Mitä
yhteistä on Richard Straussin Alppisinfonialla ja Viktor Emanuel II:n monumentilla Roomassa? Kirjoittajan
lienee syytä vastata, koska kumpikin on sen verran heikosti tunnettu, etten voi
olettaa kaikkien lukijoiden pystyvän analysoimaan niitä.
1800-luku
oli erityisesti koon kasvamisen vuosisata, suunnilleen millä elämänalueella
tahansa. Musiikin klassisen tyylin kamariorkestereista siirryttiin ensin
laajoihin sinfoniaorkestereihin ja lopulta Richard Straussin ja Gustav Mahlerin jättiläisorkestereihin.
Esimerkiksi ottamaani Alppisinfoniaa esitetään
erittäin harvoin, johtuen siitä määrästä soittajia, jota se edellyttää.
Arkkitehtuurin
toiseksi esimerkiksi sopii Baijerin Ludwig
II:n itselleen rakennuttama Herrenchiemsee-palatsi.
Sen oli tarkoitus olla lähes identtinen kuin esikuvansa, Versailles’n palatsi.
Merkittävimmät erot olivat seuraavat: palatsi oli tarkoitettu vain kuninkaalle
itselleen, ei hoville (koska hän oli asosiaalinen erakko), se ei ollut
kuninkaan ainoa merkittävä asumus, ja se sijaitsi valtiossa, joka oli paljon pienempi, vähäväkisempi
ja poliittisesti merkityksettömämpi kuin 1600-luvun Ranska.
1800-luvun
hengestä käy erinomaisen hyvin esimerkiksi myös Helsinki. Keskustan
1800-luvulta peräisin olevat rakennukset edustavat lähinnä kahta tyylisuuntaa:
uusklassismia (tuomiokirkko, valtioneuvoston linna, yliopiston päärakennus, Presidentinlinna,
Merikasarmi, Kaartin kasarmi) ja uusrenessanssia (Ateneum, Säätytalo, Suomen
Pankki, Grönqvistin talo, Kämp); ehkä voisi mainita myös uusgotiikan, jota
edustavat ainakin Johanneksenkirkko ja Ritarihuone.
Mistä
näiden kertaustyylien käyttö johtuu? Ainakin siitä, etteivät aikalaiset olleet
halukkaita suuressa määrin luomaan uutta. Koko vuosisadan yleinen henki oli
tyytymätön olevaiseen. Milloin kaivattiin antiikkiin, milloin keskiaikaan, milloin
renessanssiin, milloin 1600-luvulle. Ilmiön toinen puoli oli orientalismi:
kiinnostus turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja japanilaista kulttuuria
(tai oikeammin niistä luotuja stereotyyppejä) kohtaan.
Eräs
selitys tälle on porvariston aseman nousu. Kun ainakin osa porvaristosta
murtautui osaksi teollistuvien yhteiskuntien yläluokkaa, he pyrkivät lähinnä
jäljittelemään aiempaa eliittiä ja siten loivat suuren kysynnän
kertaustyyliselle taiteelle, joka monella tapaa oli taiteellisesti laiskaa matkimista.
Valtiovalta omalta osaltaan antoi esimerkin, kun Wienin kongressin jälkeisessä
konsensuksessa pyrittiin estämään uusi vallankumous, joka ravistelisi niitä
oloja, jotka yhteisesti oli päätetty hyviksi. Tämän ilmiön nimi on romantiikka.
Alppisinfonia ja Viktor Emanuel II:n
monumentti ovat 1900-luvun alun tuotoksia, mutta ne molemmat seuraavat
selkeästi aiemman vuosisadan trendejä. Richard Strauss oli viimeisiä romanttisia
säveltäjiä. Hän pitäytyi ikivanhaksi jääneessä tyylissä, kun monet muut säveltäjät
olivat lähteneet kokeilemaan uutta. Viktor Emanuel II:n monumentti taas on
klassisia tyyli-ihanteita noudattava alttari vanhentuvalle ilmiölle, monarkialle.
Niitä kumpaakin yhdistää takertuminen vanhaan. Samoin niitä yhdistää
megalomaaninen koko.
Molempien
takana olevat taiteilijat luultavasti tiesivät, että heidän tuotoksensa eivät
tule jäämään historiaan, elleivät he kompensoi vanhojen ihanteiden matkimista
jollain muulla – koolla. Mitään muuta ei heille jäänyt, mutta siltikin he
taisivat epäonnistua. Richard Strauss ei ole nimi, jonka keskiverto
pop-musiikista pitävä osaa yhdistää Mozartin, Beethovenin ja Wagnerin kanssa,
eikä Viktor Emanuel II:n monumentti ole saavuttanut asemaansa Rooman muiden monumenttien
rinnalla.
Väitän,
että nämä ilmiöt kertovat erään suuren tragedian synnystä: länsimaalaisen
kulttuurin hiipumisesta. Nyt minulta on aivan turha ryhtyä tivaamaan näkemystä
siitä, mitkä ovat kulttuurin loiston ja hiipumisen kriteerit. Länsimaalainen
kulttuuri on vaurastunut ja levittäytynyt voimakkaasti 1800-luvun alun jälkeen.
Onhan sekin elinvoimaa. Silti olen tiukasti sitä mieltä, että taiteen
taantuminen menneen ja vieraan matkimiseksi ja yhdistelemiseksi on merkki vakavasta
kytevästä ongelmasta.
Älköön
kukaan luulko, että minä en pitäisi 1800-luvun taiteesta. Kertaustyylit ovat
minusta kaupunkiympäristöön mainiosti sopivia, Richard Straussin musiikkia
kuuntelen mielelläni ja orientalismi on minusta tervettä kiinnostusta
erilaisuutta kohtaan. Oikeastaan vakavia päätöksiäni 1800-luvun taiteesta ei
voisi tehdä, jos ei olisi tietoa siitä, mikä sitä on seurannut.
Arkkitehtuurissa
esiintyi mielestäni lyhyt kukoistuskausi: art
nouveau eli jugend, joka Suomessa
ilmeni osin päällekkäin kansallisromantiikan kanssa. Parhain esimerkki tästä
tyylistä on mielestäni Hvitträsk Kirkkonummella. Kolmen arkkitehdin itselleen
suunnittelema kodin ja ateljeen yhdistelmä on mestarillinen ehkä juuri siksi,
että sitä suunnitellessaan arkkitehdit saattoivat antaa täyden vallan
mielikuvituksilleen. Vaikka talo on painajainen liikkumisongelmaiselle, se
portaiden, käytävien ja parvekkeiden paljous on aina kiehtonut minua, niin että
olen kerta kerran jälkeen mennyt sinne uudelle vierailulle.
Tämän
jälkeen alkoi historiallisesti katsoen hämmästyttävän nopea laadun
romahtaminen. Voisin kirjoittaa tästä paljonkin, mutta koska ”pyörää ei kannata
keksiä kahta kertaa”, linkitän tuoreen
tekstin Sarastus-lehdestä.
Musiikin
alalla Richard Straussia seurasi hirvitys. Taidemusiikki taantui Igor Stravinskin sanoin kuvaamattomaksi
möykäksi, ja populaarimusiikin uudet muodot, kuten jazz ja rock, seurasivat
varsin pian perässä saavuttaen käsittämättömän suosion. Maailman kiistatta
suurin arvoitus minulle ei suinkaan ole vaikkapa se, kuinka alkuräjähdyksessä
ei-mikään räjähti, vaan se, kuinka niin sanomattoman monet ihmiset pitävät
yksinkertaisesta, jumputtavasta musiikista, vaikka he ovat tietoisia paljon
laadukkaamman musiikin olemassaolosta.
Rappio
tapahtui taiteessa alalla kuin alalla: väriroiskeet ylennettiin maalauksiksi,
teolliset huonekalut ja koriste-esineet valtasivat kodit, runoilta ja
kirjallisuudelta ei lopulta vaadittu enää mitään.
Miten
tämä on mahdollista? Porvariston noustessa taide jämähti vanhaan, työväestönkin
noustessa taide rapistui täysin. En usko, että se on sattumaa. Kulttuuri
heijastelee yhteiskuntaa, ja minä uskon, että on olemassa absoluuttisesti oikea
yhteiskunnallinen malli. Kannatan hierarkioita, koska pidän niitä ihmisolennolle
luontaisina siksi, että ihminen ei koskaan muodosta spontaanisti mitään tasa-arvoista.
Kulttuurimme, joka viimeisten kahdensadan vuoden aikana on muuttunut tasa-arvoiseksi,
on myös mädäntynyt.
Työväestön ylentämisessä epäonnistuttiin: onnistuttiinkin alentamaan yläluokka. Vaikka luulisi, että vaurauden käsittämätön nousu olisi mahdollistanut entistä suuremman upeuden ja uljauden, tapahtuikin päinvastainen. Kertaustyylejä seurasi arkkitehtuurissa aivan vastaava kyvyttömyys luoda uutta: funktionalismi, jonka ideologia on poistanut arkkitehtuurin taidemuotojen joukosta; onko kukaan kuullut, että nykyaikana arkkitehteja pidettäisiin taiteilijoina? Kaikissa taidemuodoissa rima asetettiin alemmas tai peräti poistettiin kokonaan, koska kukaan ei enää osannut tavoitella suurempia korkeuksia, paremmuutta edeltäjiin nähden. Menneen haikailu vaihtui kulttuuriseksi itseinhoksi ja eksotiikan kaipuu poliittiseksi monikultturismiksi.
Työväestön ylentämisessä epäonnistuttiin: onnistuttiinkin alentamaan yläluokka. Vaikka luulisi, että vaurauden käsittämätön nousu olisi mahdollistanut entistä suuremman upeuden ja uljauden, tapahtuikin päinvastainen. Kertaustyylejä seurasi arkkitehtuurissa aivan vastaava kyvyttömyys luoda uutta: funktionalismi, jonka ideologia on poistanut arkkitehtuurin taidemuotojen joukosta; onko kukaan kuullut, että nykyaikana arkkitehteja pidettäisiin taiteilijoina? Kaikissa taidemuodoissa rima asetettiin alemmas tai peräti poistettiin kokonaan, koska kukaan ei enää osannut tavoitella suurempia korkeuksia, paremmuutta edeltäjiin nähden. Menneen haikailu vaihtui kulttuuriseksi itseinhoksi ja eksotiikan kaipuu poliittiseksi monikultturismiksi.
Jos
olisin elänyt sata vuotta sitten, todennäköisesti olisin kansallisromanttisten arkkitehtien
kanssa halveksinut Viktor Emanuel II:n monumenttia. Mutta jos saisimme tietää, mitä
oli tulossa, olisimme langenneet sen eteen polvillemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti