Esimerkki: Muumilaakso

En muista ihan tarkasti missä, mutta varmasti jossain olen kuullut luonnehdinnan, että Suomi 1980-luvulla oli kuin Muumilaakso – paikka, jossa asiat olivat hyvin. Lama ja sitä seuranneet sosiaaliset ongelmat sekä maahanmuuton lisääntyessä havaittu rasismi (tai ”rasismi”) päättivät onnellisen ajan.

Päädyin kerran veljeni kehotuksesta katsomaan uudestaan Muumilaakson tarinoita -sarjan. Näin aikuisiällä sitäkin tarkastelee ihan toisella tavalla; nyt saattaa ymmärtää, mitä käsikirjoittajat ovat kenties halunneet opettaa lapsille tarinan kautta. Ja kuinka ollakaan, havaitsin sarjan todella muukalaiskammoiseksi ja taantumukselliseksi. Ihmettelen, etteivät vallanpitäjämme, jotka yleensä osaavat kantaa huolta oikeista asioista, ole hoksanneet kieltää sarjan näyttämistä lapsille sen sijaan, että he kovasti yrittävät selvittää sellaisia toissijaisia asioita kuin talouslamoja.

Suomi 1980-luvulla ei ollut monikulttuurinen, aivan kuten Muumilaakso ei ole. Ja toisin kuin täällä tosielämässä, Muumilaaksossa tiedetään sen tavoittelemisen olevan typerää (vaikka voisi luulla, että juuri sadussa se jollain ihmeellä saataisiin muutettua rikkaudeksi). Itse asiassa Muumilaakson harvat asukkaat muodostavat eräänlaisia alakulttuurejaan, joiden törmäykset selittävät suurimman osan laakson idylliä rikkovista eripuraisuuksista.

Muumit ovat väsähtäneitä boheemeja, jotka toisaalta kaipaavat seikkailua ja jännitystä, mutta jotka kuitenkin ovat liiaksi ihastuneet porvarillisen elämän mukavuuksiin. Vilijonkka taas on puhdasverinen porvari, joka rakastaa siisteyttä ja muodollisuuksia. Perheiden välillä on jatkuvia erimielisyyksiä, joiden vuoksi mitään oikeita ystävyyssuhteita ei siinä ole.

Mymmelin suurperhe edustaa vapaata kasvatusta, eikä jälki ole sen parempaa kuin tosielämässäkään. Lapsikatras on villi ja kuriton ja aiheuttaa katastrofeja missä hyvänsä. Perheen pieninkin eli Myy on yksin riittävä vaivan ja vastuksen lähde.

Haisuli on laakson ainoa asukas, jonka mikrokulttuuri on aivan sovittamattomissa muiden kanssa: hän on rikollinen eikä edes pidä sitä pahana asiana. Nipsu taas on kai jonkinlainen surullinen esimerkki sosialidemokratian sivuvaikutuksista: maalliselle mammonalle perso tyyppi, joka on kuitenkin niin laiska, ettei viitsi tehdä juuri mitään saadakseen sitä; hän peräti antaa Muumimamman hyysätä häntä kuin lemmikkieläintä, vaikka on vain perheen pojan ystävä.

Ja entä sukupuoliroolit sitten? Muumimamma tekee yksin kaikki kotityöt, eikä ilmeisesti ole koskaan saanut niihin apua muilta, koska nämä eivät osaa lainkaan hoitaa asioita yksin, eivät edes teoriassa, kun Muumimamma kerran lähtee matkalle. Ja hän on osaansa tyytyväinen! On siinä hyvä esimerkki tyttölapsille, joista tulisi kasvaa ankaria feministejä!

Kun Muumilaaksosta etsittiin kultaa, Muumit halusivat kaikin keinoin estää kullan löytymisen. Ja sama juttu, kun kuumaa lähdettä etsittiin. Mutta ei Muumeja suinkaan hirvittänyt ajatus kaikista ympäristöongelmista. Omaan mieleeni piirtyi kammottava kuva, jossa Muumilaakson maaperä revittiin irti peruskalliosta, kulta poimittiin talteen ja kuona jätettiin Yksinäisten vuorten rinteille. Entiseen laaksoon jäi vain kemikaaleja pursuavia jätteitä, eikä idylli palaisi ennen seuraavan jääkauden jälkeistä aikaa.

Mutta ei. Tuo ei ollut Muumien syy vastustaa kultakaivosta tai kuuman lähteen luokse perustettavaa suurhotellia. He kauhistuivat ajatusta, että laaksoon tulisi paljon muukalaisia! Ja kun laakso kerran täyttyi maisemamaalareista, Muumipappa maksoi heille, että he lähtisivät pois! Ja sarjakuvassa, jossa Muumilaaksoon rakennettiin rautatietä, Muumit päättivät sabotoida sen, jotta laaksoon ei tulisi ulkopuolisia.

Muumit tunnetusti rakastavat vieraita: he ottavat kenet tahansa, jopa Haisulin, ilomielin vieraakseen. Mutta hekin vähäisellä kokemuksellaan muusta maailmasta ymmärtävät, että rajansa kaikella, myös maahanmuutolla. He tietävät, että Muumilaakso on paras paikka maailmassa, ja ymmärtävät, että sen parhaimmuus katoaa, jos ulkomaailma tunkeutuu sisälle. Mikähän siinä on, että harmillisen harvat suomalaiset poliitikot ymmärtävät tämän asian?

Kommunismi ja monikultturismi

Voin eräällä tavalla ymmärtää niitä idealisteja, jotka Neuvostoliiton tuhosta huolimatta kieltäytyvät uskomasta, että kommunismi on kelvoton ideologia ja onneton yhteiskuntamalli. On nimittäin selvää, että sitä on kokeiltu vain yhtenä aikakautena ja vain harvojen kulttuurien piirissä. Ei ole olemassa empiiristä tietoa siitä, olisiko kokeilu ollut yhtä katastrofaalinen, jos olosuhteet olisivat olleet edullisemmat. Lisäksi syytä on muistaa, ettei kommunismin voittanut kapitalismikaan ole millään tavoin osoittanut täydellistä ylivertaisuuttaan: kuten Pentti Linkola ja Eero Paloheimo (ja minä papukaijana heidän perässään) ovat kritisoineet, ei tämä mielettömään kulutukseen perustuva järjestelmä tule kestämään.

Itse asiassa uskon, että juuri Marxin aikaan kommunismi olisi saattanutkin toimia hyvin. Jos sitä olisi lähdetty rakentamaan kansankapitalismin pohjalta, tulokset olisivat voineet ainakin 1900-luvun alkupuolelle asti olla paremmat kuin niissä yhteiskunnissa, joissa työläiset olivat vain koneen jatkeita, eivät kuluttajia, kansalaisia ja potentiaalisia keksijöitä.

Silloin nimittäin oli sellainen onnellinen tilanne, että oli olemassa lähes kaikkialla maailmassa lähes idioottivarma liiketoimi: teollisuus. Missä ihmisiä asuukin, siellä tarvitaan vaatteita, työkaluja, rakennustarvikkeita ynnä muuta sellaista, mitä on todella helppoa valmistaa teollisesti. Toisin kuin nykyään, menestyvän liikeyrityksen suunnittelijan ei tarvinnut olla koulutukseltaan tekniikan tohtori. Ei ole vaikeaa tuottaa suunnitelmataloudella hyviä tuloksia, jos sahalla, tiilitehtaalla ja kehruujennyllä saa tuotettua voittoa. Mutta yritäpä samalla tavalla keksiä joka vuosi parempi älypuhelin tai käyttöjärjestelmä.

Maailmanhistoriasta löytyy menestyneitä sivilisaatioita, jotka muistuttivat kommunismia. Tällainen oli esimerkiksi inkojen valtakunta. Se vain ei sovellu valistusperäisen kommunismin tasa-arvoiseen ihanteeseen. Kun väestö on kouluttamatonta ja vallanpitäjiä ympäröi uskonnollinen kultti, on alamaiset mahdollista saada käyttäytymään tavalla, joka 1900-luvun kokeiluissa ei onnistunut.

Monikultturismi on mielestäni perusteltua määritellä vasemmistolaiseksi aatteeksi. Nyt en tarkoita sitä monikultturismia, jota kannattaa rahaeliitti voittojensa maksimoimiseksi (ks. Sinipunainen epäpyhä allianssi), vaan niitä ihmisiä, joille monikulttuurisuus itsessään on tavoittelun arvoinen tila. Näitä ihmisiä löytyy eniten vasemmistopuolueista (mukaan lukien Vihreä liitto) läpi Euroopan.

Monikultturismi on ideologiana paljon kommunismia typerämpi. Sen ihannetilanne, jossa eri kulttuurit elelevät sovussa keskenään hyötyen toisistaan, ei ole toteutunut missään eikä milloinkaan. Kulttuurien hyötyminen toisistaan on tapahtunut aina matkan päästä. Suurempi törmäys on aina saanut tuhoa aikaan. Pelkästään kansallisvaltioiden määrän räjähtäminen 1900-luvulla lienee osoitus siitä, että kulttuurievoluution on määrä kulkea poispäin monikulttuurisuudesta; koko ihmiskunnan historia on taistelua monikulttuurisuutta vastaan. Vasemmistopuolueiden pyrkimys kohti monikulttuurisuutta on suunnilleen yhtä järkevää kuin olisi pyrkimys lisätä perinnöllisten tautien määrää populaatiossa.

Oikeastaan voisi ajatella, että kaikki historiassa olleet konfliktit ovat juontaneet juurensa jonkinlaiseen kulttuuriseen yhteentörmäykseen. Sanan kulttuuri merkitys on varsin epämääräinen, koska se pitää niin paljon asioita sisällään.

Lähestytään asiaa esimerkin kautta:

”Sininen on kaunein väri.” – ”Eipäs, kun punainen.” Kyseessä on mielipide-ero.

”On rakennettava uusi rautatie.” – ”Eipäs, kun moottoritie.” Kyseessä on poliittinen ero.

”Tärkein perusarvo on tasa-arvoisuus.” – ”Eipäs, kun vapaus.” Kyseessä on ideologinen ero.

”Jeesus on Jumalan poika.” – ”Eipäs, kun vain eräs profeetta.” Kyseessä on uskonnollinen ero.

”Ostakaa S-marketista.” – ”Eipäs, kun K-marketista.” Kyseessä on taloudellisten intressien ero.

”Meidän tulee saada päättää.” – ”Eipäs, kun meidän.” Kyseessä on valtaintressien ero.

”Sisällä ei pidetä hattua.” – ”Eipäs, kun pidetään.” Kyseessä on tapakulttuurien ero.

”Saunassa käytetään vastaa.” – ”Eipäs, kun vihtaa.” Kyseessä on kielellinen ero.

Kulttuurillisissa eroissa voi olla kyse näistä kaikista. Ne kaikki voivat aiheuttaa niinkin suuria kiistoja, että syttyy sotia. Jos mitään tuollaisia eroja ei olisi, ei olisi myöskään kiistoja. Kumpaakaan maailmansotaa ei olisi syttynyt, jos kaikki olisivat olleet kaikesta yhtä mieltä.

Enhän minä tietenkään halua, että kaikki olisivat kaikin puolin samanlaisia. Sopiva määrä kiistoja tekee elämästä elämisen arvoista. On kuitenkin huolehdittava siitä, ettei äärimmäisyyksiin mennä. Hamuamalla kaikkia tuollaisia eroja samalle paikalliselle tasolle saadaan paljon enemmän murhetta kuin iloa aikaan, kuten aina ennenkin historiassa.

Neuvostoliiton romahtaminen oli Länsi-Euroopan kannalta katastrofi. Jos täkäläiset utopistit eivät olisi menettäneet kommunismiaan, heidän ei olisi tarvinnut korvata sitä monikultturismilla. Eräs hyvin perustavanlaatuinen ero näillä ideologioilla on: kommunismi tuhoaa vain talouden ja jättää yhteiskunnan rempalleen; monikultturismi lisäksi juurtuu aloilleen kuin sitkein rikkaruoho. Itä-Eurooppa on nyt päässyt eroon kommunismista ja monin paikoin siellä menee oikein hyvin: politiikan muutos korjasi tilanteen. Sen sijaan, jos länsimaat nyt hukuttavat itsensä monikulttuuriin ja äkkiä huomaavatkin, ettei tilanne olekaan mukava, mitään ei ole enää tehtävissä. Monikulttuurisuus on ja pysyy, vaikka politiikkaa kuinka muutettaisiin. Tilannetta ei saa korjattua kuin kenties kansallissosialistien konsteilla, mutta kukapa niitä enää haluaisi käyttää?

Loppuun tarjoan muutaman linkin sellaisiin asioihin, jotka hieman valottavat arkea poliitikkojemme valitsemassa uudessa utopiassa:

Radio Netherlands Worldwide 18.3.2011: Diversity leads to a drop in trust.

Helsingin Sanomat 29.4.2011: Pääkaupunkiseudulle syntyy maahanmuuttajien keskittymiä.

Yle 10.9.2012: Koulushoppaus yleistynyt.

Bild 17.9.2012: Die bittere Wahrheit über Multi-Kulti.

Helsingin Sanomat 13.10.2012: Kaakossa joka viides rikos on ulkomaalaisen tekemä.

Daily Mail 27.1.2013: Rise of ’white flight’: British families are ’self-segregating’.

Tiede 15.4.2013: Suurkoulussa ei kaveerata yli etnisten rajojen.

The Telegraph 3.7.2013: Immigrants create overcrowding and fuel tensions.

Varoitan vielä siitä, että mikäli et pidä noita asioita rikkauksina ja voimavaroina, sinulla on suuri riski tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi ja rasistiseksi ihmishylyksi.

Ihmiskunta ylikierroksilla

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori tuskaili aiemmin kesällä sitä, kuinka hallitusohjelmat ovat liian sitovia. Tilanne oli se, että kun hallituksella oli ikää kaksi vuotta, olosuhteet olivat muuttuneet niin kertakaikkisesti siitä, mistä hallitus aloitti, että hallitusohjelma olisi syytä hylätä ja miettiä asioita uusiksi. Mikäs siinä? Varmasti on koko kansakunnan etu, että vallanpitäjät reagoivat ajassa sen sijaan, että hirttäytyvät siihen, mistä on sovittu menneisyydessä.

Filosofinen ongelma tässä on se, että Vapaavuori ei ehdottanut uusien vaalien pitämistä. Eduskuntavaalit pidettiin 17.4.2011, ja silloin päättäjämme saivat mandaatin tehdä politiikkaa – mutta eivät millaista politiikkaa hyvänsä. Jos Suomessa hylättäisiin hallitusohjelmat ja muut pitkän linjan hahmotelmat kuten Vapaavuori haluaa, äänestäjän kuluttajansuoja kävisi vieläkin surkeammaksi kuin se on nyt. Jos mihinkään ei voitaisi sitoutua, äänestyspäätös ei voisi perustua mihinkään muuhun kuin luottamukseen, ei ohjelmaan, lupauksiin tai muihin sellaisiin.

Jotta demokratia toimisi, vaaleja olisi järjestettävä uudella tavalla: ei määräaikojen vaan murrosten mukaan. Jos olosuhteet eivät muutu, kansanedustajat voivat varsin hyvin jatkaa linjallaan, koska niissä olosuhteissa heillä on mandaatti toimia. Jos taas olosuhteet vaihtuvat äkkiä ja rajusti, olisi pidettävä uudet vaalit, jotta kansa pääsisi ohjeistamaan, kuinka siinä tilanteessa toimia.

No, jos demokratia tällä tavoin laitettaisiin toimimaan, kovin moni muu asia puolestaan ei toimisi. Onhan se tunnettua, että noin vuosi ennen vaaleja hallituksen halu tehdä mitään vähenee radikaalisti, kun huoli oman puolueen kannatuksesta alkaa vaivata. Jos vaaleja vielä olisi vaikka joka vuosi, mitään ei tehtäisi ja seuraisi pysyvä jähmettyminen. Demokratia on hyvin vaikeasti sovitettavissa sellaiseen maailmaan, jossa sattuu ja tapahtuu.

Sampo Terho on useasti kertonut, kuinka monta tuhatta kertaa hän on parissa vuodessa ehtinyt äänestää Euroopan parlamentissa. Tilanne, jossa lainsäätäjät ovat hukkua käsiteltäviin asioihin, on toinen vakava ongelma demokratialle. Ei kukaan voi perehtyä sellaiseen määrään aloitteita, mikä Euroopan parlamentin sisällä myllertää. Siitä syystä parlamentin jäsenten on vaikea toimia mandaattinsa mukaan: jos he ovatkin jotain jostain asiasta luvanneet ennen vaaleja, kuinka he muka voisivat varmistaa toimivansa äänestäjiensä tahdon mukaan, kun aloitteita ei ehdi edes lukea?

Euroopan parlamentissa koulutettu apinakaan ei onnistuisi tehtävissään kovin paljon huonommin kuin siellä istuvat ihmiset. Apina ei perehtyisi mihinkään, pelkästään painelisi nappeja. Kuinkahan suuressa määrässä äänestyksistä parlamentissa istuvat ihmiset ovat kuin koulutettuja apinoita, jotka painavat nappeja tietämättä yhtään, mitä tulevat päättäneeksi?

Demokratia vaatii aikaa. Kiireen aikakausi, jota elämme, ei ole demokratian aikakausi. Demokraattiset rakenteet, kuten parlamentit, ovat kyllä olemassa, mutta ei niillä oikeasti valtaa ole. Valta on virkamiehillä, lobbareilla, finanssieliitillä – niillä, joilla on aikaa ja mahdollisuus perehtyä asioihin. Kansanedustajat ovat heidän vietävissään, ja sitä kautta kansakin on.

Kiire ja stressi ovat osa muutakin elämää kuin politiikkaa tänä päivänä. Aikamme on luonut väestön, jossa osa ei tee mitään, koska ei saa töitä, ja osa polttaa itsensä loppuun, koska töiden taakka on musertava. Työuria olisi pidennettävä; rakennemuutokset eivät enää seuraa toisiaan vaan tapahtuvat samanaikaisesti – olisiko jotenkin liioitellun apokalyptista väittää, että elämme ylikierroksilla? Ihmiskunnan vauhti on kohonnut ihmisille itselleen liian suureksi. Kuten ylikierrokset kaikessa muussakin, ihmiskunnankin tapauksessa ne tulevat rikkomaan osasensa, ihmiset itse. Stressi, masennus, työuupumus – miksi näitä muuten esiintyisi aikana, jolloin olemme rikkaampia kuin koskaan ennen?

Olemme saavuttaneet rikkauden, mutta sen inhimillinen hinta on ollut kammottava. Tämä johtuu kulttuurimme suoritusluontoisuudesta, tästä mammonanpalvonnasta ja funktionaalisuuden ihannoimisesta. Onko joku muukin kuin minä hämmästellyt, että 1800-luvulla, joka oli nykyiseen nähden rutiköyhä, ihmiset viitsivät laittaa rahojaan sellaisiin asioihin kuin esimerkiksi hienoon arkkitehtuuriin? Silloin keskiluokan unelma oli rakentaa vanhoja palatseja ja linnoja muistuttavia huviloita – nyt, kun melkein kaikilla olisi siihen mahdollisuus, kaikki tyytyvät teollisiin betoni- ja tiilielementtitaloihin.

Ehkä ajatellaan, että sijoittamalla rahat mieluummin johonkin tuottavaan saadaan ajan kuluttua kasaan suurempi pääoma, jolla hankkia enemmän kivaa – mutta tuo ”ajan kuluttua” vain lykkääntyy. Ja näin on vauraudesta tullut tarkoitus itsessään. Sen vuoksi ihmiset rikkovat itsensä, yhteiskuntansa, kulttuurinsa – ja tragedia syntyy.

Relativismin kaksiteräinen miekka

Relativismi tarkoittaa suhteellisuutta – eli asioiden arvottaminen samalla mittatikulla on mahdotonta ja tyhmääkin. Suomalaisessa keskustelussa relativismi on viime vuosina ollut näkyvimmin esillä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden yhteydessä. Tiedän, että omassa poliittis-ideologisessa viiteryhmässäni eli oikeistokonservatiiveissa relativismia paheksutaan kovastikin. Esimerkiksi kansanedustajani Jussi Halla-aho on syyttänyt vasemmistoliberaaleja tahoja relativistisesta suhtautumisesta maahanmuuton mukanaan tuomiin ongelmiin.

Minä itse olen henkeen ja vereen relativisti, siitä huolimatta, että jaan täydellisesti Halla-ahon huolen tämän maan kulttuurillisesta kehityksestä. Relativismi on kuitenkin ennen kaikkea filosofiaa, eikä järkeilyni kykene pitämään sitä kuin kaikkein oikeimpana tapana arvottaa ja tutkia maailmaa ja sen ilmiöitä.

Ei ihminen voi luoda absoluuttisia hierarkioita arvoille. Ajatus, että jokin tapa tai kulttuuri on sinänsä huonompi kuin joku toinen, on sanomattoman ylimielinen. Mielipiteitähän siinä halutaan laittaa paremmuusjärjestykseen, eikä se minusta ole ihmisolennolle sopivaa käytöstä. Jumalalle se toki on, mutta kuten sanottu, en halua uskontoa ja politiikkaa sekoitettavan.

Asia palasi mieleeni, kun toissapäivänä luin uutisen, jossa kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki lausui seuraavasti: ”On tärkeää, että suomalaiset nostavat ihmisoikeuskysymykset esille silloin kun on ihmisoikeusloukkauksia, riippumatta mistä maasta on kysymys.”

Paavo Arhinmäki edustaa puoluetta, joka viime aikoina on kaikkein rajuimmin syyttänyt Halla-ahoa ja minua, hänen kannattajaansa, fasismista ja äärioikeistolaisuudesta. Näiden syytösten taustalla on ilmeisesti ollut Halla-ahon universalistinen eli antirelativistinen kulttuurikäsitys, eli että länsimainen kulttuuri on sinänsä parempi kuin muut kulttuurit ja että sen tulee huolehtia paremmuudestaan ja säilymisestään.

Paavo Arhinmäki edustaa puoluetta, jonka edeltäjä oli suuri Neuvostoliiton ystävä ja imperialismin vihollinen. Imperialismi tarkoittaa sitä, että vahva valtio pakottaa heikompansa omaan valtapiiriinsä ja levittää samalla uskontoaan, kulttuurikäsityksiään ja yhteiskunnallisia instituutioitaan.

Jos Suomessa olisi enää olemassa laadukasta, ärhäkkää journalismia, jonka olemassaolon tarkoitus olisi vahtia vallanpitäjien väärinkäytöksiä kuten takinkääntöjä, minun ei tarvitsisi kirjoittaa tästä aiheesta. Joku toimittaja ahdistaisi Arhinmäen nurkkaan ja tivaisi häneltä, kuinka hän nyt on loikannut siihen kelkkaan, jossa omia kulttuurikäsityksiä ylennetään universaaleiksi totuuksiksi ja jossa niiden tuputtamista muihin maihin pidetään paitsi oikeana, myös tärkeänä toimintana. Joko Arhinmäki joutuisi myöntämään olevansa fasisti ja imperialisti, tai hän luikkisi tilanteesta karkuun ja toimittaja voisi kirjoittaa pitkät pätkät siitä, kuinka Arhinmäki välttelee hankalia kysymyksiä. Jälkimmäinen vaihtoehto mahdollistaisi sen, että Arhinmäki ei saisi mediassa enää yhtään palstamillimetriä huomiota ilman, että hänen tuppisuisuudestaan muistutettaisiin. Mutta ei, tämä tehtävä on jäänyt blogisteille, eikä meillä ole sellaista lukijakuntaa kuin oikeilla medioilla, ja vielä vähemmän mahdollisuutta nöyryyttää häntä siihen asti, että hän lopulta selittäisi.

Nyt olen sitten löytänyt itseni rintamasta, jonka vastapuolelta löydän sekä Jussi Halla-ahon että Paavo Arhinmäen. Herroissa on vain yksi ero: Halla-aho on linjansa takana avoimesti, esittämättä muuta kuin mitä on. Kunnioitan hänen mielipidettään, vaikka olenkin eri mieltä. Arhinmäki, jonka ideologia ja selkäranka nähtävästi kestävät millaisen taipuvaisuuden tahansa, ei ansaitse mitään kunnioitusta.

Haluaisin kysyä Arhinmäeltä seuraavaa: ”Jos meidän kulttuurillisten arvojemme tuputtaminen muihin kulttuureihin on oikein, ”riippumatta mistä maasta on kysymys”, miksi ette kannata Jussi Halla-ahon monikulttuurivastaista linjaa, jossa maahanmuuttopolitiikan tarkoitus on assimiloida kaikki muuttajat, riippumatta mistä maasta he ovat tulossa, tähän suomalaiseen kulttuuriin? Miksi puolueessanne sitä pidetään rasismina ja fasismina, mutta ei teidän omaa käytöstänne Venäjällä?” En oikeasti odotakaan saavani tähän vastausta, kuten en saanut Arhinmäen puoluetoverilta Dan Koivulaaksolta vastausta pyyntööni kirjoittaa vastine Nuivalle vaalimanifestille.

No, kylläpä minä nyt ilkeilen. Annan ymmärtää, että Arhinmäellä olisi toiminnan taustalla jokin ideologia, jota hän edistää. Tottahan minä tiedän, että näin ei ole. Tiedän tasan tarkkaan, mitä Arhinmäki oikeasti ajattelee (tai ajattelisi, jos hän näkisi toiminnassaan ristiriidan).

Arhinmäellä on näkemys siitä, millainen maailman tai ainakin yhteiskunnan on oltava. Hänelle on täysin yhdentekevää, kuinka siihen päästään, tarkoitus pyhittää keinot. Jos hänen tarkoituksensa on kiukutella Halla-aholle siitä, kuinka tämä arvostaa länsimaalaista kulttuuria yli muiden (ja pyrkiä näin vähentämään hänen poliittista vaikutusvaltaansa), hän esittää relativistia. Jos hänen tarkoituksensa on muuttaa Venäjää kohti hänen haluamaansa suuntaa, hän esittää universalistia. Oikeasti hän ei ole kumpaakaan. Hän on jumala, aina oikeassa, ja asioiden on oltava siten kuin hän parhaaksi näkee.

Me oikeat relativistit emme voi sietää Arhinmäen käytöstä. Ennemmin tuemme Halla-ahoa, joka on eri mieltä, mutta jonka toiminnassa on johdonmukaisuutta.

PS. Ihan vain huomautuksena: olen Halla-ahon kanssa samaa mieltä siitä, että länsimaalainen kulttuuri on parempi kuin muut. Minulla kyse vain on mielipiteestä, en esitä asiaa totuutena, joka kaikkien on hyväksyttävä. En tiedä, onko Halla-ahokin oikeasti tätä mieltä. Hän on moneen kertaan paheksunut relativismia, mutta toki mahdollista on, että filosofiselta kannalta hän on tässäkin asiassa täysin samaa mieltä kanssani.

Vallan kolmijako takaisin, kiitos!

Euroryhmän entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on tiivistänyt mitä parhaimmin sen, mikä nykyajan Euroopassa on vialla: ”Me tiedämme, mitä tehdä, mutta emme tiedä, kuinka tulisimme valituiksi uudelleen, jos teemme sen.”

Lausunto paljastaa paitsi sen, että nykyisin valtiomiehet ovat kansan sijaan itseään varten toimivia ammattimiehiä, myös sen, että eurooppalainen tapa luopua vallan kolmijaosta on tie tuhoon. Hiljattain olen alkanut ymmärtää niitä, jotka poistavat varmistimen kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Olen myös huomannut, että Kekkos-vallan käytännöt eivät olleetkaan niin huonot kuin aikaisemmin koin.

Se, että toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan haltijat ovat nykyään samat tahot eli hallituspuolueiden eduskuntaryhmät, on tehnyt kaikista poliitikoista populisteja. Kaikki seuraavat galluplukuja samalla huolella kuin sydänkäyriään ja joka ainoan päätöksen takana on ankaria pohdintoja siitä, kuinka asia vaikuttaa vastuuhenkilön ja hänen puolueensa kannatukseen. Kuten Juncker osoittaa, poliitikoille tärkeämpää on saada jatkaa vaalien jälkeen vallan kahvassa kuin tehdä sellaisia välttämättömiä päätöksiä, joista kiitosta joudutaan odottamaan omiin hautajaisiin ja silloinkin ehkä turhaan. Toisin sanoen, politiikka on lakannut olemasta yhteisten asioiden hoitoa ja muuttunut tosi-TV:ksi.

Ihminen mieluummin tekee paljon pieniä tappioita kuin vähän todella suuria. Luulen, että vähemmistö vakuutuksen ottavista ihmisistä tulee ikinä tarvitsemaan sijoitustaan mihinkään, ja erittäin pieni osuus jää vakuutuksestaan voitolle. Silti vakuutukset ovat erittäin haluttuja. Ihmiset pitävät suuren, kenties ylittämättömän tappion mahdollisuutta niin hirveänä, että siltä, vaikka se onkin erittäin epätodennäköinen, mieluummin vältytään maksamalla vuosikymmeniä säännöllisesti pieniä summia, jotka eliminoivat täystuhon riskin. Vastaavasti suunnaton joukko ihmisiä maksaa joka viikko vähän rahaa saadakseen mitättömän mahdollisuuden saada miljoonavoitto lotossa.

Nykyään politiikassa on sama juttu. Poliitikot himoavat hallitukseen, koska oppositiossa saadaan vain turpaan, mutta hallituksessa he sitten ovat haluttomia tekemään mitään. Suomi elää tällä hetkelläkin erittäin haasteellisia aikoja, mutta hallitusta moititaan toimettomuudesta. Luulen, että ministerit ajattelevat seuraavasti: ”Jos teen tämän välttämättömän, raskaan päätöksen, minun ja puolueeni kannatus voi romahtaa, mutta jos en tee mitään, se laskee, mutta ei yhtä paljon.” Harvempi haluaa ottaa sen riskin, että kannatus romahtaa, vaikka samalla on pieni mahdollisuus, että toimiminen nostaisikin kannatusta.

Lykkäämällä asioita seuraavalle hallitukselle puolueet ovat eräänlaisessa win-win-tilanteessa. Jos päätösten lykkääminen (esimerkiksi budjettialijäämän täyttäminen velalla leikkausten tai veronkorotusten sijaan) onnistuu säilyttämään kannatuksen, puolueella on hyvät mahdollisuudet jatkaa hallituksessa vaalien jälkeen; mutta jos päätösten lykkääminen turhauttaakin äänestäjät ja oppositio kutsuu, ainakin puolue voi vaalien jälkeen antaa lykätyt päätökset seuraavan hallituksen huoliksi ja odotella seuraavia vaaleja.

Viime vaalikaudella hallitus teki juuri näin. Talous romahti, mutta julkiset menot jatkoivat kasvuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomen historian ensimmäinen pehmoporvarihallitus osoittautui nynnymmäksi kuin edeltänyt punamultahallitus, joka onnistui korkeasuhdanteen huipullakin vastustamaan houkutusta pistää elämä ranttaliksi esimerkiksi työllistämällä kaikki työttömät julkiselle sektorille. Pehmoporvareista Keskusta hävisi vaalit, mutta vapautui oppositioon ja paisuu nyt pullataikinan tavoin uuden hallituksen jatkaessa edellisen toimettomuutta; Kokoomus puolestaan onnistui jahkailulla säilyttämään kannatuksensa, mutta nyt kiroaakin viime vaalikauden toimettomuutta, koska hallituksessa olisi kiva jatkaa vielä ensi vaalienkin jälkeen.

Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että tasavallan presidentin vahva asema on palautettava. Hallituksen olisi minusta hyvä nauttia paitsi eduskunnan, myös presidentin luottamusta. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta monenkin asian kanssa, mistä olen aiemmin kirjoittanut, mutta jälleen kerran on erotettava asiat ja arvot toisistaan. En erityisesti pidä siitä, että yhdellä, vaikkakin vaaleilla valitulla henkilöllä, on paljon valtaa, mutta nyt kun vaihtoehto on nähty ja huonoksi todettu, ovat käytännön syyt kääntyneet tälle kannalle.

Jos hallituksen olisi nautittava presidentin luottamusta, toimettomuutta ja ratkaisujen lykkäämistä ei enää esiintyisi. Presidentti ei sellaista populismia hyväksyisi, vaan hajottaisi hallituksen ja tekisi selväksi, että hallituksessa peukaloitaan pyörittäneet ministerit eivät enää ministereiksi pääsisi. Tällöin ministerit tuumisivatkin seuraavasti: ”Jos teen tämän välttämättömän, raskaan päätöksen, minun ja puolueeni kannatus voi romahtaa, mutta jos en tee mitään, minä ja puolueeni emme hallitukseen enää pääse, vaikka kannatusta tulisi kuinka.” Jos vaihtoehdot ovat mahdollinen täystuho ja varma täystuho, tulee ministereihin vipinää. Asiat hoituvat, kansa murisee ja ärjyy aikansa ja myöhemmin kiittelee tilanteen pelastamisesta – kenties vasta historiankirjoituksia lukiessa.

Vallan kolmijako siis takaisin! Presidentti Niinistöllä on hyvin vahva mandaatti hoitaa toimeenpanovaltaa kovallakin kädellä, myös minun mandaattini. Tietenkin voi olla, että hän, joka kannatti presidentin valtaoikeuksien riisumista, ei halua ottaa kantaakseen toimeenpanovaltaa. Siinä tapauksessa minä ilmoittaudun sen vapaaehtoiseksi käyttäjäksi.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys

Aloin valmistella tätä blogia viime vuoden marraskuussa, kun sain lähipiiristäni kannustusta. Aloitin listaamalla mielestäni pohtimisen arvoisia yhteiskuntafilosofisia ongelmia ja keräämällä niihin liittyvää uutisointia ja keskustelua. Alkuvuoden joutilaat hetkeni kuluivat mukavasti tekstejä luonnostellessa ja asioiden välisiä yhteyksiä selvitellessä. Alun nopea päivitystahti selittyy juuri sillä, että aloittaessani tähän mennessä julkaisemani tekstit olivat jo suunnilleen valmiita.

Kirjoittaminen on ollut ennen kaikkea kehittävää touhua. Ajattelin, että vaikka blogini ei saisikaan muita lukijoita kuin minut itseni, on se kuitenkin päätarkoituksensa täyttänyt: mielestäni olen näinkin lyhyessä ajassa kehittynyt huomattavasti kirjoittajana ja argumentoijana. Harjoitus tekee mestarin, se pätee myös kirjoittamisessa. Saman ilmiön huomasin aiemmin kaunokirjallisuudessa, jonka kirjoittamista olen harrastanut vuosien ajan.

En olisi blogia ryhtynyt kirjoittamaan, ellen olisi vahvasti ideologinen ihminen. Häiritsevä dilemma asiassa on syvä luontainen antipatiani ideologioita kohtaan yleensä. Moneen kertaan olen paheksunut milloin ketäkin käytännöllisyyden ja kriittisyyden hylkäämisestä ja tuudittautumisesta idealismiin. Oikeastaan en ole itse parempi.

Tuottaessani tekstiä en ole päässyt eroon hankalasta ongelmasta: minä haluaisin kehittää, vaikka vain itseäni varten, sellaisen ristiriidattoman teoreettisen mallin, joka toimisi kaikissa tilanteissa. Tavoitehan on loppujen lopuksi todella typerä, aivan yhtä suuruudenhullu kuin kaikki ne, mitkä ihmiskunnan historiassa ovat synnyttäneet valtaisia tragedioita. Eikä tavoite sovi lainkaan siihen, että ylistän käytännöllisyyttä ohi idealismin. Kenties luontaisesti suuruudenhulluna persoonana minulla on tiedostamaton halu ihmiskunnan aivojen rooliin.

Kaikenkattavien ideologioiden kompastuskivi on se, että maailma on niin monimutkainen, että ideologiat kohtaavat väistämättä ristiriitatilanteita. Tulisi olla Jumala, että voisi ymmärtää ja ennakoida kaiken. Minä en ole Jumala – ja varmaan parempi niin. Minusta tuntuu, että Jumalallakaan ei ole ihan kaikenkattavaa Ctrl-Z-komentoa, mitä minä luullakseni haluaisin varsin pian käyttää.

(Keksin muuten äskeisen kappaleen kirjoitettuani erään hauskan teologisen oivalluksen. Islaminuskon oppien mukaan Koraani on Allah-Jumalan suoraa sanaa, joka on ikuisena ohjeena kaikille maailman muslimeille, eli kaikenkattava ideologia. Sekin on kohdannut ristiriitatilanteita, kun islam on levinnyt Arabian länsiosista hyvin laajalle, olosuhteisiin jotka eivät vastaa Koraanissa kuvattuja. Allah ei selvästikään ole ymmärtänyt ja ennakoinut kaikkea. Siispä hän ei voi olla Jumala. Minun, kristityn, Jumalan jumaluuden paras perustelu on se, että hän loi ihmiselle järjen käytettäväksi.

Hupsista; taisin syyllistyä rikokseen nimeltä uskonrauhan rikkominen. Onhan oikeus todennut, että ”logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei […] ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”. Täytynee tässä varautua Illmanin ja Kalskeen hyökkäykseen.)

Eräs minua paljon häirinnyt ongelma on se, asetanko etusijalle yksilön vai yhteisön. Arkkikonservatiivina pidän ajatusta perheen, suvun ja kansakunnan ylivallasta yksilöön nähden luontaisena ja hyvänä asiana. Ihminen on heimo-olento, joten on luontevaa ajatella häntä vain osana jotakin itseään suurempaa, jolle hänen on oltava alamainen.

Toisaalta olen kuitenkin klassinen liberaali. Olisi mielestäni yksinkertaisesti tyhmää ja epäoikeudenmukaista, jos koko perhettä, sukua tai kansakuntaa rangaistaisiin yhden mätämunan takia. Mätämuna kantakoon vastuun törttöilyistään itse.

Individualismi on nykyään muotia. Minä en siitä pidä, vaikka siinäkin on puolensa. Olisi ollut todella ärsyttävää, jos vanhempani olisivat saaneet päättää minun elämäni suurista päätöksistä puolestani (toisaalta sama asia tuntuu heti oikeammalta, jos ajattelen itseäni vanhemman roolissa). Juuri individualismi on se asia, mihin oma, kaikenkattavan ideologiani kehittely kariutui.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ovat myös yhteiskuntafilosofisesti pohdinnan arvoisia ongelmia. Eräänä aamuna heräsin varhain ja kuin taikaiskusta aloin puolinukuksissa käydä mielikuvitusvastustajaa vastaan väittelyä kiintiöistä, joista kirjoitin jo varhain. Oivalsin tässä mielikuvitusväittelyssä jotakin, jonka kokonaan herättyäni arvioin muistiin merkitsemisen arvoiseksi.

Kiintiöt edustavat eräänlaista jäännettä yhteiskuntamme yhteisöllisyydestä, joka on kuitenkin aivan vääristynyttä, suorastaan korruptoitunutta. Kiintiöitä, liittyivät ne sitten sukupuoleen, kieleen, uskontoon tai etnisyyteen, perustellaan ”tukitoimina”. Tukitoimet noin yleensä ottaen ovat tietenkin todella hyveellisiä, mutta kiintiöihin liittyy eräänlaista raakuuttakin.

Oletetaan, että modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa on kaksi etnistä ryhmää, X ja Y, joista jälkimmäisellä menee heikommin ja jota siksi halutaan tukea kiintiöillä. Y:n heikompiosaisuus todetaan tilastoilla. Työ- ja opiskelupaikoille järjestetään Y-kiintiöitä, joiden tarkoitus on parantaa Y-väestön tilannetta. Suuressa mittakaavassa homma toimiikin: Y-väestön tilastot kaunistuvat ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Vai ovatko? Tilastot toimivat tässä tapauksessa todella totalitaarisina vallankäyttäjinä. On laskeuduttava yksilöiden tasolle. X-henkilö ja Y-henkilö hakevat samaa työpaikkaa. Y-henkilö saa sen, ansioista riippumatta, koska kuuluu Y-väestöön. Näin X-henkilöä syrjittiin. Onko se hänen kannaltaan lainkaan merkittävää, miksi häntä syrjitään? Pitääkö ihmisyksilön uhrautua tämän paremman yhteiskunnan projektin vuoksi?

Ja mitä tulee Y-väestöön: tilastot siivotaan kauniiksi syrjimällä Y-väestöä positiivisesti. Koska yhteiskunta on moderni länsimaa, eli individualistinen, Y-väestön syrjiminen positiivisesti ei heijastu minkäänlaisena etuna niille Y-henkilöille, joita ei syrjitä. Y-väestöllä ei ole ryhmäetua. Se, että tilastot siivotaan ylentämällä eräitä yksilöitä, ajaa loput toivottomaan kurjuuteen. Jos he valittavat olojaan, heille sanotaan: ”Katsokaa tilastoja: teidän ryhmällänne menee tilastollisesti niin hyvin, ettei valittamisen aihetta ole.” Silloin on turha toivoakaan mitään oikeita ratkaisuja, jotka toimivat paremmin kuin positiivisen syrjinnän kaltaiset vippaskonstit. Ja mitä tehdään niille X-henkilöille, jotka syystä tai toisesta elävät kurjuudessa? Heidän ongelmansahan ovat yhteiskunnan prioriteettilistalla viimeisinä.

En muista lähdettä kertoa, mutta kerron kuitenkin asiaan liittyvän anekdootin. Päiväntasaajan Guinea on Afrikan rikkain maa, vauraudessa Euroopan maiden tasolla. Vauraus selittyy maan suurilla öljyvaroilla. Kaikkihan on hyvin, tilastot eivät näe ongelmaa. Ongelma kuitenkin on: 99,9 prosenttia maan vauraudesta kuuluu diktaattorille ja hänen lähipiirilleen.

Voisin paremmin hyväksyä kiintiöitä, jos ensin luotaisiin ne ryhmäedut, joita kiintiöillä yritetään parantaa. Otetaan vielä havainnollinen esimerkki asiasta: Liisa saa naiskiintiön turvin kovapalkkaisen yritysjohtajan paikan. Kumpi hyötyy tilanteesta enemmän: maan toisessa osassa asuva Anna, myös nainen, vai Antti, Liisan aviomies? No Antti, tietenkin! Se epäkohta, että naisen euro on 80 senttiä (siis jos sitä epäkohtana pitää, kuten minä en), ei korjaudu sillä, että puolet naisista saa 120 sentin euron. Ansaitsemattomat edut valuvat tällöin aivan muualle, kuten Antille, kuin mikä olisi tarkoitus, eli Annalle.

Toinen yhteisöllisyyden jäänteiden ilmentymä liittyy keskusteluun kehitysyhteistyöstä. Meillä rikkailla eurooppalaisilla kuulemma on aihetta avustaa köyhiä kehitysmaita, koska kehitysmaiden ongelmista jotkut on jäljitettävissä Euroopan valtioiden toimintaan, esimerkiksi orjakauppaan afrikkalaisilla 1500 – 1800 -luvuilla.

Meidät suomalaiset lasketaan tässä tapauksessa korvausvelvollisten joukkoon. Syy on luullakseni yhteisöllisyyden jäänteissä: me olemme samaa porukkaa kuin englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset, jotka harjoittivat orjakauppaa afrikkalaisilla, koska me näytämme samalta ja koska kulttuurimme on samankaltainen. Afrikan valtiot puolestaan lasketaan kärsijöiden joukkoon, koska niissä asuu mustia afrikkalaisia, joita myytiin orjiksi.

Tulevatkohan kehitysapua näin puolustelevat muistaneeksi, että Afrikassa ei asu orjien jälkeläisiä. Orjien jälkeläiset asuvat Amerikassa (sekä tietenkin Liberiassa, jonne heitä muutti orjuuden lakkauttamisen jälkeen). Afrikassa asuu orjakaupan ensimmäisen, tärkeimmän vaiheen harjoittajien jälkeläiset, he jotka hyötyivät orjakaupasta siinä missä eurooppalaiset ja arabitkin. Tuo vaihe oli tärkein, koska ennen lääketieteen kehitystä eurooppalaiset ja arabit eivät yksinkertaisesti pysyneet elossa Afrikan viidakoissa. Jos afrikkalaiset itse eivät olisi myyneet toisia afrikkalaisia eurooppalaisille ja arabeille orjiksi, kukaan ei olisi sitä tehnyt, eikä orjakauppaa olisi ollut.

Jos orjakaupasta on jäänyt satojen vuosien päähän jotakin periytyvää velkaa maksettavaksi, niin saamapuolella eivät suinkaan ole Afrikan valtiot, vaan Amerikan musta väestö. Afrikan valtiot olisivat myös velvollisia maksamaan korvauksia, ja paljon olisivatkin. Minä kuitenkin asetan vahvasti kyseenalaiseksi periytyvän syyllisyyden ja korvausvelvollisuuden. Koska en ole harjoittanut orjakauppaa, en ole siihen syypää enkä näin ollen ansaitse sanktioita, samoin kuin en aio mennä kykkimään vankilaan, jos selviää, että esi-isäni oli murhaaja, joka vältti rangaistuksen.

Ja mistä johtuu, että Suomi ja suomalaiset ovat samalla syytettyjen penkillä kuin englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset? Eikö päinvastoin olisi oikeudenmukaista, että ”me”, jotka olemme sotineet ja kärsineet Ruotsin sodat, olisimme esittämässä korvausvaatimuksia? Ilmeisesti ihomme on väärän värinen.

Tämähän on silkkaa rasismia, mutta se on hyvää rasismia, sama ilmiö kuin positiivinen syrjintä: kun valkoista, kristittyä, etnistä enemmistöä ynnä muuta kohdellaan rasistisesti, asiasta ei olekaan syytä huolestua, vaan kyseessä on askel kohti edistystä. Mutta senkin sanominen on hieman epäkorrektia. Niinpä toisenlaisia selityksiä suositaan. Lainaan dokumenttiohjaaja Jouko Aaltosen haastattelua ulkoministeriön sivuilta (korostus oma):

”Siirtomaahistoriasta pitäisi ryhtyä puhumaan avoimesti. Avointa, kypsää dialogia ei vielä käydä”, Aaltonen toteaa. 

Myöskään Suomi ei hänen mukaansa voi pestä käsiään siirtomaa-ajan tapahtumista. Suomi oli muiden maiden tavoin mukana maailmantaloudessa ja käytti siirtomaiden raaka-aineita.

”Kyllä meillä on valkoisen miehen taakka. Olisi itsepetosta väittää muuta.”

Monelle suomalaiselle näkemys on uusi. Aaltonen haluaakin kritisoida nykysuomalaisten mielikuvaa Suomesta lintukotona.

”Täällä ajatellaan, että kaikki paha on muualla eikä meillä ainakaan kolonialismin kanssa ole mitään tekemistä. Se ajatus on väärä. Maailma oli globaali jo ennen kuin sana globaali edes tuli käyttöön”, Aaltonen sanoo.

Eli, koska Suomi käytti siirtomaiden raaka-aineita ja oli osa maailmantaloutta, olemme syypäitä siirtomaissa (tässä tapauksessa Kongossa) tapahtuneisiin vääryyksiin. Kysymys kuuluu: mikä maa tai alue ei käyttänyt siirtomaiden raaka-aineita ja ollut osa maailmantaloutta? Aaltonen taisi juuri todistaa, että kaikki, myös kongolaiset, ovat syypäitä siirtomaa-ajan vääryyksiin. Mutta ehkä hän on sellainen rasisti, ettei anna muille kuin valkoisille mahdollisuutta kantaa ”valkoisen miehen taakkaa”, oli tuo taakka sitten mikä hyvänsä.

Lopuksi palaan henkilökohtaiseen näkökulmaani. Afrikkalaiset veivät Amerikkaan mukanaan oman kansanmusiikkinsa, joka uudessa maailmassa kehittyi milloin mihinkin suuntaan ja on eräs nykyisen populaarimusiikin, kuten rockin, juurista. Ilman orjakauppaa tällainen populaarimusiikki ei olisi koskaan kehittynyt, vaan lännessä kuunnelluin musiikki saattaisi olla edelleen täkäläinen kansanmusiikki. Eikö rock’n’roll yksinkin ole meille eurooppalaisille aivan hirvittävä rangaistus, joka sovittaa minkä hyvänsä kuviteltavissa olevan synnin? Pitääkö sen lisäksi vielä ottaa meiltä rahamme?

Vaalimatematiikka ja yhteiskunnan murrokset

Suomessa on viime vuosina pohdittu paljon vaalimatematiikkaan liittyviä epäkohtia. Viime vaalikaudella suunniteltiin monimutkaiseksi kritisoitua uudistusta, jossa puolueiden ääniosuuksia olisi ikään kuin siirretty vaalipiiristä toiseen, niin että kukin puolue saisi eduskuntapaikoista sellaisen osuuden kuin ne ansaitsisivatkin.

Nykyinen järjestelmä ei ole täysin suhteellinen, johtuen vaalipiireistä. Uudenmaan vaalipiiristä valittiin huhtikuussa 2011 peräti 35 kansanedustajaa, kun taas Etelä-Savon vaalipiiristä valittiin vain kuusi. Tämä tarkoittaa, että Uudellamaalla kansanedustajan paikan olisi saanut vajaalla kolmella prosentilla äänistä, kun taas Etelä-Savossa paikkaa ei olisi välttämättä saanut edes 16 prosentilla kaikista vaalipiirin äänistä. Tästä johtuen eteläsavolaisten äänet ovat paljon vähemmän arvoisia kuin uusimaalaisten, mikä on perustuslaillinen ongelma, kaikkienhan tulisi olla tasa-arvoisia.

Tällaisesta vaalimatematiikasta johtuen puolueiden paikkamäärät eduskunnassa eivät tunnu olevan aivan kohdillaan. Laskennallisesti puolella prosentilla tulisi saada yksi paikka. Piraattipuolue saavutti juuri tämän haamurajan, mutta ehdokkaan läpimeno ei ollut lähelläkään. Kristillisdemokraatit saivat kolme prosenttiyksikön kymmenystä vähemmän ääniä kuin RKP, mutta paikkoja puolue sai yhden sijaan kolme vähemmän. Vihreiden olisi tullut saada 7,3 prosentillaan 14 paikkaa, mutta paikkoja tulikin vain 10. Keskusta sai ääniä noin 94 prosenttia enemmän kuin Vasemmistoliitto, mutta paikkoja 150 prosenttia enemmän. Perussuomalaiset ja SDP saivat promillen tarkkuudella yhtä suuren osan äänistä, mutta SDP voitti kolme paikkaa enemmän. SDP:n äänimäärän ero Kokoomukseen taas oli yli kymmenkertainen eroon Perussuomalaisiin nähden, mutta paikkojen erotus pienempi, vain kaksi. Ylipäätään kaikki neljä suurinta puoluetta kahmivat paikkoja enemmän kuin niiden kannatus olisi antanut ymmärtää.

Suhteellisuuden vääristymisen lisäksi vaalijärjestelmään liittyy myös filosofinen ongelma. Vaalipiirien takia kukaan ei voi äänestää muuta kuin oman vaalipiirinsä ehdokasta. Äänet on tällä tavoin kiintiöity tietyllä maantieteellisellä alueella toimivalle henkilölle. Mikähän järki tässäkin on olevinaan? Kun kyse kerran on koko valtakunnan politiikasta, tulisi kullakin olla vapaus (ja vastuu) äänestää ihan ketä vain.

Kaipa maakunnissa pelkona on, että jos koko maa olisi yksi vaalipiiri, valta valuisi etelään Helsingin herroille. Eivätkö maakuntien valtiaat oikein luota siihen, että vaalikarja äänestäisi oman seudun ehdokasta? Miksi vaalikarjan tulisikaan? Jos maakuntien ihmiset luottavat enemmän Helsingin herroihin, kaipa tuon luottamuksen olisi syytä näkyä. Nykyjärjestelmä hyödyttää vain niitä, jotka saavat vaalipiireissään ääniä niiltäkin, jotka mieluummin äänestäisivät jotakuta muuta. Kaikkia muita kohtaan järjestelmä on epäoikeudenmukainen. Yhden vaalipiirin systeemi hoitaisi myös suhteellisuuden ongelmat pois.

Hankalia vaalijärjestelmiä löytyy muualtakin. Muiden muassa Ruotsissa ja Saksassa on käytössä äänikynnys, joka puolueen täytyy ylittää saadakseen paikkoja parlamenttiin. Ruotsin valtiopäivillä on 349 edustajaa, eli kaiken järjen ja oikeudentunnon mukaan yksi paikka olisi saatava noin 0,3 prosentilla äänistä. Näin ei kuitenkaan ole.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa parlamentin alahuoneessa paikkoja on niinkin paljon kuin 650, eli yhden paikan tulisi irrota 0,15 prosentilla. Vaalijärjestelmä kuitenkin on vielä pahemmin vääristävä kuin Suomessa. Vaalipiirejä on yhtä paljon kuin paikkoja alahuoneessa, ja niistä jokaisessa paikan saa se, joka kerää eniten ääniä. Viime vaaleissa tämä tarkoitti sitä, että konservatiivipuolue sai 36,1 prosentilla äänistä 47,1 prosenttia paikoista (306); työväenpuolue sai 29 prosentilla äänistä 41,5 prosenttia paikoista (258); liberaalidemokraattinen puolue sai 23 prosentilla äänistä vain 9,1 prosenttia paikoista (57); muut puolueet saivat vain kourallisen paikkoja.

Tällaiset epäkohdat ovat moraalisesti sietämättömiä, mutta myös filosofisesti ajatellen hyvin epäedullisia yhteiskunnan kehitykselle. Kun katsoo historiaan, oivaltaa kaikkien toimivien reformien eturintamassa kulkeneiden yhteiskuntien olleen menestyksekkäämpiä kuin hitaiden perässä seuraavien. Kaikki reformit ovat alkaneet pienestä liikkeestä ja kasvaneet suuriksi, kun niiden yhteiskunnallinen kysyntä on noussut kylliksi. Tämän vuoksi ei tarvita neroa toteamaan, että reformeita tukahduttava järjestelmä on vähemmän menestyksekäs kuin niitä tukeva.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa on viime vaalien jälkeen nähty poikkeuksellinen nousu, kun EU-vastainen Itsenäisyyspuolue (UKIP) on noussut mielipidemittauksissa kohisten. Viimeisimmän huippunsa, noin viidenneksen, UKIP saavutti viime keväänä toukokuun toisen päivän menestyksekkäiden paikallisvaalien jälkeen. Linkin takana olevassa uutisessa on kuitenkin hätkähdyttävä tieto: 19 prosentin kannatuksella UKIP ei silti saisi parlamentin alahuoneeseen yhtä ainutta paikkaa. Syy on vaalimatematiikka, jossa joihinkin vaalipiireihin keskittynyt kannatus tuo paikkoja, useisiin hajaantunut ei. Olisi teoriassa mahdollista jopa se, että 49,9 prosentilla puolue ei saisi yhtäkään paikkaa, jos joka vaalipiirissä jäisi yhdellä äänellä jälkeen paikallista ykköspuoluetta.

Ruotsissa maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskriittinen Ruotsidemokraatit nousi valtiopäiville vasta vaaleissa 2010, saatuaan 5,7 prosenttia äänistä, vaikka jo edellisissä vaaleissa 2006 puolueen olisi laskennallisesti tullut saada 10 paikkaa vajaalla kolmella prosentillaan äänistä; 2002 paikkoja olisi pitänyt tulla viisi ja 1998 kolme.

En ota kantaa siihen, edustavatko UKIP ja Ruotsidemokraatit hyvää vai huonoa politiikkaa. On kuitenkin yhteiskunnan kehityksen kannalta mahdollinen uhka tällä tavoin hidastaa niiden vaikutusvallan kasvua. Parlamentissa ne olisivat saaneet enemmän huomiota ja voineet siten saada lisää kannatusta vaihtoehdolleen paljon nopeammin kuin toteutuneella tavalla, jossa ihmiset satunnaisesti päätyvät niitä äänestämään, kun ärsytyskynnys joidenkin asioiden kohdalla on päässyt ylittämään tietyn pisteen.

Nämä puolueet saavat kannatusta, koska niiden vaihtoehto on joidenkin mielestä parempi kuin vakiintuneiden valtapuolueiden. Ne saavat yhä enemmän kannatusta, koska asiat niistä huolimatta kehittyvät niiden kannalta huonoon suuntaan. Tämä vaihtoehto kannattaisi ottaa huomioon ja pyrkiä integroimaan se osaksi poliittista konsensusta, siis aivan toisin kuin mitä Ruotsissa on tapahtunut. Siellä Ruotsidemokraatit eristettiin vallasta heti puolueen saatua kansanedustajia, ja puolueen kannatus on vajaassa kolmessa vuodessa noussut 11,1 prosenttiin. Ensi vaaleissa puolue saattaa kaksinkertaistaa paikkamääränsä. Jos sitä ei silloinkaan suostuta kuuntelemaan, trendi jatkuu. Ennen pitkää sitä on pakko kuulla. Eikö kenties olisi fiksumpaa noteerata tämän väistämättä tulevan reformin kysyntä nyt, eikä vasta siinä vaiheessa, kun kansa riehuu kadulla samaan tapaan kuin vaikkapa vuonna 1848, jolloin alettiin ottaa askelia kohti kansanvaltaisia kansallisvaltioita?

Perussuomalaiset sai viime eduskuntavaaleissa 19,1 prosenttia äänistä. Lähes viidennes kansasta halusi reformia perussuomalaiseen suuntaan. Vuonna 2007 tätä reformia halusi vain 4,1 prosenttia, vuonna 2003 taas 1,6 prosenttia. Jos Suomessa olisi tuolloin ollut sama neljän prosentin äänikynnys kuin Ruotsissa, Perussuomalaiset ei olisi vuonna 2003 saanut yhtäkään paikkaa. Sen vuoksi puolue ei olisi saanut huomiota, eikä olisi ylittänyt neljän prosentin rajaa neljä vuotta myöhemmin, eikä suomalaisilla olisi ollut tätä protestin kohdetta huhtikuussa 2011. Se, että lähes viidenneksen haluama reformi ei olisi löytänyt mitään kanavaa antaa kuulua itsestään, on minusta aika paha juttu.

Niille lukijoille, jotka eivät pidä Perussuomalaisista, annan esimerkin toiseen suuntaan: vihreät eivät olisi päässeet vuonna 1983 eduskuntaan, tuskin olisivat kasvattaneet paikkamääräänsä vuonna 1987, eivätkä välttämättä olisi koskaan kasvaneet siihen kokoon, jossa puolueita huolitaan hallitukseen. Minä en pidä vihreistä, mutta pidän mahdollisena, että ilman puolueen nousua Suomi saattaisi olla monella tapaa huonompi maa. Vaikka puolue onkin viime aikoina profiloitunut lähinnä yhteiskunnallisesti marginaalisen ja toisinaan tuhoisan hörhöliberalismin edustajana, aikoinaan se pakotti muita puolueita ottamaan ekologiset ongelmat vakavasti.

Yhtä väärin kuin on sortaa pienpuolueita, olisi myös suosia niitä. Tällaisen epäkohdan voisin vielä niellä yhteiskunnallisen edun nimissä. Minä haluaisin, että Piraattipuolue olisi saanut ansaitsemansa paikan. Vaikka henkilökohtaisesti pidän puoluetta vähäpätöisiin ongelmiin keskittyneenä, voisi se kuitenkin tuoda uutta raikasta vaihtoehtoa politiikkaan. En tiedä, enkä jaksa ottaa selvää, mikä tekijänoikeusasioissa on piraattien mielestä pielessä, mutta uskon epäkohdan olevan korjauksen tarpeessa, kun puolue kerran on saanut puolen prosentin kannatuksen. Voi nimittäin olla, että hyvinkin pieni institutionaalinen muutos voi antaa meille vuosien etumatkan moniin muihin yhteiskuntiin nähden ja siten osoittautua menestyksekkääksi reformiksi. Ken tietää, ehkä Internet-aikaan päivitetty tekijänoikeuslainsäädäntö imisi tänne ulkomailta investointeja ja tietotaitoa, jotka loisivat sen kaivatun uuden Nokian?

Vastaavasti toivoisin Muutos 2011 -puolueen saavan ääntään paremmin kuuluviin. Yhä plutokraattisemmaksi, korruptoituneemmaksi ja byrokraattisemmaksi käyvä EU-provinssi voisi tosiaan olla parempi paikka elää, jos valta tai edes vallankäytön mahdollisuus todella palautettaisiin kansalle, joka sitten voisi laittaa suoralla demokratialla luun kurkkuun niin ammattipoliitikoille, virkamiehille kuin finanssipatruunoillekin.

Kulttuuri ja avustukset

Kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki leikkasi hallinnonalansa menoja, oppositiopuolue Keskustassa kauhisteltiin. Menoleikkaus kuulemma enteilee perikatoa kulttuurille. Se on suomalainen versio kulttuurivallankumouksesta.

Kun Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen peräänkuulutti elokuvien julkisen tukemisen lopettamista, Suomen Kuvalehdessä asiaa kakisteltiin. Elokuva-ala kuulemma kuolisi Suomesta kokonaan pois.

Kun Björn Wahlroos kyseenalaisti kulttuurin itseisarvon, kulttuuriväki ärähteli. Wahlroos on kuulemma väärässä.

(Rönsynä huomautettakoon, on ihmeellistä, kuinka kulttuuriväki, joka yleensä peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta, ei tunnu kykenevän myöntämään mielipiteenvapautta Wahlroosille. Hän vain on väärässä, sen sijaan että esittäisi oman legitiimin mielipiteensä, johon sitten kukin suhtautuu vaikka kohauttamalla olkiaan. ”Suvaitsevaisuus” ja ”moniarvoisuus” tuntuvat poikkeuksetta suvaitsevan ja arvostavan vain itseään; suvaitsemattomuutta ei suvaita eikä yksiarvoisuus kuulu hyvien arvojen moninaisuuteen. Lopputuloksena ”suvaitsevaisuus” ja ”moniarvoisuus” kääntyvät irvikuvikseen, kuin katolinen inkvisitio, joka kidutti ja teurasti ihmisiä, jotta kukaan ei uskaltaisi olla uskomatta oikein ja pelastumatta kuoleman jälkeen.)

En rakasta sitä, että kaikkea arvotetaan vain rahassa, mutta joskus se on välttämätöntä. Pitkällä aikavälillä on vain häviäjiä, jos elinkelvottomia elinkeinoja ylläpidetään. Tästä esimerkki on Suomen 1980-luvun idänkauppa, joka koostui heikkolaatuisesta tavarasta, jota heikkolaatuisessa neuvostoyhteiskunnassa suostuttiin ostamaan vuodesta toiseen. Se, että heikolla tavaralla riitti kysyntää, ei johtanut laadun paranemiseen, mikä olisi ennen pitkää heijastunut koko maailmantalouden ja ihmiskunnan hyväksi. Suomessa kehittymättömyys osui omaan nilkkaan, koska neuvostoyhteiskunnan lakattua olemasta heikkolaatuinen tavara menetti täysin markkinansa, lännessä kun kukaan ei roskaa huolinut.

Kulttuuri elinkeinona on toinen esimerkki. En tiedä, kuinka suuria taiteilija-avustukset ynnä muut ovat, mutta päätellen yllä olevien linkkien takana maalailtavista kauhuskenaarioista, ilman avustuksia ei kulttuuria elinkeinona voisi pitää yllä.

Tähän ei voi kuin siteerata Paavo Lipposta: ”So what!” Miksi veronmaksajain tulisi tukea elinkeinoa, joka ei itsekseen tule toimeen, ja vieläpä velkarahalla? Kuka siitä hyötyy, paitsi elinkeinonharjoittaja? Eikö voisi edes harkita sellaista kokeilua, jossa mokomaa rahanhukkaa ei harjoitettaisi?

Vai tekee kulttuuri kuolemaa ilman avustuksia? Tietääkseni Michelangelo, Bernini ja Mozart eivät olleet suuren suuria tuennostajia. Silloinhan ei ollut tukia. Jos heidän aikanaan halusi olla taiteilija, oli tarjottava yleisölle sellaista taidetta, josta yleisö oli valmis maksamaan. Eli pomppia markkinoiden pillien mukaan. Satoja vuosia jälkeenpäin yhä palvotun taiteen tuottaminen onnistui silloin, kun maailma oli nykyiseen verrattuna rutiköyhä. Miksi se ei onnistuisi enää?

En rohkene esittää vuorenvarmaa kausaalisuhdetta tukien olemassaolon ja taiteen laadun välillä, mutta kyllä asiaa edes pohtia voi, koska selkeä negatiivinen korrelaatio on havaittavissa. Nykyajan taiteilijat ovat niitä, jotka elävät tuilla, ja heidän taiteensa on sitä, mitä pidetään näytillä Kiasmassa. Olisiko ehkä mahdollista, että mikäli tukia ei annettaisi, ei olisi Kiasma-tasoista taidetta? Että kulttuuria arvostaisivat muutkin piirit kuin taiteilijat itse ja ne tärähtäneet älyköt, jotka kannattavat taiteen uutta muotoa vain siksi, että se on uutta ja kryptistä ja sävähdyttävää?

Sibelius oli niin rakastettu säveltäjä, että hänelle myönnettiin valtioneläke. Vaan miten kävi? Rakastettu säveltäjämme menetti tarpeensa säveltää markkinoiden kaipaamaa musiikkia. Hänen tuotannossaan sekä määrä että laatu romahtivat. Rahat menivätkin alkoholismiin. Myöhäistuotanto, kuten esimerkiksi Tapiola, on sellaista roskaa, ettei sitä kriittinen mieli jaksa kuunnella.

Ehkä voisin kertoa mielenkiintoisen anekdootin itsestäni, sillä olenhan minäkin taiteilija. Ollessani abiturienttina minä innostuin kirjoittamaan romaanin, jonka sitten annoin ylioppilaslahjaksi. En saanut tukea kirjoittamiseen palanutta puupenniäkään. Mielestäni romaanista tuli hyvä, kuten varmasti kaikkien nykytaiteilijoiden mielestä oma taide on hyvää. Parantumattomana perfektionistina päädyin hiomaan tekstiä. Luin sitä toistuvasti läpi, sanoin itsekseni: ”Ei, ei, ei”, ja kirjoitin jonkin kohdan uudestaan. Ja uudestaan.

Jos olisin saanut kirjoittamiseen tukea, niin kaipa kirja olisi sitten tukea vastaan tullut julkaistakin. Nyt sitä ei ole julkaistu. Otin siitä viiden kappaleen painoksen, ja tekelettä on tähän mennessä päässyt lukemaan noin kuusi ihmistä. Jos se olisi julkaistu, sitä olisi lukenut ehkä muutama sata ihmistä, ja he olisivat saattaneet kaikki tuumia: ”Oh, taas tätä surkeaa nykytaidetta, jonka tuottamista me vastentahtoisesti rahoitamme…”

Tätä onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan. Nyt saan hioa ja parannella tekstiä, jonka kirjoitin ollessani 18- ja 19-vuotias. Ehkä julkaisen sen kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin olen kirjoittanut koko tekstin viiteen kertaan uudestaan. Kenties se silloin ei saa samaa vastaanottoa kuin minkä minä suon säännönmukaisesti lähes kaikelle nykytaiteelle.

Sen kai voisi vielä mainita, ettei kirja sellaisenaankaan ollut alkuperäinen. Kirja on uudestaan kirjoitettuna sama tarina, jonka kirjoitin ylös 15- – 17-vuotiaana. Tämä alkuperäinen kirja se vasta olisikin ollut karmea ”taideteos” markkinoilla. Varmasti Kiasma-tasoa.

Ainakin yhden asian tämä minun kirjailijaharrastukseni kertoo: taide ei kuole ilman tukia. Jos mieli on kyllin taiteellinen, se tuottaa taidetta vaikka täysin vastikkeetta. Tuet sen sijaan kannustavat tuottamaan kelvotonta tavaraa. Ja kun markkinoiden ehdoilla ei mennä, ei kelvottomuutta voi todistaakaan – nykyäänhän ei ole huonoa taidetta, on vain ”väärinymmärrettyä”.

Kun idealismi mädäntyy...

Jos ihmiset menevät tietämättömyyden verhon taakse suunnittelemaan tulevan yhteiskuntansa ihanteita, millaiseen ideologiseen malliin he päätyvät? Tätä pohti filosofi John Rawls uskoen, että ajatusleikki tuottaisi sen kaikkein parhaimman. Kukaan verhon takana oleva ei tiedä, missä asemassa tulee yhteiskunnassa olemaan, mitä toivoo tai mitä tavoittelee. Niinpä jokainen on varovainen ja päätyy kaikkien kannalta tasaisen hyvään lopputulokseen.

Verhon takana valitut periaatteet muodostavat ideologian, jota kutsutaan sosiaaliliberalismiksi. Sen on eräänlainen oikeistolainen suuntaus sosialidemokratiasta. Ihmisillä on vapaus ja vastuu itsestään, mutta toisaalta täysin yksin heitä ei jätetä. Verotusta on, progressiivistakin, ja sillä pidetään yllä sellaisia rakenteita, jotka tarjoavat heikoimmille sellaisen elintason, että heidän ei tarvitse henkensä pitimiksi lähteä rikosten tielle ja että heillä on mahdollisuus koulutuksen kautta nousta sosiaalisessa asemassa.

Joku voisi ajatella, että tämä filosofinen ajatusleikki on varma ja pätevä osoitus siitä, mille ideologialle rakennettu yhteiskunta on kaikkein paras. Suomi on – tai ainakin oli – jokseenkin tällainen yhteiskunta, mikä oli seurausta toisen maailmansodan jälkeisestä vuosikymmenien jaksosta, jolloin sosialidemokraatit hallitsivat maata yhteistyössä porvarien kanssa.

Suomi myös sattuu olemaan hyvä esimerkki siitä, että sosiaaliliberalismi ei välttämättä olekaan se paras. Itse ideologiassa ei välttämättä ole periaatteessa kovin paljon vikoja, vaan vika löytyy ihmisistä. Ihminen on se ikuinen riesa ideologioille. Olivat ihanteet kuinka yleviä, aina se on ihminen, joka ne saa mädäntymään ja muuttumaan irvikuvikseen.

Se, mihin mikään ideologia ei ole soveltunut, on ihmisen olemus kuolevaisena, lisääntyvänä ja unohtavaisena olentona. Sosiaaliliberalismi toimi Suomessakin niin pitkään kuin maan köyhä väestö muisti aiemmat kurjat olot ja ymmärsi kaiken uuden hyvän olevan konkreettisesti saavutettu. Mutta sitten tuli systeemin perikato: minun sukupolveni, joka ei muista muuta kuin tämän yltäkylläisyyden.

Maaliskuussa opiskelijat kokoontuivat Helsinkiin osoittamaan mieltään opintotuen puolesta. Rahaa on saatava vähintään kuten ennen, jo saavutetusta edusta ei suostuta luopumaan. Eivätkö he todellakaan ymmärrä, ettei maailmasta tai edes maailmanhistoriasta löydy opiskelijoita, jotka olisivat olleet yhtä hyvässä asemassa?

”Kuka maksaa eläkkeitä ellette nyt tue meitä?” he kysyivät. Mitähän tuohon nyt pitäisi vastata? Jos näillä opiskelijoilla oli voimaa lähteä mölyämään pääkaupunkiin, niin tuskinpa he olivat aivan nälkäkuoleman partaalla. Oli aika, jolloin opiskelijat asuivat vintillä olevassa siivouskomerossa, pitivät yllään yhtä vaatekertaa ja söivät kahdesti päivässä kehnon aterian. Näissäkin olosuhteissa opiskelijat selvisivät elossa ja olivat myöhemmin maksamassa eläkkeitä. Miksi nykyajan opiskelijat eivät samasta suoriutuisi? Onko sosiaaliliberalismi kenties aiheuttanut ihmislajin uskomattoman nopean rappeutumisen, joka on tehnyt kaksikymppisistä yhtä hauraita ja avuttomia kuin pikkulapsista?

Varmasti opiskelijoilla olisi kivempaa, jos he saisivat enemmän rahaa. Vaatimuksen voisi ehkä joissain olosuhteissa ymmärtää, mutta ei näissä. Mikähän se valtionvelan määrä nyt taas olikaan? Vajaat sata miljardia (100 000 000 000) euroa. Ja tänäkin vuonna lisäystä tulee noin yhdeksän miljardia (9 000 000 000) euroa.

Tämähän ei opiskelijoita haittaa. He pitävät hauskaa nyt ja maksavat lystin tulevaisuudessa. Jos maksavat. Osa käyttää rahansa juopotteluun ja heittää henkensä antamatta mitään takaisin. Fiksuimmat pääsevät hyödyntämään oppimaansa Yhdysvaltoihin ja tulevat takaisin vasta sitten, kun omat lapset on mukavaa saada ilmaisen hoidon ja koulutuksen piiriin. Loput kippaavat velat surutta omille lapsilleen, jotka eivät tänä päivänä pääse osoittamaan mieltään vanhempiensa ahneutta vastaan.

Kuten sanottu, minä itse kannatan konservatismia. Ehkä se viehättää minua eniten juuri siksi, että ideologioista se on vähiten sokean idealismin vallassa. Tuskin sekään täydellinen on, mutta ainakin siihen on helpompi yhdistää käytännönläheinen kriittisyys kuin moniin muihin ideologioihin, jotka monissa asioissa toimivat suoranaisina toimintamalleina.

Tärkein huomio kuitenkin on, että mikään järjestelmä ei toimi ilman haastamista, kritiikkiä. Markkinatalous on talousjärjestelmistä toimivin, koska siihen on kilpailun muodossa sisäänrakennettu kritiikki. Demokratia on yhteiskuntamalleista toimivin, koska vaalien järjestäminen luo vastaavanlaisen sisäänrakennetun kriittisyyden.

Suomessa pulma vain on se, että demokratia ei enää oikein toimi. Kaikki ovat ihastuneita sosiaaliliberalismiin, eikä kukaan enää rohkene ehdottaa siitä luopumista. Media ei enää haasta vallanpitäjiä, ja ideologian kritiikki jää meidän yksittäisten blogikirjoittajien vastuulle. Tarvitsisimme jonkin kriisin, joka saisi meidät tietämään ja muistamaan, millaista todellinen kurjuus on. Jos nykyajan opiskelijat tietäisivät, millaista oli 50-luvun opiskelijoilla, he eivät kerta kaikkiaan kehtaisi vaatia valtiota ottamaan heidän huvikseen yhä enemmän ja enemmän velkaa, jonka maksajasta ei ole tietoa.

90-luvun lama ei ravistellut tätä yhteiskuntaa tarpeeksi. Tarvitsisimme samanlainen kurjuuden kurimuksen ja noidankehän kuin mikä Kreikassa tällä hetkellä on – tai sitten sodan. Pelkästään armeijan lyhyillä maastoharjoituksilla opin arvostamaan sitä kasarmin ankean tuvan askeettista ylellisyyttä ja syömistä muonituskeskuksessa.

Jos Kreikka selviää talouskriisistään, se saattaa vuosikymmenien kuluessa nousta suurempaan menestykseen kuin Suomi. Friedrich Nietzsche kirjoittaa kirjansa Tragedian synty esipuheessa seuraavasti: ”[…] kreikkalaiset – anteeksi kuinka? Hekö muka tarvitsivat tragediaa?”

Tuollaisenaan tuota lausetta voi soveltaa tähänkin asiaan. Tässä kontekstissa vastaus on: kyllä. Kriisit tulee nähdä investointeina ihmisten asenteisiin, hyvinvointi taas asenteita turmelevana voimana. Kaikki asiat tarvitsevat tragediaa. Sen syntyä ei tule pelätä, vaan se on kohdattava haasteena.

Perussuomalaisten kannatuksesta

Muistan vielä elävästi sen, kuinka Perussuomalaisten kannatus nousi vuoden 2010 aikana kuin raketti, alkuvuoden runsaasta kuudesta prosentista loppuvuoden yli viiteentoista. Sellaista ei Suomen historia ole koskaan ennen tainnut nähdä, ja erityisen jännittävää siinä oli se into ja odotus, joka jokaiseen kuukausittaiseen mielipidemittaukseen liittyi. Ensi kertaa elämässäni koin silloin suurta vaalikuumetta, olivathan seuraavan kevään eduskuntavaalit ensimmäiset, joissa olin äänioikeutettu. Muun elämän ohessa juuri mielipidemittausten odottaminen muodosti näin jälkeenpäin ajatellen ihmeellisen suuren osan elämästäni. Itse vaalitulokseenkin liittyi vähemmän intoa.

Koska mikään yhteiskunnallinen tilanne ei ole samanlainen kuin joku toinen, tulevaisuutta koskevat spekulaatiot eivät koskaan ole varmoja. Aiempi kokemus Suomessa nopeasti nousevasta protestiliikkeestä oli Perussuomalaisten edeltäjä SMP 1980-luvun alussa. Useat odottivat tai toivoivat, että Perussuomalaisille kävisi aivan samalla tavalla, nousun jälkeen tulisi lähes yhtä nopea lasku ja jossain vaiheessa puolue hajoaisi riiteleviin kuppikuntiin.

Vaikka Perussuomalaisten kannatuskäyrä on vaalien jälkeen mennyt kuin vuoristorataa, en tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa usko liikkeen perikatoon. SMP taisteli aivan toisella tavalla, väistämätöntä vastaan. En usko, että vaikka se olisi saanut muodostaa yksin enemmistöhallituksen, se olisi voinut vaikuttaa siihen, että sodan jälkeen evakoille raivatut pientilat kävivät maan teollistuessa kannattamattomiksi.

Tuollaisen kehityksen vastustaminen oli varsin heppoinen kannatuspohja poliittiselle puolueelle. 80-luvun jälkeen tilanne on muuttunut. Sosialistit ovat hukanneet tavoitteensa ja nykyään tyytyvät vaatimaan vain yksittäisiä kokonaisuuksista irrallaan olevia asioita. Porvarileirissä taas on harpottu reippain askelin siihen tyhjiöön, minkä jätti jälkeensä liberaali kansanpuolue. Juuri Perussuomalaisten nousu vihjaa siihen, että kansa ei ole muuttunut yhtä paljon kuin puolueet. Uusi voima puoluekentässä on tarjonnut poliittisen kodin kansallismielisille ja konservatiivisille porvareille, joille Kokoomus ja Keskusta näyttäytyvät juurensa hylänneinä. Työväen piirissä vasemmistopuolueet taas menettävät kannatusta, kun ne yhä enemmän ottavat politiikkansa keskiöön monikulttuurin edistämisen, kehitysyhteistyön, feminismin ja arvoliberalismin, mistä kovin harva oikea työläinen hyötyy mitenkään.

Muualla Euroopassa oikeistopuolueet ovat pysyneet paremmin juurillaan kuin Suomessa Kokoomus. Koska konservatiivisuus on aika lailla luontainen osa ihmisyyttä, oikeistossa tulee myös Suomessa olemaan tulevaisuudessa paljon tilaa poliittisille liikkeille. Tähän tyhjiöön toivon Perussuomalaisten siirtyvän. Viimeistään sinne vakiintuminen vakiinnuttaa koko puolueen Suomen politiikkaan, mikä vielä on epävarmaa. Se perinteinen populismi, jossa kaikkia pyritään haastamaan sutkauksilla, ei mitenkään voi nostaa puoluetta suuremmaksi sitä kokoa, minkä Perussuomalaiset saavuttivat vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, joissa minäkin kannoin korteni kekoon äänestämällä Jussi Halla-ahoa.

Nousun aikana pohdittiin tuon tuostakin, mikä sen selittäisi. Tutkijoita hämmästytti erityisesti se, että vuotoa kävi yhtä lailla oppositiosta kuin hallituksestakin. Mikä sai juuri pienimmän oppositionpuolueen kasvamaan lähes viisinkertaiseksi? Miksi siinä ei onnistunut suurin oppositiopuolue SDP, (itse)korostetusti heikkojen asialla oleva Vasemmistoliitto tai Kristillisdemokraatit, jotka kaikki nauttivat suurempaa suosiota mediassa?

Itse uskon, että Perussuomalaisten suurin valttikortti loppujen lopuksi oli puolueen nimi. Jos se riisutaan kaikista poliittisista assosiaatioista, tästä maasta ei varmaan löydy kovinkaan montaa ihmistä, joka ei voisi luonnehtia itseään siten. Muilla puolueilla nimet itsessään rajaavat suuria väkijoukkoja potentiaalisen kannattajakunnan ulkopuolelle. Ruotsalaisen kansanpuolueen on ihan turha lähteä markkinoimaan itseään sisämaahan. Kristilliset luovat itsestään kuvan hihhuleina, joita väestössä on vähän. Vasemmistoliitto ja SDP luontaisesti vetoavat vain vasemmistolaisiin. Kokoomus, Keskusta ja Vihreät taas ovat poliittisesti niin kuluneita, että vaikka ne sanoina eivät tarkoitakaan juuri mitään, niihin liittyy liian vakiintuneita mielikuvia. Olen aivan varma, että jos Perussuomalaisten nimi olisi edelleen Suomen Maaseudun Puolue, se olisi saanut merkittävästi vähemmän ääniä, vaikka sisältö olisi ollut täsmälleen identtinen.

Mitä tästä siis oppii? Puolueiden kannattaa ottaa nimeensä jotain ”kansanpuolueen” tapaisia mitäänsanomattomia sanoja ja vaihtaa nimeä muutaman vaalikauden välein, jotta koskaan nimi ei olisi itsessään liian leimaava. Tätä Perussuomalaisten kannattaisi harkita, koska nimi alkaa jo olla tahriintunut. Sana ”perussuomalainen” on monissa piireissä suoranainen kirosana.