Kehitysavusta

Perussuomalaiset esitteli eilen mallinsa uudistetuksi kehitysavuksi, joka tuottaisi valtiolle noin kuudensadan miljoonan euron säästöt. Luulisi, että muut puolueet olisivat ilahtuneet sellaisesta säästöstä, etenkin, kun se koskettaisi äänestäjiä todennäköisesti kevyemmin kuin mikään muu mahdollinen sen kokoluokan säästö valtion menoihin. Mutta etenkin puoluekentän vasemmalla laidalla noustiin vastarintaan.

Paperinpyörittelyyn orientoituneet poliitikot ns. vanhoissa puolueissa varmaan suhtautuvat jokaiseen menoerään täsmälleen samalla tavalla: kun se joskus on säädetty, siinä lienee jotain järkeä, joten sen poistamiseen tulee suhtautua varauksella. He eivät pysähdy miettimään valtion toimintojen filosofista puolta, minkä ympärillä tämä blogi pyörii.

Perussuomalaisten esitys on oikeansuuntainen ja poliittisesti realistinen. Asioita edistetään hivuttamalla, ei räjäyttämällä, joten kehitysavusta päästäksemme on edettävä leikkaus leikkaukselta, ei vaatimalla koko roskaa samalla kertaa poistettavaksi. Strategiaa käyttää myös Euroopan Unioni, joka on siirtynyt kauppaliitosta tulonsiirtounioniksi juurikaan alamaisiltaan kyselemättä, sekä monikulttuurisuustahot, jotka vuosikymmenestä toiseen sallimalla muuttoliikettä toivovat tulevansa ennen pitkää vaihtaneeksi Euroopan maiden väestöt.

Valtio on olemassa turvatakseen omien kansalaistensa elämänlaadun. Kehitysapu on siinä kuviossa turha ja haitallinen piirre. Siihen on päädytty, koska sillä valtioiden päättäjät ovat ostaneet hyvää omaatuntoa ja arvostusta ulkomailta. Ei ole mitään järkevää ja kestävää perustetta, miksi valtioiden olisi vietävä kansalaistensa rahoja vastoin näiden tahtoa ja käytettävä sitä johonkin, mistä kansalaisille ei ole hyötyä. Perussuomalaisten vapaaehtoisuuteen perustuva malli on ennen kaikkea demokraattinen: kun kansalaiset itsenäisillä päätöksillä kasvattavat kehitysapupottia, potin kokonaissummaksi muotoutuu aina ja väistämättä se, minkä kansa tahtoo. Ja kansan tahtohan on demokratiassa ylin perusarvo.

Suomalaiset ovat varsin korkeasti koulutettuja. Onko liberaalin vasemmiston mielestä silti mahdoton ajatus, että he ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse? Miksi liberaalissa vasemmistossa halutaan jatkaa nykyisellä autoritaarisella mallilla demokraattiseen siirtymisen sijaan? Miten kansanedustajat voivat olla sitä mieltä, että kansa on väärässä ja että siksi heillä on oikeus päättää vastoin kansan tahtoa? Miksi heitä sanotaan liberaaleiksi? Mitä sellaiset ihmiset tekevät eduskunnassa? Parempi paikka heille olisi jokin rikollisjärjestö. (Niin, moraaliselta tasoltaanhan vasemmistopuolueet ovat rikollisjärjestöjen tasolla, mutta vallassa päässeet laillistamaan toimintansa.)

Helsingin Sanomat, tuo objektiivinen journalistiikan helmi, kertoo, että ”Perussuomalaisten esitys kehitysavun romuttamisesta ei ole suomalainen perusajatus”. Tällainen argumentaatio sisältää pahan ristiriidan: jos kehitysavun romuttaminen ei ole suomalainen perusajatus, niin siinähän tapauksessa vapaaehtoisuuteen perustuva malli toimisi erinomaisesti; jos se taas ei toimisi, niin kehitysapu ei voisi olla suomalainen perusajatus.

Jutussaan Helsingin Sanomat on lähtenyt puhtaalle mielikuviin perustuvalle propagandalinjalle. Kuvan rukoileva mies ja itkevä lapsi sulattavat niin tehokkaasti sydämet, että sen jälkeen harva erehtyy ajattelemaan asiaa järjellä. Kuvavalinta kertoo minusta ennen kaikkea siitä, että Helsingin Sanomissa ei millään keksitty mitään todellisia vastaansanomattomia argumentteja, vaan päätettiin turvautua vetoamaan siihen puoleen ihmisluontoa, jolla politiikkaa ei ole hyvä harjoittaa.

No, sitä peliä voi pelata toisinkin päin. Ehkä kehitysavun muuttaminen vapaaehtoiseksi olisi herättänyt yleisössä enemmän vastakaikua, jos mielikuvia olisi herätelty toisella tavalla. Esimerkiksi seuraavasti:

Kuvassa laitoshoidossa oleva suomalainen vanhus, joka tuijottaa paheksuvasti kameraan. Seuraavan kaltainen pitkänpuoleinen kuvateksti: ”Kuten sinäkin hänen iässään, hän toivoo, että hänen vaippansa vaihdettaisiin ajallaan. Hän on vuosikymmenien ajan rakentanut suomalaista yhteiskuntaa, mutta epäonnekseen saa vanhoilla päivillä tyytyä liian vähiin vaippoihin. Tämä siksi, että valtio ei voi palkata hoitajaa, kun hoitajan palkat ja yli miljardi muuta euroa annetaan ulkomaalaisille siitä ansiosta, että he eivät ole kyenneet rakentamaan elinkelpoisia yhteiskuntia.”

Ja yksi syy sille, miksi kehitysmaat eivät pääse kehittymään, on se, että etenkin niiden nuoret miehet pyrkivät innolla kehittyneisiin maihin helpommin saavutettavan paremman elämän perässä. Puhumattakaan siitä, että kehitysapu mahdollistaa väestön räjähdysmäisen kasvun jatkumisen, mikä jakaa kehitysmaiden vähäistäkin elintasoa yhä suuremmalle määrälle köyhiä.

Kuinkahan paljon yksi hoitaja tuottaa valtiolle nettokustannuksia vuodessa? Hoitajien palkat eivät ole päätä huimaavia, ja niistäkin suuri osa palautuu valtiolle veroina. Mikäli hoitajat otettaisiin työtä vailla olevasta kotimaisesta työvoimapotentiaalista, valtion nettokustannukset vähenisivät myös sosiaalimenojen vähentyessä toiselta puolelta eli työttömyystuista ynnä muista sellaisista. Työttömien syrjäytymiskehitysten katkaisemisesta voisi pitkällä aikavälillä koitua erittäinkin suuria säästöjä. Eikä pidä unohtaa, että, toisin kuin kehitysapurahat, hoitajien palkat jäisivät pyörimään tähän kansantalouteen. Olisikohan 10 000 euroa vuodessa osuva arvio?

Sillä 1 100 000 000 eurolla, jonka Suomen valtio käyttää kehitysyhteistyöhön vuodessa, voitaisiin palkata 110 000 hoitajaa. Kolmannes työttömien määrästä. Paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta niin ei tehdä, koska muut kuin Perussuomalaiset eivät ole valmiita asettamaan kaikkia valtion menoeriä vastakkain. Se kun on ilmeisesti populistista. Niin ei saa tehdä, ja kansalaiset vain ovat niin tyhmiä, etteivät ymmärrä, miksi. Jostain syystä ei-populistiset johtajamme eivät koskaan ole kyenneet selittämään, miksi ei. Ehkä sen sanominen, että heille suomalaisten hyvinvointi on tärkeää vain sen takia, että se on edellytys heidän vallalleen, olisi vähän liian rumaa.