Tragedian synty: 2015

Minä, Jussi Halla-aho ja Sampo Terho nopeasti ryhdyimme välttämättömään tehtävään asioiden palauttamiseksi ennalleen. Ensimmäisenä oli vuorossa Kalevan hyperpallon purkaminen samassa laitteessa, jossa se oli luotukin. Välittömästi sen jälkeen käskimme purkamaan myös hiukkaskiihdyttimen. Työmiehet, joille tehtävän annoimme, ryhtyivät tehtävään mukisematta, sillä he olivat edelleen niin tokkurassa, että ottivat vastaan kaikki käskyt, jotka heille annoimme. Hyperpallosta otettu kuvamateriaali hävitettiin; sitä loppujen lopuksi oli vähemmän kuin olimme pelänneet. Ihmiskunta vaipui ennennäkemättömän syvään apatian tilaan, kun ihmisten mieliä hallinnut voima äkkiä katosi. Aluksi olimme asiasta iloisia, sillä meillä oli paljon työtä tehtävänä, emmekä olisi halunneet kenenkään asettuvan vastarintaan.

Yhdistyneiden kansakuntien palauttaminen hallitusten väliseksi yhteistyöjärjestöksi oli seuraavana asialistalla, sillä emme halunneet enää koskaan niin vahvaa ylivaltaa maailmaan kuin minkä Kaleva oli tullut luoneeksi. Senkin asian läpirunnominen hoitui käden käänteessä, sillä ne harvat valtionpäämiehet, jotka olivat jo järjissään, kannattivat vakaasti hajautettua vallankäyttöä.

Kalevan psykologiset tutkimukset katsoimme viisaimmaksi hävittää, samoin hiukkaskiihdyttimen rakennussuunnitelmat, jotta milloinkaan tulevaisuudessa ei ilmaantuisi toista Kalevan kaltaista hallitsemaan maailmaa. Lisäksi saimme kansainvälisesti laajaa kannatusta ajatuksellemme, että kouluissa otettaisiin pakolliseksi oppiaineeksi psykologisen manipulaation vastustaminen.

Alun apaattisen vaiheen jälkeen ihmiset alkoivat toipua omaan vapaaseen tahtoonsa nopeammin kuin olimme edes toivoneet. Kuten olimme arvioineet, nopeimmin se kävi niiltä, jotka olivat olleet lähellä Kalevan arvomaailmaa ja ajattelutapaa, ja niiltä, jotka olivat olleet eliniästään pienimmän osuuden hypnoosin vallassa, sekä tietysti niiltä, joilla on luonnostaan voimakas tahto. Myös pienten lasten toipuminen oli ilahduttavan nopeaa; vaikeinta taas oli niillä, jotka olivat olleet koko murrosikänsä hypnoosin vallassa.

Erään oikein ilahduttavan havainnon teimme, millaista emme olleet odottaneet. Vaikuttaa siltä, ettei ole väliä, ovatko ihmisten mielipiteet, arvomaailmat, ajattelutavat ja identiteetit hypnoosin tuotoksia vai eivät. Vaikka hypnoosi loppui, ihmiset ovat pitäytyneet Kalevan elämänfilosofian kannalla kuin se olisi aina ollut heidän oma, horjumaton vakaumuksensa. On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmiset ovat oma-aloitteisesti, ilman Kalevan totaalista orjuutusta, ystävällisiä, auttavaisia, rauhaarakastavia, ahkeria, tunnollisia, pidättyväisiä ja vähään tyytyviä. Tavallisesti ajattelutavat syntyvät jonkinlaiseen tarpeeseen ja leviävät sosiaalisen paineen kautta. Nyt taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset ongelmat ovat kadonneet, joten mitään tarvetta uudelle ajattelutavalle ei ole näköpiirissä, ja sosiaalinen paine suosii Kalevan ihanteita. Olen näin ollen oikein optimistinen sen suhteen, etteivät hedonismi, marxismi, uskonnollinen fundamentalismi ja muut vastaavat ryömi missään muodossa ulos haudoistaan ainakaan moneen sukupolveen.

Kaiken kaikkiaan maailma on kokenut historian suurimman ja nopeimman kulttuurisen murroksen. Onko tämä nyt sitä monikulttuurisuutta, joka vuosituhannen alussa oli epämääräisenä ja epärealistisena ideaalina? Päällisin puolin kulttuurit ovat kääntyneet sisäänpäin, mikä näkyy esimerkiksi arkkitehtuurissa, taiteessa, pukeutumisessa ja ruokakulttuurissa, joissa kaikissa vallitsee jonkinlainen omaleimainen kansallisromantiikka kautta maailman. Sen sijaan kulttuurin syvärakenteet ovat sekoittuneet: länsimainen valistuksen perintö, kristillinen universaali humanismi, kungfutselainen harmonian ja pysyvyyden tavoittelu, buddhalainen askeettisuus, japanilainen omanarvontuntoinen kulttuurin itsesäilytysvaisto ja monista kulttuureista omaksuttu tiukan ulossulkeva yhteisöllisyys ovat yhdistyneet tavalla, joka ei takuulla olisi ollut mahdollinen ilman mittavaa aivopesua. Kai tätä voisi pitää Oswald Spenglerin ennustamana länsimaisen kulttuurin tuhona. Enpä olisi arvannut Kaleva Saarelaisen aiheuttavan sen tuhon, mutta ainakin hän loi tilalle jotain parempaa kuin sen individualismiin, itseinhoon ja loputtomaan edistysuskoon sairastuneen kulttuurin rappiovaiheen, joka hänen valtakauttaan edelsi.

Muutenkin maailma on parempi paikka kuin ennen Kalevan valtakautta. Jako rikkaisiin ja köyhiin maihin on kadonnut, sikäli kuin se ketään suuremmin kiinnostaakaan, sillä enää ei ole tapana mitata elintasoa vain aineellisella mittarilla. Samoin yhteiskuntien sisäiset luokkaerot ovat historiaa, sillä maailman varallisuus on jakaantunut tasaisemmin kuin kertaakaan koko historiallisena aikana. Kierrätyksen ja uusiutuvien energiamuotojen hyödyntäminen on noussut niin vahvaksi valtavirraksi kautta maailman, että uusiutumattomien luonnonvarojen kulutus on painunut matalimmalle tasolle sitten teollisen vallankumouksen alun. Maailman väestönkasvukin noudattaa loivasti negatiivista trendiä, joten mitään uutta luonnonvaroja törsäävää aikakautta ei ole syytä pelätä. Itsenäisiä kansallisvaltioita löytyy maailmasta useampi tuhat ja niiden sisäisiä pienten kansojen autonomisia alueita vielä monin verroin enemmän. Ne ovat kaikki demokraattisia kansalaisyhteiskuntia, jotka noudattavat sosiaalista markkinataloutta. Korruptiota, nepotismia, rikollisuutta ja yhteisen omaisuuden hyväksikäyttöä ei enää ilmene, eivätkä ne todennäköisesti yleisty ennen kuin uusi, hypnoosia kokematon sukupolvi varttuu, ja silloinkin mahdollisesti hyvin pienimuotoisena. Päihdeaineet ovat enää ahdistava historiallinen kuriositeetti. Epidemiat on saatu suurelta osin lannistettua maailmanlaajuisesti kattavalla terveydenhoidolla ja hygienialla, ja myös ihmisten ruokavalion monipuolistaminen ja kohtuullistaminen on parantanut kansanterveyttä. Tällä tavoin positiivisen rauhan kriteerit täyttyvät kautta maailman, joten saamme elää hyvin pitkää rauhan aikakautta ilmankin ihmiskunnan orjuuttamista.

Tämän kaiken jälkeen minäkin päätin astua syrjään kaikista tärkeistä asemista, joihin olin Kalevan avustuksella päässyt. Vetäydyin syrjään ja otin tehtäväkseni kirjoittaa tapahtumien historian ylös sellaisena kuin itse sen muistan, jotta tulevaisuuden historiantutkijat saavat tekstistäni aikalaiskuvauksen tapahtumista.

Tälläkin hetkellä, kun tätä kirjoitan, istun Kaleva Saarelaisen pienessä huoneessa, jossa kirjoittamisen ohella toimin omaishoitajana. Kaikista maailman ihmisistä yksin hän vaikuttaa täydellisesti ja pysyvästi muuttuneelta. Hän tuijottaa ulos ikkunasta, mitään näkemättä, tietämättä edes, missä tai kuka on, ja kädessään hän puristaa Syyriasta tuomaansa kiveä. Psykiatrit, jotka häntä tutkivat, sanoivat, ettei hän tule koskaan toipumaan. Hänen oma hyperpallonsa on jättänyt hänet katatoniseen tilaan koko hänen loppuiäkseen. Olen syvästi surullinen siitä, mitä tästä kerran suuresta miehestä on tullut, mutta tiedän, ettei vaihtoehtoa ollut. Oli pakko valita joko hänet tai koko muu ihmiskunta.

Toisaalta, kun katson hänen ilmeettömiä kasvojaan, en voi välttyä tuntemasta silti jonkinmoista huojennusta. Vihdoinkin tämä rauhaton sielu, joka katsoi olevansa yksin vastuussa koko ihmiskunnasta, on saanut rauhan.

Astun hänen luokseen ja asetan käteni hänen hartialleen. Vaivun muistoihini, mutta en muistele Kalevaa maailman hallitsijana, kuten niin monet muut, vaan innostavana lapsena ala-asteen koulussani kauan sitten. Muistelen sitä lasta, joka nousi koulukiusaajia vastaan ja opetti muille lapsille auttavaisuuden ja ystävällisyyden hyveitä, haluten tuoda kouluunsa harmoniaa kuten myöhemmin koko maailmaan. Tuo lapsi, jonka olisi kuulunut elää pitkä ja onnellinen elämä, on nyt poissa.

”Jää hyvästi, sinä urhea, ihana lapsi”, lausun tunnussanani hiljaa.

Kaleva Saarelaisen tarina on muistutus siitä, kuinka hyväntahtoisinkin idealismi voi muuttua hirviöksi, kuinka perfektionismi saa ihmiset muuttumaan oman itsensä pahimmiksi vihollisiksi. Yhteiskuntienkin tasolla pätee se vanha viisaus, ettei onnellisuuteen voi päästä pyrkimällä siihen. Muistakoon sen jokainen, jotta kaikki voisivat saavuttaa sisäisen rauhan, mutta pienemmällä hinnalla.

* * *

Tähän päättyy Utopian synty. Inspiraation lähteinä ovat toimineet Harry Potter and the Methods of Rationality sekä Heroes of Might and Magic IV -pelin tarina The Price of Peace. Minusta oli surullista, että niin upea tarina kuin mainituista jälkimmäinen oli jäänyt vain vanhan tietokonepelin, joka ei koskaan ollut myyntimenestys, kerrottavaksi. Sen perusfilosofia, joka on hyvin samanlainen kuin omani, sopii mainiosti tähän blogiin, joten otin vapauden kierrättää tarinan pääidean sovitettuna tähän maailmaan.

* * *

Tämä on Tragedian synty -blogin viimeinen kirjoitus. Julkaisen kommentteja vielä kuukauden ajan, mutta en aio niihin vastata kuin erittäin painavista syistä, joten sitä ei kannata odottaakaan.

On siis jäähyväisten aika. Toivottavasti blogin lukeminen on ollut vähemmän piinallista kuin sen kirjoittaminen on ollut minulle.

14.5.2015

17. luku: Tragedian synty

< 16. lukuun

”Yhden terroristi, toisen vapaustaistelija.

Vain umpimielinen fanaatikko hylkää tarpeelliset keinot ja häviää.”

”Ennen kuin saatte mitään hassuja ajatuksia”, Kaleva sanoi, ”varoitan teitä: minulla on sykemittari, jonka pysähtyminen lähettää pohjakerrokseen signaalin ja räjäyttää sinne järjestämäni räjähteet. Vaikka saisittekin minut hengiltä, tappaisitte samalla itsenne. Eli tehkääpä viisaasti ja pudottakaa aseenne.”

Huolimatta kiihtyneestä mielentilastani onnistuin harkitsemaan tilannetta. Uhraustahan me olimme lähteneet tekemään, joten oman hengen antaminen voisi olla järkevää, jos Kaleva sillä tavoin pysäytettäisiin. Toisaalta hyperpallon kuvamateriaali saattoi olla missä tahansa, eikä siis kannattaisi luottaa siihen, että se tuhoutuisi rakennuksen mukana; lisäksi, kun sitä tarkemmin tulin ajatelleeksi, minulla ei ollut aavistustakaan, miten hyperpallon voisi tuhota. Rakennuksen romahtaminen ei välttämättä olisi lainkaan riittävä voima rikkomaan sitä luonnonoikkua, joka oli saanut neljännen ulottuvuuden tulemaan esiin hiukkaskiihdyttimessä luodussa esineessä. Ja ajatus siitä, että hyperpallo päätyisi jonkun muun kuin Kalevan käsiin, oli vielä hirveämpi kuin mikään, mitä Kaleva hypnoosilla saattaisi tarkoituksettaan saada aikaan.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pelata aikaa. Pudotin aseen käsistäni. Halla-aho ja Terho tekivät samoin heti perässäni.

”Aiotko nyt tappaa meidät?” kysyin käännyttyäni kohti Kalevaa.

”En tietenkään”, Kaleva sanoi sillä samalla pettyneellä sävyllä kuin monesti aikaisemmin, kun olin sanonut jotain, joka ei lainkaan sopinut hänen tyyliinsä tai arvoihinsa. Hän laski aseensa. ”En, ellette minua siihen pakota. Kuten olen sanonut aiemminkin, en halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella. En ymmärrä, mikä teidät on saanut poikkeamaan siltä tieltä, jota yhdessä niin monet vuodet kävimme, mutta enhän minä siitä kuolemantuomiota anna. Vähempi riittää. Ottakaa silmälappunne pois ja katsokaa ihanaa hyperpalloani, niin ymmärrätte taas minua.”

Kalevalla oli itselläänkin silmälappu. Aiemmin hän ei ollut sellaista pitänyt, sillä hän kai oli halunnut pitää hyperpallon vaikutukselta suojautumisen omana salaisuutenaan, vaan hän oli vain sulkenut toisen silmänsä.

”Kaleva hyvä”, sanoin, ”me kyllä ymmärrämme sinua: sinä olet perfektionisti ja maailman sodat saivat sinut vaipumaan epätoivoon. Olet erittäin älykäs ihminen, ja siksi olet oppinut katsomaan kaikkia muita alaspäin. Mitä vanhemmaksi olet elänyt, sen vähemmän olet luottanut muiden kykyihin, ja niinpä olet tullut tilanteeseen, jossa et edes yritä ymmärtää muita, koska et usko kenenkään olevan läheskään vertaisesi. Ennen sinä halusit ymmärtää muita ihmisiä, siksihän sinä psykologiaa ryhdyit opiskelemaan. Sinä jopa pakotit itsesi näkemään viisautta muiden ihmisten ajatuksissa, mutta lopulta tulit liian itsevarmaksi. Kaleva, sinä olet se, jonka tulisi pyrkiä ymmärtämään meitä, ei toisin päin.”

”Minä halusin luoda täydellisen rauhan ja sen minä loin”, Kaleva sanoi. ”Täydellisen maailman ihmisille, kaikille tuleville sukupolville. Se on minulle tärkeämpi kuin teidän yksilölliset kokemuksenne siitä, että olette väärinymmärrettyjä. Minulla ei ole sen enempää halua kuin kykyäkään ymmärtää niitä piirteitä ihmisessä, jotka saivat aikaan tuskan ja pelon täyttämän maailman. Sinä et nujertanut islamisteja etkä Pohjois-Korean kommunisteja, joten et voi kuvitella, miten sellaista sairautta on mahdotonta ymmärtää.”

”Täydellisen maailman ihmisille? Myös viha, ahneus ja itsekkyys ovat osa ihmisyyttä, ne ovat aivan yhtä tärkeitä osia meitä kuin rakkaus ja ystävällisyys. Sinun luomasi maailma ei ole ihmisten maailma, se on yksin sinun maailmasi, ja siksi sinä olet orjuuttanut ihmiskunnan, jotta se palvelisi sinua kuvitelmassasi. Sinä olet ääri-idealisti, samaa joukkoa kuin uuskonservatiivit, anarkistit, kommunistit, uskonnolliset fundamentalistit ja… ja monikultturistit. Minun olisi pitänyt osata nähdä tämä ennalta. Minä, traditionalisti, liittouduin uuskonservatiivin kanssa edistääkseni hyväksi näkemiäni asioita, mutta se liitto olisi pitänyt purkaa ennen kuin pääsit liian suureen valtaan. En halunnut nähdä totuutta, koska olin pelkuri, mutta nyt näen sen. Sinun idealismisi on yhtä vaarallista kuin mikä tahansa idealismi.”

”Minä kuvittelin, että pystyisin vaikuttamaan teihin traditionalisteihin”, Kaleva sanoi halveksuen. ”Sinä rakastat länsimaista kulttuuriamme, ainakin sen marxismista puhdistettua muotoa, yhtä paljon kuin minäkin. Silti sinä haluat takertua siihen spengleriläiseen kohtaloon, että kulttuurin on kuoltava ja tehtävä tilaa uudelle. Miksi? Miksi et vastusta tragedian syntyä? Miksi et mieluummin näe kulttuurimme nousevan yhä, kestävän ikuisesti ja valloittavan galaksia, perustavan tuhansia, jopa miljoonia uusia valtakuntia toisiin maailmoihin, luvattuihin maihin, joissa sota, väkivalta ja kuolema ovat enää lastensatujen epämääräisiä hirviöitä?”

”Koska minulla on viisautta enemmän kuin sinulla, Kaleva”, sanoin lujasti. ”Sinä ylenkatsot meidän yksilöllisiä kokemuksiamme siitä, että ymmärrät meidät väärin, mutta oma yksilöllinen kokemuksesi vaikuttaa olevan sinulle tärkeämpi kuin koko ihmiskunnan vapaus. Sinäkin olet vain eräs individualisti. Minulla on nöyryyttä uskoa, että kulttuurimme ei välttämättä ole se kaikkein parhain mahdollinen, vaan että kulttuurievoluutio onnistuu vielä luomaan jotain korkeampaa. Rakastan kulttuuriamme, mutta vielä enemmän rakastan kaikkia jälkeläisiäni, joiden en halua kärsivän siitä, että joku kahlitsee heidät jonkun yksilön näkökulmaan kaikkein parhaimmasta kulttuurista. Jos galaksin valloitus tapahtuu, tapahtukoon se ihmisten omasta tahdosta. En halua ihmiskunnan olevan enää kuin muurahaiskeko, jossa vain yksi tahto, Kaleva Saarelainen, johtaa orjajoukkojaan.”

Katsahdin lattialla lojuvaa asettani. Hyperpallo oli melko tarkalleen aseen ja Kalevan välissä. Katsoessani yhdellä silmällä mahdotonta laitosta keskellä huonetta sain erään ajatuksen.

”Minä en koe itseäni kuin yhtenä lenkkinä sukupolvien loppumattoman pitkässä ketjussa”, jatkoin. ”En anna itselleni sellaista korvaamatonta arvoa kuin sinä ja muut individualistit annatte itsellenne. Sukupolvien ketjun rinnalla sinun rauhanomainen valtakautesi on yksi mitätön silmänräpäys. Jos minun on uhrauksella turvattava tulevien sukupolvien tulevaisuus eri tavalla kuin sinä päätit sen turvata, sen minä teen. Hyvästi, Kaleva.”

Äkkiä sukelsin hyperpallon taakse ja sieppasin aseen lattialta. Kalevan reaktio oli aivan hämmästyttävän nopea: hän kohotti toisen konepistoolin ja ampui kohti minua.

Luodit lensivät suoraan hyperpalloon ja sujahtivat siihen neljänteen ulottuvuuteen, jonka Kaleva oli jotenkin luonut. Sydämeni löi rajummin kuin koskaan, adrenaliini kouristi jäseniäni. Luodit lähestyivät, ne näyttivät liikkuvan hidastettuina… kunnes yhtäkkiä tajusin, että ne toden totta liikkuivat hidastettuina. Ne hidastuivat hidastumistaan, kunnes juuri ennen kuin ne osuivat rintaani, ne pysähtyivät ilmaan.

”Mitä tämä on?!” Kaleva huudahti astuessaan lähemmäs.

Vastaus nousi huulilleni täysin ilman tietoista ajattelua.

”Luodit eivät voi koskaan saavuttaa minua. Ennen kuin ne voivat osua minuun, niiden on kuljettava puolet välimatkasta, sitten neljännes, kahdeksannes, kuudestoistaosa… eli niiden on kuljettava äärellisessä ajassa äärettömän monen pisteen kautta. Mahdotontahan se on.”

”Eihän tuo käy järkeen!” Kaleva ulvaisi.

”Ei tietenkään!” vastasin. ”Tämähän on täysin absurdia. Mutta syytä itseäsi: sinä loit tuon hyperpallon, joka saa todellisuuden kieroutumaan. Kuinka sinä, joka halusit maailmaan lain ja järjestyksen, alennuit rikkomaan fysiikan lakeja?”

Kalevan suusta pääsi vain jonkinlainen ähkäisy. Sillä hetkellä Halla-aho ja Terho, jotka olivat hitaasti kiertäneet hänen taakseen, kävivät häneen käsiksi ja riistivät häneltä aseet, pudottaen ne lattialle.

Kaleva putosi lannistuneena polvilleen. Poimin aseeni, astuin nopeasti Kalevan luokse ja potkaisin molemmat hänen konepistoolinsa kauemmas.

”Kas niin, Kaleva”, sanoin yrittäen rauhoittaa hengitystäni. ”Olin tiimisi vakituinen utilitaristi, kuten varmasti muistat. Suurimman hyödyn periaate… moraalinen absolutismi johtaa ennen pitkää mahdottomiin tilanteisiin. On pystyttävä tekemään uhrauksia. Pelissä voi olla vain yksi korvaamaton nappula, jonka pelastamiseksi uhrataan mitä hyvänsä. Jos sinä seisot sen edessä, minun on suurimman hyödyn periaatteen mukaan uhrattava sinut sen vuoksi. Ottakaa se sykemittari irti, varovaisesti, ja kiinnittäkää itseenne.”

Kaleva ei vastustellut, kun Terho toteutti huolellisesti käskyni pitäen huolen, että koko ajan joko Kalevan tai hänen oma pulssinsa tuntui mittaria vasten. Kun se oli tehty, kohotin aseeni ja asetin sen melkein kiinni Kalevan otsaan.

”Usko pois, tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun”, sanoin ääni melkein pettäen.

Siihen olimme päätyneet, tilanteeseen, jota kaikista viimeiseksi olisin toivonut. Muistin sen päivän, kun ensimmäisen kerran tapasin Kalevan, koulutaipaleeni alussa. Seitsenvuotiaan silmissä hän oli silloin näyttänyt jo aikuiselta, olin suhtautunut häneen kuin kuninkaaseen. Olin halunnut hänen johtavan minua. Olin muiden lasten kanssa ryhmittynyt hänen ympärilleen, olimme kuunnelleet hurmiossa hänen puheitaan ystävällisyydestä, auttavaisuudesta ja ahkeruudesta. Se oli ollut aivan erilaista kuin vanhempien tai opettajien vastaava kasvatus. Kaikki olivat toimineet Kalevan oppien mukaan, koska niin kaikki muutkin olivat. Muistin, kuinka vuosia myöhemmin olin päässyt Kalevan tiiviimpään sisäpiiriin, jossa Kaleva ensimmäistä kertaa oli todella oppinut tuntemaan minut tarkemmin. Muistin, kuinka olin jakanut postilaatikoihin hänen vaaliesitteitään, kuinka olin auttanut pystyttämään vaalitelttaa. Muistin, kuinka Kaleva oli ehdottanut minua avustajakseen monien muiden ohitse. Muistin kaiken, mikä oli johtanut meidät Geneveen, Ihmiskunnan palatsin huipulle.

Kaleva ei ollut koskaan tarkoituksella tehnyt mitään pahaa. Hän ei ollut orjuuttanut koko ihmiskuntaa pahantahtoisuudesta ja turhamaisuudesta, vaan koska oli täysin vakaasti luottanut siihen, että yksin hän uhraamalla elämänsä voisi parantaa kaikkien muiden elämän. Hän oli hylännyt matemaattis-loogisen maailman, jotta voisi tehdä kaikille ihmisille yhtä hyvän maailman kuin missä hän oli päässyt lepuuttamaan mieltään.

En halua maailmaa, jossa ketään tapetaan tarkoituksella, Kalevan sanat kaikuivat mielessäni. Oliko kuolemantuomio oikea miehelle, joka oli vaipunut epätoivoon, koska hän ”oli nähnyt liikaa sotaa ja kärsimystä, joka oli ottanut kantaakseen liian painavan vastuun, joka oli nähnyt hyväntahtoisuutensa tulevan kiitetyksi veitseniskulla hänen rintaansa”, kuten asian olin itse ilmaissut? Pelkään, ettei kovin moni tule koskaan ymmärtämään, ettei Kaleva Saarelainen suinkaan ole paha ihminen, omat sanat kuuluivat mielessäni.

En voinut tappaa häntä. Laskin aseen alas ja käännyin pois. Silmissäni oli kyyneliä.

Hyperpallo oli huoneen keskellä. Sillä oli ollut voimaa alistaa lähes koko ihmiskunta yhdelle tahdolle. Jos se oli niin voimakas, niin mitä muuta sillä kenties voisi saada aikaan?

Käännyin nopeasti takaisin ja repäisin Kalevan silmälapun irti. Hän parahti hiljaa, mutta minä puhuin lujalla äänellä.

”Kaikki – unohda kaikki, unohda unelmasi virheettömästä maailmasta, unohda matematiikka. Unohda sodat, väkivalta ja sekasorto… unohda monikulttuurisuus. Unohda sellaista koskaan olleenkaan…”

Käteni tyrkkäsi hyperpallon heilurin vartta. Hyperpallo heilui jälleen, Kaleva Saarelaisen silmien edessä, edestakaisin.

* * *

Epilogiin >

13.5.2015

16. luku: Kaikki tiet vievät Tuomiovuorelle

< 15. lukuun

”Miksi ajattelet asiaa siltä kannalta,

käyttääkö vai ollako käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa?

Sinun tulisi ajatella, pysäyttääkö vai ollako pysäyttämättä kansanmurha.”

Sotaan lähteminen improvisoiden vaikutti minusta järjettömimmältä, mitä olin eläissäni tehnyt – mutta koska vastapuolelta löytyi poikkeuksellisen älykäs shakin suurmestari, improvisointi vaikutti samalla myös viisaammalta kuin mikään suunnitelma. Oli pakko luottaa siihen, että Kaleva rajoittuneessa mielentilassaan ei onnistuisi näkemään ennalta hullunrohkeuttamme.

”On hyvä muistaa, että emme voi hävitä oikeastaan mitään”, sanoin sille pienelle joukolle selväjärkisiä, jonka olimme pikaisesti saaneet kasattua vastarintaan. ”Ihmiskunta on hitaasti mutta varmasti taantumassa pelkiksi koneiksi. Kaikki on pelissä. Ja siinä tapauksessa, että häviämme, emme sentään kuole. Jäämme vain hypnoosin valtaan ja näyttelemme lopun ikäämme Kalevan näytelmää utopiasta.”

Tuli myös aika hyvästellä perhe, jonka olin jättämässä taakse. Siitä ei ollut kauaa, kun olin yrittänyt selittää sanan sota lapsilleni, ja äkkiä olinkin lähdössä sellaiseen. Ehkä se oli vain hyvä, etteivät lapset olleet oikein ymmärtäneet, koska se takasi heille suuremman mielenrauhan.

”Mikä on kunniakkaampi tapa kaatua kuin kaatua käymällä tuhoon tuomittua taistelua?” sanoin osoittamatta kysymystäni oikeastaan kenellekään. ”Jos tästä tulee viimeinen seikkailumme, niin naurakaamme omalle perikadollemme.”

Lopulta tuli aika laittaa toimeen se vähä, minkä olimme suunnitelleet. Koko joukko hajaantui aikeenaan ryhtyä lietsomaan oppositiota Kalevaa vastaan: kaikki järjissään olevat oli saatava mukaan, ja sitten pidettäisiin niin paljon melua, että Kaleva todella luulisi, että yrittäisimme käydä häntä vastaan rauhanomaisin keinoin. Vastarinnan olisi hyvä alkaa mahdollisimman monessa Euroopan maassa, jotta Kalevan huomio todella kiinnittyisi siihen.

Kuvasimme muutaman videokuvan kaikista ensimmäisen Kalevalle lähettämämme kirjeen allekirjoittajista, joiden uskoimme päätyneen Kalevan mustalle listalle. Näitä puheita, joissa tuomitsimme Kalevan hypnoosin ja kehotimme ihmisiä vastarintaan, oli tarkoitus tiputella silloin tällöin julkisuuteen, jotta Kaleva saisi sen käsityksen, että myös me olisimme mukana näytösdemokratiassa. Tosiasiassa matkustaisimme kohti Geneveä, jotta voisimme improvisoida siellä lisää.

Matkakumppaneikseni tulivat Jussi Halla-aho ja Sampo Terho – me kolme olimme olleet lähinnä Kalevaa ja kannoimme useimpia muita suuremman vastuun siitä, millaiseksi tilanne oli päässyt kehittymään, joten oli meidän tehtävämme myös pyrkiä saattamaan tilanne taas kuntoon. Me lähdimme matkaan piilopaikastamme tavalla, jonka historia tulisi, niin toivoimme, muistamaan eräänä oudoimmista tavoista lähteä sotaan: pakkasimme auton kuin mitkä hyvänsä lomamatkailijat ja lähdimme vailla kiirettä huristelemaan kohti Turkua. Takakontissa piilotettuina olivat ne aseet, jotka olimme ottaneet mukaan.

Pysähdyimme jokaisen vastaantulevan keskiaikaisen kivikirkon luona. Olisimme näön vuoksi vierailleet myös Turun tuomiokirkossa, mutta emme lopulta rohjenneet jättää aseitamme autoon vartiotta. Illalla olimme Tukholmaan suuntaavassa laivassa kuin kolme ihan tavallista risteilijää.

”Tämä kaikki saattaa osoittautua turhaksi”, sanoin. ”Kalevalla saattaa olla vakoojia perässämme joka hetki. Mutta jos emme onnistu kaatamaan Kalevaa muuten, ehkä saamme hänet kuolemaan nauruun, kun hän seuraa liikkeitämme.”

Tukholmassa kävimme turistikierroksella valtiopäivätalossa. Sen istuntosali oli remontoitu barokkityyliseksi Ruotsin arkkitehtuurinpuhdistusviraston määräyksen mukaan, mutta saatoin silti kokea mielessäni uudestaan sen päivän, kun Kaleva oli valloittanut Ruotsin verettömän sodan seurauksena. Minä olin ollut merkittävä suunnittelija siinä operaatiossa. Sen muistaminen sai minut toiveikkaammaksi: olin kerran ennenkin onnistunut kaatamaan vallan kohdistamalla iskun kaikkein keskeisimpään valtaelimeen; se menestys oli toistettava.

Ruotsissa tapasimme suuren joukon johtavia ruotsalaisia poliitikkoja, jotka olivat, kuten johtavat poliitikot kaikissa muissakin Euroopan maissa, kansallismielisen vallankumouksen toteuttajia ja seuraajia. Selitimme huolemme hypnoosin sivuvaikutuksesta ja saimme hyvin monet huolestumaan asianmukaisella vakavuudella. Pyysimme heitä levittämään tietoa ja vaatimaan Kalevaa luopumaan hyperpallosta.

Luontevaa meiltä olisi tietenkin ollut lähteä Tukholmasta kohti Tanskaa, mutta luontevuus ei ollut edullista meidän kaoottisen suunnitelmattomuutemme kannalta. Niinpä nousimme toiseen laivaan ja olimme tuota pikaa matkalla Pietariin. Sitä emme uskoneet Kalevan osaavan ennakoida.

Pietari oli suurikokoinen, vauras kaupunkivaltio keskellä Suomen kaakkoista Inkerin maakuntaa. Olin käynyt siellä vuosittain sen jälkeen, kun hypnoosi oli astunut voimaan ja Suomen itäraja muutettu. Siitä huolimatta, että kaupunki oli minulle tuttu, kiersimme siellä katselemassa nähtävyyksiä ja teimme kaikenlaisia mahdottomia kierroksia, joiden uskoimme eksyttävän kenet hyvänsä, joka perässämme saattoi olla.

Suoritettuamme nopean valepukeutumisen astuimme junaan, joka vei meidät Venäjälle. Poukkoilimme miten sattuu, monesti päätimme kolikolla, mihin suuntaan jatkaisimme seuraavaksi ja millä kulkuvälineellä. Monen mutkan jälkeen, joiden aikana olimme muun muassa kierrelleet Moskovassa kolme kertaa, päädyimme Ukrainaan niille seuduille, joiden sodan Kaleva oli saanut loppumaan. Siellä eräällä pellolla oli vastassa Kalevan patsas, jonka jalustassa luki Rauhantuoja. Kaleva ei itse pystyttänyt itselleen patsaita, mutta oli sallinut itäukrainalaisten sellaisen pystyttävän, se kun oli heille ollut niin tärkeää.

”Kun nyt näihin maisemiin tulimme, niin miksi emme jatkaisi Krimille?” kysyin matkatovereiltani. ”Olisi mukavaa nähdä omin silmin, mitä kaikkea näillä entisillä sotatantereilla on tapahtunut rauhan vuosien aikana.”

Krimistä oli tullut tataarien toinen kansallisvaltio, toinen oli Venäjästä itsenäistynyt Kazan eli entinen Tatarstan. Niemimaa oli harvaan asutettu, vaikka krimintataarit olivatkin yksi niistä kansoista, jotka Kaleva oli laittanut hankkimaan huomattavasti normaalia enemmän lapsia, jotta kansakunnan tulevaisuus saataisiin turvattua. Lapsia siellä oli paljon, ja heidän näkemisensä sai meidät taas uskomaan vahvemmin asiaamme. Omat lapseni olin säästänyt hypnoosilta, kun en ollut päästänyt heitä katsomaan hyperpalloa, ja omilla lapsillani oli mielikuvitusta ja elämäniloa. Krimillä kohtasimme lukemattomia ikävystyneitä lapsia, joilla ei ollut oikeastaan mitään toiveita tulevaisuudestaan tuossa maassa, jonka he olivat saaneet itselleen. Sellainen oli Kalevan täydellinen maailma.

Eräässä kansallispuistossa nousimme vuorille ja taivalsimme pitkän matkan kohti Krimin etelärannikon kaupunkeja. Jaltassa arvoimme seuraavan kulkuvälineen ja päädyimme laivaan. Laiva vei meidät Konstantinopoliin – kaupunkiin, joka oli huomattavan samankaltaisessa asemassa suhteessa Kreikkaan kuin Pietari oli Suomeen. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen kaupunki, että huolimatta Kalevan tiukasta halusta varjella kulttuurihistoriaa, sieltä oli purettu neljä rakennusta, jotka olivat periytyneet 1400- ja 1500-luvuilta: Hagia Sofian minareetit (ne tosin oli rekonstruoitu rakennusosistaan kaupungin ulkopuolelle museoalueelle).

Konstantinopolissa saimme viimeiset paikat Välimeren risteilyyn, joka kiersi monissa meren pohjoisrannikon satamakaupungeissa. Päätimme olla tekemättä vielä mitään suunnitelmia seuraavasta siirrosta, vaan katsoisimme vain, miten tilanne kehittyisi.

Uutisia oli poukkoilumme aikana alkanut tulla monelta suunnalta. Hypnoosi oli tavallaan kääntynyt myös omaksi eduksemme, sillä se oli tehnyt ihmisistä niin vastaanottavaisia, että myös me saimme sanomamme kuulluksi ja ymmärretyksi hyvin tehokkaasti. Yksi kerrallaan maat olivat nostaneet esiin huolen siitä, että hypnoosilla oli vaarallisia sivuvaikutuksia ihmisiin. Muutamat hallitukset olivat jo esittäneet Kalevalle virallisen pyynnön lopettaa hyperpallon käyttäminen, mutta Kalevan mieltä ei kukaan onnistunut muuttamaan sen paremmin kuin minäkään olin. Kaleva ei toisaalta ryhtynyt minkäänlaisiin vastatoimiin, ellei vastarinta kiihtynyt mellakoiksi. Sellaiset henkilöt, jotka lietsoivat ihmisiä mellakoimaan, Kaleva järjesti luokseen Geneveen, minkä jälkeen he eivät enää jatkaneet vastarintaa. Jotkut olivat myös perustaneet klinikoita, joilla ihmisiä neuvottiin vastustamaan hypnoosia, mutta toivomuksemme mukaan kukaan ei paljastanut oikeaa lääkettä; halusimme antaa Kalevan ymmärtää, ettemme olleet keksineet peittää toista silmäämme.

Uutisia seuraamalla taittui matkamme, kunnes laiva pysähtyi Genovaan. Pidimme samankaltaista nimeä hyvänä enteenä ja vähin äänin jätimme palaamatta laivalle ja jatkoimme matkatavaroinemme kohti pohjoista. Pysähdyimme taas Luganossa, jossa edellisestä käynnistäni ei ollut pitkä aika, mutta jona aikana niin paljon oli tapahtunut. Siellä vihdoin teimme suunnitelman menettelystämme: jatkaisimme laaksoja myöten aina Geneveen asti.

”Siellä tunkeudumme Ihmiskunnan palatsiin ja tuhoamme hyperpallon”, sanoin päättäväisesti. ”Se on kaikkein tärkeintä. Kalevan kanssa menettelemme myöhemmin.”

Piittaamatta enää salailusta vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan niissä maisemissa, jotka olivat minulle aiemmilla matkoilla tulleet tutuiksi ja rakkaiksi. En ollut kuvitellut, että koskaan voisin olla niissä maisemissa niin synkkämielisenä.

Ja niin päätyi tiemme Tuomiovuorelle – Geneveen, maailman pääkaupunkiin, jota hallitsi suuri rakennus, Ihmiskunnan palatsi. Se oli valkeaa marmoria, klassisten ihanteiden mukainen, ja siinä oli suuri torni, melkein pilvenpiirtäjä. Siinä rakennuksessa Kaleva oli asunut ja työskennellyt jo pitkään ja siellä orjuuttanut ihmiskunnan toteuttaakseen täydellisen rauhan. Jokainen hetki, joka toi minut lähemmäs rakennusta ja sitä, mitä siellä tapahtuisi, teki minut yhä surullisemmaksi. En kerta kaikkiaan olisi halunnut kääntyä Kalevaa vastaan, mutta tilanne oli minut pakottanut siihen.

Odotimme pitkälle iltaan kaupungin laitamilla ennen kuin lähdimme liikkeelle.

”Työaika rakennuksessa on päättynyt”, Halla-aho sanoi. ”Nyt siellä tuskin on läsnä juuri muita kuin Kaleva itse.”

Jätimme muut matkatavaramme autoon, mutta otimme aseet mukaamme, ja taskuihimme laitoimme silmälappumme, joilla suojautuisimme. Kuljimme syrjäisimpiä katuja myöten kohti Ihmiskunnan palatsia, joka ei sijainnut aivan keskustassa. Kaupungissa oli hiljaista, kuten yleensäkin hypnoosin aikana oli ollut, mutta pidimme tavallaan pahaenteisenä sitä, että paikalla ei näkynyt ketään, joka olisi meitä pysäyttämässä. En malttanut uskoa, että Kaleva ei olisi varautunut myös siihen, että hyökkäisimme häntä itseään vastaan.

”Hän on asentanut oveen lukon”, Terho sanoi, kun olimme päässeet ulko-oven luokse. ”Hän on varuillaan: ei rakennuksessa alun perin lukkoa ollut, sillä hypnoosin aikana ei ole tarvinnut pelätä murtovarkaita.”

”Eli pitää joko keksiä salasana”, sanoi Halla-aho tutkien lukon vieressä olevaa mikrofonipäätettä, ”tai räjäyttää ovi auki.”

”Minäpä yritän”, sanoin ja astuin lähemmäs. ”Sota, monikulttuurisuus, sekasorto.”

Kolmas kerta toden sanoi. Lukko aukesi ja matkamme jatkui.

”Niin älykäs kuin Kaleva Saarelainen onkin, eräässä asiassa hän ei millään vedä vertaa minulle”, sanoin tyytyväisenä. ”Silloinkin, kun hän yrittää toimia ennalta arvaamattomasti, hän kahliutuu jäykkään säännönmukaisuuteen, joka on helppo päihittää.”

”Sinusta oli hänelle apua kriitikkona”, Terho sanoi huvittuneena asettaessaan silmälappuaan toisen silmänsä päälle.

Palatsin uljaat salit, joiden tyyli mukaili hienoimpia länsimaisen arkkitehtuurin ihanteita, olivat tyhjät ja pimeät. Olin aiemmin ihaillut kultaisia pylväitä, maalauksia ja koristeita, mutta tuona iltana olin taas kuin varusmiespalveluksessa: ase kädessäni, aivoni valmistautuneena konfliktiin. Nousimme ylöspäin kohti presidentin tiloja, hiipien hiljaisuudessa. Jokainen hetki toi mieleeni muistoja, etenkin siitä, kun olin pelastanut Kalevan hengen. Minua inhotti oma itseni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Tornin ylimmässä kerroksessa oli yhtä autiota kuin koko palatsissa. Siinä vaiheessa olin jo varma, että se oli huono merkki. Tiesin vaistonvaraisesti, että Kaleva oli suunnitellut jotain siltä varalta, että joku tunkeutuisi hänen tiloihinsa. Lopulta tulimme hänen työhuoneensa ovelle, josta olin monet kerrat kulkenut kevein ja iloisin mielin.

Sydän lyöden voimakkaasti avasin oven. Yhdessä astuimme sisään ja katsoimme huoneen keskelle. Siinä oli hyperpallo kiinnitettynä heilurin varteen, mutta pysähdyksissä. Yhdelläkin silmällä katsoen se oli erittäin hermostuttava näky… ellei äkillinen hermostukseni sitten johtunut äkillisesti tulleesta déjà-vu-kokemuksesta.

Huone oli hämärä, kaikki valo tuli sisään ikkunoista huoneen vastakkaisella puolella. Tunsin ilmassa painostavan värinän, jota en kuullut. Osasin tuntea sen, koska se oli minulle niin tuttu, olinhan itse keksinyt sen soveltamisen. Pahaa aavistaen astuin sivuun ja katsoin hyperpallon toiselle puolelle. Siellä, ikkunan edessä olevalla korokkeella, työpöydän takana, oli liikkumaton tumma siluetti, joka katsoi meitä. Kaleva oli sittenkin tiennyt meidän tulevan ja juuri sinä iltana. Hän oli valmistanut kaiken tulomme varalta ja käyttänyt uudestaan kerran yhdessä kehittämäämme suunnitelmaa.

”Vanha, hyvä ystävä”, sanoin sysäten syrjään pelon, joka kasvoi sisälläni. Huoneen seinustoilla ei onneksi ollut verhoja, koska muuten olisin tiennyt meidän astuneen toivottomaan ansaan. ”Nyt tämä sinun hulluutesi saa loppua.”

Kaleva ei liikahtanut lainkaan.

”En olisi uskonut, että te minut lopulta pettäisitte”, Kalevan ääni sanoi hiljaa. ”Yhdessä me olimme rakentamassa tätä parempaa tulevaisuutta, mutta sitten päädytte haikailemaan vanhaa, pelon ja kärsimyksen maailmaa.”

”Ymmärrätkö sinä meidät tahallasi väärin?” kysyin. ”Minä yritin selittää tämän sinulle siinä kirjeessä, josta niin kovasti suutuit. Me emme vastusta rauhaa, vaan sinun luonnonvastaista hypnoosiasi, joka on orjuuttanut ihmiskunnan ja asettanut sen vakavan uhan alle.”

”Vai olen minä orjuuttanut ihmiskunnan?” Kaleva sanoi. ”Me olemme keskustelleet tästä aiemminkin: kyse ei ole mistään muusta kuin pedagogiikasta, ihmisten kasvattamisesta eroon niistä taipumuksista, jotka sodan, kärsimyksen ja sekasorron aiheuttivat vanhaan maailmaan. Minä en voi hyväksyä sitä, että te karkaatte rintamastani ja käytte minua vastaan. Luulette kai, että olemme jo saavuttaneet tärkeimmän, kun rauha ja vakaus on saatu kaikkien ihmisten osaksi? Ei, tämä on vasta se tila, josta ihmiskunnan seikkailu alkaa. Katsokaa taivaalle, ystäväni, kaikkiin tähtiin, jotka siellä loistavat. Miksi käpertyisimme vain tähän vanhaan Maahan, kun koko universumi levittäytyy ympärillämme? Me voimme matkustaa toisille planeetoille, toisiin aurinkokuntiin, ja ryhtyä avaruuden uudisasukkaiksi.”

”Ai, nyt haluat tuoda rauhan myös avaruusolioille? Olet hullumpi kuin osasin kuvitella.”

”Älä tee minusta pilkkaa. Ajattele tätä tulevaisuutta: ihmiskunta nousee tähtiin, kantaa kortta yhteiseen kekoon yhteiseksi, loistavaksi tulevaisuudeksi. Sen sijaan, että kirjoittaisimme vain tarinoita muista maailmoista, me etsisimme ne, rakentaisimme ne ja tekisimme ne asuinkelpoisiksi. Maailmankaikkeudella ei ole rajoja, siellä on loputtomasti uusia seikkailuja meille, jos me vain saamme kerättyä rohkeutta ja tarmoa. Lääketiedekin edistyy, me voimme jopa voittaa kokonaan kuoleman, me voimme parantaa maailman siitä haavasta! Nykyajan lapset voivat elää ilman pelkoa sodasta… ajattele maailmaa, jossa ihmisten ei tarvitse lainkaan pelätä kuolemaa! Etkö sinäkin haluaisi nousta tähtiin ja nähdä tuhat uutta maailmaa, koskaan tarvitsematta jättää mitään ihmettä jäämään vain haaveeksi?”

”Minä olen nähnyt onnellisten ihmisten muuttuvan tahdottomiksi zombeiksi sinun hypnoosisi vaikutuksesta!” sanoin melkein huutaen. ”Tämä sinun maailmasi ei ole parempi, vaikka se onkin rauhaisa. Olemme kaikki sinun orjiasi, sinun pelkosi orjia. Miten voit luottaa ihmiskunnan nousevan tähtiin, kun et näköjään luota ihmiseen yleensä. Olet joutunut haaveiden uhriksi.”

Astuin askelen lähemmäs.

”Minä en voi hyväksyä sinun toimintaasi, Kaleva Saarelainen. Olen pahoillani, en olisi halunnut tätä, mutta käteni on pakotettu.”

Kohotin aseeni ja tähtäsin Kalevaan. Terho ja Halla-aho kummallakin puolellani tekivät samoin.

”Ja tähän se siis päätyy”, sanoi Kaleva. ”Väkivaltaan.”

Valot räpsähtivät päälle. Kauhukseni huomasin, että työpöydän ääressä istui pelkkä Kalevaa esittävä nukke, jonka suun kohdalla oli kaiutin.

”Pudottakaa aseenne”, kuului ääni ovelta takanamme.

Kaleva seisoi ovensuussa, pitäen molemmissa käsissään konepistoolia, jotka hän oli tähdännyt meihin.

* * *

17. luku >