Kun Perussuomalaisten
kansanedustaja Olli Immonen peräänkuulutti
elokuvien julkisen tukemisen lopettamista, Suomen
Kuvalehdessä asiaa kakisteltiin. Elokuva-ala kuulemma kuolisi Suomesta
kokonaan pois.
Kun Björn Wahlroos kyseenalaisti kulttuurin itseisarvon, kulttuuriväki
ärähteli. Wahlroos on kuulemma väärässä.
(Rönsynä huomautettakoon, on
ihmeellistä, kuinka kulttuuriväki, joka yleensä peräänkuuluttaa
suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta, ei tunnu kykenevän myöntämään
mielipiteenvapautta Wahlroosille. Hän vain on väärässä, sen sijaan että
esittäisi oman legitiimin mielipiteensä, johon sitten kukin suhtautuu vaikka
kohauttamalla olkiaan. ”Suvaitsevaisuus” ja ”moniarvoisuus” tuntuvat
poikkeuksetta suvaitsevan ja arvostavan vain itseään; suvaitsemattomuutta ei
suvaita eikä yksiarvoisuus kuulu hyvien arvojen moninaisuuteen. Lopputuloksena
”suvaitsevaisuus” ja ”moniarvoisuus” kääntyvät irvikuvikseen, kuin katolinen
inkvisitio, joka kidutti ja teurasti ihmisiä, jotta kukaan ei uskaltaisi olla
uskomatta oikein ja pelastumatta kuoleman jälkeen.)
En
rakasta sitä, että kaikkea arvotetaan vain rahassa, mutta joskus se on välttämätöntä.
Pitkällä aikavälillä on vain häviäjiä, jos elinkelvottomia elinkeinoja
ylläpidetään. Tästä esimerkki on Suomen 1980-luvun idänkauppa, joka koostui
heikkolaatuisesta tavarasta, jota heikkolaatuisessa neuvostoyhteiskunnassa
suostuttiin ostamaan vuodesta toiseen. Se, että heikolla tavaralla riitti
kysyntää, ei johtanut laadun paranemiseen, mikä olisi ennen pitkää heijastunut
koko maailmantalouden ja ihmiskunnan hyväksi. Suomessa kehittymättömyys osui
omaan nilkkaan, koska neuvostoyhteiskunnan lakattua olemasta heikkolaatuinen
tavara menetti täysin markkinansa, lännessä kun kukaan ei roskaa huolinut.
Kulttuuri
elinkeinona on toinen esimerkki. En tiedä, kuinka suuria taiteilija-avustukset
ynnä muut ovat, mutta päätellen yllä olevien linkkien takana maalailtavista
kauhuskenaarioista, ilman avustuksia ei kulttuuria elinkeinona voisi pitää
yllä.
Tähän
ei voi kuin siteerata Paavo Lipposta:
”So what!” Miksi veronmaksajain tulisi tukea elinkeinoa, joka ei itsekseen tule
toimeen, ja vieläpä velkarahalla? Kuka siitä hyötyy, paitsi elinkeinonharjoittaja?
Eikö voisi edes harkita sellaista kokeilua, jossa mokomaa rahanhukkaa ei harjoitettaisi?
Vai
tekee kulttuuri kuolemaa ilman avustuksia? Tietääkseni Michelangelo, Bernini ja
Mozart eivät olleet suuren suuria tuennostajia. Silloinhan ei ollut tukia. Jos
heidän aikanaan halusi olla taiteilija, oli tarjottava yleisölle sellaista
taidetta, josta yleisö oli valmis maksamaan. Eli pomppia markkinoiden pillien
mukaan. Satoja vuosia jälkeenpäin yhä palvotun taiteen tuottaminen onnistui
silloin, kun maailma oli nykyiseen verrattuna rutiköyhä. Miksi se ei onnistuisi
enää?
En
rohkene esittää vuorenvarmaa kausaalisuhdetta tukien olemassaolon ja taiteen
laadun välillä, mutta kyllä asiaa edes pohtia voi, koska selkeä negatiivinen
korrelaatio on havaittavissa. Nykyajan taiteilijat ovat niitä, jotka elävät
tuilla, ja heidän taiteensa on sitä, mitä pidetään näytillä Kiasmassa. Olisiko
ehkä mahdollista, että mikäli tukia ei annettaisi, ei olisi Kiasma-tasoista taidetta?
Että kulttuuria arvostaisivat muutkin piirit kuin taiteilijat itse ja ne
tärähtäneet älyköt, jotka kannattavat taiteen uutta muotoa vain siksi, että se
on uutta ja kryptistä ja sävähdyttävää?
Sibelius
oli niin rakastettu säveltäjä, että hänelle myönnettiin valtioneläke. Vaan
miten kävi? Rakastettu säveltäjämme menetti tarpeensa säveltää markkinoiden
kaipaamaa musiikkia. Hänen tuotannossaan sekä määrä että laatu romahtivat. Rahat
menivätkin alkoholismiin. Myöhäistuotanto, kuten esimerkiksi Tapiola, on sellaista roskaa, ettei sitä
kriittinen mieli jaksa kuunnella.
Ehkä
voisin kertoa mielenkiintoisen anekdootin itsestäni, sillä olenhan minäkin
taiteilija. Ollessani abiturienttina minä innostuin kirjoittamaan romaanin,
jonka sitten annoin ylioppilaslahjaksi. En saanut tukea kirjoittamiseen
palanutta puupenniäkään. Mielestäni romaanista tuli hyvä, kuten varmasti
kaikkien nykytaiteilijoiden mielestä oma taide on hyvää. Parantumattomana perfektionistina
päädyin hiomaan tekstiä. Luin sitä toistuvasti läpi, sanoin itsekseni: ”Ei, ei,
ei”, ja kirjoitin jonkin kohdan uudestaan. Ja uudestaan.
Jos
olisin saanut kirjoittamiseen tukea, niin kaipa kirja olisi sitten tukea
vastaan tullut julkaistakin. Nyt sitä ei ole julkaistu. Otin siitä viiden
kappaleen painoksen, ja tekelettä on tähän mennessä päässyt lukemaan noin kuusi
ihmistä. Jos se olisi julkaistu, sitä olisi lukenut ehkä muutama sata ihmistä,
ja he olisivat saattaneet kaikki tuumia: ”Oh, taas tätä surkeaa nykytaidetta,
jonka tuottamista me vastentahtoisesti rahoitamme…”
Tätä
onnettomuutta ei ole päässyt tapahtumaan. Nyt saan hioa ja parannella tekstiä,
jonka kirjoitin ollessani 18- ja 19-vuotias. Ehkä julkaisen sen kahdenkymmenen
vuoden päästä, jolloin olen kirjoittanut koko tekstin viiteen kertaan
uudestaan. Kenties se silloin ei saa samaa vastaanottoa kuin minkä minä suon
säännönmukaisesti lähes kaikelle nykytaiteelle.
Sen
kai voisi vielä mainita, ettei kirja sellaisenaankaan ollut alkuperäinen. Kirja
on uudestaan kirjoitettuna sama tarina, jonka kirjoitin ylös 15- –
17-vuotiaana. Tämä alkuperäinen kirja se vasta olisikin ollut karmea
”taideteos” markkinoilla. Varmasti Kiasma-tasoa.
Ainakin
yhden asian tämä minun kirjailijaharrastukseni kertoo: taide ei kuole ilman
tukia. Jos mieli on kyllin taiteellinen, se tuottaa taidetta vaikka täysin
vastikkeetta. Tuet sen sijaan kannustavat tuottamaan kelvotonta tavaraa. Ja kun
markkinoiden ehdoilla ei mennä, ei kelvottomuutta voi todistaakaan – nykyäänhän
ei ole huonoa taidetta, on vain ”väärinymmärrettyä”.
Hieman asian vierestä, mutta lupasin itselleni kommentoida Guggenheimin paluuta ensimmäisessä soveltuvassa fiksummassa blogissa. Ruukinmatruuna on purjehduslomalla, eikä pikainen guugletus tuottanut sopivia.
VastaaPoistaJos päädyttäisiin pelkästään markkinaehtoiseen taiteen tuotantoon, niin nähdäkseni tarjonta polarisoituisi viihteeseen/"varmoihin kauppoihin", jota varmasti haluttaisiin, tai sitten äärivakaumukselliseen tuotantoon. Entisajan nälkätaiteilijoihin.
Yhtäkään merkkiteosta ei varmasti jäisi tuottamatta ilman julkista tukea. Mitä sitten jäätäisiin vaille? Tyypillisesti kaiketi bulkki, joka ei suoraan tyydytä varsinaista kysyntää. Vaikkapa pikkukaupungin kunnankirjaston maksuttomat näyttelyt tai vaikkapa tienvarsien liikenneympyröitten somistukset. Sehän on sitten se kuuluisa arvotuskysymys, miten paljon tyydytystä näitten koetaan tuottavan.
Sanotaan nyt tähän väliin, etten itse suuremmin taidetta ja kulttuuria kuluta ja siinäkin vähässä makuni on hyvin konservatiivinen. Silti se toinen ääripää, jossa kansakunta olisi valjastettu vientiteollisuuden palvelukseen, olisi liioittelua, eikä täyttäisi esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (vai oliko perustuslain) ilmaisua vapaan ihmisen oikeudesta onnen tavoitteluun.
Asian perusongelmana lieneekin se, että vaikka kulttuuripyrintöihin uhrattu raha on julkista kulutusta, suhtautuu lobby siihen kuin tupokysymyksiin, heidän ansaitsemanaan lisäarvona, ja tästähän ei oikein ole kysymys.
Ja tästä sitten G-kysymykseen. Nyt on menossa hankkeen paluu, jatko-osina sitten varmaan G:n kosto, poika, paluu haudan takaa ja ties vielä mitä - niin kauan kuin pääkaupungin virkamiesjohto jaksaa hanketta elätellä jollain liekillä.
Ensinnä hankkeessa alkaa tässä vaiheessa risoa ylimielisyys. Hankkeeseen on jo annettu edustuksellisen demokratian ratkaisu - ei - mutta silti homma pyörii edelleen. Tämä tuntuu demokratian halveksunnalta, ja on masentavaa, ettei sitä tunnuta moitittavan per se. 80-luvun teininä maailma oli yksinkertaisempi, ja silloin tiedettiin, että itäblokki oli se, jossa demokratialla ei ollut väliä. Nyt roisto on sitten joko jenkkisäätiö tai kotoiset virkamiehet ja puuhamiehet tai päättäjät. Tai sekä että. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat lannistavilta ajatella.
Toinen näkökulma on sitten taloudellinen. Amerikkalaisena taidesäätiö lähtee markkina-ajattelusta. Niin saa tehdä. Ikävää on vain ajatus, että nähdäkseni säätiö pelaa oman asemansa riskittömäksi veronmaksajien kukkarolla. Suomalaisen säätiöajattelun tyyppi - olemassaolevien resurssien tai niitten tuoton kulutus määrätarkoitukseen, esim. pohjoisamerikkalaisen taiteen esittelyyn Pohjoismaissa - ei näytä tässä toteutuvan. Mielikuvaksi jää idea, jota olen leukaillut pokeripelin hallitsevaksi ideologiaksi: pääomalla ei ole isänmaata eikä ahneudella rajoja.
[i](BTW, jos aiot ilmaisua kääntää, niin ajatus välittyy ainakin ruotsiksi ja saksaksi, ja pikaisella sanakirjan konsultoinnilla myös venäjäksi ja ranskaksi, muttei englanniksi; vaikka englannin limit tuleekin latinan aluerajaa(kin) tarkoittavasta sanasta, ei kielen arkikäyttäjä mieltäne sellaista).[/i]
Tästä syystä mielestäni hanke haisee kuin väärään ympäristöön joutunut muumio. Ei perusajatuksen, vaan menettelytapojen vuoksi. Jos museo rakennetaan, ehdotan muodoksi siksi pyramidia.
Ja sekin ihme on vielä pitänyt nähdä, että inhoamani ideologian perillistä joutuu kehumaan. Uutisten kommentissaaan Arhinmäki aivan oikein korosti, että valtion osallistuessa jouduttaisiin tekemään valintoja kulttuuribudjetin sisällä. Eli julkinen kulutus olisi muusta samantyyppisestä kulutuksesta pois. Tämä on patavanhoilliselta harvinainen tunnustus kyseiselle ministerille.
Mikäli taas faktani asiassa ovat väärässä, niin otan korjauksia vastaan.
Oman tuotoksesi suhteen kehottaisin ottamaan siitä palautetta jo ennen 20 vuoden kulumista joltain arvostelukykyiseltä kustannusalaa tuntevalta. Tekstisi perusteella näytät väheksyvän tuotostasi. Blogitekstiesi perusteella en näe siihen aihetta.
Guggenheimin tapauksessa ärsyttävää on se, kuinka sitä kaavailtiin perustettavaksi veronmaksajain rahoilla. Tosin vielä ärsyttävämpää on se, mihin museota suunniteltiin rakennettavaksi, Katajanokalle. Näkymä Helsingin vanhaan satamaan on yksi Suomen kansallismaisemista, ja sen tärveleminen wow-arkkitehtuurilla olisi suoranainen rikos kansaamme, kulttuuriamme, esi-isiämme ja tulevia sukupolvia kohtaan. Nythän näkymää jo pilaa entinen Enso-Gutzeitin pääkonttori, mutta se ei ole peruste pilata sitä vielä lisää. Samasta asiasta olisi kyse, jos Kolin huipulle rakennettaisiin valaistu sadan metrin korkuinen mainostaulu, jota voisi lukea Lieksasta asti.
PoistaKulttuurikonservatiivit ovat viime vuosikymmeninä olleet kyllä melkoisen hämmennyksen vallassa. Kuten sinä annat tunnustusta Arhinmäelle, minä annan kulttuurin suhteen yleisestikin tunnustusta Neuvostoliitolle. Lännen hullaantuessa modernismiin ja nuorisokulttuuriin Neuvostoliitto piti itsepäisesti kiinni konservatiivisemmasta kulttuurikäsityksestä, ja oli siten paradoksaalisesti huomattavasti lännen kapitalistisia maita porvarillisempi. Esimerkiksi Viipurin vanhalle kaupungille taisi olla onnenpotku jäädä osaksi luovutettuja alueita, koska suomalaiset eivät päässeet rakentamaan sinne sellaista betonibrutalismia, jota muun muassa Makkaratalo edustaa. Vastaavasti Stalinin rakennuttamat pilvenpiirtäjät ovat mielestäni komeampia kuin mitkään muut pilvenpiirtäjät koko maailmassa.
Mitä minun kaunokirjalliseen harrastukseeni tulee, siinä puutteita voivat hyvinkin olla muut asiat kuin kieliasu. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen on hyvä siksikin, ettei minulla ole asian suhteen mitään kunnianhimoa. Kiitos kuitenkin kannustuksesta.
Venäläiset ottavat nyt kiinni menetetyn ajan ja tuhoavat Viipurin vanhaa keskustaa minkä ehtivät...
VastaaPoistaValitettavasti niin. Neuvostoajan päättymisen varjopuolena on markkinatalousmaille tyypillinen ei-materialististen arvojen väheksyminenen. Samahan on aiemmin koettu muun muassa Tallinnassa, jonne nousi pian uuden itsenäistymisen jälkeen uusia pilvenpiirtäjiä sekä taidemuseo Kumu. En usko, että venäläisiin voi vaikuttaa muuten kuin kukkaron kautta. Vaikeaa asiasta tekee se, että Venäjä harjoittaa ulkomaalaisia kohtaan (sinällään järkevästi) protektionismia, joka näkyy muun muassa vaikeutena ostaa kiinteistöjä esimerkiksi Viipurista.
Poista