Aloin
valmistella tätä blogia viime vuoden marraskuussa, kun sain lähipiiristäni
kannustusta. Aloitin listaamalla mielestäni pohtimisen arvoisia
yhteiskuntafilosofisia ongelmia ja keräämällä niihin liittyvää uutisointia ja
keskustelua. Alkuvuoden joutilaat hetkeni kuluivat mukavasti tekstejä
luonnostellessa ja asioiden välisiä yhteyksiä selvitellessä. Alun nopea
päivitystahti selittyy juuri sillä, että aloittaessani tähän mennessä
julkaisemani tekstit olivat jo suunnilleen valmiita.
Kirjoittaminen
on ollut ennen kaikkea kehittävää touhua. Ajattelin, että vaikka blogini ei
saisikaan muita lukijoita kuin minut itseni, on se kuitenkin päätarkoituksensa
täyttänyt: mielestäni olen näinkin lyhyessä ajassa kehittynyt huomattavasti
kirjoittajana ja argumentoijana. Harjoitus tekee mestarin, se pätee myös
kirjoittamisessa. Saman ilmiön huomasin aiemmin kaunokirjallisuudessa, jonka
kirjoittamista olen harrastanut vuosien ajan.
En
olisi blogia ryhtynyt kirjoittamaan, ellen olisi vahvasti ideologinen ihminen.
Häiritsevä dilemma asiassa on syvä luontainen antipatiani ideologioita kohtaan
yleensä. Moneen kertaan olen paheksunut milloin ketäkin käytännöllisyyden ja
kriittisyyden hylkäämisestä ja tuudittautumisesta idealismiin. Oikeastaan en
ole itse parempi.
Tuottaessani
tekstiä en ole päässyt eroon hankalasta ongelmasta: minä haluaisin kehittää,
vaikka vain itseäni varten, sellaisen ristiriidattoman teoreettisen mallin,
joka toimisi kaikissa tilanteissa. Tavoitehan on loppujen lopuksi todella
typerä, aivan yhtä suuruudenhullu kuin kaikki ne, mitkä ihmiskunnan historiassa
ovat synnyttäneet valtaisia tragedioita. Eikä tavoite sovi lainkaan siihen,
että ylistän käytännöllisyyttä ohi idealismin. Kenties luontaisesti
suuruudenhulluna persoonana minulla on tiedostamaton halu ihmiskunnan aivojen
rooliin.
Kaikenkattavien
ideologioiden kompastuskivi on se, että maailma on niin monimutkainen, että
ideologiat kohtaavat väistämättä ristiriitatilanteita. Tulisi olla Jumala, että
voisi ymmärtää ja ennakoida kaiken. Minä en ole Jumala – ja varmaan parempi
niin. Minusta tuntuu, että Jumalallakaan ei ole ihan kaikenkattavaa
Ctrl-Z-komentoa, mitä minä luullakseni haluaisin varsin pian käyttää.
(Keksin
muuten äskeisen kappaleen kirjoitettuani erään hauskan teologisen oivalluksen.
Islaminuskon oppien mukaan Koraani on Allah-Jumalan suoraa sanaa, joka on
ikuisena ohjeena kaikille maailman muslimeille, eli kaikenkattava ideologia.
Sekin on kohdannut ristiriitatilanteita, kun islam on levinnyt Arabian
länsiosista hyvin laajalle, olosuhteisiin jotka eivät vastaa Koraanissa
kuvattuja. Allah ei selvästikään ole ymmärtänyt ja ennakoinut kaikkea. Siispä hän ei voi olla Jumala. Minun,
kristityn, Jumalan jumaluuden paras perustelu on se, että hän loi ihmiselle
järjen käytettäväksi.
Hupsista;
taisin syyllistyä rikokseen nimeltä uskonrauhan rikkominen. Onhan oikeus todennut, että ”logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei […] ole
todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”.
Täytynee tässä varautua Illmanin ja Kalskeen hyökkäykseen.)
Eräs
minua paljon häirinnyt ongelma on se, asetanko etusijalle yksilön vai yhteisön.
Arkkikonservatiivina pidän ajatusta perheen, suvun ja kansakunnan ylivallasta
yksilöön nähden luontaisena ja hyvänä asiana. Ihminen on heimo-olento, joten on
luontevaa ajatella häntä vain osana jotakin itseään suurempaa, jolle hänen on
oltava alamainen.
Toisaalta
olen kuitenkin klassinen liberaali. Olisi mielestäni yksinkertaisesti tyhmää ja
epäoikeudenmukaista, jos koko perhettä, sukua tai kansakuntaa rangaistaisiin
yhden mätämunan takia. Mätämuna kantakoon vastuun törttöilyistään itse.
Individualismi
on nykyään muotia. Minä en siitä pidä, vaikka siinäkin on puolensa. Olisi ollut
todella ärsyttävää, jos vanhempani olisivat saaneet päättää minun elämäni
suurista päätöksistä puolestani (toisaalta sama asia tuntuu heti oikeammalta,
jos ajattelen itseäni vanhemman roolissa). Juuri individualismi on se asia,
mihin oma, kaikenkattavan ideologiani kehittely kariutui.
Yksilöllisyys
ja yhteisöllisyys ovat myös yhteiskuntafilosofisesti pohdinnan arvoisia
ongelmia. Eräänä aamuna heräsin varhain ja kuin taikaiskusta aloin
puolinukuksissa käydä mielikuvitusvastustajaa vastaan väittelyä kiintiöistä,
joista kirjoitin jo varhain. Oivalsin tässä mielikuvitusväittelyssä jotakin,
jonka kokonaan herättyäni arvioin muistiin merkitsemisen arvoiseksi.
Kiintiöt
edustavat eräänlaista jäännettä yhteiskuntamme yhteisöllisyydestä, joka on
kuitenkin aivan vääristynyttä, suorastaan korruptoitunutta. Kiintiöitä,
liittyivät ne sitten sukupuoleen, kieleen, uskontoon tai etnisyyteen,
perustellaan ”tukitoimina”. Tukitoimet noin yleensä ottaen ovat tietenkin
todella hyveellisiä, mutta kiintiöihin liittyy eräänlaista raakuuttakin.
Oletetaan,
että modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa on kaksi etnistä ryhmää, X ja Y,
joista jälkimmäisellä menee heikommin ja jota siksi halutaan tukea kiintiöillä.
Y:n heikompiosaisuus todetaan tilastoilla. Työ- ja opiskelupaikoille
järjestetään Y-kiintiöitä, joiden tarkoitus on parantaa Y-väestön tilannetta.
Suuressa mittakaavassa homma toimiikin: Y-väestön tilastot kaunistuvat ja
kaikki ovat tyytyväisiä.
Vai
ovatko? Tilastot toimivat tässä tapauksessa todella totalitaarisina
vallankäyttäjinä. On laskeuduttava yksilöiden tasolle. X-henkilö ja Y-henkilö
hakevat samaa työpaikkaa. Y-henkilö saa sen, ansioista riippumatta, koska
kuuluu Y-väestöön. Näin X-henkilöä syrjittiin. Onko se hänen kannaltaan
lainkaan merkittävää, miksi häntä
syrjitään? Pitääkö ihmisyksilön uhrautua tämän paremman yhteiskunnan projektin
vuoksi?
Ja
mitä tulee Y-väestöön: tilastot siivotaan kauniiksi syrjimällä Y-väestöä
positiivisesti. Koska yhteiskunta on moderni länsimaa, eli individualistinen,
Y-väestön syrjiminen positiivisesti ei heijastu minkäänlaisena etuna niille
Y-henkilöille, joita ei syrjitä. Y-väestöllä ei ole ryhmäetua. Se, että
tilastot siivotaan ylentämällä eräitä yksilöitä, ajaa loput toivottomaan
kurjuuteen. Jos he valittavat olojaan, heille sanotaan: ”Katsokaa tilastoja:
teidän ryhmällänne menee tilastollisesti niin hyvin, ettei valittamisen aihetta
ole.” Silloin on turha toivoakaan mitään oikeita ratkaisuja, jotka toimivat
paremmin kuin positiivisen syrjinnän kaltaiset vippaskonstit. Ja mitä tehdään
niille X-henkilöille, jotka syystä tai toisesta elävät kurjuudessa? Heidän
ongelmansahan ovat yhteiskunnan prioriteettilistalla viimeisinä.
En
muista lähdettä kertoa, mutta kerron kuitenkin asiaan liittyvän anekdootin.
Päiväntasaajan Guinea on Afrikan rikkain maa, vauraudessa Euroopan maiden
tasolla. Vauraus selittyy maan suurilla öljyvaroilla. Kaikkihan on hyvin,
tilastot eivät näe ongelmaa. Ongelma kuitenkin on: 99,9 prosenttia maan
vauraudesta kuuluu diktaattorille ja hänen lähipiirilleen.
Voisin
paremmin hyväksyä kiintiöitä, jos ensin luotaisiin ne ryhmäedut, joita
kiintiöillä yritetään parantaa. Otetaan vielä havainnollinen esimerkki asiasta:
Liisa saa naiskiintiön turvin kovapalkkaisen yritysjohtajan paikan. Kumpi
hyötyy tilanteesta enemmän: maan toisessa osassa asuva Anna, myös nainen, vai
Antti, Liisan aviomies? No Antti, tietenkin! Se epäkohta, että naisen euro on
80 senttiä (siis jos sitä epäkohtana pitää, kuten minä en), ei korjaudu sillä,
että puolet naisista saa 120 sentin
euron. Ansaitsemattomat edut valuvat tällöin aivan muualle, kuten Antille, kuin
mikä olisi tarkoitus, eli Annalle.
Toinen
yhteisöllisyyden jäänteiden ilmentymä liittyy keskusteluun kehitysyhteistyöstä.
Meillä rikkailla eurooppalaisilla kuulemma on aihetta avustaa köyhiä
kehitysmaita, koska kehitysmaiden ongelmista jotkut on jäljitettävissä Euroopan
valtioiden toimintaan, esimerkiksi orjakauppaan afrikkalaisilla 1500 – 1800
-luvuilla.
Meidät
suomalaiset lasketaan tässä tapauksessa korvausvelvollisten joukkoon. Syy on
luullakseni yhteisöllisyyden jäänteissä: me olemme samaa porukkaa kuin
englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja portugalilaiset, jotka
harjoittivat orjakauppaa afrikkalaisilla, koska me näytämme samalta ja koska
kulttuurimme on samankaltainen. Afrikan valtiot puolestaan lasketaan kärsijöiden
joukkoon, koska niissä asuu mustia afrikkalaisia, joita myytiin orjiksi.
Tulevatkohan
kehitysapua näin puolustelevat muistaneeksi, että Afrikassa ei asu orjien
jälkeläisiä. Orjien jälkeläiset asuvat Amerikassa (sekä tietenkin Liberiassa,
jonne heitä muutti orjuuden lakkauttamisen jälkeen). Afrikassa asuu orjakaupan
ensimmäisen, tärkeimmän vaiheen harjoittajien jälkeläiset, he jotka hyötyivät
orjakaupasta siinä missä eurooppalaiset ja arabitkin. Tuo vaihe oli tärkein,
koska ennen lääketieteen kehitystä eurooppalaiset ja arabit eivät yksinkertaisesti
pysyneet elossa Afrikan viidakoissa. Jos afrikkalaiset itse eivät olisi myyneet
toisia afrikkalaisia eurooppalaisille ja arabeille orjiksi, kukaan ei olisi
sitä tehnyt, eikä orjakauppaa olisi ollut.
Jos
orjakaupasta on jäänyt satojen vuosien päähän jotakin periytyvää velkaa
maksettavaksi, niin saamapuolella eivät suinkaan ole Afrikan valtiot, vaan
Amerikan musta väestö. Afrikan valtiot olisivat myös velvollisia maksamaan
korvauksia, ja paljon olisivatkin. Minä kuitenkin asetan vahvasti
kyseenalaiseksi periytyvän syyllisyyden ja korvausvelvollisuuden. Koska en ole
harjoittanut orjakauppaa, en ole siihen syypää enkä näin ollen ansaitse sanktioita,
samoin kuin en aio mennä kykkimään vankilaan, jos selviää, että esi-isäni oli
murhaaja, joka vältti rangaistuksen.
Ja
mistä johtuu, että Suomi ja suomalaiset ovat
samalla syytettyjen penkillä kuin englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset
ja portugalilaiset? Eikö päinvastoin olisi oikeudenmukaista, että ”me”, jotka
olemme sotineet ja kärsineet Ruotsin sodat, olisimme esittämässä
korvausvaatimuksia? Ilmeisesti ihomme on väärän värinen.
Tämähän
on silkkaa rasismia, mutta se on hyvää rasismia, sama ilmiö kuin positiivinen
syrjintä: kun valkoista, kristittyä, etnistä enemmistöä ynnä muuta kohdellaan
rasistisesti, asiasta ei olekaan syytä huolestua, vaan kyseessä on askel kohti
edistystä. Mutta senkin sanominen on hieman epäkorrektia. Niinpä toisenlaisia
selityksiä suositaan. Lainaan dokumenttiohjaaja Jouko Aaltosen haastattelua ulkoministeriön sivuilta (korostus oma):
”Siirtomaahistoriasta
pitäisi ryhtyä puhumaan avoimesti. Avointa, kypsää dialogia ei vielä käydä”,
Aaltonen toteaa.
Myöskään Suomi ei hänen mukaansa voi pestä käsiään siirtomaa-ajan tapahtumista. Suomi oli muiden maiden tavoin mukana maailmantaloudessa ja käytti siirtomaiden raaka-aineita.
”Kyllä meillä on valkoisen miehen taakka. Olisi itsepetosta väittää muuta.”
Monelle suomalaiselle näkemys on uusi. Aaltonen haluaakin kritisoida nykysuomalaisten mielikuvaa Suomesta lintukotona.
”Täällä ajatellaan, että kaikki paha on muualla eikä meillä ainakaan kolonialismin kanssa ole mitään tekemistä. Se ajatus on väärä. Maailma oli globaali jo ennen kuin sana globaali edes tuli käyttöön”, Aaltonen sanoo.
Eli,
koska Suomi käytti siirtomaiden raaka-aineita ja oli osa maailmantaloutta,
olemme syypäitä siirtomaissa (tässä tapauksessa Kongossa) tapahtuneisiin vääryyksiin. Kysymys kuuluu: mikä maa tai alue ei käyttänyt siirtomaiden raaka-aineita ja ollut osa
maailmantaloutta? Aaltonen taisi juuri todistaa, että kaikki, myös kongolaiset,
ovat syypäitä siirtomaa-ajan vääryyksiin. Mutta ehkä hän on sellainen rasisti,
ettei anna muille kuin valkoisille mahdollisuutta kantaa ”valkoisen miehen
taakkaa”, oli tuo taakka sitten mikä hyvänsä.
Lopuksi
palaan henkilökohtaiseen näkökulmaani. Afrikkalaiset veivät Amerikkaan mukanaan
oman kansanmusiikkinsa, joka uudessa maailmassa kehittyi milloin mihinkin
suuntaan ja on eräs nykyisen populaarimusiikin, kuten rockin, juurista. Ilman
orjakauppaa tällainen populaarimusiikki ei olisi koskaan kehittynyt, vaan
lännessä kuunnelluin musiikki saattaisi olla edelleen täkäläinen
kansanmusiikki. Eikö rock’n’roll yksinkin ole meille eurooppalaisille aivan
hirvittävä rangaistus, joka sovittaa minkä hyvänsä kuviteltavissa olevan
synnin? Pitääkö sen lisäksi vielä ottaa meiltä rahamme?