Jos
ulkoavaruuden tarkkailijalle annettaisiin perustiedot Maa-planeetan
korkeakulttuurien historiasta, hän saattaisi hyvinkin sijoittaa modernin ajan
maailman navan Venäjälle. Sen länsipuolella on Eurooppa, eteläpuolella islamilainen
maailma ja Intia, kaakkoispuolella Kiina, kaikki jo vanhalla ajalla merkittäviä
talous- ja väestökeskittymiä. Venäjä sijoittuu strategisesti loistavaan asemaan
niiden väliin, se on suurimmalta osin alava maa, jossa on paljon luonnollisia
vesireittejä ja huomattavasti luonnonvaroja.
Mutta
maailman napa onkin Yhdysvalloissa. Pohjois-Amerikassa, vaikka se on vanhojen
kulttuuripiirien näkökulmasta syrjässä. Se, että syrjäinen ja 1900-luvulle asti
harvaan asuttu alue onnistui kaappaamaan maailman johtoaseman vanhan maailman
keskuksilta, voi johtua vain siitä, että muualla asiat on tyritty pahemman
kerran. Miten ehkä kaikkein edullisimmin sijoittunut Venäjä voi tänä päivänä
olla se periferia, jonka ainoa vaikutus maailmantalouteen ja -politiikkaan
johtuu siitä, että se kukkoilulla yrittää esittää sellaista suurvaltaa, joka se
voisi olla?
Venäjän
tie erkani Länsi-Euroopan kanssa jo varhaiskeskiajalla, kun se suuntautui
Rooman sijaan Konstantinopoliin ja siten tuli osaksi ortodoksista kristikuntaa.
Päätös olisi silloin saatavien tietojen valossa ollutkin parempi, sillä olihan
Bysantti kaikilla mittareilla edellä Länsi-Eurooppaa, joka oli jäänyt
barbaarien jalkoihin. Bysantin kukistuminen kuitenkin katkaisi Venäjän yhteyden
itseään sivistyneempään maailmaan. Ja idässä vaani uhka: tataarit.
Tataarien
suurin vaikutus Venäjään ei ollut sotien ja ryöstöjen aiheuttama taantuminen,
vaan kulttuurivaikutus. Vanhassa maailmassa oli pitkään ollut perinne, että
lännessä on kansanvaltaisempi ihanne, kun taas idässä itsevaltainen. Roomassa
se oli näkynyt keisarien tapana esiintyä Italiassa tasavallan perillisinä, kun
taas Aleksanteri Suuren kerran hallitsemilla alueilla he olivat
persialaisperäisen kultin mukaisia jumalhallitsijoita. Tämän ajattelutavan
tataarit vakiinnuttivat suureen osaan Venäjää. Venäläiset ruhtinaat ottivat
itsevaltiaan aseman mieluusti omaan käyttöönsä. Ajatus, että sorretut
venäläiset halusivat puhdistaa kansakuntansa valloittajien vaikutuksesta, on
kansallisromanttista sepitystä. Venäläiset noudattivat esimerkiksi tataarien
juurruttamaa ulkomuodon ihannetta täydellisesti siihen asti, kun Pietari Suuri
laittoi alamaisensa ajamaan partansa. Eikä parturointi tietenkään ajattelutapaa
muuttanut miksikään.
Novgorod
ei koskaan joutunut alistumaan tataarien valtaan. Siellä säilyi viikinkien
mukanaan tuoma kansanvaltaisuus, joka Ruotsin valtakunnassa ilmeni muun muassa
siten, että rahvas ei ollut maaorjia tai edes vuokraviljelijöitä, vaan oman
maansa omistavia talonpoikia. Novgorod olisi saattanut olla Venäjän tataareja
edeltävän ajan kulttuurin varjelija, mutta sille kävi huonosti. Iivana Julma
tuhosi Novgorodin 1500-luvulla tavalla, joka oli ollut varsin tyypillinen tataareille.
Ja se saattoi olla tapaus, joka johti siihen, että Yhdysvallat, eikä Venäjä, on
maailman napa armon vuonna 2014.
Länsi-Euroopan
kansanvaltaisuus tarkoitti uuden ajan alussa jonkinlaisia
valtiopäiväinstituutioita. Englannin parlamentti on se, joka on nykyajan
parlamenttien esikuva. Kun ottaa huomioon, millaisesta mallista kehuttu moderni
kansanvaltaisuus on kehittynyt, voi perustellusti jossitella, että sama olisi
voinut toimia Novgorodin johdolla. Englannin parlamentti sai hiljalleen lisää
valtaa, erityisesti kun maa sai kuninkaan, joka asui mieluummin Hannoverissa
eikä ollut kiinnostunut hallitsemaan itse. Parlamentin vaalipiirit olivat
1800-luvulle asti täsmälleen samat kuin keskiajalla. Se tarkoitti, että jonkun
syrjäkylän neljä asukasta saivat valita parlamenttiin kaksi edustajaa ja
tietenkin nimittivät ne, jotka eniten siitä hyvästä maksoivat. Eräs toinen vaalipiiri
taas oli kokonaisuudessaan huuhtoutunut mereen, mutta kyllä sieltäkin edustaja
saatiin valittua.
Jos
Moskova ei olisi tuhonnut ja vallannut Novgorodia, olisi valistus voinut alkaa
aivan toisella puolella mannerta. Kun Länsi-Euroopassa katolilaiset ja
protestantit keskittyivät tappamaan toisiaan, olisi Novgorod saattanut kehittää
”kaupunginvaltuustoaan”, institutionalisoitua mellakkaa, rationaalisemmaksi
päätöksentekoelimeksi. Novgorodista olisi saattanut tulla sellaisia filosofeja,
jotka olisivat määritelleet kansanvaltaa, omistusoikeutta ja
laillisuusperiaatetta kunnioittavat aatteet. Silloin uudisasukkaita
houkuttelevaksi kokeilualueeksi olisi saattanut muodostua Siperia
Pohjois-Amerikan sijaan.
Anglo-Amerikka
on koko olemassaolonsa ajan perustunut yhteiskunnan rakentamiseen alhaalta
ylöspäin. Sinne muutti väestöä, joka oli halukas ottamaan täyden vastuun
elämästään itse. Alueen kulttuuri on aina suosinut toimeliaisuutta ja
kiinnostusta yhteisiin asioihin. Kun Englannin siirtokunnat itsenäistyivät
ensimmäiseksi moderniksi demokratiaksi, tuo periferia alkoi muuttua yhä
houkuttelevammaksi muuttokohteeksi niille ihmisille, joilla oli potentiaalia.
Venäjä
päinvastoin on haaskannut potentiaaliaan ja haaskaa edelleen. Maaorjaluokka ei
tuottanut innovaatioita eikä sillä ollut mahdollisuuksia parantaa elinolojaan.
Maaorjien panoksella eläneet aristokraatit eivät tarvinneet innovaatioita,
koska he saattoivat elää mukavasti ilmankin. Siperiaan joutuminen oli
rangaistus, ei mahdollisuus paremman elämän rakentamiseen. Venäjällä olosuhteet
alkoivat muuttua vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta muutos ei tuonut
hyvää.
Maaorjuuden
lakkauttaminen tapahtui ehdoilla, jotka painoivat monet vielä pahempaan tilanteeseen
kuin ennen. Raju väestönkasvu merkitsi kasvavaa proletariaattia ja työn hinnan
painumista. Teollisuus ei ehtinyt kehittyä vahvaksi ennen kuin kurjaliston
kasvu kaatoi keisarikunnan ja synnytti Neuvostoliiton.
Kulttuurin
säilymiskyky on ihailtava. Kommunistit yrittivät muuttaa kaiken, mutta
sulautuivatkin tehokkaasti tataarien tuomaan itsevaltaiseen malliin. Tsaari
Stalin ei poikennut edeltäjistään juuri muuten kuin että hän perusteli asemansa
eri tavalla.
Neuvostoliittoa
on väitetty toiseksi supervallaksi toisen maailmansodan jälkeisenä vajaan
puolen vuosisadan jaksolla. Tuo asema perustui yksinomaan väkivaltakoneistoon.
Venäjä miehitti Itä-Euroopan monella tapaa kehittyneempiä alueita ja pönkitti
asemaansa ydinaseilla. Suurvaltakulisseina toimi avaruusteknologia, joka on
yksi neuvostoajan käsittämättömimmistä asioista. Venäjällä oli kyky tuottaa
korkeaa teknologiaa, mutta ei joko kykyä tai älyä hyödyntää sitä asemansa
todelliseen vahvistamiseen.
Edes
kylmän sodan aikana Venäjästä ei tullut merkittävää kauppareittiä Euroopan ja Kaukoidän
välillä. Samaan aikaan, kun tiedemiehet viskoivat taivaalle sputnikkeja ja räjäyttelivät
tsaaripommeja, maa taantui raaka-aineita vieväksi banaanivaltioksi. Kommunismin
romahtamisen jälkeen Venäjä menetti lähes koko oman teollisuutensa, koska roskan
sijaan saatettiin ostaa ulkomailta vapaammin. Samaan aikaan neuvostoajalla rakennettu
infrastruktuuri on jätetty rapistumaan, kun öljy- ja kaasuvarat menevät oligarkkien
taskuihin ja pakenevat ulkomaille tekemään parempaa tulosta.
Venäjä
vaikuttaa maalta, jolla ei ole tulevaisuutta ennen kuin se pääsee suurien luonnonvarojen
tuomasta kirouksesta. Vasta, kun se ei voi viedä raaka-aineita ulkomaille, saavat
venäläiset todellisen tarpeen miettiä elämänsä perustan uusiksi. Timantteja syntyy
vain kovassa paineessa ja innovaatioita pakon sanelemina. Venäjän laittaminen täyteen
kauppasaartoon voisi laajassa perspektiivissä ja pitkällä aikavälillä koitua venäläisten
itsensä hyödyksi.
Tarkkanäköinen erottaa Iivanan takaa Tšingis-kaanin haamun.
* * *
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
[...]
Kaukaa aroilta kohoaa
Iivana Julman haamu.
Turman henki, se ennustaa:
verta on näkevä aamu.
Tarkkanäköinen erottaa Iivanan takaa Tšingis-kaanin haamun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti