Liberalismista on moneen junaan

Luulin kai olevani kovinkin terävä, kun heti ensimmäisessä tekstissä esipuheen jälkeen päätin määritellä sellaiset käsitteet, joiden merkitys on epämääräinen tai sellaiseksi muuttunut. Vasta hiljattain olen todennut sen surullisen tosiasian, että työ taisi mennä hukkaan. Eiväthän eri mieltä olevat ihmiset ymmärrä, mitä toiset tarkoittavat, jos kaikkea ei väännetä aivan rautalangasta, mihin minun suppeat määritelmäni eivät tainneet yltää. On käsittämätöntä, kuinka yhdellä ja samalla kielellä voikin tulla ylittämättömiä kielimuureja vastaan. Ehkä sen pakkoruotsin voisi korvata oppiaineella, jossa opeteltaisiin tulkitsemaan eri poliittisia leirejä edustavien sinänsä ymmärrettävien lauseiden tarkoitettua sisältöä.

Tekstissä halusin erityisesti ojentaa sitä ylimielistä ajatusta, että liberalismi on yhtä kuin edistyksellisyys ja konservatismi yhtä kuin vanhoillisuus ja taantumuksellisuus. Tarjosin tilalle seuraavaa: ”Liberalismi tarkoittaa uskoa liberalistiseen yhteiskuntaihanteeseen, jossa ihminen on ensisijaisesti yksilö eikä osa perhettä, sukua tai kansakuntaa.” Sääli, etten silloin ollut oivaltanut, että liberalismista on aivan uskomattoman moneen junaan.

Minä olen ymmärtänyt liberalismin tarkoittavan esimerkiksi seuraavia asioita: ihmiset kantavat itse vastuun omasta elämästään; poliittisesti eri mieltä olevia kunnioitetaan, vaikka mielipiteistä ei pidettäisikään; vain yhteiskunnallisesti vahingollisia asioita kielletään; poliittinen päätöksenteko on niin läheisellä tasolla ihmistä, että hän pystyy siihen äänestämällä tai edustajaan kontaktia ottamalla vaikuttamaan; eettiset kysymykset ovat ihmisten itsensä ratkaistavissa; ihmiset ovat yksilöitä ja yksilöinä heitä tarkastellaan, ei osana mitään ryhmiä; talouselämä kehittyy alhaalta ylöspäin, ihmisten ollessa vapaita toimimaan oman tahtonsa mukaan; ihmisten omaisuutta kunnioitetaan; julkinen valta sen enempää kuin yksilötkään ei ole kiinnostunut ilmiöistä, joilla ei ole sille merkitystä.

Jos liberalismi tarkoittaisi edelleen näitä, minulla ei olisi vaikeuksia kutsua itseäni liberaaliksi.

Jostain kumman syystä liberalismiin lasketaan myös seuraavankaltaiset ilmiöt: valtiovalta holhoaa ihmisiä läpi elämän; poliittisesti eri mieltä olevia haukutaan fasisteiksi ja heidät halutaan syrjäyttää kaikesta asiallisesta vuoropuhelusta; kristillisiä pyhiä kielletään jonkinlaisen ”uskonnollisen neutraaliuden” nimissä; poliittinen päätöksenteko etäännytetään kansan suostumusta kysymättä rakennettavaan EU-liittovaltioon; kansalaisia pakotetaan osallistumaan kehitysavun ja humanitaarisen maahanmuuton kustantamiseen, vaikka he eivät niitä pitäisi eettisinä velvollisuuksinaan; ihmisiä ei kohdella yksilöinä, vaan osina ryhmiään, joita julkinen valta sitten syrjii mielensä mukaan; valtio ottaa ihmisiltä rahaa veroina ties mihin muuhunkin kuin julkisten perustehtävien ylläpitoon; julkinen valtaa anastaa ihmisten kodit voidakseen rakentaa tilalle infrastruktuuria; kansalaiset ja jopa kansanedustajat vetävät herneen nenään, kun jossain myydään historiallisia assosiaatioita herättäviä pukuja tai kun joulutorttujen muoto muistuttaa hakaristiä (hui!).

Kuinka yksi ja sama sana liberalismi voi pitää sisällään näin paljon vastakohtaisuuksia? Eihän koko sana tarkoita enää yhtään mitään. Se on kokenut samanlaisen hyperinflaation kuin rasismi, joka ennen tarkoitti syrjintää rodun perusteella, mutta nykyään ilmeisesti tarkoittaa myös sitä, ettei halua ryhmien välille eri sääntöjä (eli syrjintää, joka on muodissa varustaa kaiken anteeksi saavalla sanalla ”positiivinen”).

Kaipa määritelmän venyttäminen äärimmilleen johtuu siitä, että koska sanalla liberalismi on hyvä kaiku, kaikki poliittiset ryhmät totalitaristeja myöten haluavat sen omia itselleen.

Olisi hyvä, jos kaikki ideologioita merkitsevät termit voisi jollain jumalallisella interventiolla pyyhkiä kaikkien ihmisten mielistä pois. Jos me sitten saisimme keksiä uudet termit tilalle nykyisten mielipide-erojen mukaan, keskustelu voisi taas onnistuakin. Jälkimmäisen esittelemäni liberalismin kannattajat saattaisivat hämmästyä löytäessään itsensä samasta porukasta uusnatsien ja uskonnollisten kiihkoilijoiden kanssa. Yhtä mielellään he kaikki pakottavat hallintoalamaisiaan, mitä nyt vähän eri suuntiin.

Taiteilijoiden diktatuuri

Syksyn aikana luin Timo Hännikäisen esseekokoelman Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Ehdottomasti mielenkiintoisin oli analyysi kansallissosialismista. En ollut koskaan ennen lukenut pohdintaa aiheesta siitä näkökulmasta kuin mistä Hännikäinen aihetta tarkasteli, ja totesin hänen oivaltaneen jotain (siinä mielessä) uutta, joka ehdottomasti tulisi lisätä aiheen perusopetukseen. Kansallissosialismi on, sinänsä ymmärrettävästi, täydellisesti demonisoitu aihe, jota ei ole ollut tapana arvioida muuna kuin absoluuttisena pahuutena. Tällainen tarkastelutapa on lähtökohtaisesti liian ahdasmielinen.

Kansallissosialismin sijoittaminen millekään poliittiselle kentälle ei ole helppoa. Jotkut sanovat sitä äärioikeistolaiseksi, koska se vannoi vahvan kansallismielisyyden nimiin, kunnioitti eräitä konservatiivisia ihanteita (kuten perhemallia) ja vastusti marxilaisuutta; jotkut sanovat sitä äärivasemmistolaiseksi, koska se oli radikaalin vallankumouksellinen liike, kannatti valtiojohtoista taloutta ja suhtautui jonkinmoisella penseydellä kristinuskoon; jotkut sanovat sitä äärikeskustalaiseksi, koska erot toisaalta radikaaleihin traditionalisteihin ja toisaalta kommunisteihin olivat liian suuret, jotta se mahtuisi kummankaan kanssa samaan kategoriaan. Hännikäinen osui esseessään mielestäni parempaan määrittelyyn: kansallissosialismi sellaisena kuin se Saksassa toteutui, ei ollut politiikkaa ollenkaan. Se oli taidetta.

Adolf Hitler oli halunnut taidemaalariksi. Kun sitä haavetta hän ei päässyt toteuttamaan, ennen pitkää hänestä tuli poliitikko, mutta taiteellisuus ei hänestä kadonnut. Se, miksi kansallissosialistinen Saksa on eräs maailmanhistorian hirviömäisimmistä valtioista, johtuu juuri siitä, että Hitler kavereineen pääsi vapaasti tekemään siitä taideteosta yhteiskunnan sijaan. Oikea politiikka sai väistyä, kun puhtaasti taiteelliset elementit pääsivät kukoistamaan.

Kansallissosialistien kansansuosio ja heidän toimiensa kansan keskuudessa nauttima hyväksyntä johtui merkittävästi siitä, että taiteilijadiktaattori osasi käyttää taidetta ja taiteellisuutta hyväkseen. Sotilasparaatit olivat täydellisesti suunniteltuja performansseja, jotka saivat ihmiset, laumaeläimet, eräänlaiseen hypnoosiin. Muiden mukana on aina hauska mennä, eikä tietenkään mikään pystyisi paremmin koko kansaa saamaan toistamaan samoja liikkeitä kuin preussilainen kurinalaisuus. Yhtäaikaiset liikkeet, jotka sulkeisjärjestykseen kuuluvat, toimivat kuin primitiivisten uskontojen tanssirituaalit: ne luovat mystistä yhteenkuuluvuuden ja vahvuuden tunnetta.

Hitler suunnitteli purkavansa lähes koko Berliinin ja rakentavansa tilalle maailmanpääkaupungin, joka olisi maailmanhistorian suurenmoisin metropoli. Siellä olisi sata metriä leveä ja viisi kilometriä pitkä kävelykatu, jonka toisessa päässä olisi megalomaaninen riemukaari ja toisessa vielä megalomaanisempi Volkshalle, jonka kupoli nousisi pilvenpiirtäjien korkeuteen. Ja se ei saanut rakennusprojektia häiritä, ettei Berliinin maaperä soveltunut sellaisten rakennusten perustaksi.

En millään tavalla pidä kansallissosialisteista, mutta heidän tyylitajussaan ei ollut moitittavaa. Suunnitelma uudistetuksi Berliiniksi näyttää komealta (kuvia löytyy täältä), vaikka sen toteuttamiseksi olisikin purettu esimerkiksi Berliinin vanha kaupunkipalatsi, jonka DDR sittemmin purki ja jonka jälleenrakentamiseen minäkin olen vaatimattomalla rahasummalla osallistunut.

Ja mikä oli varsin kummallista, mutta tavallaan myös kiehtovaa, komeutta ei ollut tarkoitettu ikuiseksi. Kansallissosialistisen järjestelmän ei ollut määrä kestää ”kuin” tuhat vuotta, mutta onhan se vähemmän kuin mitä esimerkiksi kommunistit suunnittelivat ja mitä nykyään liberaalit suunnittelevat omille maailmanjärjestyksilleen. Maailmanpääkaupungin oli tarkoitus joskus taantua raunioiksi ja jäädä Rooman foorumin, Pantheonin ja Colosseumin tavoin muistuttamaan maailmaa kerran hallinneesta mahdista.

Juutalaisten ja muiden ali-ihmisiksi sanottujen joukkomurhat voidaan laskea makaaberiksi osaksi samaa taiteellista sarjaa. Hitler kohteli heitä kuin romaanihahmoja. Jos mieli on taiteellinen, ihmiset helposti typistyvät persoonattomiksi stereotyypeiksi, joista ei tarvitse välittää. Heidän poistamisensa olisi tuottanut Hitlerin mielikuvituksessa kuvitellun taideteosvaltion, jossa on vain sellaisia hahmoja kuin taiteilija haluaa. Hitleriä sanotaan pahaksi ihmiseksi siksi, että hän käsitteli oikeita, eläviä ihmisiä; omasta mielestään hän ei välttämättä tehnyt sen enempää kuin nykyaikainen Photoshopin käyttäjä, joka pyyhkii valokuvistaan sivulliset, epäolennaiset hahmot, jotka tekevät kuvista sekavampia.

Kaipaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun enemmän sitä perspektiiviä, jota Hännikäinen esseessään toi. Ei puhuttaisi vain sellaisista elementeistä kuin kansallismielisyydestä ja kosmopoliittisuudesta, sosialismista ja kapitalismista, konservatismista ja liberalismista. Voitaisiin puhua ainakin myös taiteellisuudesta ja yhteiskunnallisuudesta (tässä voisi olla tilalla joku muukin sana). Nykyajan kansallismielinen, joka on orientoitunut yhteiskunnallisesti, on takuulla paljon kauempana Hitleristä kuin kosmopoliitti, joka on orientoitunut taiteellisesti.

Taitaa olla niin, että kansallissosialistien taiteellinen luonne löytyy tänä päivänä voimakkaimmin niistä, jotka vimmaisimmin kansallissosialismia vastustavat. ”Monikulttuurisuus on rikkautta” ja ”Erilaisuus on rikkautta” ovat ainakin joskus olleet Suomen poliitikkopiireissä tunnustettuja fraaseja – ja se hirvittää minua. Monikulttuurisuus ja erilaisuus ovat yhteiskunnallisesti epäoleellisia asioita. Yhteiskunta tarvitsee rauhaa, laillisuutta ja elinmahdollisuuksia. Se, tarvitseeko yhteiskunta ”puhdasta arjalaisuutta” tai ”monikulttuurisuutta” ovat silkkoja mielipiteitä, joiden ei tulisi olla tärkeitä poliitikoille.

Monikulttuurisuuden kannattajat eivät ole pystyneet kertomaan kriitikoilleen, mikä heidän utopiassaan on niin ihanaa, että sitä on pakkosyötettävä niillekin kansalaisille, jotka eivät sitä halua. Esitin aiemmin hypoteesin, että monikulttuurisuuteen halutaan, koska postmoderni länsimainen kulttuuri rappiollisine ilmiöineen on ihmiselle luontaisesti niin epämiellyttävä, että mistä tahansa muusta kaivataan vapahdusta. Nyt esitän eräänlaisen jatkohypoteesin: monikulttuurisuuden rakentajat ovat taiteellisia sieluja, jotka kansan tahdosta välittämättä haluavat nähdä omanlaisensa taideteosyhteiskunnan. Minulle selittämättömistä syistä johtuen he pitävät kauniina yhteiskuntaa, josta löytyy sekaisin kaiken uskoisia, rotuisia ja kielisiä ihmisiä (tosin kaiken mieliset ihmiset eivät heille ilmeisesti kelpaa, koska poliittiseen erimielisyyteen he vastaavat monesti natsi-, rasisti- tai fasistikortilla).

Taiteilijat ovat leimallisesti vasemmistolaista porukkaa. Vasemmisto on leimallisen monikultturistinen poliittinen joukko.

Taiteellisuutta ei pidä sekoittaa politiikkaan, koska seuraukset näyttävät olevan järjestään katastrofaalisia: joko yhteiskunta yrittää tuhota muut tai se päätyy tuhoamaan itsensä. Taiteellisuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, olisihan maailma ilman taidetta rumempi paikka – no, lukuun ottamatta nykyajan rappiotaidetta. Käytän tätä kansallissosialistien lanseeraamaa termiä, koska se on hyvä.

Minäkin olen taiteilija, nimittäin kirjailija, kuten olen tainnut ennenkin kertoa. Periaatteessa toivon siis syvästi, ettei minusta koskaan tule poliitikkoa. Toivokaa, lukijat, samaa.

"Preussens Gloria"

Varusmiespalveluksen aikana petyin monella tapaa Suomen armeijaan. Olin kai kuvitellut liikoja, luottanut vanhaan sotilasihanteeseen, josta ei tällä vuosituhannella ole paljoakaan jäljellä. Kun mietin niitä ihmisiä, joiden kanssa jouduin olemaan tekemisissä ja jakamaan saman kasarmin ja tuvan, en voi välttyä kauhealta ajatukselta, että tulevaisuuden sodissa sotilaat ovat samanlaisia ryöstönhimoisia roistoja kuin aikana ennen 1700-lukua.

Kuuluin Kaartin Jääkärirykmentin sotilaspoliiseihin ja komppaniani tehtäviin kuului muun harjoittelun ohessa toiminta kunniakomppaniana. Näitä tehtäviä suoritin monta kertaa yli puolen vuoden aikana: olin kunniavartiossa, kun marsalkka Mannerheimin haudalle laskettiin kukkaseppele; olin mukana kahdessa vartionvaihtoparaatissa Helsingin keskustassa; vietin kaksi viikkoa Mariankadun päävartiossa; olin kunniajoukoissa, kun Presidentinlinnaan saapui suurlähettiläitä; osallistuin kaksi kertaa seppeleenlaskutilaisuuteen Pääesikunnan sisäpihalla; olin vastaanottojoukoissa, kun Viron puolustusvoimain komentaja saapui vierailulle; huipennus oli, kun olin mukana kunniakomppaniassa, joka osallistui presidentti Niinistön virkaanastujaisiin. Nautin näistä tehtävistä siitäkin huolimatta, että etenkin viikot päävartiossa olivat mahdottoman pitkäveteisiä ja että monissa kunniatehtävissä jäseneni kipeytyivät hievahtamattomasta seisomisesta ja kiväärin pitelemisestä.

Taisin kuitenkin olla harvoja, jotka osasivat antaa niille arvoa. Ajattelin, että jäsenten kipeytyminen on pieni hinta siitä, että loppuelämäni ajan säilytän muistot kunniatehtävistä, joihin ei kuka tahansa pääse ja joihin itsekään en enää pääse. Nyt olen tyytyväinen suorituksistani. Oikeastaan jopa päävartion viikot olivat omalla tavallaan elämyksiä: vaikka rakennus onkin aivan keskellä Helsinkiä, se tuntui olevan aivan oma rajattu maailmansa, josta tuon tuostakin astuttiin hetkeksi ulos vanhastaan tuttuun maailmaan.

Reserviin astuttuani totesin, että sotilaskoulutuksesta on jossain vaiheessa unohdettu sen toinen puoli, joka on vähintään yhtä tärkeä kuin taistelutekniikka. En kokenut yhtään agitaatiota. Ennen armeija oli paikka, jossa nationalismi ja patriotismi juurrutettiin niin tiukasti sotilaiden takaraivoon, ettei se sieltä helposti lähtenyt. Koska nationalismi on nykyään huonoa huutoa, sen poissaolosta en niinkään hämmästynyt, mutta patriotismin puute hämmästytti ja suorastaan pelästytti. Patriotismi on vain ja ainoastaan uskollisuutta valtiolle ja se voi olla jopa tärkeämpi puoli sotilaallisuutta kuin taistelutekniikka. Hyvät taistelijat, jotka eivät usko asiaansa, luopuvat helposti taistelusta, mutta huonot taistelijat, jotka uskovat asiaansa, voivat saavuttaakin jotain.

Kunniakomppania olisi tullut indoktrinoida ajatteluun, että kunniatehtävät ovat parasta, mitä armeijalta voisi odottaa. Niihin olisi tullut osallistua riemumielin sen sijaan, että porukka puree hammasta ja suostuu vain siksi, että muuten viikonloppuvapaat jäävät käyttämättä.

Asevelvollisuuden puolustajat vetoavat monesti siihen, että armeija on yksi viimeisiä paikkoja, joissa tausta ei merkitse mitään, paikka jossa on pakko tutustua erilaisiin ihmisiin. Tätä minä en totisesti kokenut vain positiivisesti. En kerta kaikkiaan kyennyt pääsemään samalle aallonpituudelle niiden joukkuekaverieni kanssa, joiden tausta oli liian erilainen. Suurin osa niistä, joita pidin minkäänlaisina kavereina, oli ylioppilaita. Tuvassani oli eräs, jonka koulutus oli jäänyt peruskouluun; hän oli eräs mahdottomimmista ihmisistä, joiden kanssa olen ikinä ollut tekemisissä. Ennen kuin häntä jouduin sietämään, olin saattanut suhtautua välinpitämättömästi hänenkaltaisiinsa; nyt suhtaudun vain peruskoulutettuihin kylmän välinpitämättömästi, sosiaalidarwinistisella ylemmyydentunteella.

Mutta oli armeijassa hyvääkin. Huolimatta taantumisestaan se on silti yksi ainoista linnakkeista nyky-yhteiskunnassa, joissa vain ansiot merkitsevät. Siellä aloittaessaan kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta etenemistä ei kukaan hidasta. Marxilainen tasa-arvoihanne, jossa lähtökohdan tasa-arvoisuus ei riitä, ei ole tunkeutunut sinne, koska se olisi vaarallista. Armeijan johtoon pääsee vain etenemällä aste asteelta korkeammalle, oikoteitä ei ole.

Preussista sanottiin, että se ei ollut maa jolla on armeija, vaan armeija jolla on maa. Kaikista maailmanhistoriassa esiintyvistä yhteiskunnista pidän Preussia kaikkein parhaimpana. Armeijan hyviä piirteitä tulisi soveltaa yhteiskunnassa laajemminkin, kuten Preussissa tehtiin.

Luonnollisissa olosuhteissa, joita ei sorkita, ihmiset muodostavat pyramidimallisen hierarkian. Alaluokka on suurin, keskiluokka on sitä pienempi, eliitti varsin pieni. Egalitaristinen yhteiskuntamalli, jota ovat yrittäneet rakentaa niin sosialistit kuin liberaalitkin, on minusta sietämätön. Erilaiset ihmiset ovat tasa-arvoisia vain siinä tapauksessa, että jokin taho (eli valtio) estää parhaita menestymästä ja keinotekoisesti nostaa huonoimpia. Tähän tarvitaan byrokraatteja, jotka elävät jakamalla muiden menestyksen hedelmiä.

Viime kesänä mökillä ollessani päädyin lukemaan vanhaa Suomen Kuvalehteä yli kymmenen vuoden takaa. SDP:n puoluekokousta käsittelevässä jutussa kysyttiin silloiselta kansanedustajalta Säde Tahvanaiselta, mihin SDP:tä tarvitaan enää, kun se on jo saavuttanut kaiken. Tahvanainen vastasi, että ilman SDP:tä päädyttäisiin ennen pitkää takaisin järjestelmään, jossa on mahtava eliitti ja sitä surkeissa olosuhteissa palvelevat maatyöläiset. Lausunnosta voi päätellä paitsi sen, että jotkut sosialistit uskovat ainoina ylläpitävänsä modernia teknologiaa, myös sen, etteivät he itsekään usko egalitaristisen ihanteensa voivan toteutua ilman kepulikonsteja.

Preussilainen yhteiskuntajärjestelmä, jossa uskottiin sotilaallisiin ihanteisiin, on eräs Euroopan historian vahvimmista ja menestyneimmistä. 1800-luvulla Euroopassa koettiin painopisteen muutos, kun Bonaparten jälkeinen Ranska ei kerta kaikkiaan pysynyt Preussin ja sen johtaman Saksan vauhdissa. Huolimatta siirtomaistaankin Ranska, Euroopan ehkä valistunein maa, taantui Preussin noustessa Euroopan johtoon. Samalla Saksasta tuli se maa, jota pienet maat, mukaan lukien Suomi, katsoivat mallia ottaen.

Olen liian vähän kuullut hämmästeltävän sitä, kuinka hyvin Saksa menestyi ensimmäisessä maailmansodassa tappiostaan huolimatta. Se taisteli kahden rintaman sodassa toisaalta Ranskaa ja Britanniaa, toisaalta Venäjää vastaan, puolellaan vain kolme heikkoa liittolaista, vihollistensa hallitessa käytännössä kaikkia siirtomaita ja saaden huoltoapua Yhdysvalloilta. Venäjä luhistui Saksan paineessa, Ranskakin melkein. Toisessa maailmansodassa kuvio toistui Ranskan luhistuessa ja Venäjän kestäessä, ja silloin Saksa valloitti vielä suuremmat alueet. Maailmansodissa Saksa menestyi olosuhteet huomioiden erittäin paljon paremmin kuin mikään voittajista.

Kansallissosialismin ikävin perintö on se, kuinka sen mielikuva saastuttaa kaiken koskettamansa. Totta on, että kansallissosialistit toimivat preussilaisen yhteiskunnan puitteissa, ja sen takia he varmaan onnistuivatkin niin tehokkaan hirviön luomisessa, mutta siitä ei preussilaisuutta voi syyttää. On oikeastaan todella ironista, kuinka järjestelmä, joka 1700-luvulla vahvimmin noudatti herrasmiesmäistä sotimista, valjastettiin 1900-luvulla toteuttamaan erästä historian suurimmista viattomien teurastuksista.

Preussilaisuuden positiivinen varjo on vielä helposti nähtävissä Saksassa. Se on yksi syy eurovaluutan dikotomiaan, jossa edes Ranska ei pärjää samassa valuutassa Saksan kanssa. Painopiste, joka Wienin kongressin jälkeen siirtyi idemmäs, on siellä vielä yhä.

Suhtaudun optimistisesti preussilaisen yhteiskuntamallin tulevaisuuteen. Se on niin tiukasti osa ihmisluontoamme, että se voimistuu taas heti, kun yhteiskuntien egalitaristiset rakenteet kaatuvat. Ne ovat jo pitkään huojuneet, eivätkä ne pysy pystyssä kauaa.

Preussilaisen yhteiskuntajärjestelmän kokisin myös parhaaksi toteuttamaan sitä veljeyden demokratiaa, josta Sarastus-lehdessä vähän aikaa sitten kirjoitettiin. Vapauteen perustuva liberaalidemokratia on jo koettu, samoin on koettu tasa-arvoon perustuva kansandemokratia. Sotilaallisia ihanteita korostava veljeyden demokratia olisi sovitettavissa myös siihen avoimeen meritokratiaan, josta viimeksi kirjoitin. Minusta olisi omalla tavalla helpottavaa alistua armeijassa tutuksi tulleeseen hierarkkiseen systeemiin, jossa tosin olisi vähemmän vapautta mutta enemmän turvallisuutta.

Lopuksi marssi soimaan:

Avoimeen meritokratiaan

Parlamentarismi on monella tapaa ajastaan jälkeen jäänyt tapa järjestää poliittinen valta. Se on 1700-lukulainen ihanne, jonka mukaan yhteiskunnan asiat hoituvat parhaalla tavalla, kun kansan luottamusta nauttivat viisaat filosofit kokoontuvat yhteen ja keskustelevat. Valistuksen rationalismin hengessä nämä filosofit sitten päätyisivät yksimielisyyteen parhaiten argumentoidusta kannasta, joka voittaisi.

Haluaisinpa tietää, onko missään parlamentissa kovinkaan usein annettu järjen voittaa. Ei ainakaan Ukrainassa, jossa viisaiden filosofien rationaalinen keskustelu on eskaloitunut tällaiseksi:

Toinen ongelma on se, etteivät yhteiskunnat ole enää niin hidasliikkeisiä ja yksinkertaisia, että pelkkä ajattelu riittäisi tuottamaan parhaat tulokset, tai ainakaan sellaiseen määrään ajattelua ei riittäisi aika. Päätöksenteko on nykyään niin vahvasti virkamiesten ja asiantuntijoiden käsissä, että 1700-luvun valistusfilosofit tuskin suostuisivat kutsumaan yhteiskuntiamme demokraattisiksi. Parlamentti on lähinnä perinteen vuoksi olemassa oleva muodollisuus, joka rauhoittaa kansalaisia, kun heille voidaan lain kirjaimeen vetoamalla vakuuttaa, että kyllä he voivat yhteiskuntaan vaikuttaa.

Siitä, kun Suomen eduskunnassa on viimeksi päätetty yhtään asiaa ilman, että ministeriöiden virkamiehet tai valiokunnissa vierailevat asiantuntijat ovat jättäneet päätökseen merkittävän kädenjäljen, mahtaa olla hyvin pitkä aika. Sekään asia ei varmasti ollut järin merkittävä.

Käytännössä kaikki demokraattisiksi sanotut yhteiskunnat ovat meritokraattisia tai teknokraattisia, eli todellinen valta on niillä, joilla on pätevyyttä ja ansioita. Demokratian jäännettä edustavat parlamentit vain vahtivat, etteivät räikeimmät aloitteet mene läpi. Ja se muuten saattaa olla yksi syy siihen, että yhteiskunnat ovat viime vuosikymmeninä menneet yhä enemmän hunningolle: kansa ei hyväksy kaikkein parhaita ehdotuksia, koska kaikki eivät niiden parhaimmuutta ymmärrä.

Suomessa jotkut valtiolle katkerat haluaisivat puolittaa kansanedustajien määrän. Tällaisten vaatimusten taustalla ei liene lainkaan kokonaisvaltaista pohdintaa vaikutuksista. Jos kansanedustajat kerran ovat jo nyt hukkua töittensä alle, kuinka kummassa asiat paranisivat sillä, että heidän työtaakkaansa kasvatettaisiin kertoimella kaksi? Pikemminkin kansanedustajien määrää voisi lisätä vaikka viiteensataan tai tuhanteen. Samalla ministeriöiden valtaa siirrettäisiin valiokunnille ja virkamiehistöä vähennettäisiin. Näin valtion menot tuskin kasvaisivat, mutta päätöksentekoon saataisiin lisää demokratiaa.

Mutta meritokratiasta ei silläkään tavoin päästäisi minnekään. Ehkä kaikkein viisainta olisi suoraan vain tunnustaa se realiteetti, että kansanvalta sellaisena, kun se kolme vuosisataa sitten hahmoteltiin, ei sovi enää nyky-yhteiskuntiin. Meritokratia olisi parempi pyrkiä yhdistämään demokratiaan kuin antaa sen kummitella taustalla. Ensimmäinen askel voisi olla vaalikelpoisuuden rukkaaminen: kun tavallinen tallaaja kerran ei pysty hoitamaan maan asioita ilman virkamiesten ja asiantuntijoiden neuvoja, miksi hänellä tulisi olla oikeus pyrkiä eduskuntaan? Vaalikelpoisuus tulisi ansaita osoittamalla olevansa kelpoinen maan asioita hoitamaan – eikö se kuulosta ihan loogiseltakin? Vähintään toisen asteen koulutus, kolmannen asteen voisi korvata muunlaisilla pätevyydenosoituksilla; ikärajoituksen voisi nostaa lähemmäs kolmeakymmentä vuotta.

Mielestäni kyseenalaista on myös se, miksi kansalaiset eivät saa suoraan päättää valiokuntien koostumuksista. Jokaiselle valiokunnalle voisi pitää omat vaalit, joissa olisi omanlaisensa vaalikelpoisuudet; lakivaliokuntaan voisivat pyrkiä vain juristit, sivistysvaliokuntaan vain akateemisen loppututkinnon suorittaneet, talousvaliokuntaan vain hyvän aikaa yksityisellä sektorilla työskennelleet, puolustusvaliokuntaan vain sotilasuralla olleet tai reservin upseerit, tulevaisuusvaliokuntaan vain nuoret konservatiivit – no, vitsi, vitsi!

Se, että on menestynyt urheilussa tai missikisoissa tai muuten saanut pärstänsä televisioon, ei toisi kelpoisuutta mihinkään valiokuntaan. Tai ehkä heille voisi kiintiöidä pienen eduskuntaryhmän, jonka jäsenillä ei olisi äänestysoikeutta, mutta kompensaationa kaksinkertainen määrä puheaikaa, jota he voisivat käyttää kansan äänellä puhumiseen.

Noin viidestäkymmenestä kansan luottamusta nauttivasta alan asiantuntijasta koostuvat valiokunnat kullekin politiikan alueelle – olen varma, että jos Suomen kokoinen jälkiteollinen yhteiskunta nyt keksittäisiin tyhjästä vailla historian jäänteitä, jotain tuollaista sen päätöksenteko muistuttaisi. Eri valiokunnilla voisi olla aivan erilaiset puolueetkin, eivätkä ideologiat tunkeutuisi niihin valiokuntiin, joissa niillä ei olisi mitään sijaa. Minkähän kaltaisia näkemyseroja esimerkiksi liikennevaliokuntaan muka syntyisi? Tuskin sellaisia, että minun kannattaisi niistä vaivautua äänestämään.

Suureen valiokuntaan äänestäisin EU-skeptikoita, ulkoasiainvaliokuntaan nurkkapatriootteja, valtiovarainvaliokuntaan kitupiikkejä, hallintovaliokuntaan kovanaamoja, lakivaliokuntaan sydämettömiä, puolustusvaliokuntaan militaristeja, sivistysvaliokuntaan ei-marxilaisia, talousvaliokuntaan liberaaleja, tulevaisuusvaliokuntaan konservatiiveja, työelämä- ja tasa-arvovaliokuntaan ja perustuslakivaliokuntaan klassisia liberaaleja ja ympäristövaliokuntaan ekofasisteja, muista valiokunnista en juuri välittäisi. Tämä olisi mahdollista. Uskon kuuluvani enemmistöön, jonka mielestä mikään olemassa oleva puolue ei vastaa itse kunkin näkemyksiä kaikilla politiikan aloilla. Hahmottelemassani mallissa se ongelma katoaisi.