Koska
Euroopan kansainvälispoliittinen tilanne on päättyvän vuoden aikana kiristynyt
enemmän kuin kukaan vuosi sitten aavisti, ulko- ja turvallisuuspolitiikka tulee
todennäköisesti näyttelemään poikkeuksellisen suurta roolia ensi kevään
eduskuntavaaleissa. On siis aika tässäkin blogissa perehtyä sen alan jakolinjoihin
ja soveltaa niitä Suomeen ja suomalaiseen puoluekenttään.
Kansainvälisen
politiikan kaksi tärkeintä koulukuntaa ovat realistinen ja liberaali. Huomautettakoon,
että minä en ole näitä nimityksiä keksinyt, enkä suostu ottamaan vastuuta
siitä, että ne eivät ole havainnollisia, vaan pikemminkin asenteellisia. Pyrin
määrittelemään koulukuntien sisällöt lyhyesti ja kansantajuisesti ja otan sen
riskin, että lukiessaan yleistyksiäni joku asiantuntija saattaisi närkästyä.
Realistisen
koulukunnan lähtökohta on, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee anarkia
ja villin lännen laki, jossa valtiot ovat tärkeimpiä toimijoita. Koska
anarkiassa ei ole mitään valtiota korkeampia toimijoita tai niitä sitovia
sääntöjä, kunkin valtion on pyrittävä maksimoimaan oma valtansa käyttämällä
kaikkia niitä keinoja, joista on enemmän hyötyä kuin harmia. Se, mitä kukin
valtio tavoittelee, on oma turvallisuutensa, yleensä ymmärrettynä perinteisten
sotilaallisten uhkakuvien puutteena.
Liberaalin
koulukunnan tavoitteena on luoda anarkiaan järjestystä muuten kuin voimapolitiikalla.
Suosittuja keinoja ovat olleet kansainväliset sopimukset ja ylikansalliset
organisaatiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat ja Euroopan unioni. Liberaalit
korostavat sitä, että realistien näkemys uhkakuvista on liian yksipuolinen
painottuessaan perinteisiin uhkiin. Epidemiat ja ympäristökatastrofit ovat
esimerkkejä uhkista, jotka eivät piittaa rajoista, ja jotta niitä vastaan saataisiin
turvallisuutta, on valtioiden liitettävä voimiaan yhteen, koska kaikkia uhkia
vastaan harvempi yksin voisi mitään.
Perinteisesti
suurvallat ovat olleet realistisen koulukunnan kannalla, kun taas pienet
valtiot liberaalin. Syyt ovat ilmeiset: realistinen vahvimman oikeus takaa
suurvalloille suurimman vallan hoitaa asiat oman tahtonsa mukaan, kun taas
pienet valtiot haluavat liittoutumalla saada turvaa suurvaltojen
häikäilemätöntä valtapolitiikkaa vastaan. Suurvalloillakin on silloin tällöin
liberaaleja vaiheita ulkopolitiikassaan, ja silloin ne usein näyttäytyvät
heikkoina.
EU
ei ole koskaan ollut suurvalta ja se johtuu EU:n liberaalista roolista
kansainvälisillä areenoilla. Päättyvää vuotta on leimannut yltiörealistisen
Venäjän aggressio, jonka vastapainona EU on käyttänyt tuttuja aseitaan:
paheksuntaa ja läksytystä. Venäjä on uskaltanut lähteä uusien ekspansioiden
tielle, koska Kremlissä on oikein hyvin tiedetty, että EU:sta ei ole koviin
vastatoimiin. EU:n suuret maat kyllä ovat tarpeen tullen realisteja, mutta
Ukrainaa ei ole pidetty sen arvoisena, että kovia keinoja käytettäisiin. Siksi aktiivinen
on ollut EU, eivät sen suuret jäsenmaat.
Suomen
kansainvälispoliittista asemaa on aina leimannut meidän asemamme idän ja lännen
välisenä rajamaana. Suomen ulkopolitiikka syntyi 1700-luvulla, kun eräät
suomalaiset aatelismiehet totesivat kahden venäläismiehityksen jälkeen, että Ruotsi
ei kykene puolustamaan Suomea ja että Suomen kansan edun mukaista olisi pyrkiä
naapureistaan riippumattomaan puolueettomaan asemaan. Tuo ajatus edusti lähinnä
realismia, koska siinä tunnustettiin Venäjän asema suurvaltana, joka tekee mitä
haluaa. 1800-luku oli Suomessa jokseenkin sellaista aikaa kuin 1700-luvulla
hahmoteltiin, kun Suomi kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään.
Suuriruhtinaskunnan
aikana syntyivät edelleen vaikuttavat koulukunnat. Suomessa liberaalit ovat
aina olleet länsimielisiä ja suuntaus sai alkunsa tietenkin svekomaaneista,
jotka korostivat Suomen yhteyttä Ruotsiin. Realistiset fennomaanit kannattivat
turvautumista omaan kansaan ja hyviä välejä Venäjään. Tilanne monimutkaistui
sortokausien alkaessa.
Suomalainen
puolue jakautui vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin eli myöntyväisiin ja perustuslaillisiin.
Vanhasuomalaiset peräänkuuluttivat diplomaattista suhtautumista Venäjään, jotta
tilanne ei pahenisi ja jotta tilanteen kehitykseen voitaisiin vaikuttaa.
Nuorsuomalaiset taas lähtivät siitä, että Venäjä oli rikkonut suomalaisille
antamansa lupauksen ja että sen toimia vastaan oli protestoitava. Liberaalin
nuorsuomalaisen liikkeen merkittävin saavutus oli jääkäriliike, joka näytteli
roolia maan itsenäisyyden turvaamisessa.
Koska
itsenäisyyden saamisen jälkeen Venäjän vastaiset toimet ja toimijat nousivat
suosioon, entiset nuorsuomalaiset hallitsivat valkoista Suomea ja näin
valkoinen Suomi noudatti ulkopolitiikassaan lähinnä liberaalia suuntausta.
Presidentit Ståhlberg, Relander, Svinhufvud, Kallio ja Ryti olivat kaikki
nuorsuomalaisia (maalaisliittohan myös oli alkujaan nuorsuomalainen liike). Syksyn
1939 neuvottelut Neuvostoliiton kanssa kuvaavat oikein hyvin liberaalia
koulukuntaa: sata kertaa vahvemmalle suurvallalle ei suostuttu antamaan
periksi, vaan luotettiin Kansainliiton jollain tavalla estävän voimapolitiikan
vain ylikansallisella olemuksellaan.
Toinen
maailmansota pakotti Suomen realistiselle kannalle ulkosuhteissaan. Presidentiksi
nousi kukapa muu kuin vanhasuomalainen myöntyväisyysmies Paasikivi, joka vei
Suomen YYA-sopimukseen eli itäisen suurvallan intressejä mukailevalle linjalle.
Kekkosen aikana realismista tuli suorastaan välttämättömyys ja hallitukseen
pääsyn takeena ollut ulkopoliittinen luotettavuus merkitsi juuri realistisen
linjan noudattamista.
Itsenäisyys
säilyi antamalla siitä osa pois, ja monen vuosikymmenen realistisen linjan
jälkeen Suomi alkoi 1980-luvulla kaivata muutosta. Kylmän sodan päättyminen
avasi mahdollisuudet ja uusi liberaali kausi koitti. Se merkitsi
länsi-integraatiota ja merkittävää irtiottoa Venäjästä.
Suomalaisella
puoluekentällä ulkopoliittisen akselin ääripäät ovat liberaali Kokoomus ja
realistinen Keskusta. Kokoomus on ajanut tiiviitä EU-suhteita, myötämielisyyttä
Yhdysvaltoihin ja Nato-jäsenyyttä. Keskusta on ollut skeptisempi EU:ta kohtaan,
vastustanut Natoa ja vanhat konkarit ovat halunneet varjella kahdenvälisiä
suhteita Venäjään. Muista puolueista Perussuomalaiset asetan realistiseen koulukuntaan,
johtuen skeptisyydestään EU:ta ja muita kansainvälisiä organisaatioita kohtaan.
RKP ja Vihreät ovat liberaaleja, RKP johtuen perinteisestä pohjoismaisesta
suuntauksestaan, Vihreät naiivista uskostaan kansainväliseen yhteistyöhön. SDP
on myös liberaali, mutta lähempänä akselin keskikohtaa kuin Kokoomus, sillä SDP:ssä on
kenties kylmän sodan jäljiltä säilynyt realistisen koulukunnan piirteitä.
Kristillisdemokraatit ei pienestä koostaan johtuen ole koskaan yltänyt
vaikuttamaan ulkopolitiikassa, mutta EU-politiikasta päätellen puolue kuuluu realisteihin.
Vasemmistoliitto
sen sijaan on kummajainen, jota en osaa sijoittaa akselille. Punavihreään tyyliin
siellä korostetaan yleishumanistisuutta, joka kansainvälisessä politiikassa
ilmenee YK:n rauhantoiminnan vankkana tukemisena ja on siis liberaalia.
Toisaalta Vasemmistoliitto on ankara Naton vastustaja eikä sen piirissä EU:kaan suurta
suosiota nauti. Kylmän sodan aikana Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL kun oli
ulkopolitiikassa ennemmin Neuvostoliiton kuin Suomen etujen ajaja, ja kaikki sen
ajan piirteet eivät vielä ole kadonneet. Armeijan ja puolustuskyvyn
vastustaminen on Vasemmistoliiton agendalla, koska punavihreät tuntuvat
ajattelevan, että aseet ovat yhtä kuin väkivalta ja että maailma olisi rauhaisampi
ilman aseita. Tällä perusteella Vasemmistoliiton koulukunnaksi voisi sanoa
surrealismin.
Keskustan
ulkopoliittinen guru Paavo Väyrynen on
tänään pohtinut (omien sanojensa mukaan tutkijana) Krimin Venäjään liittämisen tunnustamista. Se on erittäin vahvasti realistisen koulukunnan mukainen
ehdotus. Suurvallat kun ottavat sen minkä haluavat, eikä pikkuisilla ole siihen
nokan koputtamista.
Ulkopolitiikan
liberaaleissa piireissä Väyrysen pohdinnasta ei pidetä. Venäjälle ei haluta antaa
sitä vihjettä, että naapureilta saa anastaa kapinaan varta vasten yllytettyjä osia.
Väyrynen kuitenkin ymmärtää, että mitään ylivaltiollista kansainvälistä järjestelmää
ei ole olemassa. Sen luomisessa ei ole koskaan onnistuttu. YK on todellisuudessa
kuollut kirjain, jonka julistuksista ei tarvitse välittää. Sillä ei ole muskeleita
sanktioida mitään väärinkäytöksiä. Ei etenkään Venäjää kohtaan, joka voi veto-oikeudellaan
kaataa minkä tahansa YK:n turvallisuusneuvoston aikeen.
Itse
lasken kuuluvani realisteihin, vaikka esimerkiksi Nato-kantani on kuluneen vuoden
aikana muuttunut myönteisemmäksi kuin olisin voinut kuvitella. Kuten keväällä kirjoitin,
on vain yksi oikeus, vahvimman oikeus, ja vain yhdenlaista valtaa, väkivaltaa. Se
pätee erityisesti kansainvälisessä politiikassa, eikä se muutu muuksi, vaikka niin
kuinka haluttaisiin.
Pienestä
koostaan johtuen Suomi ei voi olla aktiivinen toimija suurissa kansainvälispoliittisissa
kysymyksissä. Turvallisuuspolitiikkaa Suomen on harjoitettava ensisijassa rajojensa
sisäpuolella. Varmin tae turvallisuudesta on olla mahdollisimman epähoukutteleva
suurvalloille eli käytännössä Venäjälle. En ole sitä mieltä, että aseet ovat yhtä
kuin väkivalta. Kun historiaa pohditaan, todetaan, että valtiot ovat keskittyneet
muihin turvallisuusongelmiin kuin perinteisiin valtiollisiin uhkiin vasta siitä
lähtien, kun aseita oli kaikilla niin paljon, että sotimiseen ei kellään enää ollut
intoa. Kolmannessa maailmassa on jatkuvia konflikteja ainakin osittain siksi, että
tappelevista osapuolista kukaan ei pääse kunnolla niskan päälle. Jotta Suomi varmasti
välttyisi Venäjän voimapolitiikalta, Suomen olisi hyvä aseistaa kansalaisensa erittäin
hyvin. Venäjällä ei ole paljon voitettavaa täällä, mutta jos senkin vähän voittamisen
hintana olisi erittäin kuluttava sissisota, Venäjä ei koskaan vaivautuisi Suomesta
sotimaan.