31.12.2014

Kansainvälisen politiikan koulukunnista

Koska Euroopan kansainvälispoliittinen tilanne on päättyvän vuoden aikana kiristynyt enemmän kuin kukaan vuosi sitten aavisti, ulko- ja turvallisuuspolitiikka tulee todennäköisesti näyttelemään poikkeuksellisen suurta roolia ensi kevään eduskuntavaaleissa. On siis aika tässäkin blogissa perehtyä sen alan jakolinjoihin ja soveltaa niitä Suomeen ja suomalaiseen puoluekenttään.

Kansainvälisen politiikan kaksi tärkeintä koulukuntaa ovat realistinen ja liberaali. Huomautettakoon, että minä en ole näitä nimityksiä keksinyt, enkä suostu ottamaan vastuuta siitä, että ne eivät ole havainnollisia, vaan pikemminkin asenteellisia. Pyrin määrittelemään koulukuntien sisällöt lyhyesti ja kansantajuisesti ja otan sen riskin, että lukiessaan yleistyksiäni joku asiantuntija saattaisi närkästyä.

Realistisen koulukunnan lähtökohta on, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee anarkia ja villin lännen laki, jossa valtiot ovat tärkeimpiä toimijoita. Koska anarkiassa ei ole mitään valtiota korkeampia toimijoita tai niitä sitovia sääntöjä, kunkin valtion on pyrittävä maksimoimaan oma valtansa käyttämällä kaikkia niitä keinoja, joista on enemmän hyötyä kuin harmia. Se, mitä kukin valtio tavoittelee, on oma turvallisuutensa, yleensä ymmärrettynä perinteisten sotilaallisten uhkakuvien puutteena.

Liberaalin koulukunnan tavoitteena on luoda anarkiaan järjestystä muuten kuin voimapolitiikalla. Suosittuja keinoja ovat olleet kansainväliset sopimukset ja ylikansalliset organisaatiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat ja Euroopan unioni. Liberaalit korostavat sitä, että realistien näkemys uhkakuvista on liian yksipuolinen painottuessaan perinteisiin uhkiin. Epidemiat ja ympäristökatastrofit ovat esimerkkejä uhkista, jotka eivät piittaa rajoista, ja jotta niitä vastaan saataisiin turvallisuutta, on valtioiden liitettävä voimiaan yhteen, koska kaikkia uhkia vastaan harvempi yksin voisi mitään.

Perinteisesti suurvallat ovat olleet realistisen koulukunnan kannalla, kun taas pienet valtiot liberaalin. Syyt ovat ilmeiset: realistinen vahvimman oikeus takaa suurvalloille suurimman vallan hoitaa asiat oman tahtonsa mukaan, kun taas pienet valtiot haluavat liittoutumalla saada turvaa suurvaltojen häikäilemätöntä valtapolitiikkaa vastaan. Suurvalloillakin on silloin tällöin liberaaleja vaiheita ulkopolitiikassaan, ja silloin ne usein näyttäytyvät heikkoina.

EU ei ole koskaan ollut suurvalta ja se johtuu EU:n liberaalista roolista kansainvälisillä areenoilla. Päättyvää vuotta on leimannut yltiörealistisen Venäjän aggressio, jonka vastapainona EU on käyttänyt tuttuja aseitaan: paheksuntaa ja läksytystä. Venäjä on uskaltanut lähteä uusien ekspansioiden tielle, koska Kremlissä on oikein hyvin tiedetty, että EU:sta ei ole koviin vastatoimiin. EU:n suuret maat kyllä ovat tarpeen tullen realisteja, mutta Ukrainaa ei ole pidetty sen arvoisena, että kovia keinoja käytettäisiin. Siksi aktiivinen on ollut EU, eivät sen suuret jäsenmaat.

Suomen kansainvälispoliittista asemaa on aina leimannut meidän asemamme idän ja lännen välisenä rajamaana. Suomen ulkopolitiikka syntyi 1700-luvulla, kun eräät suomalaiset aatelismiehet totesivat kahden venäläismiehityksen jälkeen, että Ruotsi ei kykene puolustamaan Suomea ja että Suomen kansan edun mukaista olisi pyrkiä naapureistaan riippumattomaan puolueettomaan asemaan. Tuo ajatus edusti lähinnä realismia, koska siinä tunnustettiin Venäjän asema suurvaltana, joka tekee mitä haluaa. 1800-luku oli Suomessa jokseenkin sellaista aikaa kuin 1700-luvulla hahmoteltiin, kun Suomi kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään.

Suuriruhtinaskunnan aikana syntyivät edelleen vaikuttavat koulukunnat. Suomessa liberaalit ovat aina olleet länsimielisiä ja suuntaus sai alkunsa tietenkin svekomaaneista, jotka korostivat Suomen yhteyttä Ruotsiin. Realistiset fennomaanit kannattivat turvautumista omaan kansaan ja hyviä välejä Venäjään. Tilanne monimutkaistui sortokausien alkaessa.

Suomalainen puolue jakautui vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin eli myöntyväisiin ja perustuslaillisiin. Vanhasuomalaiset peräänkuuluttivat diplomaattista suhtautumista Venäjään, jotta tilanne ei pahenisi ja jotta tilanteen kehitykseen voitaisiin vaikuttaa. Nuorsuomalaiset taas lähtivät siitä, että Venäjä oli rikkonut suomalaisille antamansa lupauksen ja että sen toimia vastaan oli protestoitava. Liberaalin nuorsuomalaisen liikkeen merkittävin saavutus oli jääkäriliike, joka näytteli roolia maan itsenäisyyden turvaamisessa.

Koska itsenäisyyden saamisen jälkeen Venäjän vastaiset toimet ja toimijat nousivat suosioon, entiset nuorsuomalaiset hallitsivat valkoista Suomea ja näin valkoinen Suomi noudatti ulkopolitiikassaan lähinnä liberaalia suuntausta. Presidentit Ståhlberg, Relander, Svinhufvud, Kallio ja Ryti olivat kaikki nuorsuomalaisia (maalaisliittohan myös oli alkujaan nuorsuomalainen liike). Syksyn 1939 neuvottelut Neuvostoliiton kanssa kuvaavat oikein hyvin liberaalia koulukuntaa: sata kertaa vahvemmalle suurvallalle ei suostuttu antamaan periksi, vaan luotettiin Kansainliiton jollain tavalla estävän voimapolitiikan vain ylikansallisella olemuksellaan.

Toinen maailmansota pakotti Suomen realistiselle kannalle ulkosuhteissaan. Presidentiksi nousi kukapa muu kuin vanhasuomalainen myöntyväisyysmies Paasikivi, joka vei Suomen YYA-sopimukseen eli itäisen suurvallan intressejä mukailevalle linjalle. Kekkosen aikana realismista tuli suorastaan välttämättömyys ja hallitukseen pääsyn takeena ollut ulkopoliittinen luotettavuus merkitsi juuri realistisen linjan noudattamista.

Itsenäisyys säilyi antamalla siitä osa pois, ja monen vuosikymmenen realistisen linjan jälkeen Suomi alkoi 1980-luvulla kaivata muutosta. Kylmän sodan päättyminen avasi mahdollisuudet ja uusi liberaali kausi koitti. Se merkitsi länsi-integraatiota ja merkittävää irtiottoa Venäjästä.

Suomalaisella puoluekentällä ulkopoliittisen akselin ääripäät ovat liberaali Kokoomus ja realistinen Keskusta. Kokoomus on ajanut tiiviitä EU-suhteita, myötämielisyyttä Yhdysvaltoihin ja Nato-jäsenyyttä. Keskusta on ollut skeptisempi EU:ta kohtaan, vastustanut Natoa ja vanhat konkarit ovat halunneet varjella kahdenvälisiä suhteita Venäjään. Muista puolueista Perussuomalaiset asetan realistiseen koulukuntaan, johtuen skeptisyydestään EU:ta ja muita kansainvälisiä organisaatioita kohtaan. RKP ja Vihreät ovat liberaaleja, RKP johtuen perinteisestä pohjoismaisesta suuntauksestaan, Vihreät naiivista uskostaan kansainväliseen yhteistyöhön. SDP on myös liberaali, mutta lähempänä akselin keskikohtaa kuin Kokoomus, sillä SDP:ssä on kenties kylmän sodan jäljiltä säilynyt realistisen koulukunnan piirteitä. Kristillisdemokraatit ei pienestä koostaan johtuen ole koskaan yltänyt vaikuttamaan ulkopolitiikassa, mutta EU-politiikasta päätellen puolue kuuluu realisteihin.

Vasemmistoliitto sen sijaan on kummajainen, jota en osaa sijoittaa akselille. Punavihreään tyyliin siellä korostetaan yleishumanistisuutta, joka kansainvälisessä politiikassa ilmenee YK:n rauhantoiminnan vankkana tukemisena ja on siis liberaalia. Toisaalta Vasemmistoliitto on ankara Naton vastustaja eikä sen piirissä EU:kaan suurta suosiota nauti. Kylmän sodan aikana Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL kun oli ulkopolitiikassa ennemmin Neuvostoliiton kuin Suomen etujen ajaja, ja kaikki sen ajan piirteet eivät vielä ole kadonneet. Armeijan ja puolustuskyvyn vastustaminen on Vasemmistoliiton agendalla, koska punavihreät tuntuvat ajattelevan, että aseet ovat yhtä kuin väkivalta ja että maailma olisi rauhaisampi ilman aseita. Tällä perusteella Vasemmistoliiton koulukunnaksi voisi sanoa surrealismin.

Keskustan ulkopoliittinen guru Paavo Väyrynen on tänään pohtinut (omien sanojensa mukaan tutkijana) Krimin Venäjään liittämisen tunnustamista. Se on erittäin vahvasti realistisen koulukunnan mukainen ehdotus. Suurvallat kun ottavat sen minkä haluavat, eikä pikkuisilla ole siihen nokan koputtamista.

Ulkopolitiikan liberaaleissa piireissä Väyrysen pohdinnasta ei pidetä. Venäjälle ei haluta antaa sitä vihjettä, että naapureilta saa anastaa kapinaan varta vasten yllytettyjä osia. Väyrynen kuitenkin ymmärtää, että mitään ylivaltiollista kansainvälistä järjestelmää ei ole olemassa. Sen luomisessa ei ole koskaan onnistuttu. YK on todellisuudessa kuollut kirjain, jonka julistuksista ei tarvitse välittää. Sillä ei ole muskeleita sanktioida mitään väärinkäytöksiä. Ei etenkään Venäjää kohtaan, joka voi veto-oikeudellaan kaataa minkä tahansa YK:n turvallisuusneuvoston aikeen.

Itse lasken kuuluvani realisteihin, vaikka esimerkiksi Nato-kantani on kuluneen vuoden aikana muuttunut myönteisemmäksi kuin olisin voinut kuvitella. Kuten keväällä kirjoitin, on vain yksi oikeus, vahvimman oikeus, ja vain yhdenlaista valtaa, väkivaltaa. Se pätee erityisesti kansainvälisessä politiikassa, eikä se muutu muuksi, vaikka niin kuinka haluttaisiin.

Pienestä koostaan johtuen Suomi ei voi olla aktiivinen toimija suurissa kansainvälispoliittisissa kysymyksissä. Turvallisuuspolitiikkaa Suomen on harjoitettava ensisijassa rajojensa sisäpuolella. Varmin tae turvallisuudesta on olla mahdollisimman epähoukutteleva suurvalloille eli käytännössä Venäjälle. En ole sitä mieltä, että aseet ovat yhtä kuin väkivalta. Kun historiaa pohditaan, todetaan, että valtiot ovat keskittyneet muihin turvallisuusongelmiin kuin perinteisiin valtiollisiin uhkiin vasta siitä lähtien, kun aseita oli kaikilla niin paljon, että sotimiseen ei kellään enää ollut intoa. Kolmannessa maailmassa on jatkuvia konflikteja ainakin osittain siksi, että tappelevista osapuolista kukaan ei pääse kunnolla niskan päälle. Jotta Suomi varmasti välttyisi Venäjän voimapolitiikalta, Suomen olisi hyvä aseistaa kansalaisensa erittäin hyvin. Venäjällä ei ole paljon voitettavaa täällä, mutta jos senkin vähän voittamisen hintana olisi erittäin kuluttava sissisota, Venäjä ei koskaan vaivautuisi Suomesta sotimaan.

9.12.2014

Vihollisvalta

Ruotsin syyskuisten valtiopäivävaalien jälkeen analysoin nykyvasemmiston aatteellista kriisiä seuraavasti:
Kuten Vasemmistopuolueen demonstraatio osoittaa, vasemmisto nykyään määrittyy vain vihollisiaan vastaan. Vasemmistolla ei taida olla enää mitään omaa ja rakentavaa olemassa, joten jääneen tyhjiön se täyttää viholliskuvan lietsomisella. Sen sijaan, että se tarjoaisi jotain parempaa kuin Ruotsidemokraatit, se pyrkii leimakirveen käytöllä estämään ihmisiä siirtymästä pois omasta leiristä. Mahtavatko vasemmistolaiset itsekään uskoa, että rauhaisa yhteiskunta rakennetaan sillä aggressiolla, jota he uhkuvat?
Tämänpäiväinen uutinen Ruotsista osoittaa, että kriisi koskee yleisemminkin liberaaleja. Ruotsin vähemmistöhallitus yritti saada budjettiehdotuksensa läpi valtiopäivillä erittäin tietoisena siitä, että sen enempää syyskuussa oppositioon joutunut porvariallianssi kuin Ruotsidemokraatitkaan ei tule ehdotusta hyväksymään. Kun porvariallianssin varjobudjetti voitti äänestyksen, punavihreän hallituksen pääministeri suivaantuneena päätti järjestää hajotusvaalit ensi keväälle.

Porvariallianssin tilannehan on kuin haaveunesta: heillä on valta, mutta ei vastuuta. Ministerit ovat punavihreästä blokista, mutta he joutuvat hallitsemaan voittaneen porvarillisen varjobudjetin rajoissa. Mikään puolue tai puolueryhmittymä ei voi päästä tätä ihanteellisempaan tilanteeseen edustuksellisessa demokratiassa.

Mutta uutinen kertoo, että porvariallianssi tekee kädenojennuksen punavihreille, jotta hallitus saisi talouspolitiikkansa läpi. Talouspolitiikan, jota porvarit vastustavat. Kun vaihtoehto on se, että porvarit saavat oman talouspolitiikkansa läpi. Porvarit vapaaehtoisesti luopuvat mahdollisuudestaan hallita maan taloudenpitoa parhaaksi näkemällään tavalla.

Miksi? Koska Ruotsidemokraatit. Nuo paholaiset kun äänestivät porvariallianssin varjobudjetin puolesta ja saivat sen siten läpi. Ruotsin porvareille on tärkeämpää tehdä demonstratiivinen ero Ruotsidemokraatteihin kuin toteuttaa sitä politiikkaa, jonka he kokevat maalleen parhaaksi.

Porvarit ovat yhtä mieltä vihervasemmiston kanssa siitä, että Ruotsidemokraattien valta on saatava keinolla millä hyvänsä minimoitua, koska Ruotsidemokraattien mielestä 100 000 vuosittaista muuttajaa valtavasta asuntopulasta kärsivään maahan, jolle muuttoliikkeestä tulee kymmenien miljardien kruunujen kustannukset, on liikaa. Ironisinta tässä on se, että tuolla asenteella Ruotsidemokraattien valta ei suinkaan minimoidu. Päinvastoin, Ruotsidemokraattien kiivaat viholliset antavat vihollisilleen vallan heistä itsestään.

Kun sekä vasemmiston että porvariston tärkein tavoite on taistella Ruotsidemokraatteja vastaan vaikka uhraamalla omat tavoitteet taistelun vuoksi, on vihollisuus tullut heidän tärkeimmäksi oman identiteettinsä määrittäjäksi. Ruotsidemokraatit omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, mitä vasemmisto ja porvaristo tekevät ja ajattelevat. Jos kaikki, mihin Ruotsidemokraatit kajoaa, saastuu ja muuttuu vastustettavaksi, silloinhan kaikki ajattelu ja kaikki linjaukset on ulkoistettu Ruotsidemokraateille. Mitä sitten tehdään, jos Ruotsidemokraatit alkaa puolustaa vaikka kattavaa julkista liikennettä? Lopetetaan bussiliikenne kokonaan, vai?

Jos ajatus siitä, että Ruotsidemokraatit hallitsisivat Ruotsia, on painajainen, miksi vasemmisto ja porvaristo sitten antavat Ruotsidemokraateille vallan heihin itseensä? Miksi kukaan haluaa määrittää itsensä vain suhteessa viholliseensa? Miksi kukaan kannattaa vihollisvaltaa?

Tämän pohdinnan tehtyään ei voi ollenkaan hämmästellä sitä, miksi Ruotsidemokraattien kannatuskäyrä osoittaa koilliseen ja muiden kaakkoon. Toki osa kansasta tyytyy vihan ja vihollisuuden leimaamaan politiikkaan. Paljon on kuitenkin maltillisia, jotka pitävät politiikkaa, siis yhteisten asioiden hoitamista, oleellisempana kuin poliitikkojen oman kilven kiillotusta. Mitä pitempään pelleily jatkuu, sen useampi toteaa, että yhteisten asioiden hoitaminen on tärkeimpänä prioriteettina vain Ruotsidemokraateilla. Muille politiikka on omien asioiden hoitamista – vihollisuuteen perustuvan omanarvontunnon pönkittämistä.

Ruotsi on kaksipuoluejärjestelmä, Ruotsidemokraatit vastaan kaikki muut. Kaksipuoluejärjestelmissä osapuolten kannatukset ovat taipuvaisia tasaantumaan. Niin kauan kuin vasemmisto ja porvaristo kieltäytyvät suhtautumasta Ruotsidemokraatteihin kansan mandaatilla toimivana puolueena, johon suhtautuminen asiallisesti on demokratiassa moraalinen velvollisuus, Ruotsidemokraattien kannatus tulee nousemaan. Ja jossain vaiheessa löytyy rintamakarkureita, jotka sittenkin ovat halukkaampia tekemään yhteistyötä Ruotsidemokraattien kanssa kuin kokemaan poliittisen kuoleman. Sen ei luulisi olevan vihollisille yhdentekevää, saako Ruotsidemokraatit kädenjälkensä politiikkaan silloin, kun puolueen kannatus on kolmekymmentä prosenttia, vai nyt, kun se on kolmetoista prosenttia.

Suomen vasemmisto saa nyt kiittää onneaan, ettei onnistunut eristämään Perussuomalaisia. Tuoreissa mielipidemittauksissa Ruotsidemokraatit on ohittanut Perussuomalaisten suhteellisen kannatusosuuden. Melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, miten tämän vuosikymmenen alussa Perussuomalaisilla oli niin paremmin onni myötä. Suomessa vain harvat olivat halukkaita tyrkyttämään Perussuomalaisille vihollisvallan – vallan vihollisiinsa.