Ihmiskunta ylikierroksilla

Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori tuskaili aiemmin kesällä sitä, kuinka hallitusohjelmat ovat liian sitovia. Tilanne oli se, että kun hallituksella oli ikää kaksi vuotta, olosuhteet olivat muuttuneet niin kertakaikkisesti siitä, mistä hallitus aloitti, että hallitusohjelma olisi syytä hylätä ja miettiä asioita uusiksi. Mikäs siinä? Varmasti on koko kansakunnan etu, että vallanpitäjät reagoivat ajassa sen sijaan, että hirttäytyvät siihen, mistä on sovittu menneisyydessä.

Filosofinen ongelma tässä on se, että Vapaavuori ei ehdottanut uusien vaalien pitämistä. Eduskuntavaalit pidettiin 17.4.2011, ja silloin päättäjämme saivat mandaatin tehdä politiikkaa – mutta eivät millaista politiikkaa hyvänsä. Jos Suomessa hylättäisiin hallitusohjelmat ja muut pitkän linjan hahmotelmat kuten Vapaavuori haluaa, äänestäjän kuluttajansuoja kävisi vieläkin surkeammaksi kuin se on nyt. Jos mihinkään ei voitaisi sitoutua, äänestyspäätös ei voisi perustua mihinkään muuhun kuin luottamukseen, ei ohjelmaan, lupauksiin tai muihin sellaisiin.

Jotta demokratia toimisi, vaaleja olisi järjestettävä uudella tavalla: ei määräaikojen vaan murrosten mukaan. Jos olosuhteet eivät muutu, kansanedustajat voivat varsin hyvin jatkaa linjallaan, koska niissä olosuhteissa heillä on mandaatti toimia. Jos taas olosuhteet vaihtuvat äkkiä ja rajusti, olisi pidettävä uudet vaalit, jotta kansa pääsisi ohjeistamaan, kuinka siinä tilanteessa toimia.

No, jos demokratia tällä tavoin laitettaisiin toimimaan, kovin moni muu asia puolestaan ei toimisi. Onhan se tunnettua, että noin vuosi ennen vaaleja hallituksen halu tehdä mitään vähenee radikaalisti, kun huoli oman puolueen kannatuksesta alkaa vaivata. Jos vaaleja vielä olisi vaikka joka vuosi, mitään ei tehtäisi ja seuraisi pysyvä jähmettyminen. Demokratia on hyvin vaikeasti sovitettavissa sellaiseen maailmaan, jossa sattuu ja tapahtuu.

Sampo Terho on useasti kertonut, kuinka monta tuhatta kertaa hän on parissa vuodessa ehtinyt äänestää Euroopan parlamentissa. Tilanne, jossa lainsäätäjät ovat hukkua käsiteltäviin asioihin, on toinen vakava ongelma demokratialle. Ei kukaan voi perehtyä sellaiseen määrään aloitteita, mikä Euroopan parlamentin sisällä myllertää. Siitä syystä parlamentin jäsenten on vaikea toimia mandaattinsa mukaan: jos he ovatkin jotain jostain asiasta luvanneet ennen vaaleja, kuinka he muka voisivat varmistaa toimivansa äänestäjiensä tahdon mukaan, kun aloitteita ei ehdi edes lukea?

Euroopan parlamentissa koulutettu apinakaan ei onnistuisi tehtävissään kovin paljon huonommin kuin siellä istuvat ihmiset. Apina ei perehtyisi mihinkään, pelkästään painelisi nappeja. Kuinkahan suuressa määrässä äänestyksistä parlamentissa istuvat ihmiset ovat kuin koulutettuja apinoita, jotka painavat nappeja tietämättä yhtään, mitä tulevat päättäneeksi?

Demokratia vaatii aikaa. Kiireen aikakausi, jota elämme, ei ole demokratian aikakausi. Demokraattiset rakenteet, kuten parlamentit, ovat kyllä olemassa, mutta ei niillä oikeasti valtaa ole. Valta on virkamiehillä, lobbareilla, finanssieliitillä – niillä, joilla on aikaa ja mahdollisuus perehtyä asioihin. Kansanedustajat ovat heidän vietävissään, ja sitä kautta kansakin on.

Kiire ja stressi ovat osa muutakin elämää kuin politiikkaa tänä päivänä. Aikamme on luonut väestön, jossa osa ei tee mitään, koska ei saa töitä, ja osa polttaa itsensä loppuun, koska töiden taakka on musertava. Työuria olisi pidennettävä; rakennemuutokset eivät enää seuraa toisiaan vaan tapahtuvat samanaikaisesti – olisiko jotenkin liioitellun apokalyptista väittää, että elämme ylikierroksilla? Ihmiskunnan vauhti on kohonnut ihmisille itselleen liian suureksi. Kuten ylikierrokset kaikessa muussakin, ihmiskunnankin tapauksessa ne tulevat rikkomaan osasensa, ihmiset itse. Stressi, masennus, työuupumus – miksi näitä muuten esiintyisi aikana, jolloin olemme rikkaampia kuin koskaan ennen?

Olemme saavuttaneet rikkauden, mutta sen inhimillinen hinta on ollut kammottava. Tämä johtuu kulttuurimme suoritusluontoisuudesta, tästä mammonanpalvonnasta ja funktionaalisuuden ihannoimisesta. Onko joku muukin kuin minä hämmästellyt, että 1800-luvulla, joka oli nykyiseen nähden rutiköyhä, ihmiset viitsivät laittaa rahojaan sellaisiin asioihin kuin esimerkiksi hienoon arkkitehtuuriin? Silloin keskiluokan unelma oli rakentaa vanhoja palatseja ja linnoja muistuttavia huviloita – nyt, kun melkein kaikilla olisi siihen mahdollisuus, kaikki tyytyvät teollisiin betoni- ja tiilielementtitaloihin.

Ehkä ajatellaan, että sijoittamalla rahat mieluummin johonkin tuottavaan saadaan ajan kuluttua kasaan suurempi pääoma, jolla hankkia enemmän kivaa – mutta tuo ”ajan kuluttua” vain lykkääntyy. Ja näin on vauraudesta tullut tarkoitus itsessään. Sen vuoksi ihmiset rikkovat itsensä, yhteiskuntansa, kulttuurinsa – ja tragedia syntyy.