Vallan kolmijako takaisin, kiitos!

Euroryhmän entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on tiivistänyt mitä parhaimmin sen, mikä nykyajan Euroopassa on vialla: ”Me tiedämme, mitä tehdä, mutta emme tiedä, kuinka tulisimme valituiksi uudelleen, jos teemme sen.”

Lausunto paljastaa paitsi sen, että nykyisin valtiomiehet ovat kansan sijaan itseään varten toimivia ammattimiehiä, myös sen, että eurooppalainen tapa luopua vallan kolmijaosta on tie tuhoon. Hiljattain olen alkanut ymmärtää niitä, jotka poistavat varmistimen kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Olen myös huomannut, että Kekkos-vallan käytännöt eivät olleetkaan niin huonot kuin aikaisemmin koin.

Se, että toimeenpanovallan ja lainsäädäntövallan haltijat ovat nykyään samat tahot eli hallituspuolueiden eduskuntaryhmät, on tehnyt kaikista poliitikoista populisteja. Kaikki seuraavat galluplukuja samalla huolella kuin sydänkäyriään ja joka ainoan päätöksen takana on ankaria pohdintoja siitä, kuinka asia vaikuttaa vastuuhenkilön ja hänen puolueensa kannatukseen. Kuten Juncker osoittaa, poliitikoille tärkeämpää on saada jatkaa vaalien jälkeen vallan kahvassa kuin tehdä sellaisia välttämättömiä päätöksiä, joista kiitosta joudutaan odottamaan omiin hautajaisiin ja silloinkin ehkä turhaan. Toisin sanoen, politiikka on lakannut olemasta yhteisten asioiden hoitoa ja muuttunut tosi-TV:ksi.

Ihminen mieluummin tekee paljon pieniä tappioita kuin vähän todella suuria. Luulen, että vähemmistö vakuutuksen ottavista ihmisistä tulee ikinä tarvitsemaan sijoitustaan mihinkään, ja erittäin pieni osuus jää vakuutuksestaan voitolle. Silti vakuutukset ovat erittäin haluttuja. Ihmiset pitävät suuren, kenties ylittämättömän tappion mahdollisuutta niin hirveänä, että siltä, vaikka se onkin erittäin epätodennäköinen, mieluummin vältytään maksamalla vuosikymmeniä säännöllisesti pieniä summia, jotka eliminoivat täystuhon riskin. Vastaavasti suunnaton joukko ihmisiä maksaa joka viikko vähän rahaa saadakseen mitättömän mahdollisuuden saada miljoonavoitto lotossa.

Nykyään politiikassa on sama juttu. Poliitikot himoavat hallitukseen, koska oppositiossa saadaan vain turpaan, mutta hallituksessa he sitten ovat haluttomia tekemään mitään. Suomi elää tällä hetkelläkin erittäin haasteellisia aikoja, mutta hallitusta moititaan toimettomuudesta. Luulen, että ministerit ajattelevat seuraavasti: ”Jos teen tämän välttämättömän, raskaan päätöksen, minun ja puolueeni kannatus voi romahtaa, mutta jos en tee mitään, se laskee, mutta ei yhtä paljon.” Harvempi haluaa ottaa sen riskin, että kannatus romahtaa, vaikka samalla on pieni mahdollisuus, että toimiminen nostaisikin kannatusta.

Lykkäämällä asioita seuraavalle hallitukselle puolueet ovat eräänlaisessa win-win-tilanteessa. Jos päätösten lykkääminen (esimerkiksi budjettialijäämän täyttäminen velalla leikkausten tai veronkorotusten sijaan) onnistuu säilyttämään kannatuksen, puolueella on hyvät mahdollisuudet jatkaa hallituksessa vaalien jälkeen; mutta jos päätösten lykkääminen turhauttaakin äänestäjät ja oppositio kutsuu, ainakin puolue voi vaalien jälkeen antaa lykätyt päätökset seuraavan hallituksen huoliksi ja odotella seuraavia vaaleja.

Viime vaalikaudella hallitus teki juuri näin. Talous romahti, mutta julkiset menot jatkoivat kasvuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomen historian ensimmäinen pehmoporvarihallitus osoittautui nynnymmäksi kuin edeltänyt punamultahallitus, joka onnistui korkeasuhdanteen huipullakin vastustamaan houkutusta pistää elämä ranttaliksi esimerkiksi työllistämällä kaikki työttömät julkiselle sektorille. Pehmoporvareista Keskusta hävisi vaalit, mutta vapautui oppositioon ja paisuu nyt pullataikinan tavoin uuden hallituksen jatkaessa edellisen toimettomuutta; Kokoomus puolestaan onnistui jahkailulla säilyttämään kannatuksensa, mutta nyt kiroaakin viime vaalikauden toimettomuutta, koska hallituksessa olisi kiva jatkaa vielä ensi vaalienkin jälkeen.

Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että tasavallan presidentin vahva asema on palautettava. Hallituksen olisi minusta hyvä nauttia paitsi eduskunnan, myös presidentin luottamusta. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta monenkin asian kanssa, mistä olen aiemmin kirjoittanut, mutta jälleen kerran on erotettava asiat ja arvot toisistaan. En erityisesti pidä siitä, että yhdellä, vaikkakin vaaleilla valitulla henkilöllä, on paljon valtaa, mutta nyt kun vaihtoehto on nähty ja huonoksi todettu, ovat käytännön syyt kääntyneet tälle kannalle.

Jos hallituksen olisi nautittava presidentin luottamusta, toimettomuutta ja ratkaisujen lykkäämistä ei enää esiintyisi. Presidentti ei sellaista populismia hyväksyisi, vaan hajottaisi hallituksen ja tekisi selväksi, että hallituksessa peukaloitaan pyörittäneet ministerit eivät enää ministereiksi pääsisi. Tällöin ministerit tuumisivatkin seuraavasti: ”Jos teen tämän välttämättömän, raskaan päätöksen, minun ja puolueeni kannatus voi romahtaa, mutta jos en tee mitään, minä ja puolueeni emme hallitukseen enää pääse, vaikka kannatusta tulisi kuinka.” Jos vaihtoehdot ovat mahdollinen täystuho ja varma täystuho, tulee ministereihin vipinää. Asiat hoituvat, kansa murisee ja ärjyy aikansa ja myöhemmin kiittelee tilanteen pelastamisesta – kenties vasta historiankirjoituksia lukiessa.

Vallan kolmijako siis takaisin! Presidentti Niinistöllä on hyvin vahva mandaatti hoitaa toimeenpanovaltaa kovallakin kädellä, myös minun mandaattini. Tietenkin voi olla, että hän, joka kannatti presidentin valtaoikeuksien riisumista, ei halua ottaa kantaakseen toimeenpanovaltaa. Siinä tapauksessa minä ilmoittaudun sen vapaaehtoiseksi käyttäjäksi.