on tärkeää vain sen takia, että se on edellytys heidän vallalleen, olisi vähän liian rumaa.