Mielenosoitukset
rauhan puolesta ovat mielestäni eräitä modernin maailman paradokseista. Mielenosoitus
poliittisena demonstraationa on jo niin vakiintunut osa yhteiskunnallista
kulttuuriamme, että harva tulee lainkaan pohtineeksi kaikkea sitä, mitä sen
taustalla on. Kyse on ennen kaikkea psykologiasta, aivan samanlaisesta kuin
mikä liittyy sotilasparaateihin ja kansallislaulujen veisuuseen. Osallistujat
saavat kokoontumisesta ja yhteisestä tavoitteesta henkeä nostattavan tunnelman
ja toivovat sen leviävän muihinkin ihmisiin.
Ihmisellä
on luontainen taipumus suhtautua suuriin väkijoukkoihin pelonsekaisella
kunnioituksella. Mielenosoituksien tarkoitus on herättää pelkoa. Niissä
näytetään, että joukolla on voimaa ja valtaa. Joukkovoima kerää opportunisteja
mukaansa ja saa vastustajat epäröimään. Ei ole mikään ihme, että sana väkivalta
koostuu kahdesta sanasta, väestä ja vallasta, jotka yhdessä ovat myös synonyymi
joukkovoimalle. Rauhanmarssit ovat ikään kuin väkivallalla pelottelua
väkivaltaa vastaan. Ei haittaa, että julkilausumat ovat rauhanomaisia. Ihmisen
psykologia saa ulkopuoliset pelkäämään, vaikka järki sanoisi muuta.
Sanotaan,
että mielenosoitukset on hyväksyttävä, koska ne ovat osa demokraattiseen
yhteiskuntaan osallistumista. Siitä olen täysin eri mieltä. Demokratia on
valistusperäinen järjestelmä, ja valistus korostaa järkeä. Mielenosoitukset
perustuvat tunteisiin, pelkoon ja yhteisöllisyyteen. On hassua, että vihaan ja
kansallistuntoon torjuvasti suhtautuva järjestelmämme silti hyväksyy
mielenosoitukset.
Mielenosoitukset
ovat myös äärimmäisen yksisuuntainen politiikan tekemisen tapa. Toisin kuin
esimerkiksi tällainen verkkojulkaisu, mielenosoitukset eivät haasta
keskusteluun. Niiden tarkoitus ei ole levittää hyviä argumentteja ja haalia
itse asialla kannattajia. Runsaan vuoden takainen ”rasismin ja fasismin”
vastainen mielenosoitus Tampereella sai minut oikein nauramaan. ”Rasisteja ja
fasisteja” olemme kuulemma me argumentoivat tahot, joiden argumentit
käännyttävät ihmisjoukkoja taaksemme. Vastapuolen reaktio ei ole haastaa
argumentteja ja osoittaa koko maailmalle, että me olemme väärässä. He
kokoontuvat vihjaamaan, että heitä on paljon (siis ”paljon” – sata ihmistä
kadulla vaikuttaa enemmältä kuin runsaat puoli miljoonaa ääntä uurnassa) ja
että heillä näin ollen on voimaa esimerkiksi ryhtyä mukiloimaan vihollisiaan,
kuten luultavasti sama joukko saman vuoden lopulla samassa kaupungissa teki.
Periaatteessa
iloitsen aina järjen voitosta tunteista. Venäjällä on viime aikoina osoitettu
mieltä aggressiivista ulkopolitiikkaa kohtaan. Vaikka en millään muotoa kannata
aggressiivista ulkopolitiikkaa, oli tavallaan hauska nähdä, kuinka
mielenosoitukset raukesivat tyhjiin. Porukka demonstroi väkivaltansa uhalla,
mutta ei sitten teekään mitään. Minä osallistun mielenosoitukseen vasta
silloin, kun sen asian puolesta olen valmis taistelemaan väkivallallakin.
Muuten se vaikuttaisi tyhjältä uhkaukselta ja olisi siis todella noloa.
Jos
Venäjän uusimperialismissa jotain hyvää haluaa nähdä, niin löytyyhän sitä. Myös
sitä on ollut viihdyttävää seurata, kun EU:n pamppujen ja muiden nynnyjen
pumpulinen maailma osuu todellisuuden karille. Poikkeuksellisen pehmeän elämän
eläneet ”valtiomiehet” ärisevät Venäjälle kansainvälisestä oikeudesta ja
asettavat pakotteita, esimerkiksi estävät pariakymmentä konnaa liikkumasta.
Tapaus irvokkuudessaan muistuttaa sitä, että kolmannen maailman
kunniakulttuureista tänne tulleita rikollisia rangaistaan suomalaisella
vankilalaitoksella, jonka olosuhteet muistuttavat lähinnä ulkomaalaisten
vankien kotimaiden diktaattorien lukaaleista. Kovikset, kuten
kunniakulttuureista tulleet sekä Venäjä, eivät kavahda muuta kuin väkivaltaa.
Venäjän
politiikka on ehkä viimein saanut EU:n johtajat ymmärtämään, että sopimuksilla
on arvoa vain niin kauan kuin niille sitä annetaan, ja että on vain yksi
oikeus, vahvimman oikeus, ja vain yhdenlaista valtaa, väkivaltaa. Venäjä ottaa
itselleen Abhasian, Etelä-Ossetian, Krimin ja tulevaisuudessa ehkä muitakin
alueita. Niin kauan kuin EU lataa tykkinsä sopimuspapereilla ja
matkustuskielloilla, venäläisillä on lystiä. Itse asiassa uskon, että noin
lapselliset vastatoimet ovat vain Putinin pussiin pelaamista, koska niiden
perusteella hän saa luotua alamaisilleen ulkopuolisia uhkakuvia, jotka
todellisuudessa ovat yhtä vaarallisia kuin ei mikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti