Pikkuvaltio petkuttaa

Kesäkuussa 2011 vierailin Liechtensteinissa ohikulkumatkalla Saksasta Italiaan, ja tuon vain vähän lounastaukoa pitemmän pysähdyksen aikana ehdin jo kokea, että minua oli huijattu. Piipahdus pikkuvaltiossa ei ollut suuri tapaus, kunhan teki mieli liittää yksi uusi valtio niiden joukkoon, joissa olen käynyt. Lounas tuskin oli sen huonompi kuin mikään muukaan samalla matkalla, mutta silti se oli ainoa, johon petyin. Olin kai kuvitellut jotain taikuutta liittyvän siihen, että paikka ei ollut Saksassa tai Sveitsissä tai Italiassa tai muussa tavallisessa valtiossa.

Jotkut ihmettelevät, mitä kumman loistokkuutta liittyy itsenäisyyteen. Liechtensteinilaiset varmaan osaisivat vastata siihen paremmin kuin juuri ketkään tässä maailmassa. Itsenäisyys on heille lottovoitto, ja vieläpä sellainen, että jos maa ei olisi itsenäinen, se ei valuisi heidän sijaansa sveitsiläisille tai itävaltalaisille.

Kautta maailman maantiedettä tuntevat ihmiset tietävät, että Sveitsin ja Itävallan välissä on pieni maa nimeltä Liechtenstein, jonka pääkaupunki on Vaduz. Harvat näistä ihmisistä koskaan kokevat mitään erityistä halua mennä sinne. Mutta kun he joskus päätyvän sen lähelle, monikin menee samaan lankaan kuin minä. He haluavat nähdä, millainen on se pikku kummajainen, josta he eivät tiedä juuri mitään muuta kuin sen, että se on olemassa.

Vaduzissa on paljon ravintoloita, jotka olivat tupaten täynnä sinä päivänä, kun minäkin olin siellä. Voisin lyödä paljonkin vetoa, että laakson toisella laidalla olevissa kylissä ei ole läheskään niin paljon niin suosittuja ravintoloita. Samoin Vaduzissa on museoita. Enpä keksi, minkä vuoksi laakson toisella puolella sellaisia olisi.

Päällimmäisenä Vaduzista jäi mieleen se, että se on ruma kaupunki. Sinne oli rakennettu paljon järkyttäviä moderneja palikoita, jotka toivat mieleen Musiikkitalon tai Guggenheim-luonnokset. Alppilaakso, jota ylhäältä katsoo karu keskiaikainen linna, on niille ehkä vielä epäsopivampi ympäristö kuin Helsingin keskusta.

Liechtensteinia ei pelota turmella itseään laaduttomalla arkkitehtuurilla. Se ei pidä väkeä maasta poissa. Mikä tahansa muu alppilaakso olisi sillä tiellä vaarassa syrjäyttää itsensä turismilta, mutta ei Liechtenstein, jonne tullaan riippumatta siitä, mitä siellä on. Sama epäilemättä pätee muihinkin pikkuvaltioihin, mutta niissä en ole käynyt tarkastamassa tilannetta. Ainakin se, mitä tiedän Monacosta ja Singaporesta sekä Kiinan erityisalueista Hongkongista ja Macaosta, tukee käsitystäni. Vatikaani on joukossa poikkeus, koska sen kuuluisuus ei perustu ensisijaisesti itsenäisyyteen.

Nykyajan kaikille elämänalueille tunkeutuvassa kilpailussa luulisi jonkun havahtuvan siihen, että Liechtensteinista ja muista kääpiöistä voisi ottaa mallia. Turismi on erittäin merkittävä työllistäjä tässä maailmassa. Historiallisiin kuriositeetteihin perustuvat itsenäiset pikkuvaltiot pääsevät muita paljon helpommalla turismin kanavoimisessa hyödykseen. Miksei niiden petkutus toimisi muillakin?

Venäjä voisi kokeilla antaa itsenäisen valtion aseman vaikkapa Valamolle, Kižille ja Solovetskille. Kartastoja tutkivat amerikkalaiset ja japanilaiset huomaisivat ne, tutkisivat niitä Wikipediasta ja saisivat päähänsä mennä paikalle. Ja rahaa tunkisi ovista ja ikkunoista.

Suomi voisi kokeilla samaa Suomenlinnalla. Tällaisten pienten museosaarten itsenäisyys ei käytännössä merkitsisi mitään muuta kuin ilmaista huomiota. Ovathan muutkin pikkuvaltiot de facto osia suurempia naapurimaitaan. Niiden itsenäisyys johtuu vain naapurin haluttomuudesta lopettaa niistä tulevaa rahavirtaa.

Tietenkään kaikki eivät tätä petkutusta voisi harjoittaa. Minulla oli kerran tavoitteena opetella nimeämään kaikki maailman valtiot kartalla. Vain kahta aluetta en viitsinyt yrittääkään: Karibianmerta ja Tyyntä valtamerta, joilla mikroskooppisia saarivaltioita riittää. Liechtensteinin ja muiden pikkuvaltioiden suosio perustuu myös siihen, että ne erottuvat. Satojen kaltaistensa joukosta ne eivät erottuisi.

Jos ei muuta, niin ainakin aihe kannattaa pitää mielessä, kun Euroopan tulevaisuutta pohditaan. Kuinkahan suuri osa turismista suuntautuu Suomeen johtuen siitä, että itsenäisenä maana siitä on helppo tietää ja saada tietoa? Jos Suomi itsenäisenä valtiona katoaa olemasta osaksi Euroopan liittovaltiota, taas yksi elinkeinohaara näivettyisi näillä nurkilla. Suomi ei millään voisi kilpailla Keski-Euroopan perinteisten kulttuurimaiden kanssa turisteista.

Taitaa olla, että Euroopan liittovaltion suurimmat voittajat eivät olisi Etelä-Euroopan nettosaajavaltiot. Suurimmat olisivat Liechtenstein, Monaco, San Marino ja Andorra, joiden itsenäisyys paistaisi kartalta entistäkin räikeämmin esiin.

Kulttuurin kuolinkorinaa

Mitä yhteistä on Richard Straussin Alppisinfonialla ja Viktor Emanuel II:n monumentilla Roomassa? Kirjoittajan lienee syytä vastata, koska kumpikin on sen verran heikosti tunnettu, etten voi olettaa kaikkien lukijoiden pystyvän analysoimaan niitä.

1800-luku oli erityisesti koon kasvamisen vuosisata, suunnilleen millä elämänalueella tahansa. Musiikin klassisen tyylin kamariorkestereista siirryttiin ensin laajoihin sinfoniaorkestereihin ja lopulta Richard Straussin ja Gustav Mahlerin jättiläisorkestereihin. Esimerkiksi ottamaani Alppisinfoniaa esitetään erittäin harvoin, johtuen siitä määrästä soittajia, jota se edellyttää.

Arkkitehtuurin toiseksi esimerkiksi sopii Baijerin Ludwig II:n itselleen rakennuttama Herrenchiemsee-palatsi. Sen oli tarkoitus olla lähes identtinen kuin esikuvansa, Versailles’n palatsi. Merkittävimmät erot olivat seuraavat: palatsi oli tarkoitettu vain kuninkaalle itselleen, ei hoville (koska hän oli asosiaalinen erakko), se ei ollut kuninkaan ainoa merkittävä asumus, ja se sijaitsi valtiossa, joka oli paljon pienempi, vähäväkisempi ja poliittisesti merkityksettömämpi kuin 1600-luvun Ranska.

1800-luvun hengestä käy erinomaisen hyvin esimerkiksi myös Helsinki. Keskustan 1800-luvulta peräisin olevat rakennukset edustavat lähinnä kahta tyylisuuntaa: uusklassismia (tuomiokirkko, valtioneuvoston linna, yliopiston päärakennus, Presidentinlinna, Merikasarmi, Kaartin kasarmi) ja uusrenessanssia (Ateneum, Säätytalo, Suomen Pankki, Grönqvistin talo, Kämp); ehkä voisi mainita myös uusgotiikan, jota edustavat ainakin Johanneksenkirkko ja Ritarihuone.

Mistä näiden kertaustyylien käyttö johtuu? Ainakin siitä, etteivät aikalaiset olleet halukkaita suuressa määrin luomaan uutta. Koko vuosisadan yleinen henki oli tyytymätön olevaiseen. Milloin kaivattiin antiikkiin, milloin keskiaikaan, milloin renessanssiin, milloin 1600-luvulle. Ilmiön toinen puoli oli orientalismi: kiinnostus turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja japanilaista kulttuuria (tai oikeammin niistä luotuja stereotyyppejä) kohtaan.

Eräs selitys tälle on porvariston aseman nousu. Kun ainakin osa porvaristosta murtautui osaksi teollistuvien yhteiskuntien yläluokkaa, he pyrkivät lähinnä jäljittelemään aiempaa eliittiä ja siten loivat suuren kysynnän kertaustyyliselle taiteelle, joka monella tapaa oli taiteellisesti laiskaa matkimista. Valtiovalta omalta osaltaan antoi esimerkin, kun Wienin kongressin jälkeisessä konsensuksessa pyrittiin estämään uusi vallankumous, joka ravistelisi niitä oloja, jotka yhteisesti oli päätetty hyviksi. Tämän ilmiön nimi on romantiikka.

Alppisinfonia ja Viktor Emanuel II:n monumentti ovat 1900-luvun alun tuotoksia, mutta ne molemmat seuraavat selkeästi aiemman vuosisadan trendejä. Richard Strauss oli viimeisiä romanttisia säveltäjiä. Hän pitäytyi ikivanhaksi jääneessä tyylissä, kun monet muut säveltäjät olivat lähteneet kokeilemaan uutta. Viktor Emanuel II:n monumentti taas on klassisia tyyli-ihanteita noudattava alttari vanhentuvalle ilmiölle, monarkialle. Niitä kumpaakin yhdistää takertuminen vanhaan. Samoin niitä yhdistää megalomaaninen koko.

Molempien takana olevat taiteilijat luultavasti tiesivät, että heidän tuotoksensa eivät tule jäämään historiaan, elleivät he kompensoi vanhojen ihanteiden matkimista jollain muulla – koolla. Mitään muuta ei heille jäänyt, mutta siltikin he taisivat epäonnistua. Richard Strauss ei ole nimi, jonka keskiverto pop-musiikista pitävä osaa yhdistää Mozartin, Beethovenin ja Wagnerin kanssa, eikä Viktor Emanuel II:n monumentti ole saavuttanut asemaansa Rooman muiden monumenttien rinnalla.

Väitän, että nämä ilmiöt kertovat erään suuren tragedian synnystä: länsimaalaisen kulttuurin hiipumisesta. Nyt minulta on aivan turha ryhtyä tivaamaan näkemystä siitä, mitkä ovat kulttuurin loiston ja hiipumisen kriteerit. Länsimaalainen kulttuuri on vaurastunut ja levittäytynyt voimakkaasti 1800-luvun alun jälkeen. Onhan sekin elinvoimaa. Silti olen tiukasti sitä mieltä, että taiteen taantuminen menneen ja vieraan matkimiseksi ja yhdistelemiseksi on merkki vakavasta kytevästä ongelmasta.

Älköön kukaan luulko, että minä en pitäisi 1800-luvun taiteesta. Kertaustyylit ovat minusta kaupunkiympäristöön mainiosti sopivia, Richard Straussin musiikkia kuuntelen mielelläni ja orientalismi on minusta tervettä kiinnostusta erilaisuutta kohtaan. Oikeastaan vakavia päätöksiäni 1800-luvun taiteesta ei voisi tehdä, jos ei olisi tietoa siitä, mikä sitä on seurannut.

Arkkitehtuurissa esiintyi mielestäni lyhyt kukoistuskausi: art nouveau eli jugend, joka Suomessa ilmeni osin päällekkäin kansallisromantiikan kanssa. Parhain esimerkki tästä tyylistä on mielestäni Hvitträsk Kirkkonummella. Kolmen arkkitehdin itselleen suunnittelema kodin ja ateljeen yhdistelmä on mestarillinen ehkä juuri siksi, että sitä suunnitellessaan arkkitehdit saattoivat antaa täyden vallan mielikuvituksilleen. Vaikka talo on painajainen liikkumisongelmaiselle, se portaiden, käytävien ja parvekkeiden paljous on aina kiehtonut minua, niin että olen kerta kerran jälkeen mennyt sinne uudelle vierailulle.

Tämän jälkeen alkoi historiallisesti katsoen hämmästyttävän nopea laadun romahtaminen. Voisin kirjoittaa tästä paljonkin, mutta koska ”pyörää ei kannata keksiä kahta kertaa”, linkitän tuoreen tekstin Sarastus-lehdestä.

Musiikin alalla Richard Straussia seurasi hirvitys. Taidemusiikki taantui Igor Stravinskin sanoin kuvaamattomaksi möykäksi, ja populaarimusiikin uudet muodot, kuten jazz ja rock, seurasivat varsin pian perässä saavuttaen käsittämättömän suosion. Maailman kiistatta suurin arvoitus minulle ei suinkaan ole vaikkapa se, kuinka alkuräjähdyksessä ei-mikään räjähti, vaan se, kuinka niin sanomattoman monet ihmiset pitävät yksinkertaisesta, jumputtavasta musiikista, vaikka he ovat tietoisia paljon laadukkaamman musiikin olemassaolosta.

Rappio tapahtui taiteessa alalla kuin alalla: väriroiskeet ylennettiin maalauksiksi, teolliset huonekalut ja koriste-esineet valtasivat kodit, runoilta ja kirjallisuudelta ei lopulta vaadittu enää mitään.

Miten tämä on mahdollista? Porvariston noustessa taide jämähti vanhaan, työväestönkin noustessa taide rapistui täysin. En usko, että se on sattumaa. Kulttuuri heijastelee yhteiskuntaa, ja minä uskon, että on olemassa absoluuttisesti oikea yhteiskunnallinen malli. Kannatan hierarkioita, koska pidän niitä ihmisolennolle luontaisina siksi, että ihminen ei koskaan muodosta spontaanisti mitään tasa-arvoista. Kulttuurimme, joka viimeisten kahdensadan vuoden aikana on muuttunut tasa-arvoiseksi, on myös mädäntynyt.

Työväestön ylentämisessä epäonnistuttiin: onnistuttiinkin alentamaan yläluokka. Vaikka luulisi, että vaurauden käsittämätön nousu olisi mahdollistanut entistä suuremman upeuden ja uljauden, tapahtuikin päinvastainen. Kertaustyylejä seurasi arkkitehtuurissa aivan vastaava kyvyttömyys luoda uutta: funktionalismi, jonka ideologia on poistanut arkkitehtuurin taidemuotojen joukosta; onko kukaan kuullut, että nykyaikana arkkitehteja pidettäisiin taiteilijoina? Kaikissa taidemuodoissa rima asetettiin alemmas tai peräti poistettiin kokonaan, koska kukaan ei enää osannut tavoitella suurempia korkeuksia, paremmuutta edeltäjiin nähden. Menneen haikailu vaihtui kulttuuriseksi itseinhoksi ja eksotiikan kaipuu poliittiseksi monikultturismiksi.

Jos olisin elänyt sata vuotta sitten, todennäköisesti olisin kansallisromanttisten arkkitehtien kanssa halveksinut Viktor Emanuel II:n monumenttia. Mutta jos saisimme tietää, mitä oli tulossa, olisimme langenneet sen eteen polvillemme.