Ainakin
ennen Perussuomalaisten nousua oli vallalla yleinen käsitys, että
monikulttuurin ja monikultturismi-ideologian vastustaminen johtuu
yksinkertaisesti pelosta, kokemattomuudesta ja rasismista. Silloin yleisen
käsityksen mukaan kansallismieliset ja konservatiiviset ihmiset olivat vain
surullisia tapauksia, joita ei tarvinnut huomioida, koska heidän näkemyksensä
perustui heidän puutteellisuuteensa ihmisinä.
Tähän
teoriaan uskoville oli kiusallista, kun monikulttuurikriittinen liike alkoi
muodostua Jussi Halla-ahon
Scripta-blogin ympärille. Halla-aho kun on osan elämästään ulkomailla asunut,
kielitaitoinen tohtorismies. Lisäksi hänen teksteihinsä ei voinut reagoida
samalla tavalla vähätellen kuin joihinkin kiihkoileviin törkyblogeihin, joita
moni ei viitsi noteerata lainkaan. Halla-ahon demonisoiminen valtakunnan
pääpiruksi perustuukin juuri siihen, että poliittiset vastapuolet ovat
huomanneet olevansa aseettomia hänen argumentoivia tekstejään vastaan. Vai
keksiikö joku jonkin muun selityksen siihen jo ennenkin esittämääni
kysymykseen, miksi Halla-aho sai enemmän lokaa niskaansa kuin esimerkiksi Olavi Mäenpää, joka on merkittävästi
pitemmän linjan poliitikko ja jonka blogissa on huomattavasti rajumpaa ja
karkeampaa kielenkäyttöä?
Minä
olen mieltänyt itseni halla-aholaiseksi vuodesta 2010, ja seuraavana keväänä
olin yksi niistä yli viidestätoista tuhannesta, jotka Helsingissä antoivat
hänelle mandaatin toimia eduskunnassa. Yritin muillakin tavoilla kantaa oman
korteni siihen kekoon, että monikulttuurikriittisyydestä tulisi normaali
puheenaihe. Kävin tuolloin hyvämaineista lukiota Helsingin keskustassa, jonka
oppilaista takuulla kolme neljännestä kannatti Kokoomusta tai Vihreitä. Pidin
jatkuvasti esillä omaa poliittista kantaani ja osallistuin aina tilaisuuden
tullen poliittisiin keskusteluihin. Sain hyvillä mielin todeta, että
näkemykseni hyväksyttiin koulun sisällä aivan toisella tavalla kuin Halla-ahon
tärkeimmiltä osilta identtiset näkemykset valtamediassa. Jos ei muuta, niin
ainakin lukiokaverini ymmärsivät, etteivät kaikki monikulttuurikriitikot ole
mitään Kainuun peräkammareiden syrjäytyneitä poikamiehiä, joilla ei ole muuta
tekemistä kuin purkaa kiukkuaan.
Minäkin
sovin kovin huonosti viime vuosikymmenen ylimieliseen stereotypiaan
monikulttuurikriitikosta. Olen matkustellut laajasti pitkin suurta Eurooppaa,
ja sinne minua on vetänyt juuri kulttuuri, eivät Välimeren lämpimät vedet tai
Alppien laskettelukeskukset. Totta puhuen olen käynyt Välimerellä kahdesti ja
Alpeilla kolmesti, mutta kertaakaan en pulahtanut uimaan tai laskenut rinnettä.
Sellaisia asioita voi tehdä kotimaassakin. Jos ulkomaille asti raahautuu, on
minusta hyvä tutustua kulttuuriin, jota ei täällä voi niin vain keinotekoisesti
jäljitellä.
Suurimmat
elämykseni ulkomailla ovat liittyneet juuri siihen, että olen päässyt
irrottautumaan siitä kotoisuudesta, jossa stereotyyppiset
monikulttuurikriitikot niin mieluusti rypevät. Ilmeisesti joillekin piireille
on epäselvää, että omaa kansaansa, kulttuuriaan ja kotimaataan voi rakastaa ja
samalla arvostaa muitakin. Nationalismin näkeminen yksin sinä tuhoavana
voimana, millaiseksi se maailmansotien aikana valjastettiin, on liian
kapeakatseinen uskomus. Jos kaikki kansat olisivat kunnioittaneet toisiaan niin
kuin minä niitä kunnioitan, mitään sotia ei olisi koettu.
Muistoihini
on jäänyt lähtemättömästi keväinen vierailu Alhambran maurilaisessa palatsissa
Espanjan Granadassa, vaikka en sen erikoisuuksista sillä iällä mitään
ymmärtänytkään. Olin vain yhdentoista ikäinen, mutta silti jaksoin kiinnittää
huomioni pylväskäytäviin, pieniin sisäpihoihin ja puutarhaan, jossa kasvoi niin
paljon minulle tuntemattomia kasveja.
Italiassa
vaikutuin suuresti illasta Como-järven länsipuolisilla rinteillä, joille
rakennettu kylä vaikutti etelämaisessa alkukantaisuudessaan niin ihmeelliseltä
verrattuna standardoituun, teollisen säännölliseen pohjoiseen. Esimerkiksi
talojen välisillä kujilla ei olisi kaksi ihmistä voinut kävellä rinnan eikä
pyöräilystä olisi niin jyrkässä mäessä voinut unelmoidakaan. Saatoin kuvitella
suomalaisia paloturvallisuustarkastajia, jotka vaatisivat puolet taloista
mataliksi, jotta paloautot pääsisivät lain määräämällä tavalla paikalle. Se oli
viimeinen niitti sille, että aloin inhota arkkitehtuurissa ja kaavoituksessa
funktionaalisuutta ja suoritusluontoisuutta. Paitsi että olen aina halunnut
jyrätä katerpillarilla Alvar Aallon tuotokset, tuon matkan jälkeen olen
ymmärtänyt nykyajan suomalaisen kerrostaloasumisen ongelmat. On
yksinkertaisesti vaikea kokea kodikkuuden tunnetta asuinympäristössä, jossa
talot on kuin tehtaan liukuhihnalla valmistettu ja sitten pudotettu paikoilleen
helikopterista.
Ranskassa
ihastuin Vaux le Vicomten barokkipalatsiin ja sen puutarhaan, jonka
pinnanmuodot piilottivat suuren vesikanavan, kun sen suuntaan oikeista
paikoista tähyili. Näissä vanhoissa ranskalaisissa puistoissa on oivallettu
sitä jotakin, mitä puistolla on oltava. Suomalaisissa kaupungeissa puistot ovat
lähinnä rakentamattomia tiloja, jotka luovat väljyyden tunnetta. Tarkoitus mitä
ilmeisimmin on keventää asuinympäristöä ja siten nostaa asuntojen hintaa.
Entisen
Neuvostoliiton alueella vaikuttavaa on se rappioromanttinen tapa, millä
raunioista kukoistukseen on noussut vain osa asioista. Esimerkiksi Syvärin
rannalle on federaation aikana noussut oligarkkien rahoittama loistelias kylä,
jossa yhdistyy karjalais-venäläinen perinnekylä, huvipuisto, loma-asuntola ja
joulupukin paja Korvatunturilla. Mutta vain vähän matkaa yläjuoksulle päin on
karu muistomerkki Neuvostoliiton yliteollistuneisuudesta: jonkinlainen puolihylätty telakka-alue, jolla valtaisat metallitelineet ruostuvat ja
kasvillisuus tunkee asfaltin halkeamista.
Niinkin
lähellä kuin Tallinnassa tämän saman ilmiön voi havaita. Satama-alueella on
vain muutaman vuosikymmenen ikäinen Linnahall, joka rakennettiin
kulttuurikeskukseksi neuvostoajan lopulla. Nyt se rapistuu eikä kukaan taida
pidä siitä huolta. Silti se on kävelymatkan päässä Tallinnan uusista, hienouttaan
kiiltävistä tornitaloista. Samaa sarjaa on myös se hulvaton kyltti erään
pietarilaisen hotellin hissin ovella, jossa huomautettiin, että hissi toimii.
Suomessa tällaista ei kohtaa. Jos jotakin hylätään, se on pian kokonaan
purettu, eikä tuleville aikakausille jää samalla tavalla raunioita kuin
antiikin imperiumeista ja Neuvostoliitosta.
Jos
monikultturismissa tosiaan olisi kyse siitä, että kosmopoliitit kaipaavat
toiseutta ympärilleen, niin heille luulisi riittävän esimerkiksi varta vasten
rakennetut teemakylät, joissa olisi aivan erilainen arkkitehtuuri, erilainen
kaavoitusmentaliteetti, erilaiset muistomerkit ja erilaisia julkisia tiloja.
Mutta ilmeisesti tavoiteltu monikulttuurisuus voi toteutua vain ja ainoastaan
siirtämällä ihmisiä kulttuurista toiseen. Minun kosketukseni saavutettuun
monikulttuurisuuteen on esimerkiksi se, että olen vuosien ajan kävellyt
kirjastoon ohi Puotinharjun ostoskeskuksen. Minunkin lyhyen elinikäni aikana
tuo paikka on muuttunut tyystin. Ei siellä enää kantaväestöä pyöri. Jatkuvana
kansoituksena ovat Afrikasta muuttaneet ihmiset, joilla ei taida olla mitään
muuta tekemistä kuin oleilla päivästä toiseen.
Tässä
konkretisoituu parhaiten Euroopassa harjoitetun monikulttuurin tavoittelun
ongelma. Ulkomaalaiset ovat ottaneet Puotinharjun ostoskeskuksen
kantapaikakseen, mutta samalla suomalaiset ovat menettäneet halunsa vierailla
siellä. Eihän siinä ole kyse monikulttuurisuudesta, että eri väestöryhmät ovat
tällä tavoin aivan erillään toisistaan. Tuloksena on vain ja ainoastaan segregaatiota,
joka silloin tällöin ja yhä useammin aiheuttaa ristiriitatilanteita. Yhtä hyvin
molemmat ryhmät voisivat olla paljon tyytyväisempinä yksikulttuurisissa
kotimaissaan.
Aika
hämmästyttävää on myös se, kuinka tällainen kaipuu monikulttuuriin on syntynyt
juuri nykyaikana, jolloin matkustaminen maapallon toiselle puolelle tai
vähintään yhteydenpito ulkomaille on niin paljon helpompaa kuin aikaisemmin.
Sen voisi jotenkin ymmärtää, että 1800-luvun suomalainen älykkö kaipaisi
ympärilleen kaikkea kivaa maailman joka nurkalta. Mutta nykyihminen? Onko
liikaa vaadittu, että jos suomalaisuus tympii, niin hyppää lentokoneeseen ja
menee toisaalle tuulettumaan? Jos ulkomaalaisten tulokkaiden elättämiseen, asuttamiseen ja kouluttamiseen kerran on varaa, niin varmaan varaa löytyisi
vaihtoehtoisesti myös vähän pitempään turistimatkaan. Siinä olisi sekin
oikeudenmukainen puoli, että sen kukin hoitaisi omalla rahallaan, käymättä
muiden kukkarolla kuten valtion rahoittama kulttuurin ”rikastuttaminen” käy, ja
lisäksi monikulttuurisuutta saisivat kokea vain ne, jotka haluavat.
Kaipa
se tosiaan on niin kuin tekstissäni Vapahtajamme, monikulttuurisuus epäilin:
kaipuu monikulttuurisuuteen ei ole ensisijaisesti toiseuden rakastamista, vaan
halua pois esimerkiksi juuri niistä piirteistä, joista yllä haukuin Suomea.
Monikultturismin suurin ja tuhoisin vika on juuri se paradoksi, jota kukaan sen
kannattaja ei uskoakseni ymmärrä: paikallisen tason diversiteetti on aina
ristiriidassa globaalin diversiteetin kanssa. Kulttuurien sekoittaminen johtaa
väistämättä heikompien kulttuurien hiljaiseen hiipumiseen. Heikkous ei tarkoita
mitään kyvyttömyyttä innovaatioihin, vaan liiallista taipuvaisuutta. Koska
länsimaalainen kulttuuri on maailman ainoa poliittiseen korrektiuteen pyrkivä,
selvää on, että se on ensimmäisenä tulilinjalla. Me itse kuoppaamme sitä joka
kerran, kun suostumme myönnytyksiin, jollaisten esimerkiksi voisi nostaa
vaikkapa tämän. Vieläpä veronmaksajien rahoilla, se on syytä muistaa, oli hinta
kuinka vähäinen hyvänsä.