Kansainvälisen politiikan koulukunnista

Koska Euroopan kansainvälispoliittinen tilanne on päättyvän vuoden aikana kiristynyt enemmän kuin kukaan vuosi sitten aavisti, ulko- ja turvallisuuspolitiikka tulee todennäköisesti näyttelemään poikkeuksellisen suurta roolia ensi kevään eduskuntavaaleissa. On siis aika tässäkin blogissa perehtyä sen alan jakolinjoihin ja soveltaa niitä Suomeen ja suomalaiseen puoluekenttään.

Kansainvälisen politiikan kaksi tärkeintä koulukuntaa ovat realistinen ja liberaali. Huomautettakoon, että minä en ole näitä nimityksiä keksinyt, enkä suostu ottamaan vastuuta siitä, että ne eivät ole havainnollisia, vaan pikemminkin asenteellisia. Pyrin määrittelemään koulukuntien sisällöt lyhyesti ja kansantajuisesti ja otan sen riskin, että lukiessaan yleistyksiäni joku asiantuntija saattaisi närkästyä.

Realistisen koulukunnan lähtökohta on, että kansainvälisessä politiikassa vallitsee anarkia ja villin lännen laki, jossa valtiot ovat tärkeimpiä toimijoita. Koska anarkiassa ei ole mitään valtiota korkeampia toimijoita tai niitä sitovia sääntöjä, kunkin valtion on pyrittävä maksimoimaan oma valtansa käyttämällä kaikkia niitä keinoja, joista on enemmän hyötyä kuin harmia. Se, mitä kukin valtio tavoittelee, on oma turvallisuutensa, yleensä ymmärrettynä perinteisten sotilaallisten uhkakuvien puutteena.

Liberaalin koulukunnan tavoitteena on luoda anarkiaan järjestystä muuten kuin voimapolitiikalla. Suosittuja keinoja ovat olleet kansainväliset sopimukset ja ylikansalliset organisaatiot, kuten Yhdistyneet kansakunnat ja Euroopan unioni. Liberaalit korostavat sitä, että realistien näkemys uhkakuvista on liian yksipuolinen painottuessaan perinteisiin uhkiin. Epidemiat ja ympäristökatastrofit ovat esimerkkejä uhkista, jotka eivät piittaa rajoista, ja jotta niitä vastaan saataisiin turvallisuutta, on valtioiden liitettävä voimiaan yhteen, koska kaikkia uhkia vastaan harvempi yksin voisi mitään.

Perinteisesti suurvallat ovat olleet realistisen koulukunnan kannalla, kun taas pienet valtiot liberaalin. Syyt ovat ilmeiset: realistinen vahvimman oikeus takaa suurvalloille suurimman vallan hoitaa asiat oman tahtonsa mukaan, kun taas pienet valtiot haluavat liittoutumalla saada turvaa suurvaltojen häikäilemätöntä valtapolitiikkaa vastaan. Suurvalloillakin on silloin tällöin liberaaleja vaiheita ulkopolitiikassaan, ja silloin ne usein näyttäytyvät heikkoina.

EU ei ole koskaan ollut suurvalta ja se johtuu EU:n liberaalista roolista kansainvälisillä areenoilla. Päättyvää vuotta on leimannut yltiörealistisen Venäjän aggressio, jonka vastapainona EU on käyttänyt tuttuja aseitaan: paheksuntaa ja läksytystä. Venäjä on uskaltanut lähteä uusien ekspansioiden tielle, koska Kremlissä on oikein hyvin tiedetty, että EU:sta ei ole koviin vastatoimiin. EU:n suuret maat kyllä ovat tarpeen tullen realisteja, mutta Ukrainaa ei ole pidetty sen arvoisena, että kovia keinoja käytettäisiin. Siksi aktiivinen on ollut EU, eivät sen suuret jäsenmaat.

Suomen kansainvälispoliittista asemaa on aina leimannut meidän asemamme idän ja lännen välisenä rajamaana. Suomen ulkopolitiikka syntyi 1700-luvulla, kun eräät suomalaiset aatelismiehet totesivat kahden venäläismiehityksen jälkeen, että Ruotsi ei kykene puolustamaan Suomea ja että Suomen kansan edun mukaista olisi pyrkiä naapureistaan riippumattomaan puolueettomaan asemaan. Tuo ajatus edusti lähinnä realismia, koska siinä tunnustettiin Venäjän asema suurvaltana, joka tekee mitä haluaa. 1800-luku oli Suomessa jokseenkin sellaista aikaa kuin 1700-luvulla hahmoteltiin, kun Suomi kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään.

Suuriruhtinaskunnan aikana syntyivät edelleen vaikuttavat koulukunnat. Suomessa liberaalit ovat aina olleet länsimielisiä ja suuntaus sai alkunsa tietenkin svekomaaneista, jotka korostivat Suomen yhteyttä Ruotsiin. Realistiset fennomaanit kannattivat turvautumista omaan kansaan ja hyviä välejä Venäjään. Tilanne monimutkaistui sortokausien alkaessa.

Suomalainen puolue jakautui vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin eli myöntyväisiin ja perustuslaillisiin. Vanhasuomalaiset peräänkuuluttivat diplomaattista suhtautumista Venäjään, jotta tilanne ei pahenisi ja jotta tilanteen kehitykseen voitaisiin vaikuttaa. Nuorsuomalaiset taas lähtivät siitä, että Venäjä oli rikkonut suomalaisille antamansa lupauksen ja että sen toimia vastaan oli protestoitava. Liberaalin nuorsuomalaisen liikkeen merkittävin saavutus oli jääkäriliike, joka näytteli roolia maan itsenäisyyden turvaamisessa.

Koska itsenäisyyden saamisen jälkeen Venäjän vastaiset toimet ja toimijat nousivat suosioon, entiset nuorsuomalaiset hallitsivat valkoista Suomea ja näin valkoinen Suomi noudatti ulkopolitiikassaan lähinnä liberaalia suuntausta. Presidentit Ståhlberg, Relander, Svinhufvud, Kallio ja Ryti olivat kaikki nuorsuomalaisia (maalaisliittohan myös oli alkujaan nuorsuomalainen liike). Syksyn 1939 neuvottelut Neuvostoliiton kanssa kuvaavat oikein hyvin liberaalia koulukuntaa: sata kertaa vahvemmalle suurvallalle ei suostuttu antamaan periksi, vaan luotettiin Kansainliiton jollain tavalla estävän voimapolitiikan vain ylikansallisella olemuksellaan.

Toinen maailmansota pakotti Suomen realistiselle kannalle ulkosuhteissaan. Presidentiksi nousi kukapa muu kuin vanhasuomalainen myöntyväisyysmies Paasikivi, joka vei Suomen YYA-sopimukseen eli itäisen suurvallan intressejä mukailevalle linjalle. Kekkosen aikana realismista tuli suorastaan välttämättömyys ja hallitukseen pääsyn takeena ollut ulkopoliittinen luotettavuus merkitsi juuri realistisen linjan noudattamista.

Itsenäisyys säilyi antamalla siitä osa pois, ja monen vuosikymmenen realistisen linjan jälkeen Suomi alkoi 1980-luvulla kaivata muutosta. Kylmän sodan päättyminen avasi mahdollisuudet ja uusi liberaali kausi koitti. Se merkitsi länsi-integraatiota ja merkittävää irtiottoa Venäjästä.

Suomalaisella puoluekentällä ulkopoliittisen akselin ääripäät ovat liberaali Kokoomus ja realistinen Keskusta. Kokoomus on ajanut tiiviitä EU-suhteita, myötämielisyyttä Yhdysvaltoihin ja Nato-jäsenyyttä. Keskusta on ollut skeptisempi EU:ta kohtaan, vastustanut Natoa ja vanhat konkarit ovat halunneet varjella kahdenvälisiä suhteita Venäjään. Muista puolueista Perussuomalaiset asetan realistiseen koulukuntaan, johtuen skeptisyydestään EU:ta ja muita kansainvälisiä organisaatioita kohtaan. RKP ja Vihreät ovat liberaaleja, RKP johtuen perinteisestä pohjoismaisesta suuntauksestaan, Vihreät naiivista uskostaan kansainväliseen yhteistyöhön. SDP on myös liberaali, mutta lähempänä akselin keskikohtaa kuin Kokoomus, sillä SDP:ssä on kenties kylmän sodan jäljiltä säilynyt realistisen koulukunnan piirteitä. Kristillisdemokraatit ei pienestä koostaan johtuen ole koskaan yltänyt vaikuttamaan ulkopolitiikassa, mutta EU-politiikasta päätellen puolue kuuluu realisteihin.

Vasemmistoliitto sen sijaan on kummajainen, jota en osaa sijoittaa akselille. Punavihreään tyyliin siellä korostetaan yleishumanistisuutta, joka kansainvälisessä politiikassa ilmenee YK:n rauhantoiminnan vankkana tukemisena ja on siis liberaalia. Toisaalta Vasemmistoliitto on ankara Naton vastustaja eikä sen piirissä EU:kaan suurta suosiota nauti. Kylmän sodan aikana Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL kun oli ulkopolitiikassa ennemmin Neuvostoliiton kuin Suomen etujen ajaja, ja kaikki sen ajan piirteet eivät vielä ole kadonneet. Armeijan ja puolustuskyvyn vastustaminen on Vasemmistoliiton agendalla, koska punavihreät tuntuvat ajattelevan, että aseet ovat yhtä kuin väkivalta ja että maailma olisi rauhaisampi ilman aseita. Tällä perusteella Vasemmistoliiton koulukunnaksi voisi sanoa surrealismin.

Keskustan ulkopoliittinen guru Paavo Väyrynen on tänään pohtinut (omien sanojensa mukaan tutkijana) Krimin Venäjään liittämisen tunnustamista. Se on erittäin vahvasti realistisen koulukunnan mukainen ehdotus. Suurvallat kun ottavat sen minkä haluavat, eikä pikkuisilla ole siihen nokan koputtamista.

Ulkopolitiikan liberaaleissa piireissä Väyrysen pohdinnasta ei pidetä. Venäjälle ei haluta antaa sitä vihjettä, että naapureilta saa anastaa kapinaan varta vasten yllytettyjä osia. Väyrynen kuitenkin ymmärtää, että mitään ylivaltiollista kansainvälistä järjestelmää ei ole olemassa. Sen luomisessa ei ole koskaan onnistuttu. YK on todellisuudessa kuollut kirjain, jonka julistuksista ei tarvitse välittää. Sillä ei ole muskeleita sanktioida mitään väärinkäytöksiä. Ei etenkään Venäjää kohtaan, joka voi veto-oikeudellaan kaataa minkä tahansa YK:n turvallisuusneuvoston aikeen.

Itse lasken kuuluvani realisteihin, vaikka esimerkiksi Nato-kantani on kuluneen vuoden aikana muuttunut myönteisemmäksi kuin olisin voinut kuvitella. Kuten keväällä kirjoitin, on vain yksi oikeus, vahvimman oikeus, ja vain yhdenlaista valtaa, väkivaltaa. Se pätee erityisesti kansainvälisessä politiikassa, eikä se muutu muuksi, vaikka niin kuinka haluttaisiin.

Pienestä koostaan johtuen Suomi ei voi olla aktiivinen toimija suurissa kansainvälispoliittisissa kysymyksissä. Turvallisuuspolitiikkaa Suomen on harjoitettava ensisijassa rajojensa sisäpuolella. Varmin tae turvallisuudesta on olla mahdollisimman epähoukutteleva suurvalloille eli käytännössä Venäjälle. En ole sitä mieltä, että aseet ovat yhtä kuin väkivalta. Kun historiaa pohditaan, todetaan, että valtiot ovat keskittyneet muihin turvallisuusongelmiin kuin perinteisiin valtiollisiin uhkiin vasta siitä lähtien, kun aseita oli kaikilla niin paljon, että sotimiseen ei kellään enää ollut intoa. Kolmannessa maailmassa on jatkuvia konflikteja ainakin osittain siksi, että tappelevista osapuolista kukaan ei pääse kunnolla niskan päälle. Jotta Suomi varmasti välttyisi Venäjän voimapolitiikalta, Suomen olisi hyvä aseistaa kansalaisensa erittäin hyvin. Venäjällä ei ole paljon voitettavaa täällä, mutta jos senkin vähän voittamisen hintana olisi erittäin kuluttava sissisota, Venäjä ei koskaan vaivautuisi Suomesta sotimaan.

Vihollisvalta

Ruotsin syyskuisten valtiopäivävaalien jälkeen analysoin nykyvasemmiston aatteellista kriisiä seuraavasti:

Kuten Vasemmistopuolueen demonstraatio osoittaa, vasemmisto nykyään määrittyy vain vihollisiaan vastaan. Vasemmistolla ei taida olla enää mitään omaa ja rakentavaa olemassa, joten jääneen tyhjiön se täyttää viholliskuvan lietsomisella. Sen sijaan, että se tarjoaisi jotain parempaa kuin Ruotsidemokraatit, se pyrkii leimakirveen käytöllä estämään ihmisiä siirtymästä pois omasta leiristä. Mahtavatko vasemmistolaiset itsekään uskoa, että rauhaisa yhteiskunta rakennetaan sillä aggressiolla, jota he uhkuvat?

Tämänpäiväinen uutinen Ruotsista osoittaa, että kriisi koskee yleisemminkin liberaaleja. Ruotsin vähemmistöhallitus yritti saada budjettiehdotuksensa läpi valtiopäivillä erittäin tietoisena siitä, että sen enempää syyskuussa oppositioon joutunut porvariallianssi kuin Ruotsidemokraatitkaan ei tule ehdotusta hyväksymään. Kun porvariallianssin varjobudjetti voitti äänestyksen, punavihreän hallituksen pääministeri suivaantuneena päätti järjestää hajotusvaalit ensi keväälle.

Porvariallianssin tilannehan on kuin haaveunesta: heillä on valta, mutta ei vastuuta. Ministerit ovat punavihreästä blokista, mutta he joutuvat hallitsemaan voittaneen porvarillisen varjobudjetin rajoissa. Mikään puolue tai puolueryhmittymä ei voi päästä tätä ihanteellisempaan tilanteeseen edustuksellisessa demokratiassa.

Mutta uutinen kertoo, että porvariallianssi tekee kädenojennuksen punavihreille, jotta hallitus saisi talouspolitiikkansa läpi. Talouspolitiikan, jota porvarit vastustavat. Kun vaihtoehto on se, että porvarit saavat oman talouspolitiikkansa läpi. Porvarit vapaaehtoisesti luopuvat mahdollisuudestaan hallita maan taloudenpitoa parhaaksi näkemällään tavalla.

Miksi? Koska Ruotsidemokraatit. Nuo paholaiset kun äänestivät porvariallianssin varjobudjetin puolesta ja saivat sen siten läpi. Ruotsin porvareille on tärkeämpää tehdä demonstratiivinen ero Ruotsidemokraatteihin kuin toteuttaa sitä politiikkaa, jonka he kokevat maalleen parhaaksi.

Porvarit ovat yhtä mieltä vihervasemmiston kanssa siitä, että Ruotsidemokraattien valta on saatava keinolla millä hyvänsä minimoitua, koska Ruotsidemokraattien mielestä 100 000 vuosittaista muuttajaa valtavasta asuntopulasta kärsivään maahan, jolle muuttoliikkeestä tulee kymmenien miljardien kruunujen kustannukset, on liikaa. Ironisinta tässä on se, että tuolla asenteella Ruotsidemokraattien valta ei suinkaan minimoidu. Päinvastoin, Ruotsidemokraattien kiivaat viholliset antavat vihollisilleen vallan heistä itsestään.

Kun sekä vasemmiston että porvariston tärkein tavoite on taistella Ruotsidemokraatteja vastaan vaikka uhraamalla omat tavoitteet taistelun vuoksi, on vihollisuus tullut heidän tärkeimmäksi oman identiteettinsä määrittäjäksi. Ruotsidemokraatit omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, mitä vasemmisto ja porvaristo tekevät ja ajattelevat. Jos kaikki, mihin Ruotsidemokraatit kajoaa, saastuu ja muuttuu vastustettavaksi, silloinhan kaikki ajattelu ja kaikki linjaukset on ulkoistettu Ruotsidemokraateille. Mitä sitten tehdään, jos Ruotsidemokraatit alkaa puolustaa vaikka kattavaa julkista liikennettä? Lopetetaan bussiliikenne kokonaan, vai?

Jos ajatus siitä, että Ruotsidemokraatit hallitsisivat Ruotsia, on painajainen, miksi vasemmisto ja porvaristo sitten antavat Ruotsidemokraateille vallan heihin itseensä? Miksi kukaan haluaa määrittää itsensä vain suhteessa viholliseensa? Miksi kukaan kannattaa vihollisvaltaa?

Tämän pohdinnan tehtyään ei voi ollenkaan hämmästellä sitä, miksi Ruotsidemokraattien kannatuskäyrä osoittaa koilliseen ja muiden kaakkoon. Toki osa kansasta tyytyy vihan ja vihollisuuden leimaamaan politiikkaan. Paljon on kuitenkin maltillisia, jotka pitävät politiikkaa, siis yhteisten asioiden hoitamista, oleellisempana kuin poliitikkojen oman kilven kiillotusta. Mitä pitempään pelleily jatkuu, sen useampi toteaa, että yhteisten asioiden hoitaminen on tärkeimpänä prioriteettina vain Ruotsidemokraateilla. Muille politiikka on omien asioiden hoitamista – vihollisuuteen perustuvan omanarvontunnon pönkittämistä.

Ruotsi on kaksipuoluejärjestelmä, Ruotsidemokraatit vastaan kaikki muut. Kaksipuoluejärjestelmissä osapuolten kannatukset ovat taipuvaisia tasaantumaan. Niin kauan kuin vasemmisto ja porvaristo kieltäytyvät suhtautumasta Ruotsidemokraatteihin kansan mandaatilla toimivana puolueena, johon suhtautuminen asiallisesti on demokratiassa moraalinen velvollisuus, Ruotsidemokraattien kannatus tulee nousemaan. Ja jossain vaiheessa löytyy rintamakarkureita, jotka sittenkin ovat halukkaampia tekemään yhteistyötä Ruotsidemokraattien kanssa kuin kokemaan poliittisen kuoleman. Sen ei luulisi olevan vihollisille yhdentekevää, saako Ruotsidemokraatit kädenjälkensä politiikkaan silloin, kun puolueen kannatus on kolmekymmentä prosenttia, vai nyt, kun se on kolmetoista prosenttia.

Suomen vasemmisto saa nyt kiittää onneaan, ettei onnistunut eristämään Perussuomalaisia. Tuoreissa mielipidemittauksissa Ruotsidemokraatit on ohittanut Perussuomalaisten suhteellisen kannatusosuuden. Melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, miten tämän vuosikymmenen alussa Perussuomalaisilla oli niin paremmin onni myötä. Suomessa vain harvat olivat halukkaita tyrkyttämään Perussuomalaisille vihollisvallan – vallan vihollisiinsa.

Mitäs minä sanoin?

Selvänäkijän tai ihmistuntijan kykyni ovat taas tehneet itseeni suuren vaikutuksen, ja olen sitä mieltä, että niiden tulisi tehdä vaikutus myös lukijaan. Yli vuosi sitten kirjoitin tekstissäni Avioliittolaki ja demokraattinen ongelma seuraavasti:

Jos aloite hylätään, he [kansalaisaloitteen puuhaajat] keräävät riittävän määrän nimiä samanlaiseen aloitteeseen, jonka he antavat seuraavan eduskunnan päätettäväksi, ainakin mikäli asia ei löydy seuraavasta hallitusohjelmasta. Ja he perustelevat toimensa seuraavasti: ”Vaalit on käyty, kansa on puhunut, nyt on uusi eduskunta ja uudet mandaatit, aloite voi hyvinkin mennä läpi tällä kertaa.”

[…]

Ongelma tässä vain on se, että en todellakaan usko aloitteen puuhaajien kategorisesti kannattavan asioiden uutta käsittelyä siksi, että mandaatit vanhenevat. Toisin sanoen, jos aloite meneekin tässä eduskunnassa läpi, sen puuhaajat eivät ensi vaalikaudella vaadi uutta käsittelyä, eivät edes hyväksyisi sellaista.

Aloitetta kannattaneet ”liberaalit” ovat ystävällisesti osoittaneet suorin sanoin, että heitä kohtaan tuntemani syvä halveksunta on täysin oikeutettua. Viikko sitten Vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen uhosi: ”Jos [aloite] ei mene nyt [läpi], niin sitten seuraavalla vaalikaudella.” Hänelle ja muille ”liberaaleille” kansanvalta ei ole sitä, että kansa saa päättää asioista haluamallaan tavalla, vaan että he saavat päättää asioista haluamallaan tavalla. Jos kansa on eri mieltä kuin he, se saa loputtomasti tilaisuuksia muuttaa mieltään, mitä he tulevat propagoinnillaan kaikin voimin tukemaan. Jos kansa taas on samaa mieltä kuin he, sen mielipidettä kuunnellaan nyt, mutta mielenmuutoksiin ei anneta enää tulevaisuudessa tilaisuutta. Heillä tulee mielestään olla etuoikeus saada oma tahtonsa läpi.

”Liberaalit” ovat ylimielisintä ja tekopyhintä sakkia, joka tämän maan politiikkaa on kuunaan vaivannut. Olisi todella mielenkiintoista päästä tekemään silmäys heidän todellisiin ajatuksiinsa. Tiedostavatko he ollenkaan oman käytöksensä ristiriitaisuutta ja epärehellisyyttä? Jos kyllä, häpeävätkö he sitä, kuten kuuluisi? Vai nauravatko he itsekseen niille, joita he saavat petkutettua? Jos eivät, ovatko he vain niin henkisesti rajoittuneita, etteivät ymmärrä käytöksensä ristiriitaisuutta ja epärehellisyyttä kaikista rautalankaperusteluista huolimatta? Vai ovatko he fanaatikkoja, joiden utopian rakentamiseksi aivan kaikki keinot ovat hyväksyttäviä?

Tehdään pieni vertaus. Viikko sitten Helsingin Sanomat teki jättiläismäisen jutun kansanedustajien kannoista kansalaisaloitteen valiokuntakäsittelyssä. Alkuviikosta se teki yhtä suuren kaikkien kansanedustajien kannoista. Mikäs siinä, onhan se sinänsä hyvä, että vallan vahtikoira harjoittaa tällaista journalismia. Mutta entä suhteellisuus? Kun alkusyksystä paljastui ulkomaalaisten barbaarien terroriaalto suomalaisia nuoria kohtaan Helsingissä, asia sai julkisuutta kuin vahingossa. Ei Helsingin Sanomat silloin tunkenut mikrofonia jokaisen kansanedustajan kitalakeen ja tivannut, mitä mieltä he ovat tällaisesta sodanjulistuksesta Suomen kansaa kohtaan. Vielä uskomattomampaa olisi ollut, jos Yle olisi kirjoittanut tällaisia juttuja eri maakuntien kansanedustajien näkemyksistä tilanteeseen. Voiko median asenteesta muuta päätellä kuin että sen mielestä suomalaisnuorten järjestelmällinen terrorisoiminen, johon kukaan ei ole ehdottanut sekä toteuttamiskelpoista että poliittisesti realistista ratkaisua, on suorastaan pikkiriikkinen sivuseikka verrattuna sukupuolineutraaliin avioliittolakiin?

Oikeastaan mikään asia ainakaan tällä vaalikaudella ei ole saanut niin paljon huomiota kuin sukupuolineutraali avioliittolaki. Onko marginaalinen muutos marginaalisen ihmisjoukon elämään tosiaan niin paljon tärkeämpi asia kuin mikään muu tässä yhteiskunnassa? Kansallisen määräysvallan uhraaminen parin poliittisen broilerin urakehityksen vuoksi? Valtakunnan syöksyminen vararikkoon? Demografian tärveleminen ja kulttuurin vaarantaminen? Puolustusvoimien alasajo kansainvälisesti kiristyvässä tilanteessa? Tällainen keskustelun epäsuhta ei ole kunniaksi Suomen kansalle. Ainakin oma uskoni Suomen kansan kykyyn elää ja vaikuttaa demokratiassa on painunut lokaan.

Olen todella helpottunut aloitteen hyväksymisestä. ”Liberaalit” saavat tärkeimmän tavoitteensa läpi, joten debatti loppuu ja tulevaisuudessa on mahdollista keskittyä johonkin tärkeämpään. Vaalien alla ”liberaalit” saattavat jo kirota voittoaan, koska silloin he eivät voi enää vaientaa vakavampaa keskustelua paasaamalla tällaisesta pikkujutusta, jota sadat tuhannet jostain syystä pitävät kovinkin oleellisena. Realiteetti tuntuu olevan, ettei yhteiskunnallinen keskustelu voi tervehtyä ennen kuin ”liberaalit” saavat syyn lopettaa marinansa. Ehkä he nyt jonkin aikaa pysyvät hiljaa, kunnes keksivät tehdä pedofiliasta tai eläimiinsekaantumisesta ihmisoikeuskysymyksen.


Lisäys 12.12.2014: Rehellisyyden vuoksi on syytä suunnata risuja myös eduskunnan konservatiivileiriin, jossa ehdoin tahdoin halutaan jatkaa asiasta ja jopa saada kevään vaalit pyörimään sen ympärillä. Huomautettakoon kuitenkin, että tiedotusvälineiden puutteellisesta informoinnista johtuen olin siinä käsityksessä, että kansalaisaloitteen käsittely ei jatkuisi väistämättä myös ensi vaalikaudella. Niinpä kritiikkini asian jatkuvasta käsittelystä jääköön siltä osin huomiotta.

Venäläinen tragedia

Jos ulkoavaruuden tarkkailijalle annettaisiin perustiedot Maa-planeetan korkeakulttuurien historiasta, hän saattaisi hyvinkin sijoittaa modernin ajan maailman navan Venäjälle. Sen länsipuolella on Eurooppa, eteläpuolella islamilainen maailma ja Intia, kaakkoispuolella Kiina, kaikki jo vanhalla ajalla merkittäviä talous- ja väestökeskittymiä. Venäjä sijoittuu strategisesti loistavaan asemaan niiden väliin, se on suurimmalta osin alava maa, jossa on paljon luonnollisia vesireittejä ja huomattavasti luonnonvaroja.

Mutta maailman napa onkin Yhdysvalloissa. Pohjois-Amerikassa, vaikka se on vanhojen kulttuuripiirien näkökulmasta syrjässä. Se, että syrjäinen ja 1900-luvulle asti harvaan asuttu alue onnistui kaappaamaan maailman johtoaseman vanhan maailman keskuksilta, voi johtua vain siitä, että muualla asiat on tyritty pahemman kerran. Miten ehkä kaikkein edullisimmin sijoittunut Venäjä voi tänä päivänä olla se periferia, jonka ainoa vaikutus maailmantalouteen ja -politiikkaan johtuu siitä, että se kukkoilulla yrittää esittää sellaista suurvaltaa, joka se voisi olla?

Venäjän tie erkani Länsi-Euroopan kanssa jo varhaiskeskiajalla, kun se suuntautui Rooman sijaan Konstantinopoliin ja siten tuli osaksi ortodoksista kristikuntaa. Päätös olisi silloin saatavien tietojen valossa ollutkin parempi, sillä olihan Bysantti kaikilla mittareilla edellä Länsi-Eurooppaa, joka oli jäänyt barbaarien jalkoihin. Bysantin kukistuminen kuitenkin katkaisi Venäjän yhteyden itseään sivistyneempään maailmaan. Ja idässä vaani uhka: tataarit.

Tataarien suurin vaikutus Venäjään ei ollut sotien ja ryöstöjen aiheuttama taantuminen, vaan kulttuurivaikutus. Vanhassa maailmassa oli pitkään ollut perinne, että lännessä on kansanvaltaisempi ihanne, kun taas idässä itsevaltainen. Roomassa se oli näkynyt keisarien tapana esiintyä Italiassa tasavallan perillisinä, kun taas Aleksanteri Suuren kerran hallitsemilla alueilla he olivat persialaisperäisen kultin mukaisia jumalhallitsijoita. Tämän ajattelutavan tataarit vakiinnuttivat suureen osaan Venäjää. Venäläiset ruhtinaat ottivat itsevaltiaan aseman mieluusti omaan käyttöönsä. Ajatus, että sorretut venäläiset halusivat puhdistaa kansakuntansa valloittajien vaikutuksesta, on kansallisromanttista sepitystä. Venäläiset noudattivat esimerkiksi tataarien juurruttamaa ulkomuodon ihannetta täydellisesti siihen asti, kun Pietari Suuri laittoi alamaisensa ajamaan partansa. Eikä parturointi tietenkään ajattelutapaa muuttanut miksikään.

Novgorod ei koskaan joutunut alistumaan tataarien valtaan. Siellä säilyi viikinkien mukanaan tuoma kansanvaltaisuus, joka Ruotsin valtakunnassa ilmeni muun muassa siten, että rahvas ei ollut maaorjia tai edes vuokraviljelijöitä, vaan oman maansa omistavia talonpoikia. Novgorod olisi saattanut olla Venäjän tataareja edeltävän ajan kulttuurin varjelija, mutta sille kävi huonosti. Iivana Julma tuhosi Novgorodin 1500-luvulla tavalla, joka oli ollut varsin tyypillinen tataareille. Ja se saattoi olla tapaus, joka johti siihen, että Yhdysvallat, eikä Venäjä, on maailman napa armon vuonna 2014.

Länsi-Euroopan kansanvaltaisuus tarkoitti uuden ajan alussa jonkinlaisia valtiopäiväinstituutioita. Englannin parlamentti on se, joka on nykyajan parlamenttien esikuva. Kun ottaa huomioon, millaisesta mallista kehuttu moderni kansanvaltaisuus on kehittynyt, voi perustellusti jossitella, että sama olisi voinut toimia Novgorodin johdolla. Englannin parlamentti sai hiljalleen lisää valtaa, erityisesti kun maa sai kuninkaan, joka asui mieluummin Hannoverissa eikä ollut kiinnostunut hallitsemaan itse. Parlamentin vaalipiirit olivat 1800-luvulle asti täsmälleen samat kuin keskiajalla. Se tarkoitti, että jonkun syrjäkylän neljä asukasta saivat valita parlamenttiin kaksi edustajaa ja tietenkin nimittivät ne, jotka eniten siitä hyvästä maksoivat. Eräs toinen vaalipiiri taas oli kokonaisuudessaan huuhtoutunut mereen, mutta kyllä sieltäkin edustaja saatiin valittua.

Jos Moskova ei olisi tuhonnut ja vallannut Novgorodia, olisi valistus voinut alkaa aivan toisella puolella mannerta. Kun Länsi-Euroopassa katolilaiset ja protestantit keskittyivät tappamaan toisiaan, olisi Novgorod saattanut kehittää ”kaupunginvaltuustoaan”, institutionalisoitua mellakkaa, rationaalisemmaksi päätöksentekoelimeksi. Novgorodista olisi saattanut tulla sellaisia filosofeja, jotka olisivat määritelleet kansanvaltaa, omistusoikeutta ja laillisuusperiaatetta kunnioittavat aatteet. Silloin uudisasukkaita houkuttelevaksi kokeilualueeksi olisi saattanut muodostua Siperia Pohjois-Amerikan sijaan.

Anglo-Amerikka on koko olemassaolonsa ajan perustunut yhteiskunnan rakentamiseen alhaalta ylöspäin. Sinne muutti väestöä, joka oli halukas ottamaan täyden vastuun elämästään itse. Alueen kulttuuri on aina suosinut toimeliaisuutta ja kiinnostusta yhteisiin asioihin. Kun Englannin siirtokunnat itsenäistyivät ensimmäiseksi moderniksi demokratiaksi, tuo periferia alkoi muuttua yhä houkuttelevammaksi muuttokohteeksi niille ihmisille, joilla oli potentiaalia.

Venäjä päinvastoin on haaskannut potentiaaliaan ja haaskaa edelleen. Maaorjaluokka ei tuottanut innovaatioita eikä sillä ollut mahdollisuuksia parantaa elinolojaan. Maaorjien panoksella eläneet aristokraatit eivät tarvinneet innovaatioita, koska he saattoivat elää mukavasti ilmankin. Siperiaan joutuminen oli rangaistus, ei mahdollisuus paremman elämän rakentamiseen. Venäjällä olosuhteet alkoivat muuttua vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta muutos ei tuonut hyvää.

Maaorjuuden lakkauttaminen tapahtui ehdoilla, jotka painoivat monet vielä pahempaan tilanteeseen kuin ennen. Raju väestönkasvu merkitsi kasvavaa proletariaattia ja työn hinnan painumista. Teollisuus ei ehtinyt kehittyä vahvaksi ennen kuin kurjaliston kasvu kaatoi keisarikunnan ja synnytti Neuvostoliiton.

Kulttuurin säilymiskyky on ihailtava. Kommunistit yrittivät muuttaa kaiken, mutta sulautuivatkin tehokkaasti tataarien tuomaan itsevaltaiseen malliin. Tsaari Stalin ei poikennut edeltäjistään juuri muuten kuin että hän perusteli asemansa eri tavalla.

Neuvostoliittoa on väitetty toiseksi supervallaksi toisen maailmansodan jälkeisenä vajaan puolen vuosisadan jaksolla. Tuo asema perustui yksinomaan väkivaltakoneistoon. Venäjä miehitti Itä-Euroopan monella tapaa kehittyneempiä alueita ja pönkitti asemaansa ydinaseilla. Suurvaltakulisseina toimi avaruusteknologia, joka on yksi neuvostoajan käsittämättömimmistä asioista. Venäjällä oli kyky tuottaa korkeaa teknologiaa, mutta ei joko kykyä tai älyä hyödyntää sitä asemansa todelliseen vahvistamiseen.

Edes kylmän sodan aikana Venäjästä ei tullut merkittävää kauppareittiä Euroopan ja Kaukoidän välillä. Samaan aikaan, kun tiedemiehet viskoivat taivaalle sputnikkeja ja räjäyttelivät tsaaripommeja, maa taantui raaka-aineita vieväksi banaanivaltioksi. Kommunismin romahtamisen jälkeen Venäjä menetti lähes koko oman teollisuutensa, koska roskan sijaan saatettiin ostaa ulkomailta vapaammin. Samaan aikaan neuvostoajalla rakennettu infrastruktuuri on jätetty rapistumaan, kun öljy- ja kaasuvarat menevät oligarkkien taskuihin ja pakenevat ulkomaille tekemään parempaa tulosta.

Venäjä vaikuttaa maalta, jolla ei ole tulevaisuutta ennen kuin se pääsee suurien luonnonvarojen tuomasta kirouksesta. Vasta, kun se ei voi viedä raaka-aineita ulkomaille, saavat venäläiset todellisen tarpeen miettiä elämänsä perustan uusiksi. Timantteja syntyy vain kovassa paineessa ja innovaatioita pakon sanelemina. Venäjän laittaminen täyteen kauppasaartoon voisi laajassa perspektiivissä ja pitkällä aikavälillä koitua venäläisten itsensä hyödyksi.

* * *

Raja railona aukeaa.

Edessä Aasia, Itä.

Takana Länttä ja Eurooppaa;

varjelen, vartija, sitä.

[...]

Kaukaa aroilta kohoaa

Iivana Julman haamu.

Turman henki, se ennustaa:

verta on näkevä aamu.

Tarkkanäköinen erottaa Iivanan takaa Tšingis-kaanin haamun.

Katsaus Ruotsin vaaleihin

Ruotsin valtiopäivävaalit menivät jotakuinkin niin hyvin kuin näissä oloissa oli realistista toivoa. Porvaripuolueet saivat rangaistuksen siitä, että ne menestyksellä apinoivat vihervasemmistoa niin vakuuttavasti, että eron huomaamiseen tarvittiin suurennuslasia. Ruotsidemokraatit enemmän kuin kaksinkertaisti äänimääränsä ja pääsi niin vahvaan vaa’ankieliasemaan, että tulevilla valtiopäivillä ei ole mahdollista muodostaa vahvaa hallitusta ilman puolueiden loikkauksia blokkirajan toiselle puolelle, mikä ei vaikuta todennäköiseltä. Jopa sosialidemokraateilla on vaikeuksia tulla Vasemmistopuolueen kanssa toimeen, mutta enemmistöhallitukseen pääsemiseksi täytyisi samaan koalitioon saada myös joko Keskustapuolue tai Kansanpuolue, jotka ennen vaaleja kieltäytyivät niin toimimasta. Jos Ruotsiin syntyy historiallinen sosialidemokraattien ja Kokoomuksen sinipunahallitus, se entisestään korostaa Ruotsin kaksipuoluejärjestelmää: Ruotsidemokraatit vastaan kaikki muut.

Ruotsidemokraatit toimii suomalaisen näkökulmasta uskomattoman vihamielisessä ympäristössä. Vaalivalvojaisissakin tuntui olevan yksi puheenaihe ylitse muiden: Ruotsidemokraattien nousu ja se, kuinka hirveää se on. Vasemmistopuolueen valvojaisissa unohdettiin kokonaan oma hienoinen voitto ja ryhdyttiin hoilaamaan Ruotsidemokraatteja vastaan ja näyttämään porukalla keskisormea TV-kuvalle (sekä luultavasti oletettiin näillä eleillä todella olevan jotain vaikutusta). Erikoista ainakin siksi, että kaikki kuitenkin tiesivät joukolla eristävänsä Ruotsidemokraatit vallasta. Koska voittoa ei sivuutettu olankohautuksella, ilmeisesti vanhat puolueet ymmärtävät, että jotain moraalista ongelmallisuutta niiden toiminnassa on, joten ne kyhäsivät itselleen oikeutusta silti toimia niin.

Kahdeksan vuoden korpivaelluksesta huolimatta vihervasemmisto on ollut kykenemätön lisäämään kannatustaan merkittävästi, vaikka sille on maahan sinä aikana vyörynyt kehitysmaista sadoin tuhansin uutta kannattajakuntaa. Valvojaisia seuratessa oivalsin yhden syyn, miksi. Kuten Vasemmistopuolueen demonstraatio osoittaa, vasemmisto nykyään määrittyy vain vihollisiaan vastaan. Vasemmistolla ei taida olla enää mitään omaa ja rakentavaa olemassa, joten jääneen tyhjiön se täyttää viholliskuvan lietsomisella. Sen sijaan, että se tarjoaisi jotain parempaa kuin Ruotsidemokraatit, se pyrkii leimakirveen käytöllä estämään ihmisiä siirtymästä pois omasta leiristä. Mahtavatko vasemmistolaiset itsekään uskoa, että rauhaisa yhteiskunta rakennetaan sillä aggressiolla, jota he uhkuvat?

Friedrich Nietzsche on sanonut: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Suomessa sosialidemokraatit julistautuivat jokunen vuosi sitten rakkauden puolueeksi, mutta se ei kansaa kiinnostanut. Ruotsissa vasemmiston on ilmiselvästi vallannut suuri viha. Ainakin toistaiseksi se on ollut parempi taktiikka, mutta kuinka käy tulevaisuudessa? Ehkäpä viha kääntyykin sitä itseään vastaan, kun sen politiikan tuhoisuus paljastuu yhä suuremmille kansanjoukoille.

Kuten neljä vuotta sitten, on toimille haettu oikeutusta myös Ruotsidemokraattien kohtaaman vastustuksen kautta: äänestihän 87 prosenttia ruotsalaisista jotain muuta puoluetta kuin Ruotsidemokraatteja. Tämä huomautus pitää sisällään oudon implikaation. Jos puolueen saama äänimäärä merkitsee vain sen kohtaamaa vastustuksen puutetta ja jos vain kansan enemmistön hyväksymä puolue voi hallita maata, Ruotsi on pahassa umpikujassa. Vaaleissa vähiten vastustettu puolue koki 68,8 prosentin vastustuksen. Ei sellainen puolue ole oikeutettu hallitsemaan maata. Implikaatio siis lienee, että vaalit on uusittava ja uusittava niin monta kertaa perätysten, että yksi puolue saa enemmän kuin puolet äänistä.

Demokraattista? Järkevää? Ei kumpaakaan, mutta onpahan siinä yksi tapa, jolla hyökätä Ruotsidemokraatteja vastaan.

Ruotsin porvaripuolueet ovat menneet tähän ilveilyyn täysillä mukaan. Ruotsin humanistinen mielipidetotalitarismi on niin tehokasta, että siitä on tullut eräänlainen ikiliikkuja. Porvaripuolueet ovat onnistuneet talouspolitiikassaan ainakin lyhyellä tähtäimellä mallikkaasti, joten niistä epäilemättä löytyy lähtökohdiltaan rationaalista väkeä. Niin vahva on maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta ympäröivä tabu, että rationaalisetkin ihmiset sen ympärillä ryhtyvät kieltämään todellisuutta ja siten vahvistavat tabua entisestään. Onneksi ihan kaikkia ei aivopestä, ovathan Ruotsidemokraatit varsin tasaisesti kaksinkertaistaneet kannatuksensa vaalikaudessa, tällä kertaa vielä kiihdyttäen tahtiaan.

Tässä vaiheessa on siis oikein hyvä, että porvaripuolueet joutuvat oppositioon. Fanaattisiksi monikultturisteiksi itsensä asemoineet porvarijohtajat saavat väistyä uusien johtajien tieltä ja uusilla johtajilla on aikaa miettiä asioita uusiksi. Tosiasia on, että Ruotsin maahanmuuttajaväestöstä murskaava enemmistö kannattaa vihervasemmistoa, koska sen hellimillä sosiaaliavustuksilla he elävät. Johtuen siitä kansainvaelluksesta, joka Ruotsiin suuntautuu, vihervasemmiston kannattajakunta on jatkuvassa rakenteellisessa kasvussa, kun taas porvaripuolueiden osuus tulee väistämättä pienenemään.

On erittäin epätodennäköistä, että porvarit voivat enää koskaan päästä valtaan ilman Ruotsidemokraatteja. Uudet johtajat tulevat ymmärtämään sen ja he saattavat tulla siihen tulokseen, että on pienempi paha suostua sen kanssa yhteistyöhön kuin olla ikuisesti oppositiossa. Jos Ruotsidemokraattien kannatus kasvaa vielä seuraavissakin vaaleissa, porvaripuolueet saattavat kertoa, että on mahdotonta enää olla kuulematta kansan viestiä, ja muodostavat nykyisen hylkiön kanssa yhteishallituksen (tietenkin korostaen, kuinka paljon se heitä inhottaa). Silloin voi Ruotsin toipuminen alkaa, mutta epävarmaa on, voiko maata enää silloin pelastaa vihervasemmiston masinoimalta väestönvaihdolta, jonka tarkoitus on sementoida heidän valtansa. Nuorimmissa ikäluokissa kun ei-eurooppalaisen väestön osuus on niin paljon korkeampi kuin keskimäärin väestössä.

Eilinen oli kuitenkin hyvä päivä, josta on syytä iloita. Homma on nousussa Ruotsissakin.

Kehitysavusta

Perussuomalaiset esitteli eilen mallinsa uudistetuksi kehitysavuksi, joka tuottaisi valtiolle noin kuudensadan miljoonan euron säästöt. Luulisi, että muut puolueet olisivat ilahtuneet sellaisesta säästöstä, etenkin, kun se koskettaisi äänestäjiä todennäköisesti kevyemmin kuin mikään muu mahdollinen sen kokoluokan säästö valtion menoihin. Mutta etenkin puoluekentän vasemmalla laidalla noustiin vastarintaan.

Paperinpyörittelyyn orientoituneet poliitikot ns. vanhoissa puolueissa varmaan suhtautuvat jokaiseen menoerään täsmälleen samalla tavalla: kun se joskus on säädetty, siinä lienee jotain järkeä, joten sen poistamiseen tulee suhtautua varauksella. He eivät pysähdy miettimään valtion toimintojen filosofista puolta, minkä ympärillä tämä blogi pyörii.

Perussuomalaisten esitys on oikeansuuntainen ja poliittisesti realistinen. Asioita edistetään hivuttamalla, ei räjäyttämällä, joten kehitysavusta päästäksemme on edettävä leikkaus leikkaukselta, ei vaatimalla koko roskaa samalla kertaa poistettavaksi. Strategiaa käyttää myös Euroopan Unioni, joka on siirtynyt kauppaliitosta tulonsiirtounioniksi juurikaan alamaisiltaan kyselemättä, sekä monikulttuurisuustahot, jotka vuosikymmenestä toiseen sallimalla muuttoliikettä toivovat tulevansa ennen pitkää vaihtaneeksi Euroopan maiden väestöt.

Valtio on olemassa turvatakseen omien kansalaistensa elämänlaadun. Kehitysapu on siinä kuviossa turha ja haitallinen piirre. Siihen on päädytty, koska sillä valtioiden päättäjät ovat ostaneet hyvää omaatuntoa ja arvostusta ulkomailta. Ei ole mitään järkevää ja kestävää perustetta, miksi valtioiden olisi vietävä kansalaistensa rahoja vastoin näiden tahtoa ja käytettävä sitä johonkin, mistä kansalaisille ei ole hyötyä. Perussuomalaisten vapaaehtoisuuteen perustuva malli on ennen kaikkea demokraattinen: kun kansalaiset itsenäisillä päätöksillä kasvattavat kehitysapupottia, potin kokonaissummaksi muotoutuu aina ja väistämättä se, minkä kansa tahtoo. Ja kansan tahtohan on demokratiassa ylin perusarvo.

Suomalaiset ovat varsin korkeasti koulutettuja. Onko liberaalin vasemmiston mielestä silti mahdoton ajatus, että he ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse? Miksi liberaalissa vasemmistossa halutaan jatkaa nykyisellä autoritaarisella mallilla demokraattiseen siirtymisen sijaan? Miten kansanedustajat voivat olla sitä mieltä, että kansa on väärässä ja että siksi heillä on oikeus päättää vastoin kansan tahtoa? Miksi heitä sanotaan liberaaleiksi? Mitä sellaiset ihmiset tekevät eduskunnassa? Parempi paikka heille olisi jokin rikollisjärjestö. (Niin, moraaliselta tasoltaanhan vasemmistopuolueet ovat rikollisjärjestöjen tasolla, mutta vallassa päässeet laillistamaan toimintansa.)

Helsingin Sanomat, tuo objektiivinen journalistiikan helmi, kertoo, että ”Perussuomalaisten esitys kehitysavun romuttamisesta ei ole suomalainen perusajatus”. Tällainen argumentaatio sisältää pahan ristiriidan: jos kehitysavun romuttaminen ei ole suomalainen perusajatus, niin siinähän tapauksessa vapaaehtoisuuteen perustuva malli toimisi erinomaisesti; jos se taas ei toimisi, niin kehitysapu ei voisi olla suomalainen perusajatus.

Jutussaan Helsingin Sanomat on lähtenyt puhtaalle mielikuviin perustuvalle propagandalinjalle. Kuvan rukoileva mies ja itkevä lapsi sulattavat niin tehokkaasti sydämet, että sen jälkeen harva erehtyy ajattelemaan asiaa järjellä. Kuvavalinta kertoo minusta ennen kaikkea siitä, että Helsingin Sanomissa ei millään keksitty mitään todellisia vastaansanomattomia argumentteja, vaan päätettiin turvautua vetoamaan siihen puoleen ihmisluontoa, jolla politiikkaa ei ole hyvä harjoittaa.

No, sitä peliä voi pelata toisinkin päin. Ehkä kehitysavun muuttaminen vapaaehtoiseksi olisi herättänyt yleisössä enemmän vastakaikua, jos mielikuvia olisi herätelty toisella tavalla. Esimerkiksi seuraavasti:

Kuvassa laitoshoidossa oleva suomalainen vanhus, joka tuijottaa paheksuvasti kameraan. Seuraavan kaltainen pitkänpuoleinen kuvateksti: ”Kuten sinäkin hänen iässään, hän toivoo, että hänen vaippansa vaihdettaisiin ajallaan. Hän on vuosikymmenien ajan rakentanut suomalaista yhteiskuntaa, mutta epäonnekseen saa vanhoilla päivillä tyytyä liian vähiin vaippoihin. Tämä siksi, että valtio ei voi palkata hoitajaa, kun hoitajan palkat ja yli miljardi muuta euroa annetaan ulkomaalaisille siitä ansiosta, että he eivät ole kyenneet rakentamaan elinkelpoisia yhteiskuntia.”

Ja yksi syy sille, miksi kehitysmaat eivät pääse kehittymään, on se, että etenkin niiden nuoret miehet pyrkivät innolla kehittyneisiin maihin helpommin saavutettavan paremman elämän perässä. Puhumattakaan siitä, että kehitysapu mahdollistaa väestön räjähdysmäisen kasvun jatkumisen, mikä jakaa kehitysmaiden vähäistäkin elintasoa yhä suuremmalle määrälle köyhiä.

Kuinkahan paljon yksi hoitaja tuottaa valtiolle nettokustannuksia vuodessa? Hoitajien palkat eivät ole päätä huimaavia, ja niistäkin suuri osa palautuu valtiolle veroina. Mikäli hoitajat otettaisiin työtä vailla olevasta kotimaisesta työvoimapotentiaalista, valtion nettokustannukset vähenisivät myös sosiaalimenojen vähentyessä toiselta puolelta eli työttömyystuista ynnä muista sellaisista. Työttömien syrjäytymiskehitysten katkaisemisesta voisi pitkällä aikavälillä koitua erittäinkin suuria säästöjä. Eikä pidä unohtaa, että, toisin kuin kehitysapurahat, hoitajien palkat jäisivät pyörimään tähän kansantalouteen. Olisikohan 10 000 euroa vuodessa osuva arvio?

Sillä 1 100 000 000 eurolla, jonka Suomen valtio käyttää kehitysyhteistyöhön vuodessa, voitaisiin palkata 110 000 hoitajaa. Kolmannes työttömien määrästä. Paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta niin ei tehdä, koska muut kuin Perussuomalaiset eivät ole valmiita asettamaan kaikkia valtion menoeriä vastakkain. Se kun on ilmeisesti populistista. Niin ei saa tehdä, ja kansalaiset vain ovat niin tyhmiä, etteivät ymmärrä, miksi. Jostain syystä ei-populistiset johtajamme eivät koskaan ole kyenneet selittämään, miksi ei. Ehkä sen sanominen, että heille suomalaisten hyvinvointi on tärkeää vain sen takia, että se on edellytys heidän vallalleen, olisi vähän liian rumaa.

Fundamentalistinen kulttuuri

Olen pitkään kehitellyt ajatusta, että protestantti ei voi olla traditionalisti. Uskonpuhdistus on hyvä esimerkki fundamentalismin ja traditioiden kamppailusta. Katoliselle kirkolle oli puolentoista vuosituhannen aikana kertynyt jos jonkinmoisia traditioita, jotka eivät perustuneet yksin Raamattuun. Eräät traditioiksi muodostuneet kehitykset tekivät kirkosta laajan valtatekijän, jolle tuli monia muitakin intressejä kuin hengellisiä. Näitä traditioita vastaan uskonpuhdistajat hyökkäsivät, itse perustivat oppinsa tiukasti siihen, mitä muinoin oli kirjoitettu, ja samalla tulivat heittäneeksi romukoppaan muutkin traditiot kuin ne, joissa vikaa oli.

Protestantismi on ulottanut lonkeronsa uskomattoman syvälle moderniin länsimaalaiseen kulttuuriin. Hupaisaa on, että juuri kiivaimmat kristinuskon vastustajat, eli arvoiltaan yleensä liberaalit ateistit, ovat niin selviä protestantin arkkityyppejä. Valistus on protestantismia eri pyhyyden ympärillä ja sosialismi maallistunutta kristillistä etiikkaa.

Protestanttisissa maissa traditiot ovat nykyään jotain ikävää ja likaista. Vaikka vallankumousintoilijoita on aina vain vähemmän, ajatus, että vanha on väistämättä vanhentunutta ja että uusi on aina parempaa, on käsittämättömän yleinen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa protestanttinen fundamentalismi näkyy siinä, miten eriävien mielipiteiden hyväksyminen on vaikeaa. Kulttuuriprotestanttiseen ajatteluun on sisäänrakennettu, että on olemassa Totuus ja että omat fundamentit ovat pyhiä ja arvostelun yläpuolella.

Voisin taas kerran palata siihen kuriositeettiin, että vasemmistoliberaaleissa piireissä Jussi Halla-aho herättää niin paljon enemmän pelkoa ja paheksuntaa kuin vaikkapa uusnatsit, jotka suoltavat uhkauksia ja ovat paljon todennäköisempiä toteuttamaan uhkauksensa kuin Halla-aho poliittiset tavoitteensa. Oikeasti on ihmeellistä, miksi paukkuja vaivaudutaan käyttämään yksittäiseen poliitikkoon, kun sellaisia tarvittaisiin eduskuntaan vähintään 101, jotta jotain varmasti tapahtuisi.

Se, miksi yksittäinen yhteiskunnallinen keskustelija herättää niin paljon vastustusta, perustuu kulttuuriprotestanttien psykologiaan. Lähiössä uhoava uusnatsi on helppo ohittaa olankohautuksella, koska sellaisen ilmiön kuka tahansa tunnistaa heikosta itsetunnosta kumpuavaksi epätoivoksi. Surkimusten on helpompi hyväksyä itsensä, jos he uskottelevat olevansa parempia kuin jotkut epämääräiset muut. Viha sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla ei ole mitään tekemistä vihaajan kanssa, perustuu useimmiten vihaajan psykologiseen tarpeeseen jollekin, jonka aktiivinen vihaaminen pitää poissa sen hetken, jona joutuisi kohtaamaan oman surkeutensa.

Halla-ahon kanssa on toisin. Järkevät ja maltillisen erimieliset tekstit herättävät paljon enemmän kauhua kuin järjettömät ja radikaalin erimieliset uhoamiset. Kulttuuriprotestantti ei kestä kokea sitä, että huomaa eri mieltä olevan perustelevan kantansa paremmin kuin hän itse. Halla-ahon herättämät pelko ja paheksunta perustuvat siihen, että niin sanotut suvaitsevaiset ovat ensi kerran kohdanneet jotain, joka todella haastaa heidän fundamenttinsa. He ovat aina uskoneet olevansa oikeassa, mutta kun varteenotettava haastaja ilmestyy, he eivät osaa reagoida muuten kuin ajautumalla paniikkiin.

Pahinta on se, kuinka Halla-ahon argumentit nojaavat pääasiassa järkeen, jota moderni ihminen on oppinut palvomaan, vaikka ainakin kulttuuriprotestanttien ajattelu perustuu ennemmin fundamenttien (joista järki siis on yksi) emotionaaliseen palvontaan. Koska Halla-aho tunnustaa ainakin joitakin kulttuuriprotestanttien fundamentteja, hän on pahempi kuin ”pakana”: hän on ”kerettiläinen”. Häntä vihataan samalla tavalla kuin uskontokuntien sisällä lahkot vihaavat toisiaan enemmän kuin kokonaan eri uskontoa tunnustavia. He siis sisimmässään ymmärtävät Halla-ahon olevan oikeassa ja että samoista lähtökohdista on mahdollista päätyä Halla-ahon linjalle (kilpailevan Totuuden kannalle), mutta koska he samalla ovat niin ahkerasti demonisoineet häntä, he eivät pysty kasvojaan menettämättä hautaamaan sotakirvestä.

Ei kukaan suvaitsevainen ole Halla-ahoa pelännyt siksi, että luulisi tämän jollain keinolla saavan kaikki tavoitteensa läpi. Totta puhuen heidän olisi helpompi reagoida siihen, että se uusnatsi saisi kaikki tavoitteensa läpi, koska sellaista politiikkaa he kykenisivät arvostelemaan.

Kulttuuriprotestantismi saatiin istutettua protestanttisten maiden kansoihin vasta kansakoululaitoksen syntymisen seurauksena eli vuosisatoja uskonpuhdistuksen jälkeen. Myös monissa katolisissa maissa se onnistui, kun protestantismi hiipi niihin valistuksen naamiossa. Sen seurausta on, että 1800-luvun lopulta lähtien länsimaissa on ollut lakkaamatonta ideologista taistelua. Liberalismi, kommunismi, puhdas nationalismi ja nyttemmin monikultturismi eli neljä tärkeintä idealismin muotoa ovat vakuuttaneet kannattajansa siitä, että juuri he ovat oikeassa. Konservatismia ei aina edes haluta laskea ideologioiden joukkoon mukaan, koska sen perusluonteeseen ei kuulu ahdasmielinen fundamentalismi.

Loppuun pakollinen itsekritiikki. Koska en halua olla ahdasmielinen fundamentalisti, pyrin tuon tuostakin haastamaan itseäni, mikä ei liian yleistä ole yhteiskunnallisten keskustelijoiden joukossa. Olen itse huono traditionalisti, koska luonteeni on varsin fundamentalistinen ja koska olen protestanttisen kulttuurin kasvatti. Koska jollain järjen tasolla olen päätynyt traditionalismiin, olen ylentänyt sen fundamentikseni, jolloin traditionalismin ei-fundamentalistisuus ja luonteeni fundamentalistisuus jossain määrin kumoavat toisensa. Mutta traditionalismia minun on yhtä vaikea todella ymmärtää kuin muidenkin fundamentalistien.

Jatkakoon aiheesta siis joku minua sopivampi, jos aihetta on.

"Suomalaisesta" identiteetistä

Kävin päättyvällä viikolla kiertomatkalla Suomessa, matkalla jonka sisältö oli pääasiassa maisemien ja vanhojen kirkkojen ihastelemista Hämeessä, Savossa, Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Hyvin samankaltaisen matkan tein myös neljä vuotta sitten. Eräänlaisella harmistuksella saatoin tutkia omaa henkistä kehitystäni näiden vuosien jälkeen. Vuonna 2010 olin enemmän nationalisti, nyt enemmän konservatiivi. Se näkyy erityisesti siinä, että silloin kiersin tutkimassa kansallisromantiikan kannalta tärkeitä paikkoja, nyt seurasin aiempia jalanjälkiäni. Jokin ääni sisälläni soimaa, ettei kaksikymppisenä tulisi vielä olla niin nostalginen, että toimin kuin huomispäivää ei olisikaan olemassa.

Kierroksen ehdoton huipentuma oli Koli-vaara, jonka auringonnousua kävin katsomassa kolmatta kertaa. Maisema Pielisjärvelle on jollain tavalla hienompi kuin mikään muu koskaan näkemäni, vaikka olen aiemmin käynyt useasti Alpeilla etsimässä jotain, joka salpaisi hengen. Samaan aikaan on erikoista, että tuo tämän maan hienoin näkymä on määritelty kansallismaisemaksi. Koli on tässä maassa täysin ainutlaatuinen. Kyllä kansallismaiseman tulisi olla jollain tavalla tyypillinen.

Tätä "Suomenmaata" kiertäessä tulin myös pohtineeksi koko sanan alkuperää ja osuvuutta. Tuhat vuotta sitten tätä maata kansoittivat pääasiassa kolme heimoa: suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Niistä ensimmäinen asui lähinnä lännen skandinaavisia naapureita, jotka kristinuskon levittämisen ohessa ottivat alueen hallintaansa. Kaupungin he perustivat Aurajoen suistoon, suomalaisten alueelle. Koska he ulkopuolisina tarkastelivat alkuasukkaita välinpitämättömästi ja suurpiirteisesti, määrittelivät he kaikki kolme sukulaisheimoa saman käsitteen alle. Tämä käsite oli ja on Suomi, heidän kielellään Finland, jolloin alakäsite-Suomesta tuli Varsinais-Suomi ja alakäsitesuomalaisista tuli varsinaissuomalaisia. Hämäläiset ja karjalaiset tulivat heiltä mitään kysymättä kielellisellä tavalla alistetuiksi itseään vähäpätöisemmän heimon alle.

"Suomen" henkinen eliitti oli siitä pitäen vieraskielistä. 1700-luvulta alkaen he kiinnostuivat tästä maasta ja ryhtyivät ajan muotivirtausten mukaan rakentamaan "suomalaisille" kansallista identiteettiä. Sen vuoksi tämänkin päivän kansallismielisille muistutetaan, että ruotsinkielisiä on kiitettävä koko identiteetistä. Mutta ansaitsisivatko he ennemmin kunnon potkun?

Identiteetti on rakennettu ruotsin kielellä ja se näkyy esimerkiksi kielellisenä epäkunnioituksena hämäläisiä ja karjalaisia kohtaan. Niin vilpittömästi kuin kansalliset herättäjämme epäilemättä toimivatkin, heillä ei ollut rohkeutta tai älliä kyseenalaistaa sitä, miksi tämä maa on nimeltään juuri "Suomi". He opettivat ruotsin kielellä rakentamansa identiteetin yläkäsitesuomalaisille ja käänsivät kielen sellaisenaan. On kerrassaan surkuhupaisaa, että jokin Suomalaisuuden liitto esimerkiksi haluaa lopettaa pakkoruotsin, mutta samalla jopa nimessään kahlitsee ihailemansa kansan identiteetin siihen ruotsalaiseen muottiin, joka on lähtökohtaisesti ylimielinen tämän kansan moninaisuutta kohtaan.

Tilanne on surullinen. Hämäläiset ja karjalaiset ansaitsisivat oikeutta siitä vuosisataisesta diskursiivisesta sorrosta, jonka alla he ovat. Sorto on peräti niin tehokasta, etteivät he kaikki itsekään ymmärrä tilannetta. Yhdenmukaistava yhtenäisvaltio Suomi on pakottanut heimot ruotsalaiseen muottiin, johon alistutaan ilolla ja hurmoksella. Kansamme moninaisuus kuihtuu, kun kansallinen identiteetti jyrää heimoidentiteetin.

Surullisinta on, ettei tilannetta enää oikein voi korjata. Kaupungeissa sulaudutaan minunkaltaisiksi juurettomiksi yksilöiksi, joita on vaikea määritellä muuksi kuin yläkäsitesuomalaisiksi. Modernisaatio ja globalisaatio ovat jo hävittäneet niin paljon omaleimaista kulttuuriamme, että uuteen omaehtoiseen kansalliseen heräämiseen tuskin olisi mahdollisuuksia.

Ruotsalaiset epäonnistuivat tekemään meistä ruotsalaisia ja venäläiset epäonnistuivat tekemään meistä venäläisiä. Sen sijaan he onnistuivat tekemään meistä sellaisia suomalaisia, jotka eivät ymmärrä oman kansansa moninaisuutta sen enempää kuin välinpitämättömät ulkomaalaiset. Kalevala väistyi Suomen tieltä.

Ehdokasasettelusta ja vaalikuvioista

Puolueiden kannalta eurovaalien jääminen taakse merkitsi suoraa siirtymistä eduskuntavaalikampanjaan. Ainakin Perussuomalaisten kohdalla vaikutti siltä, ettei sydän ollut täysillä mukana eurovaalikampanjassa, vaan tähtäin oli jo ensi keväässä. Vaalien alla kirjoittamani synkeät ennusteet ehdokasasettelusta osuivat harmillisen oikeaan, ja syynä voi hyvinkin olla valmistautuminen kotimaan vaaleihin.

Eurovaaleissa vuonna 2009 Perussuomalaisilla oli listalla kymmenen henkeä. Eduskuntavaalien 2011 jälkeen heistä yksi oli Euroopan parlamentissa ja kuusi eduskunnassa, ja kolmesta rannalle jääneestä yksi oli varakansanedustaja. Ehdokkuus eurovaaleissa oli ilmeisesti sen luokan tilaisuus saada julkisuutta, että eurovaaliehdokkailla oli hyvät mahdollisuudet menestyä kaksi vuotta myöhemmin eduskuntavaaleissa. Epäilen, että Perussuomalaiset ehdokkaita valitessaan äskeisiin vaaleihin ajattelivat samansuuntaisesti: ei otettu parhaita juuri eurovaaleja varten, vaan nostettiin esiin sellaisia nimiä, joiden toivottiin nousevan esiin eduskuntavaalikampanjaa varten.

Jussi Halla-aho huomautti vuosi sitten seuraavasti: "20:stä ehdokkaasta jokaisella tulee olla potentiaalia saada ensinnäkin paljon ääniä ja toiseksi mahdollisimman paljon sellaisia ääniä, joita kukaan muu listalla oleva ei voi saada." Tämä viisaus, niin luulen, unohtui Perussuomalaiselta puolueelta. Jälkiviisaana kirjoitan ylös sellaisen ehdokaslistan, jollaisella uskon olleen parhaat mahdollisuudet maksimoida Perussuomalaisten kannatus. Kyseessä on tietenkin pelkkä ajatusleikki, enkä anna esimerkiksi sen häiritä, etteivät varmasti kaikki olisi halunneet Euroopan parlamenttiin ollenkaan.

Hyvässä ehdokasasettelussa on otettava huomioon ehdokkaiden tunnettuus, poliittiset painotukset, iät, sukupuoli ja maantieteellinen kattavuus. Osaaminen, ikävä kyllä, ei ole niin tärkeä asia, koska vaaliehdokkaan laatua mitataan vain sillä, kuinka paljon ääniä hän kykenee keräämään yhteiseen pottiin. Listan kärjessä tulee olla kourallinen valtakunnallisesti tunnettuja nimiä, joiden takana paikallisesti tunnetut ehdokkaat tuovat pottiin sellaisia ääniä, jotka muuten saattaisivat jäädä antamatta. Hyvä lähtökohta on ottaa kustakin vaalipiiristä eduskuntavaaleissa eniten ääniä saanut ehdokas.

Helsinki: Jussi Halla-aho
Uusimaa: Timo Soini
Varsinais-Suomi: Kike Elomaa
Häme: Anne Louhelainen
Pirkanmaa: Laila Koskela
Etelä-Savo: Kaj Turunen
Pohjois-Savo: Pentti Oinonen
Pohjois-Karjala: Osmo Kokko
Vaasa: Vesa-Matti Saarakkala
Lappi: Hanna Mäntylä

Seuraavista vaalipiireistä en valitsisi suurinta ääniharavaa, vaan heidät:

Satakunta: Anssi Joutsenlahti, koska hän on saanut huomiota eduskunnan varapuhemiehenä
Kymi: Jari Lindström, eduskuntaryhmän puheenjohtaja
Keski-Suomi: Toimi Kankaanniemi, koska hän on vaalipiirissään huomattavan suosittu
Oulu: Pirkko Mattila, koska Olli Immonen tuskin toisi listalle mitään, mitä Halla-aho ei

Loput kuusi nimeä olisivat: Sampo Terho, Jussi Niinistö, Raimo Vistbacka, Pirkko Ruohonen-Lerner, Matti Putkonen ja Lea Mäkipää.

Perussuomalaisten kansanedustajat ovat valtakunnan politiikassa niin nuoria, ettei useimmille heistä ole ehtinyt kehittyä koko valtakunnassa tunnettua profiilia. Oli puolueelta virhe ryhtyä nostelemaan eduskunnan ulkopuolisten profiileja siinä vaiheessa, kun kansanedustajillakin se on vasta alkutekijöissä.

* * *

Kokoomus ja SDP ovat molemmat lähdössä eduskuntavaaleihin uuden puheenjohtajan voimin, kenties toivoen saavansa kannatusnostetta samalla tavalla kuin Keskusta viime vuonna. SDP:n osalta voi jo melkoisella varmuudella sanoa, että se on epäonnistumassa. Antti Rinteen alku ei ole ollut samanlainen kuin Juha Sipilällä, eikä media pidä hänestä. Alexander Stubb sen sijaan nauttii median varauksetonta ihailua, mistä tulemme seuraavien kymmenen kuukauden ajan saamaan muistutuksia kyllästymiseen asti.

Viime vuosina on ollut vallalla varsin yleinen trendi, että puolueet ovat syrjäyttäneet rajuimmin liberaalit johtajansa, kun kansa on antanut muistutuksensa siitä, että hullutukset eivät nappaa. Siinä mielessä onkin yllättävää, että Vasemmistoliiton ohella Kokoomus on jatkanut toiseen suuntaan. Puheenjohtajavalinnallaan Kokoomus etääntyy Keskustasta ja Perussuomalaisista ja lähentyy Vihreitä ja RKP:tä. Mielenkiintoinen ja rohkea valinta, täytyy myöntää. Minulla ei ole aikomuksia perua puheitani Kokoomuksen illankoitosta, koska en millään saata uskoa, että Stubb puheenjohtajana saisi aikaan uuden nousun, jota Kokoomus ja media toivovat. Vaikka Stubb taitaakin olla tällä hetkellä maan suosituin poliitikko, kaikki hänen ihailijansa taisivat olla Kokoomuksen kannattajia jo entisestään. Joku nukkuva saattaa toki herätä Stubbin kaltaisen karnevaalihahmon pelleillessä eduskuntavaalien alla, mutta luulisi Kokoomuksen konservatiivisemman siiven taipuvan hiljalleen Keskustan puoleen.

Vaikka Kokoomuksen siirtyminen yhä enemmän liberaaliin suuntaan heikentää Perussuomalaisten mahdollisuuksia päästä eduskuntavaalien jälkeen hallitukseen, eduskuntavaalien suhteen muutos voi olla Perussuomalaisille eduksi. Näillä puheenjohtajilla vaikuttaa varmalta, että eduskuntavaalitaiston vastapoolit ovat Stubb ja Soini. He molemmat haluavat sitä. Rinne romahtaneen puolueen puheenjohtajana ja valtiovarainministerinä ei ole asemassa, jossa uhota, ja Sipilä on niin sovitteleva, että vaikka siitä ennen onkin kiitelty, vaalitaistossa se saattaa kostautua.

Eurovaaliasiaa, osa 2

Vaalit sitten käytiin, ja kuten arvata saattoi, tulokset eri maissa aiheuttivat erilaisia tunteita. Kotimaassa Perussuomalaisten tulos jätti toivomisen varaa, mutta suuri yllätys se ei ollut, kun ottaa huomioon heikon ehdokasasettelun, josta viimeksi harmittelin, sekä innottoman kampanjan. Vaali-iltana kuitenkin tavallaan löysin itsestäni uuden puolen, kun sosialidemokraattien vielä kehnompi menestys hälvensi pettymyksen tunteen kokonaan. Ensimmäistä kertaa Suomen puoluevaalien historiassa SDP on jäänyt neljännelle sijalle.

Kannatusprosentteihin liittyy paljon mielenkiintoa, mutta kaikissa vaaleissa kuitenkin kisataan vain ja ainoastaan paikoista. Nyt niitä oli jaossa niin vähän, että suurillakaan kannatusmuutoksilla ei olisi ollut välttämättä mitään merkitystä. Ehkä pettymystäni hälvensi sekin tieto, että jos Perussuomalaiset olisi saanut viisi prosenttiyksikköä enemmän ääniä, mutta silti kaksi paikkaa, olisin ollut seuraavat viisi vuotta hyvin katkeralla mielellä.

Suomen tuloksen voisi tiivistää seuraavasti: Kristillisdemokraattien paikka siirtyi Perussuomalaisille ja toinen Vihreiden paikoista siirtyi Vasemmistoliitolle. Kumpikin muutos on minusta muutos parempaan päin. Vaikka Sari Essayah vaikuttaa fiksulta ihmiseltä, ehdottomasti mieluummin näen Euroopan parlamentissa Jussi Halla-ahon. Ja kun ottaa huomioon, että Vihreiden toinen paikka kuului vanhalle stalinistille Satu Hassille, mitään laadullista heikentymistä ei Merja Kyllönen tuottanut, pikemminkin päinvastoin.

Vaikka Vasemmistoliitto on puolueena keskimäärin Vihreitäkin kaistapäisempi, sen ryhmä Euroopan parlamentissa ei kuulu establishmentiin. Lisäksi vaalivoiton heijastumisesta kotimaisiin kuvioihin ei tarvitse olla huolissaan, koska Vasemmistoliitto on hallituksesta lähtemisellään varmistanut paikkansa oppositiossa siinäkin tapauksessa, että ensi keväänä tapahtuisi mahdoton ja SDP nousisi suurimmaksi puolueeksi. Totta puhuen Vasemmistoliiton ensimmäinen vaalivoitto liki kahteen vuosikymmeneen tarjoaa erittäin mehukkaan tilaisuuden viedä puhtia vasemmistopopulismin vaaralta, josta kirjoitin hiljan. Koska voittajan kelkkaan hyppääminen on mieluisaa, tulevina vuosina saatamme nähdä vahvan vuodon kölin ali hilatusta SDP:stä uuteen alkuun päässeeseen Vasemmistoliittoon, samoin kuin kulta-aikansa ohittaneista Vihreistä. Tämän maan ehdoton realiteetti on, ettei Vasemmistoliitto voi päästä hallitukseen ilman SDP:tä. Jos SDP heikkenee, se ei enää pääse hallitukseen tai ainakaan pääse vaatimaan itselleen sinne apupuoluetta. Vasemmiston painopisteen muutos voi marginalisoida koko vasemmiston hyvin pitkäksi aikaa. Sitä sopii toivoa jokaisen, joka tämän maan tulevaisuudesta kantaa huolta.

RKP:n suhteen olen ajat sitten tottunut siihen, ettei se koskaan tuota mitään positiivista yllätystä, joten en oikein osaa harmitella sen pelastumista jälleen kerran.

Puolueiden sisällä paikkojen jakautuminen ei sekään mennyt kuin unelma. Eija-Riitta Korhola oli viimeisiä järjen ääniä Kokoomuksessa, samoin kuin Hannu Takkula Keskustassa. Täytyy toivoa, että Korholan kohtalo johtuu konservatiivien joukkopaosta Kokoomuksesta pois. Jos Alexander Stubb valitaan kesällä puolueen puheenjohtajaksi, luulisi viimeistenkin konservatiivien etsivän paremman poliittisen kodin itselleen. Siinä toki vaarana olisi, että ääriliberaali Kokoomus siirtyisi vain paikkaamaan romahtaneen vihervasemmiston jäljiltä jäänyttä kukkahattutyhjiötä.

Vaalibudjeteista tehtävät analyysit jaksavat ilahduttaa. Kun Stubb sai 148 101 ääntä Pepsodent-hymyllään, irvistelemällä TV-ohjelmissa ja 122 000 eurolla, Halla-aho keräsi 80 529 ääntä vain 5 000 eurolla ja silkalla substanssilla; Stubbin konkreettiset tavoitteet jäivät kampanjassa arvoitukseksi. Myös oman ehdokkaani Sampo Terhon voitto ilahdutti. Se on osoitus siitä, ettei Terho ole vain Halla-ahon varamies, vaan ahkeruudella ja osaamisella saa generoitua täysin omaa kannatusta.

Suureksi onneksi EU-kriittisten äänestäjien protesti kanavoitui muualla Euroopassa paremmin ääniksi kriittisille puolueille. Perussuomalaisten kolmas paikka olisi ollut hieno juttu, mutta tosiasia on, että yhdellä suomalaisella mepillä on Euroopan parlamentissa yhtä paljon vaikutusta Suomen asioihin kuin yhdellä ranskalaisella, brittiläisellä tai vaikka maltalaisella mepillä. Esimerkiksi Yhdistyneessä kuningaskunnassa Itsenäisyyspuolue (UKIP) nousi maan suurimmaksi puolueeksi ja paikkoja se sai 24 – melkein kaksi kertaa enemmän kuin kaikki suomalaiset puolueet yhteensä. Tietenkin olisin mieluusti vaihtanut muutamankin ulkomaalaisen kriittisen mepin yhteen perussuomalaiseen, koska näistä vaaleista halusin juuri vaikutusta kotimaan politiikkaan; Euroopan parlamentissa ei maanosan suuntaa käännetä.

Edellisen tekstin tyyliin teen listan kannattamistani ulkomaalaisista puolueista ja niiden kohtaloista vaaleissa. Tulokset löytyvät täältä.

Ruotsi: Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit): 2 paikkaa (+2)
Tanska: Dansk Folkeparti (Tanskan kansanpuolue): 4 paikkaa (+2)
Saksa: Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle): 7 paikkaa (+7)
Alankomaat: Partij voor de Vrijheid (Vapauspuolue): 4 paikkaa (-1)
Belgia: Vlaams Belang (Flaamien ”asia”): 1 paikka (-1)
Yhdistynyt kuningaskunta: UKIP: 24 paikkaa (+11)
Ranska: Front National (Kansallinen rintama): 24 paikkaa (+21)
Italia: Lega Nord (Pohjoisen liitto): 5 paikkaa (-4)
Itävalta: Freiheitliche Partei Österreichs (Vapauspuolue): 4 paikkaa (+2)
Kreikka: Ανεξάρτητοι Έλληνες (Itsenäiset Kreikkalaiset): 1 paikka (+1)

Näistä UKIP:n lisäksi Ranskan Front National ja Tanskan kansanpuolue olivat suurimmat puolueet maissaan. Ainakin kolme eurojytkyä siis koettiin.

Euroopan kansanpuolue säilytti asemansa parlamentin suurimpana ryhmänä, mikä on hyvä, eihän kriitikoilla ollut realistisia mahdollisuuksia sitä haastaa. Pääkomissaariehdokas Jean-Claude Juncker ei voi olla läpeensä kelvoton, kun on onnistunut pysymään liki kaksi vuosikymmentä Luxemburgin pääministerinä. Sosialistien haastajasta Martin Schulzista en tiedä paljon, enkä mitään hyvää. Hän vaikuttaa yhtä suvaitsemattomalta eri mieltä olevia kohtaan kuin viimeinen aateveljensä Suomen pääministerinä. Euroopan tärkeimpänä poliitikkona hän epäilemättä tulisi kehittämään unionia yhä totalitaarisempaan suuntaan. Ainakaan Juncker ei voi olla huonompi kuin nykyinen pääkomissaari José Manuel Barroso, joka politiikastaan päätellen ei ole hylännyt nuoruutensa maolaisia ihanteita, vaikka opportunistina onkin soluttautunut keskustaoikeistoon niitä edistämään sammutetuin lyhdyin.

Valtapoliitikot Euroopassa ovat kauhistuneet kriitikoiden vahvistumisesta, mutta opiksi he eivät aio ottaa. Missä ovat poliitikot, jotka myöntävät protestiliikkeiden saavan kannatusta, koska vanhat vallanpitäjät ovat epäonnistuneet maanosan asioiden hoitamisessa? Jos kannatuksesta ollaan huolissaan, niin luulisi sen säilyvän paremmin nöyrällä asenteella. Jos Euroopan johtajat eivät aio muuttaa linjojaan lähemmäs kansan tahtoa, kriittinen trendi tulee vahvistumaan. Kansa on aina osoittanut olevansa vahvempi kuin vallanpitäjät. EU-federalistit ovat jähmeällä linjallaan ajamassa itsensä samaan tilanteeseen kuin Ranskan ja Venäjän monarkit ennen vallankumouksia. Omasta puolestani en pahastuisi, vaikka Barroso ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy saisivat maksaa ylimielisyydestään samalla tavalla kuin eräs henkinen edeltäjänsä.

Eurovaaliasiaa, osa 1

Itä-Ukrainassa on äänestetty näytösvaaleissa ja Euroopan Unioni paheksuu. Se, miten juuri EU läksyttää muita epädemokraattisuudesta, tuo lähes kaikissa suhteissa mieleen sen, kuinka vankiloissa väkivaltarikolliset antavat toisilleen fyysisiä lisärangaistuksia konnuuksista. Vain se osa vertauskuvassa ontuu, että EU ei ole vankilassa.

EU on eräällä tavalla maailman halveksittavin ilmiö, eräällä toisella taas maailman ihailtavin. Halveksittavaa siinä on se sanoin kuvaamaton tekopyhyys, jonka konkreettisin ilmenemismuoto on kauniit puheet demokratiasta yhdistettynä omaan epädemokraattisuuteen ja antidemokraattisuuteen. Ihailtavaa siinä on se, miten se pystyy kansalaisyhteiskuntien puitteissa pitämään yllä riittävää passiivista kansansuosiota ja säilymään. EU lienee ihmiskunnan historian ainoa imperiumi, jonka tulevaisuus näyttää olevan jokseenkin tukevalla pohjalla vielä siinäkin vaiheessa, kun se on epäonnistunut melkein kaikessa, siirtynyt pikkusieluisuudessa idioottimaisuutta vakavampaan tilaan ja kun sen johtajat avoimesti ja häpeämättä sylkevät alamaistensa päälle. Tosin en usko, että ansio on EU:n johtajien. Se, että digitaalisen viihteen määrä on nykyisenä aikana rajaton, pitää yhteiskunnan muutosvoimat poissa barrikadeilta. Eiväthän vakaat yhteiskunnat vaadi muuta kuin leipää ja sirkushuveja.

EU:lla on enemmän päätöselimiä kuin tavallinen kansalainen kykenee käsittämään, eivätkä niiden tarkoituksia ymmärrä kaikki niistäkään, jotka niihin ovat yrittäneet perehtyä. Euroopan parlamentti on ainoa, jonka kokoonpanoon kansalaiset saavat vaikuttaa, kerran viidessä vuodessa. Euroopan komissio vastaa kansallisia hallituksia, mutta sen ei tarvitse piitata mistään kansalaismielipiteistä: sen kokoonpano on kysymys, joka ei kansalle kuulu, eikä sitä käytännössä voi erottaa. Mantereen mahtavin vallankäyttäjä on demokratian yläpuolella. Euroopan parlamentissa on vaalien jälkeen 751 edustajaa, joista 13 suomalaisia: 1,7 prosenttia. Vaikka he kaikki olisivat yhtä mieltä kaikesta ja uskomattoman päteviä ja ahkeria, siltikin heidän vaikutuksensa EU:n politiikkaan olisi mitätön. Sellaista epädemokratiaa, mutta pahemmaksikin menee.

Kansanäänestykset ovat puhtainta demokratiaa. Sen totta kai ymmärtää, että EU:lta ei liikene sympatiaa Itä-Ukrainan farssimaisille petkutusäänestyksille, mutta outoa on, ettei rehellinenkään kansanäänestys kelpaa. Vuodeksi 2006 EU yritti saada säädettyä itselleen perustuslain. Valitettavasti sen läpirunnomiseen tuli mutka, kun Ranska ja Alankomaat antoivat kansalaisilleen mahdollisuuden ottaa siihen suoraan kantaa. Kumpikin äänestys torjui EU:n suunnitelman. Ehkä näin olisivat päättäneet muutkin Euroopan kansat, jos niiden mielipiteet olisivat jotakuta kiinnostaneet.

EU:ta ei niin helpolla lannistettu. Perustuslakisopimuksesta vaihdettiin lähinnä otsikko ja näin tuli Lissabonin sopimus. Koska se oli ihan tavallinen sopimus eikä mikään perustuslaki, kansalaisia ei tarvinnut kuulla. Mutta irlantilaiset ryhtyivät ilkeiksi ja järjestivät kansanäänestyksen – ja sopimus torjuttiin. Suivaantuneena EU ei jaksanut vaihtaa otsikkoa toista kertaa, joten irlantilaiset saivat äänestää uudestaan – ja silloin sopimus hyväksyttiin.

EU:ta on turhaa vastustaa. Se ei piittaa kansalaismielipiteestä. Sillä on oma, kansalaisista riippumaton mielipide, ja jos kansalaiset eivät ole samaa mieltä, kansalaisten mielipide on se, jonka on muututtava. Tämä on hyvä esimerkki antidemokraattisuudesta. Demokratiassa mielipiteet kulkevat alhaalta ylöspäin, EU:ssa ylhäältä alaspäin. Vain leivän ja sirkushupien vuoksi EU:n ei ole tarvinnut ottaa käyttöön yhtä kovia keinoja kuin monien historiallisten antidemokratioiden. Mutta jos leipä ja sirkushuvit jonain päivänä ehtyvät, muuttuuko asianlaita? Ottaako EU käyttöönsä kovat konstit oman mielipiteensä toteuttamiseksi vai ryhtyykö se kunnioittamaan kansalaismielipidettä? Yleensä antidemokratiat eivät taivu taistelutta, joten olen taipuvainen olettamaan kovien konstien käyttöönottoa.

Mitä järkeä siis on äänestää Euroopan parlamentin vaaleissa? Ei varmastikaan mitään järkeä, jos haluaa vaikuttaa EU:hun sen omien rakenteiden sisällä. EU on suunniteltu vaikeasti korjattavaksi. En usko, että Euroopan parlamentin on, ainakaan enää, tarkoitus todella ohjata Unionin kehitystä mihinkään suuntaan. Se on jäänne demokraattisemmalta ajalta, jolla on enää lähinnä psykologinen vaikutus: kukaan ei voi aukottomasti todistaa kansalaisten mahdottomuutta vaikuttaa päätöksentekoon; parlamenttia ja demokraattista valintaa voi aina käyttää vasta-argumenttina. Lumedemokratia on niin paljon tehokkaampi kansan rauhoittaja kuin mikään sortokoneisto. Vastarannankiisket eivät päädy raivoihinsa, vaan epätoivoon.

Eurovaalit kuitenkin ovat huomattava mielipidemittaus. Toivon EU-skeptisille, eli Suomessa käytännössä Perussuomalaisille, suurta menestystä, jotta heidän teesinsä saisivat huomiota ja uskottavuutta. Lisäksi tarvitsemme EU:hun sisälle kriittisiä tarkastelijoita, jotka kertovat meille tavallisille kansalaisille, mikä kaikki on mätää.

EU:hun Suomi voi vaikuttaa lähinnä hallituksensa kautta. Jotta saamme EU:ta kohtaan kriittisen hallituksen, Perussuomalaisten on saatava vuoden päästä hyvä tulos ja päästävä vaikuttamaan uuden hallituksen linjaan. Parasta, mitä Perussuomalaisille nyt ensi kevättä ajatellen voi tapahtua, on menestys eurovaaleissa.

EU-skeptikot kautta maanosan ovat etenemässä huomattavastikin vaaleissa. Wall Street Journalin ennusteen mukaan erilaisten EU-skeptisten puolueiden paikkamäärä voi nousta noin kahteensataan. Ongelma vain on, että puolueiden EU-skeptisyyden kirjo on niin suuri: jotkut haluavat korjata Unionia, toiset erota siitä, kolmannet purkaa yhteisvaluutan, neljännet muuttaa Unionin uudeksi Neuvostoliitoksi. Ja muissa kysymyksissä ei välttämättä ole mitään yhteisymmärrystä.

Vaikka pidänkin mitä tahansa paikkamäärää alle 376 merkitykseltään olemattomana, voitto olisi vakava signaali EU:n johtajille ja se tarjoaisi skeptisille mahdollisuuksia nousta kansallisiin hallituksiin. Niitä sentään EU ei kykene nujertamaan.

Perussuomalaisilla sattuu olemaan ehdolla kaksi suosikkiani suomalaisten poliitikkojen joukossa: Sampo Terho ja Jussi Halla-aho. Olen viimeisen vuoden aikana pohtinut, kumpaa heistä äänestäisin. Alusta lähtien olen taipunut enemmän Terhon suuntaan, ja taidan kirjata ylös perusteet valinnalleni.

Terho on erittäin potentiaalinen poliitikko. Hän on nuori, aktiivinen, ilmaisutaitoinen ja ennen kaikkea täysin ryvettymätön. Halla-ahon maine oman kannattajakuntansa ulkopuolella ei ole kadehdittava. Tämä maine on perusteeton ja epäoikeudenmukainen, mutta silti tosiasia, joka ei valittamalla muutu miksikään. Terhoa vastaan kukaan ei ole onnistunut hyökkäämään, vaikka halua varmasti olisikin ollut. Päinvastoin, häntä ovat kehuneet ja puolustaneet nekin, jotka eivät ole hänen linjoillaan. Terho on mitä mainioin henkilö Perussuomalaisten seuraavaksi puheenjohtajaksi. Hän jos kuka onnistuisi poistamaan Perussuomalaisten junttimaisen imagon, johon kukaan ei halua samastua tekemällä yhteistyötä. Siksi haluan tukea Terhon poliittista uraa. Hän ei ole yhtä tunnettu kuin Halla-aho, joten hän tarvinnee enemmän tukea hyvään sijoitukseen listalla.

Halla-aho on takertunut liiaksi yhden, vaikkakin tärkeän teeman ympärille, kun taas Terho on yleispoliitikko. Se, mikä Halla-ahossa ehdottomasti on parempaa kuin Terhossa, on hänen roolinsa tuon tietyn kysymyksen mittarina. Jos Halla-ahon äänisaalis on tyrmäävä, se on tyrmäävä vastalause monikultturismia kohtaan. Vaikka Terho saisi miljoona ääntä, sitä ei kukaan tulkitsisi ensi sijassa vastalauseeksi monikultturismia kohtaan.

Kannattaisi ehkä äänestää Halla-ahoa vain siksi, että saisi otettua osaa tähän vastalauseeseen. Toisaalta olen varma, ettei mikään eurovaaleissa realistinen äänisaalis saa monikultturistien silmiä avautumaan. Oli Halla-ahon äänisaalis mikä tahansa, se on samaan aikaan sekä liian pieni että liian suuri. Jos Halla-aho saa vähemmän kuin puolet äänistä (tai puolet kaikkien äänioikeutettujen äänistä, oli äänestysprosentti mikä tahansa), se voidaan tulkita ja tulkitaankin, että yli puolet suomalaisista ei koe monikultturismia ongelmana. Mutta toisaalta, vaikka Halla-aho saisi vain tuhat ääntä, se kuitenkin on merkki kauhistuttavasta rasismiongelmasta, jolle on pikaisesti tehtävä jotain.

Äänestyspäätökseeni vaikuttaa myös se, että Halla-ahoa olen jo äänestänyt viime eduskuntavaaleissa, kun taas Terhoa en ole äänestänyt. Lisäksi minä pidän Terhosta henkilökohtaisesti. Siinä, mitä Terho kertoo itsestään, näen monessakin kohdassa oman itseni.

Hieman olen huolissani Perussuomalaisten muusta ehdokasasettelusta. Minusta on todella epäviisasta ottaa ehdokkaaksi ketään, jolla on vain paikallista tunnettuutta. Näin tärkeisiin vaaleihin olisi kannattanut ottaa ehdolle lähes yksinomaan kansanedustajia. Vaikka nykyisellä listalla voi olla vaikka kuinka paljon fiksuja ja päteviä ehdokkaita, heitä ei tunneta kuin pienissä piireissä. Toisaalta sama ongelma on muillakin puolueilla. Ehkä puolueet vieläkin kokevat eurovaalit toisarvoisiksi tapauksiksi, joissa ehdolle otetaan henkilöitä, joille toivotaan eduskuntavaaleja varten huomiota, sekä kaikenlaisia mannekiineja, jotka antavat puolueesta hyvän kuvan.

No, ainakaan kukaan ei ole ennustellut Perussuomalaisten heikkoa menestystä sillä perusteella, että Soinia ei nyt voi äänestää edes Uudellamaalla. Minä käyn äänestämässä jo huomenna ennakkoon, niin että vaikka ennen vaalipäivää kuolisin, vaipuisin koomaan tai menettäisin loputkin järjestäni, ainakaan minun äänestäni katastrofi ei ole kiinni.

Loppuun vielä lista niistä puolueista muissa EU-maissa, joiden menestystä toivon:

Ruotsi: Sverigedemokraterna (Ruotsidemokraatit)

Tanska: Dansk Folkeparti (Tanskan kansanpuolue)

Saksa: Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle)

Alankomaat: Partij voor de Vrijheid (Vapauspuolue)

Belgia: Vlaams Belang (Flaamien ”asia”)

Yhdistynyt kuningaskunta: United Kingdom Independence Party (Itsenäisyyspuolue)

Ranska: Front National (Kansallinen rintama)

Italia: Lega Nord (Pohjoisen liitto)

Itävalta: Freiheitliche Partei Österreichs (Vapauspuolue)

Kreikka: Ανεξάρτητοι Έλληνες (Itsenäiset Kreikkalaiset)

Se, että näiden puolueiden linjaukset ovat monissa asioissa ristikkäiset ja yhteistyötä ne kaikki eivät tule keskenään tekemään, ei estä minua kannattamasta niitä. Toivon niille menestystä, jotta ne menestyisivät myös kotimaissaan.

Palasin asiaan vaalituloksen selvittyä.