Absolutismista

Luultavasti jokainen ihminen kokee joskus hetken, jolloin päätyy miettimään historian triviaaleja yksityiskohtia. Esimerkiksi sitä, millä tavoin ihmisen ruokavalio on kehittynyt sellaiseksi kuin se on.

Tee on minusta kummallinen asia. Erään kasvin lehtiä liotetaan vedessä, kunnes niiden maku siirtyy siihen. Miten ihmiset ovatkin päätyneet juuri teepensaan lehtiin? Ovatko entisaikojen ihmiset liottaneet milloin mitäkin kasveja vedessä ja vertailleet niiden makuja? Onko varmaa, ettei jokin teetä herkullisempi ole jäänyt kokeilematta? Vaikkapa koivunlehdet. Kai niissä jotain viehätystä on, kun monet suomalaiset hakkaavat niillä itseään saunassa.

Toinen kummallinen asia on raparperi, siis kasvi josta syödään varsi. Ovatko ihmiset kokeilleet pureskella myös koivun tai teepensaan varsia ja todenneet ne raparperia huonommiksi?

Ja eräs outo triviaali asia on se, kuinka ihmiset ovat päätyneet juomaan alkoholijuomia. Tätä ihmettelin, kunnes opin etanolin hyötykäytön juuret. Lähi-idän hedelmällisen puolikuun alueella, jonne Euroopan, Pohjois-Afrikan ja läntisen Aasian korkeakulttuurit juontavat, ei esimodernina aikana ollut mahdollista säilyttää vettä juomakelpoisena pitkää aikaa. Vesi oli pakko kierrättää kasvien, hedelmien ja käymisreaktion läpi, jotta sitä oli mahdollista juoda myöhemmin. Alkoholin vaikutus mieleen oli silloin, toisin kuin nykyään, aivan toissijaista. Absolutistit olisivat kuolleet ruokamyrkytykseen.

Millainen olisi maailma, jos ihminen olisi keksinyt veden puhdistamisen ja puhtaana säilyttämisen ennen käymisreaktion valjastamista? Selväpäisempi, varmasti, ja apeampi. Sellaisesta maailmasta minä pitäisin, koska puritaanina minusta kaikki hauska on, jos ei sentään syntiä, niin silti jollain tasolla vieroksuttavaa. Minulla on monesti vaikeuksia sietää iloisia ihmisiä. Kun muut näin perjantai-iltaisin menevät baariin, minä menen yksin kävelylle ja katson tiukasti muualle, jos joku tulee vastaan.

Absolutismi on moderniutta ja vallankumouksellisuutta. Se on modernia siksi, että alkoholin nauttiminen uusintaa niitä perinteitä, jotka esiteollisina aikoina syntyivät taantumuksellisissa yhteiskunnissa tarpeeseen. Vallankumouksellista se on siksi, että edelleen, veden puhdistukseen ja veden puhtaana säilyttämiseen kykenevissä yhteiskunnissa, suurin osa väestöstä pitää kiinni menneen maailman joutavista perinteistä.

Absolutistina, joka eläessään on juonut alkoholia vain ehtoollisella, voin suunnatta modernin vallankumouksellisen närkästykseni tekopyhiin vasemmistolaisiin vallankumousromantikkoihin, jotka lipittävät punaviiniä ravintoloissa. Jotta närkästykseni todella osuisi vyön alle, omaksun joidenkin vasemmistolaisten epätoivoisesti käyttämän aseen, guilty by association -leimakirveen:

Alkoholi uusintaa esiteollisissa (sanoisinko, feodaalisissa) yhteiskunnissa luotuja perinteitä; alkoholin nauttiminen on siis traditionalismia; traditionalismi on taantumuksellisuutta; taantumuksellisuus on fasismia ja ties mitä muuta kapitalismin rappiomuotoa: vasemmistolaiset vallankumousromantikot ovat fasisteja.

Kaikkihan tietävät, että fasismi on pahuutta ja että fasisteja on estettävä toimimasta vapaasti. Alankin ottaa aikaa, kauanko kestää ennen kuin vasemmistointellektuellit peräänkuuluttavat oman toimintansa kieltämistä ja aloittavat kampanjan alkoholia vastaan.

Vai yliarvoinko minä heidän periaatteellisuutensa?

Suuntaviivoja uudeksi puoluekentäksi

Puoluedemokratian suurin ongelma on se, kuinka puolueet kehittyvät eri suuntiin toisistaan riippumatta ja tulevat tavoitteiltaan limittyneiksi. Toistuvasti valitellaan siitä, kuinka puolueiden sisäiset näkemyserot ovat suuremmat kuin niiden väliset. Poliittisessa järjestelmässä, jossa puolueiden rooli on vahvasti korostunut, tämä on suuri ongelma, jota ei tule väheksyä.

Kokoomuksen sisäinen ristiveto paljastui viimeistään siinä vaiheessa, kun Kokoomuksen Nuorten Liitto julkaisi tavoiteohjelmansa. Puolueen nuorissa on Susanna Kosken, Wille Rydmanin ja Elina Lepomäen kaltaisia henkilöitä, joilla on älyä ja kykyä ottaa tarjolla oleva informaatio huomioon linjauksia tehdessään, ja rohkeutta seistä linjauksiensa takana, vaikka tietävätkin niiden tarjoavan vyönkiristyksiä kansalle, joka elää velaksi. Toisaalta puolueesta löytyy Alexander Stubb, jolle EU ei tunnu olevan poliittinen projekti, vaan pikemminkin emotionaalinen elämäntarkoitus. Eikö voisi miettiä, onko tällainen henkilö jäävi hoitamaan Eurooppa-asioita hallituksessa tai Euroopan parlamentissa?

Perussuomalaisista löytyy sekä huomattavan lähellä KNL:n jäseniä oleva Sampo Terho että vanha SMP-veteraani Pentti Kettunen, joka tuntuu kuuluvan puolueensa ”taikaseinäsiipeen” – uskoo siis, että rahaa tulee seinästä, tarpeen tullen rajattomasti, eikä sen vuoksi rahan ansaitsemiseksi tule tehdä oikein mitään.

Keskustassa närää on herättänyt se, että samasta puolueesta löytyvät sekä Paavo Väyrynen että Olli Rehn, jotka monessa asiassa ovat toistensa vastakohdat. Väyrynen on tunnetusti Perussuomalaisiakin voimakkaammin EU:ta vastaan, kun taas Rehn ei poikkea paljoakaan Stubbin federalistisesta linjasta.

Vihreistä löytyy Osmo Soininvaaran ja Jyrki Kasvin tapaisia entisiä liberaaleja, mutta myös Satu Hassin tapaisia vanhoja taistolaisia. Kai on mahdollista, että arkkiviholliset näin päätyvät myöhemmin samaan rintamaan, mutta luulisi niitä erimielisyyksiä silti löytyvän. Kuten blogin varhaisessa tekstissä argumentoin, monilla vihreillä tuntuu olevan vahva kaipuu totalitarismiin.

Sosialidemokraateista sen sijaan on vaikea sanoa yhtään mitään. Kukaan ei taida tietää, mitä puolue oikeastaan edes tavoittelee. Kansanedustaja Mikael Jungnerin käsitys tavoitteiden kertomisesta on sanoa, että haluaa ”vahvaa taloutta ja työpaikkoja, parempaa työelämää, kiusaamisen lopettamista, erilaisuuden sietämistä, oikeuksia vähemmistöille ja mahdollisuuksia kasvaa, kukin sinne ja niin pitkälle kuin pystyy”. Kuvaavaa, että hänellä ei ole mitään konkreettista sanottavaa siitä, kuinka kaikki tuo hyvä saavutetaan. Mies on kuitenkin puolueensa entinen puoluesihteeri. Voiko tämän selkeämmin ilmaista, että SDP on toivottoman eksyksissä politiikassa?

Turhahan tämä toive on, mutta suomalaisen puoluekenttä tulisi laittaa täysremonttiin. Olemassa olevat puolueet revittäisiin rikki ja niin äänestäjät kuin puoluetoimijat ryhmittyisivät uudestaan nykyisten linjaerojen mukaan vailla jäänteitä aiemmasta. Luulen, että uusi puoluekenttä rakentuisi neljän suuren puolueen varaan.

Yksi olisi oikeistokonservatiivien ja klassisten liberaalien yhteenliittymä, joka tunnustaisi lähinnä sitä uuskonservatismia, jota kritisoin joulukuussa. Siihen ryhmittyisivät Kokoomuksen ja Perussuomalaisten oikeat siivet sekä jonkin verran kristillisdemokraatteja.

Toisen ryhmän muodostaisivat keskustakonservatiivit, eli Suomen Keskustan, Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraattien pääosat. Sellaisena puolue muistuttaisi kovasti entisaikojen Maalaisliittoa.

Kolmanteen kuuluisivat liberaalit: Kokoomuksen stubbilainen siipi, Keskustan cityliberaalit, RKP sekä Vihreiden ja sosialidemokraattien oikeistolaisimmat osat (esimerkeiksi Soininvaara ja Jungner).

Neljäs olisi vihervasemmisto: suurin osa SDP:stä, Vihreistä ja Vasemmistoliitosta. Kuten Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän hajoaminen hallituskauden alussa osoittaa, osa Vasemmistoliitosta tuskin olisi halukas liittymään joukkoon, jonka pääpaino olisi huomattavasti oikealla. Varmin neljän ryhmän ulkopuolelle jäävä olisi pieni korpikommunistien tai nuorien vasemmistohuligaanien vallankumousromanttinen joukko.

Se, kuinka kansan kannatus jakautuisi tällaisten puolueiden kesken, olisi arvoitus. Vaikka juuri nyt vaikuttaakin siltä, että etenkin liberaaleihin olisi tungosta, en oikein usko, että äänestäjiä siirtyisi uuden liberaalipuolueen taakse aivan samassa määrin kuin poliitikkoja. Etenkin Keskustan kenttä tuntuu olevan varsin konservatiivinen, mutta äänesti vaikka vain periaatteen vuoksi puoluetta, jossa valtaa pitivät uusimaalaiset cityliberaalit. Vastaavasti Kokoomuksen takaa luulisi löytyvän paljon kovemmankin linjan kannattajia kuin puolueen keulakuvista voisi päätellä. Myös RKP saattaisi hajota yllättävänkin tasaisiin osiin. Jos suomenruotsalaiset menettäisivät puolueen, jota heidät indoktrinoidaan äänestämään, monikin varmaan päätyisi ensimmäisen kerran käyttämään aivojaan poliittisissa kysymyksissä ja löytäisi itsensä jostain muualta kuin mihin RKP:n poliitikot siirtyisivät.

Luontevia hallituskoalitioita löytyisi ainakin seuraavasti: oikeistokonservatiivit ja keskustakonservatiivit, oikeistokonservatiivit ja liberaalit, keskustakonservatiivit ja liberaalit, liberaalit ja vihervasemmistolaiset. Tässä ilahduttavaa olisi ainakin se, että vihervasemmistolaiset jäisivät muita syrjemmälle.

Näistä puolueista minä äänestäisin joko oikeisto- tai keskustakonservatiiveja. Ensimmäisissä saattaisi alkaa ärsyttämään (ja tuo oli viimeinen kerta, kun noin kirjoitin) uuskonservatismin kerettiläisyys, jälkimmäisissä sinne mahdollisesti siirtyvä keskustalainen käsitys pragmatismista (eli pekkarointi). Jos jompikumpi omaksuisi minulle ominaista traditionalistista filosofiaa, se olisi ehdoton valintani.