Krimin
kriisin kiivaimmassa vaiheessa päädyin lukemaan surullisenkuuluisan Johan Bäckmanin blogia. Totesin jääneeni oikeasta
helmestä paitsi. Tekstien hurmoksellinen, täydellisen kritiikitön paatos sai
minut tyrskimään naurusta, mihin ei moni teksti kykene. Hieman säälin kirjoittajaa,
koska muutama vuosikymmen sitten sellainen sävy olisi saattanut olla hyväkin
ansio, jolla nousta poliittisiin asemiin. Bäckman on ajastaan jäljessä. Tuli
myös mieleen, että tekstien luonne on melko identtinen Alexander Stubbin EU-oodien
kanssa. Stubb vain poliitikkona joutuu pitämään kielen keskemmällä suuta.
Ukrainan
tapahtumien aikana minullekin, kylmän sodan jälkeen syntyneelle, on paljastunut
se asenteiden kirjo, joka suomalaisissa kohdistuu Venäjään ja venäläisiin.
Venäläiset tuntuvat olevan suomalaisten itsensä ohella ainoa kansa, johon
Suomessa on yleisesti hyväksyttyä suhtautua penseästi.
Itse
olen jo vuosien ajan pitänyt Venäjää eräänä maailman mielenkiintoisimmista
maista. Olen käynyt siellä kolme kertaa, vuosina 2005, 2008 ja 2010, ja joka
kerralla olen yllättynyt positiivisesti. Monissa asioissa venäläisten asenteet
ovat sellaiset, että vastaavaa kaivattaisiin Länsi-Euroopassakin.
Vuoden
2010 Venäjän-matkaani liittyi linja-autokierros Karjalan kannaksella. Oli
tietyllä tapaa masentavaa nähdä venäläisten uusrikkaiden huviloita Suomen
maaperällä (tai, kuten silloin totesin, Suomen vesiperällä), mutta huvilat
arkkitehtonisesta näkökulmasta edustivat esteettistä tajua, joka
Länsi-Euroopasta tuntuu lähes tyystin kadonneen. Ne eivät olleet postmoderneja
hökötyksiä, joiden ulkonäön ainoa tarkoitus on olla erilaista kuin mikään
aiemmin nähty, vaan ne edustivat 1800-luvun kertaustyylien ihanteita. Syvärin
etelärannalla oleva oligarkkien rakentama kylä tuntui puolestaan elvyttävän
kansallisromanttisen arkkitehtuurin.
Näin
pelkästään arkkitehtuuri kertoo kansan arvoista. Venäläiset ovat huomattavasti
konservatiivisempia ja kansallismielisempiä kuin länsieurooppalaiset.
Marxilaisessa imperiumissa kärsineet ovat oppineet varomaan ideologian uutta
muotoa, jota Euroopan Unioni edustaa. Venäläiset eivät yritäkään kantaa huolta
koko maailman ongelmista tai kaikista maailman ihmisistä. Ja vaikka Venäjän
tapa huolehtia omista kansalaisistaan on kyseenalainen, se on silti sanomattomasti
viisaampi tapa kuin länsieurooppalaisten humanistinen itsemurha,
monikultturismi.
Sitä
en Venäjässä ymmärrä, että vaikka se pitää velvollisuutenaan puolustaa
venäläisiä, sen johdolla ei kuitenkaan tunnu olevan suuremmin paineita parantaa
venäläisten asemaa maan sisällä. Siitä huolimatta tavallaan pidän myös Venäjän
uudesta imperialismista, jota Bäckman jumaloi.
Venäläiset
kunnioittavat voimaa. Kun he huomaavat, että länsieurooppalaiset ja nykyään
myös yhdysvaltalaiset ovat kyvyttömiä päättäväiseen toimintaan, venäläisillä on
röyhkeyttä marssia naapurimaihinsa ja liittää osa niistä itseensä. Sanon, että
tavallaan pidän tästä, siksi että se väistämättä herättää utopiahaaveissaan
elävät länsieurooppalaiset. Edelleen maailmassa se on vahvin, jolla on
sopivassa suhteessa röyhkeyttä, julmuutta ja itsekkyyttä. Humanisti-idealistien
lempeä hyväntahtoisuus on heikkoutta, ei mitään muuta.
Venäjää
ja venäläisiä on helppo arvostaa, koska he arvostavat itseään.
Länsieurooppalainen, joka huokuu kulttuurillista itseinhoa, nöyristelee ja
pyytelee anteeksi, ei ole ollenkaan kunnioitettava olento. Tämä on juuri se
syy, minkä vuoksi kolmannen maailman kunniakulttuurit eivät tunnu sopeutuvan
yhteiskuntiimme. Ne eivät pysty kunnioittamaan kulttuuria, joka ei kunnioita
itseään. Meillä olisi venäläisiltä paljon opittavaa.
Suomalaisten
suhde venäläisiin on kautta historian ollut ongelmallinen. Tämän tekstin nimi
liittyy tuohon pitkään yhteiseen historiaan. Veli venäläinen on suomalaiselle
sukua, vaikka onkin monesti vihollinen. Koko käsite saattaa liittyä samaan
asiaan kuin Kalevalan runot Kalervon ja Untamon veljessodasta ja Kantelettaren
runo Velisurmaajasta.
Minusta
suomalaiset saavat kiittää venäläisiä suomalaisuudestaan. Enkä tällä tarkoita
mitään suuriruhtinaskunnan aikaista kehitystä. Suomalaiset ovat aina olleet
jotakin suhteessa venäläisiin. Tarvetta kansakunnalle ei olisi ollut ilman
naapurin sukulaista vihollista.
En
kuitenkaan voi sanoa olevani mitenkään erityisen kiintynyt Venäjään, kuten
dosentti Bäckman. Tekstin Maanpuolustusasiaa lopussa kerroin, että toivoisin
Suomen olevan mahdollisessa sodassa mieluummin Venäjän kuin Länsi-Euroopan
puolella. Varmaan joku on tämän takia pitänyt minua maanpetturina tai
potentiaalisena sellaisena. Ukrainan tapahtumat eivät ole muuttaneet mieltäni
miksikään. Silti kriisin ollessa kiivaimmillaan tulin hetken ajatelleeksi, jos
Suomi ja Venäjä joutuisivat keskenään sotaan.
En
pitänyt ajatusta lainkaan pelottavana. Olen nuori mies, enkä elämässäni ole
tällä hetkellä sitoutunut oikeastaan mihinkään. Minunkaltaiseni ihmiset ovat
oivallisia sotilaita. Sotaan lähteminen tuntuisi seikkailulta, johon lähtemistä
ei mikään henkilökohtaisesti tärkeä hillitsisi. Olen varma, että sodan
sattuessa olisin sellainen kuin entisaikojen sotilaat, lähtisin matkaan
riemulla (vaikka hyvin tietäisin riemun olevan lyhytikäinen).
Vladimir
Putin ei ehkä ole miellyttävin mahdollinen henkilö, mutta toivoisin kuitenkin
hänelle oikeutta. Miksi häntä niin demonisoidaan, kun Länsi-Eurooppa on täynnä
paljon kavalampia roistoja? Olisi hienoa olla vaikka Putininkin kanssa liitossa
ja nujertaa EU:n johtajat, jotka puhuvat ylistäviä Euroopasta, mutta jotka
tuntuvat oikeasti haluavan sen hukkumista kolmannen maailman invaasion alle.
Viime
vuosisadan kansanmurhaajia tuomittiin Nürnbergissä hirsipuuhun. Sanokaa minun
sanoneen, jos tämän vuosisadan kansanmurhaajat saavat niin kivuttoman lopun, he
saavat olla tyytyväisiä.