26.11.2013

Taiteilijoiden diktatuuri

Syksyn aikana luin Timo Hännikäisen esseekokoelman Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Ehdottomasti mielenkiintoisin oli analyysi kansallissosialismista. En ollut koskaan ennen lukenut pohdintaa aiheesta siitä näkökulmasta kuin mistä Hännikäinen aihetta tarkasteli, ja totesin hänen oivaltaneen jotain (siinä mielessä) uutta, joka ehdottomasti tulisi lisätä aiheen perusopetukseen. Kansallissosialismi on, sinänsä ymmärrettävästi, täydellisesti demonisoitu aihe, jota ei ole ollut tapana arvioida muuna kuin absoluuttisena pahuutena. Tällainen tarkastelutapa on lähtökohtaisesti liian ahdasmielinen.

Kansallissosialismin sijoittaminen millekään poliittiselle kentälle ei ole helppoa. Jotkut sanovat sitä äärioikeistolaiseksi, koska se vannoi vahvan kansallismielisyyden nimiin, kunnioitti eräitä konservatiivisia ihanteita (kuten perhemallia) ja vastusti marxilaisuutta; jotkut sanovat sitä äärivasemmistolaiseksi, koska se oli radikaalin vallankumouksellinen liike, kannatti valtiojohtoista taloutta ja suhtautui jonkinmoisella penseydellä kristinuskoon; jotkut sanovat sitä äärikeskustalaiseksi, koska erot toisaalta radikaaleihin traditionalisteihin ja toisaalta kommunisteihin olivat liian suuret, jotta se mahtuisi kummankaan kanssa samaan kategoriaan. Hännikäinen osui esseessään mielestäni parempaan määrittelyyn: kansallissosialismi sellaisena kuin se Saksassa toteutui, ei ollut politiikkaa ollenkaan. Se oli taidetta.

Adolf Hitler oli halunnut taidemaalariksi. Kun sitä haavetta hän ei päässyt toteuttamaan, ennen pitkää hänestä tuli poliitikko, mutta taiteellisuus ei hänestä kadonnut. Se, miksi kansallissosialistinen Saksa on eräs maailmanhistorian hirviömäisimmistä valtioista, johtuu juuri siitä, että Hitler kavereineen pääsi vapaasti tekemään siitä taideteosta yhteiskunnan sijaan. Oikea politiikka sai väistyä, kun puhtaasti taiteelliset elementit pääsivät kukoistamaan.

Kansallissosialistien kansansuosio ja heidän toimiensa kansan keskuudessa nauttima hyväksyntä johtui merkittävästi siitä, että taiteilijadiktaattori osasi käyttää taidetta ja taiteellisuutta hyväkseen. Sotilasparaatit olivat täydellisesti suunniteltuja performansseja, jotka saivat ihmiset, laumaeläimet, eräänlaiseen hypnoosiin. Muiden mukana on aina hauska mennä, eikä tietenkään mikään pystyisi paremmin koko kansaa saamaan toistamaan samoja liikkeitä kuin preussilainen kurinalaisuus. Yhtäaikaiset liikkeet, jotka sulkeisjärjestykseen kuuluvat, toimivat kuin primitiivisten uskontojen tanssirituaalit: ne luovat mystistä yhteenkuuluvuuden ja vahvuuden tunnetta.

Hitler suunnitteli purkavansa lähes koko Berliinin ja rakentavansa tilalle maailmanpääkaupungin, joka olisi maailmanhistorian suurenmoisin metropoli. Siellä olisi sata metriä leveä ja viisi kilometriä pitkä kävelykatu, jonka toisessa päässä olisi megalomaaninen riemukaari ja toisessa vielä megalomaanisempi Volkshalle, jonka kupoli nousisi pilvenpiirtäjien korkeuteen. Ja se ei saanut rakennusprojektia häiritä, ettei Berliinin maaperä soveltunut sellaisten rakennusten perustaksi.

En millään tavalla pidä kansallissosialisteista, mutta heidän tyylitajussaan ei ollut moitittavaa. Suunnitelma uudistetuksi Berliiniksi näyttää komealta (kuvia löytyy täältä), vaikka sen toteuttamiseksi olisikin purettu esimerkiksi Berliinin vanha kaupunkipalatsi, jonka DDR sittemmin purki ja jonka jälleenrakentamiseen minäkin olen vaatimattomalla rahasummalla osallistunut.

Ja mikä oli varsin kummallista, mutta tavallaan myös kiehtovaa, komeutta ei ollut tarkoitettu ikuiseksi. Kansallissosialistisen järjestelmän ei ollut määrä kestää ”kuin” tuhat vuotta, mutta onhan se vähemmän kuin mitä esimerkiksi kommunistit suunnittelivat ja mitä nykyään liberaalit suunnittelevat omille maailmanjärjestyksilleen. Maailmanpääkaupungin oli tarkoitus joskus taantua raunioiksi ja jäädä Rooman foorumin, Pantheonin ja Colosseumin tavoin muistuttamaan maailmaa kerran hallinneesta mahdista.

Juutalaisten ja muiden ali-ihmisiksi sanottujen joukkomurhat voidaan laskea makaaberiksi osaksi samaa taiteellista sarjaa. Hitler kohteli heitä kuin romaanihahmoja. Jos mieli on taiteellinen, ihmiset helposti typistyvät persoonattomiksi stereotyypeiksi, joista ei tarvitse välittää. Heidän poistamisensa olisi tuottanut Hitlerin mielikuvituksessa kuvitellun taideteosvaltion, jossa on vain sellaisia hahmoja kuin taiteilija haluaa. Hitleriä sanotaan pahaksi ihmiseksi siksi, että hän käsitteli oikeita, eläviä ihmisiä; omasta mielestään hän ei välttämättä tehnyt sen enempää kuin nykyaikainen Photoshopin käyttäjä, joka pyyhkii valokuvistaan sivulliset, epäolennaiset hahmot, jotka tekevät kuvista sekavampia.

Kaipaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun enemmän sitä perspektiiviä, jota Hännikäinen esseessään toi. Ei puhuttaisi vain sellaisista elementeistä kuin kansallismielisyydestä ja kosmopoliittisuudesta, sosialismista ja kapitalismista, konservatismista ja liberalismista. Voitaisiin puhua ainakin myös taiteellisuudesta ja yhteiskunnallisuudesta (tässä voisi olla tilalla joku muukin sana). Nykyajan kansallismielinen, joka on orientoitunut yhteiskunnallisesti, on takuulla paljon kauempana Hitleristä kuin kosmopoliitti, joka on orientoitunut taiteellisesti.

Taitaa olla niin, että kansallissosialistien taiteellinen luonne löytyy tänä päivänä voimakkaimmin niistä, jotka vimmaisimmin kansallissosialismia vastustavat. ”Monikulttuurisuus on rikkautta” ja ”Erilaisuus on rikkautta” ovat ainakin joskus olleet Suomen poliitikkopiireissä tunnustettuja fraaseja – ja se hirvittää minua. Monikulttuurisuus ja erilaisuus ovat yhteiskunnallisesti epäoleellisia asioita. Yhteiskunta tarvitsee rauhaa, laillisuutta ja elinmahdollisuuksia. Se, tarvitseeko yhteiskunta ”puhdasta arjalaisuutta” tai ”monikulttuurisuutta” ovat silkkoja mielipiteitä, joiden ei tulisi olla tärkeitä poliitikoille.

Monikulttuurisuuden kannattajat eivät ole pystyneet kertomaan kriitikoilleen, mikä heidän utopiassaan on niin ihanaa, että sitä on pakkosyötettävä niillekin kansalaisille, jotka eivät sitä halua. Esitin aiemmin hypoteesin, että monikulttuurisuuteen halutaan, koska postmoderni länsimainen kulttuuri rappiollisine ilmiöineen on ihmiselle luontaisesti niin epämiellyttävä, että mistä tahansa muusta kaivataan vapahdusta. Nyt esitän eräänlaisen jatkohypoteesin: monikulttuurisuuden rakentajat ovat taiteellisia sieluja, jotka kansan tahdosta välittämättä haluavat nähdä omanlaisensa taideteosyhteiskunnan. Minulle selittämättömistä syistä johtuen he pitävät kauniina yhteiskuntaa, josta löytyy sekaisin kaiken uskoisia, rotuisia ja kielisiä ihmisiä (tosin kaiken mieliset ihmiset eivät heille ilmeisesti kelpaa, koska poliittiseen erimielisyyteen he vastaavat monesti natsi-, rasisti- tai fasistikortilla).

Taiteilijat ovat leimallisesti vasemmistolaista porukkaa. Vasemmisto on leimallisen monikultturistinen poliittinen joukko.

Taiteellisuutta ei pidä sekoittaa politiikkaan, koska seuraukset näyttävät olevan järjestään katastrofaalisia: joko yhteiskunta yrittää tuhota muut tai se päätyy tuhoamaan itsensä. Taiteellisuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa, olisihan maailma ilman taidetta rumempi paikka – no, lukuun ottamatta nykyajan rappiotaidetta. Käytän tätä kansallissosialistien lanseeraamaa termiä, koska se on hyvä.

Minäkin olen taiteilija, nimittäin kirjailija, kuten olen tainnut ennenkin kertoa. Periaatteessa toivon siis syvästi, ettei minusta koskaan tule poliitikkoa. Toivokaa, lukijat, samaa.

1 kommentti:

  1. Erinomainen kirjoitus.

    Juuri tietynlainen kirjava kosmopoliittinen kaupunkikuva ajaa ihmisiä kannattamaan holtitonta maahanmuuttoa. Nykyisenkaltainen turvapaikanhakusysteemi on vain sivujuonne kohti täydellistä päämäärää. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo, lisääntynyt turvattomuus ja rikollisuus on heidän mielestään halpa hinta tästä tulevaisuuden Viipurista. Viipurinhan on sanottu olleen joskus suomalainen kulttuurien sulatusuuni, jossa maailmankansalaiset kohtasivat.

    VastaaPoista